Mies ei jaksanutkaan "haastavaa" lasta

Yritä saada lapsi jonnekin esim. viikoksi. Lähtekää miehen kanssa all inclusive -lomalle, jossa ei tarvitse huolehtia arjen askareista. Näin voitte keskustella rauhassa tulevaisuudestanne. Ehkä miehesikin voisi suhtautua asiaan rauhallisemmin, jos saisi nukuttua pahimmat univelat pois ja keskeytyksetöntä aikaa keskustelulle.

En ole ollut vastaavanlaisessa tilanteessa joten en osaa varsinaisesti auttaa.

Sen verran tuli kyllä mieleen kun sanoit että et osannut oikein juuta tai jaata vastata kun mies vauva-aikana valitti ongelmista että josko mies kaipaisikin ihan vaan sitä että myös sinäkin antaisit hänen ymmärtää että sinua harmittaa yhtälailla.

Peilaan vaan itseeni tässä. Olen itse suunnittelija luonteeltani ja sitten harmistun kun isommat asiat eivät menekään suunnitellusti. Yhdessä ollaan niitä hartaasti suunniteltu ja toivottu miehen kanssa. Kun sitten suunnitelmat syystä tai toisesta eivät toteutuneet minua harmitti melkein eniten se että tämä ei näyttänyt haittaavan miestäni yhtään. Hän vaan jatkoi eteenpäin aivan kun ei olisi pätkääkään harmittanut asian kokonaan peruuntuminen tmv mistä olikaan kyse. Mieheni kun on sellainen ”no mitäpä sitä turhaan jäädä vatvomaan tyyppi”. Minulle se vaan näyttäytyi siltä että ”et sä varmaan koskaan tätä niin halunnutkaan kun sua ei nyt harmita että tää ei toteutunut”.

Joten voiko olla että mitä miehesi tarvitsisi sinulta on se että sinäkin avoimesti sanoisit että joo harmittaa ihan sikana että meidän elämä menikin niin ettei voida tehdä xyz niin kuin mietittiin aikoinaan. Että harmittaa sinua tämä ihan niinkuin sinuakin. Nyt koitat reippaasti vaan elää raskasta arkea ja miehestä voi tuntua että muuta et oikeastaan toivonutkaan, että ne yhteiset toiveet ja haaveet eivät olleetkaan tärkeitä kuin vain miehellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukiperhe lapselle? Ja kotiin perhetyöstä apua. Voimia valtavasti.💞💞

Ps. Oletko ihan varma että et olisi oikeutettu omaishoidon tukeen tai vammaistukeen?

Olen aivan varma, että emme ole oikeutettu mihinkään erikoistukeen. Ne sairaudet ei ole silleen vakavia eikä diagnoosit sellaisia, jotka oikeuttaisi. Ne vain tekee arjesta hankalan, mutta ei muuta. Mies vastustaa perhetyötä hyvin voimakkaasti, enkä halua vastoin hänen tahtoa sitä meille pyytää, koska hän on sanonut niin monta kertaa niin suoraan, että hän ei suostu siihen missään nimessä. Ja mitä siitäkin tulisi, jos tänne kutsuisin perhetyön ja miehen kanta on tuo. Tukiperhettä olen miettinyt, mutta ihme kyllä minä vielä jaksan ja pystyn tähän yksinkin, niin en ole kokenut sitä ajankohtaiseksi vaan ajattelen, että monella muulla on niin paljon huonommin, että en halua heiltä viedä mahdollisuutta tukiperheeseen. Ap

Oletko edes hakenut tukia? Meillä saa lapsi vaikka hänellä ei ole kuin kuulonalenema joka ei paljon elämää haittaa loppuseen. toisella lapsella vaikeampaa.

Ja meille ehjattiin, että kirjottaa hakemus vaikeimman päivän mukaan.

Facebookissa on vertaistukiryhmät vähän kaikenlaisille sairauksille. Refluksit ja allergiat ja syndroomaa ja muut. Voisitko sitä kautta löytää jonkun ystäväperheen, jonka kanssa pääsisi jakamaan ajatuksia. Ei se ole sama asia puhua jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole samaa kokenut. Ehkä mieskin hyötyisi siitä, että löytäisi toisen samaa kokeneen isän.

Miten se tulinen luonne ilmenee? Jos se siis on enää ongelma? Heräileekö paljon? Jos mieskin on kauhean väsynyt, niin hän ei varmaan osaa ajatella selkeästi. Pystyisittekö sopimaan jonkun rajapyykin, johon odotatte. Että lapsi täyttää vaikka kolme. Sen ikäisen kanssa pystyy jo tosi ihanasti tekemään kaikenlaista, vaikka olisi kuinka kärttypylly tahansa. Mies tarvitsisi varmaan enemmän hyviä kokemuksia lapsesta ja perhe-elämästä, eikä siihen auta kuin aika.

Vierailija kirjoitti:

En ole ollut vastaavanlaisessa tilanteessa joten en osaa varsinaisesti auttaa.

Sen verran tuli kyllä mieleen kun sanoit että et osannut oikein juuta tai jaata vastata kun mies vauva-aikana valitti ongelmista että josko mies kaipaisikin ihan vaan sitä että myös sinäkin antaisit hänen ymmärtää että sinua harmittaa yhtälailla.

Peilaan vaan itseeni tässä. Olen itse suunnittelija luonteeltani ja sitten harmistun kun isommat asiat eivät menekään suunnitellusti. Yhdessä ollaan niitä hartaasti suunniteltu ja toivottu miehen kanssa. Kun sitten suunnitelmat syystä tai toisesta eivät toteutuneet minua harmitti melkein eniten se että tämä ei näyttänyt haittaavan miestäni yhtään. Hän vaan jatkoi eteenpäin aivan kun ei olisi pätkääkään harmittanut asian kokonaan peruuntuminen tmv mistä olikaan kyse. Mieheni kun on sellainen ”no mitäpä sitä turhaan jäädä vatvomaan tyyppi”. Minulle se vaan näyttäytyi siltä että ”et sä varmaan koskaan tätä niin halunnutkaan kun sua ei nyt harmita että tää ei toteutunut”.

Joten voiko olla että mitä miehesi tarvitsisi sinulta on se että sinäkin avoimesti sanoisit että joo harmittaa ihan sikana että meidän elämä menikin niin ettei voida tehdä xyz niin kuin mietittiin aikoinaan. Että harmittaa sinua tämä ihan niinkuin sinuakin. Nyt koitat reippaasti vaan elää raskasta arkea ja miehestä voi tuntua että muuta et oikeastaan toivonutkaan, että ne yhteiset toiveet ja haaveet eivät olleetkaan tärkeitä kuin vain miehellesi.

Tämä. Miehen haaveet ja toiveet eivät toteutuneet. Elämä on. Mutta se kyrsii jos toiselta ei saa sympatiaa siihen että näin kävi. Silloin toinen jää ihan yksin pettymyksensä kanssa eikä pääse eteenpäin.

Herättelepä vähän miestäsi. Kysy häneltä ihan suoraan, että luuleeko hän tosiaan, että sinä jaksat yhtään sen paremmin. Miksi hän ei halua perhetyötä? Sehän helpottaisi teidän olempien arkea huomattavasti. Vaikuttaa siltä, että hän on hakenut jo eroa ja on löytänyt jo uuden naisen elämäänsä, kun mikään ei kelpaa ja erolla tuntuu olevan kovin kiire.

Hakekaa tukiperhettä. Silloin saatte kahdenkeskistä hengähdystaukoa ja aikaa parisuhteelle. Lapsi saa uusia aikuisia elämäänsä ja erilaisia hyviä kokemuksia. Suosittelen ehdottomasti, ei kannata miettiä viekö paikan joltain muulta. Kaikki, jotka tukiperheen saavat ovat sen ansainneet.

Perhe- tai pariterapia. Asioista on puhuttava ja niitä on purettava mielenpäältä. Lapsi on syntynyt teidän geeneistänne ja teidän halustanne, hän on elävä olento eikä häntä voi pukata takaisin. Pikkulapsiarki on haastavaa ihan "helppojenkin" lasten kanssa. Lapsen syntyessä elämä muuttuu ja mullistuu eivätkä suunnitelmat ja haaveet enää olekaan sitä, mitä on etukäteen ajateltu. Molempien vanhempien pitää kasvaa lapsen myötä, se on aikuisuutta ja vastuunkantoa.

Lapsi on vielä pieni. Haastavankin lapsen kanssa arki muuttuu ja helpottuu lapsen kasvaessa. Haasteet tuovat arkeen omat pulmansa, mutta jossain vaiheessa niistä selviäminen kääntyy voitoksi. Löydätte ne teille sopivat tavat toimia ja pärjätä, lapsi oppii tulemaan toimeen haasteidensa kanssa ja eräänä päivänä sitä vain huomaa, että se haastavakin lapsi on lentänyt pesästä ja pärjää omien kykyjensä mukaan itsenäisesti.

Jos päädytte eroon, niin kannattaa tehdä selväksi että lapsi tarvitsee myös isän. Tunti silloin tällöin ei ole vanhemmuutta ja vanhempi teistä kumpikin nyt on.

Älkää jääkö asioiden kanssa yksin, vaan hakekaa apua siihen, että jaksatte vaikeimman ajan yli olipa se sitten yksin tai perheenä. Voimia.

Ja jos lapsella olisi tukiperhe, voisitte miehen kanssa viettää parisuhde aikaa. Ehkä jän on katkera siitä että sinun aika meneekin lapsen kanssa kaikki?

Vierailija kirjoitti:

Syyttääkö miehesi sinua jollain tasolla tai tätä lasta? Vaikuttaa siltä, että hän toivoi lasta, mutta hänellä oli isolta osin epärealistinen käsitys siitä, että saa juuri sellaisen lapsen kuin haluaa. Tuntuu siltä, että miehesi ei pääse purkamaan suruaan ja pettymystään kunnolla ja nyt se purkautuu melko lapsellisella tavalla.

Minun lähipiirissäni syntyi erittäin vaikeasti vammautunut lapsi, joka eli vajaat kolme vuotta. Hän oli äärimmäisen rakas molemmille vanhemmilleen ja menetys oli kauhea vaikka toisaalta helpotus, koska ei ihan niin erityisen lapsen kanssa eläminen ollut elämisen arvoista oikein kenellekään. 

Erityislapsen saaminen on aina yllätys, järkytyskin. Mutta nyt olisi miehelläsi aika sopeutua tilanteeseen. Elämää ei voi suunnitella. Josko hän voisi jotenkin keskittyä siihen mikä toimii kuin siihen mikä ei toimi? Minkälaista keskusteluapua olette saaneet ja onko mies harkinnut ihan yksin terapiaan menoa, voisi meinaan olla tarpeen. 

Olet oikeassa, noin se on. Tai ainakin minusta tuntuu, että syyttää, vaikka ei sitä ääneen suoraan sano. Tosin meidän lapsi ei ole virallisesti mikään erityislapsi, vaan hänellä on kehityksessä ongelmia (ei sellaisia jotka kuitenkaan johtaisi diagnoosiin), tiettyjä fyysisiä sairauksia (jotka ei kuitenkaan ole vakavia vaan hankalia ja huolta aiheuttavia vain) ja tosiaan "tulinen" temperamentti. Virallisesti hän on aivan tavallinen lapsi. Mies ei halua mennä enää mihinkään terapiaan, ei yksin eikä yhdessä, vaan sanoo, että juttelut ei muuta asiaa mihinkään. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Yritä saada lapsi jonnekin esim. viikoksi. Lähtekää miehen kanssa all inclusive -lomalle, jossa ei tarvitse huolehtia arjen askareista. Näin voitte keskustella rauhassa tulevaisuudestanne. Ehkä miehesikin voisi suhtautua asiaan rauhallisemmin, jos saisi nukuttua pahimmat univelat pois ja keskeytyksetöntä aikaa keskustelulle.

Niin tuota.. Minne?

Ap

Voi herranjestas mitä paskavastauksia täällä on!! Ei mitään sympatiaa karseaan tilanteeseen. Kyllä monella lapsiperheellä täytyy mennä surkeasti kun ei ole yhtään mistä ammentaa toisille tukea.

Jos mies haluaa lopulta lähteä niin ei kai sille mitään sitten voi. Voihan olla että hän ei teekään asian eteen mitään, on nyt vaan muki täynnä eikä osaa muutakaan kommunikoida. Kaikki ei kyllä osaa kohdata pettymyksiä parhaalla mahdollisella tavalla eikä sillekään mitään oikein voi jos he itse eivät halua muuttua ja tajua asiaa.

Paras tuki voisi olla lapseton ystävä jos sulla on sellaisia? Lapsellisten kanssa menee aina vertailuksi niinkuin kirjoititkin eikä ”helppojen” lasten vanhemmat osaa tarjota puolueetonta/pyyteetöntä tukea koska miettivät kuitenkin että ”onneksi ei meillä”. Näin se vaan on. Lapsettomat yleensä näkevät tilanteen neutraalimmin ja kyllä hekin voisivat avittaa joskus hoidossa. Tästä mulla on omakohtaista kokemusta.

Ja tosiaan jos on mahdollista niin tukiperhe olisi hyvä juttu. Ihan harmittaa sun puolesta kun sun miehestä kuoriutui tollanen asshole. Aivan uskomaton kaveri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ollut vastaavanlaisessa tilanteessa joten en osaa varsinaisesti auttaa.

Sen verran tuli kyllä mieleen kun sanoit että et osannut oikein juuta tai jaata vastata kun mies vauva-aikana valitti ongelmista että josko mies kaipaisikin ihan vaan sitä että myös sinäkin antaisit hänen ymmärtää että sinua harmittaa yhtälailla.

Peilaan vaan itseeni tässä. Olen itse suunnittelija luonteeltani ja sitten harmistun kun isommat asiat eivät menekään suunnitellusti. Yhdessä ollaan niitä hartaasti suunniteltu ja toivottu miehen kanssa. Kun sitten suunnitelmat syystä tai toisesta eivät toteutuneet minua harmitti melkein eniten se että tämä ei näyttänyt haittaavan miestäni yhtään. Hän vaan jatkoi eteenpäin aivan kun ei olisi pätkääkään harmittanut asian kokonaan peruuntuminen tmv mistä olikaan kyse. Mieheni kun on sellainen ”no mitäpä sitä turhaan jäädä vatvomaan tyyppi”. Minulle se vaan näyttäytyi siltä että ”et sä varmaan koskaan tätä niin halunnutkaan kun sua ei nyt harmita että tää ei toteutunut”.

Joten voiko olla että mitä miehesi tarvitsisi sinulta on se että sinäkin avoimesti sanoisit että joo harmittaa ihan sikana että meidän elämä menikin niin ettei voida tehdä xyz niin kuin mietittiin aikoinaan. Että harmittaa sinua tämä ihan niinkuin sinuakin. Nyt koitat reippaasti vaan elää raskasta arkea ja miehestä voi tuntua että muuta et oikeastaan toivonutkaan, että ne yhteiset toiveet ja haaveet eivät olleetkaan tärkeitä kuin vain miehellesi.

Tämä. Miehen haaveet ja toiveet eivät toteutuneet. Elämä on. Mutta se kyrsii jos toiselta ei saa sympatiaa siihen että näin kävi. Silloin toinen jää ihan yksin pettymyksensä kanssa eikä pääse eteenpäin.

Olen minä puhunut miehelle paljon siitä, että kuinka minuakin harmittaa että tässä kävi näin ja kuinka pettynyt olen, että ei voidakaan tiettyjä asioita ja sanonut olen, että ymmärrän häntä kyllä. Mutta olen minä sanonut niinkin, että en minä voi silti tosiasioita muuttaa. Ap

Aivan ala-arvoinen mies. Mitä jos sanot miehelle (ihan kokeeksi) että et sinäkään jaksa. Että jatkossa on viikko-viikko -systeemi. Hän hoitakoon oman osansa vastuusta. Ei voi olla niin, että vastuu on yksin sinun, ja mies pääsee kuin koira veräjästä heti kun on haastavaa.

Vertaistuki. Se on erityislapsen kanssa ihan kaikki kaikessa. Viranomaiset ei teille sitä kerro, mihin tukiin on oikeus. Tai yhtään mihinkään muuhunkaan apuun, koska se maksaa. Tiedän kokemuksesta että on monia, keille lääkärit ja jopa vaikkapa vammaispalvelun työntekijät ovat sanoneet, että ei ole oikeutta tukiin. Vaikka oikeasti on. Sitten vertaistuen kautta on selvinnyt, että hei meillähän olis oikeus tuohon ja tähän, miksei meille oo kerrottu! Etsi siis itsellesi vertaistukea vaikka kynsin hampain jos ei ensin meinaa löytyä.

Mies ei nyt tunnista omia vaikeita tunteitaan ja tilanne on kriisiytynyt. Hänkin olisi tarvinnut apua näihin tunteisiin heti vauvavuoden aikana. Pettymystä olisi pitänyt voida purkaa myötäelävän ja asiantuntevan ammattilaisen kanssa, ei kaataa sitä sinun ja lapsen niskaan. Te ette ole millään tavalla syyllisiä tilanteeseenne ja on epäreilua, että mies, jonka pitäisi olla teille tukena, lisää tuskaanne kaatamalla oman pahan olonsa niskaanne. Miehen on nyt viimeistään kasvatetteva itselleen selkäranka ja haettava apua noihin tunteisiinsa.

Apua tarvitset ap sinäkin. Parhaiten sitä saisi sieltä, missä näihin asioihin ollaan erikoistuttu. Sanon vielä uudestaan: hakeudu vertaistuen piiriin. Siellä saat vinkit myös parhaista ammattilaisista.

Tsemppiä ja voimia! ❤

Numero 20 täällä vielä. Minä ehkä keskustelisin miehesi kanssa suoraan, että mitä hän oikein sinulta ja lapselta haluaa ja mitä hän haluaa omalta elämältään. Haasteellinen normilapsi kun kuulostaa aika taivaalliselta tapaukselta verrattuna siihen mitä lähipiirini koki. Hyvin erikoinen on tämmöinen lukkotila ja tosiaan saa miettimään olisiko sinun melkein jopa helpompaa olla yksin ja sitten ottaa niitä tukia ja palveluja vastaan mitä mies kieltäytyy.

Tällä hetkellä sinun tilanteesi kuormittuneena äitinä on ihan mahdoton. Yrität hakea tukea ja apua, mutta mies torppaa kaiken. Joku täällä jo sanoikin, että ei sitä lasta voi takaisin tuupata. Niin mitä se mies oikein haluaa että te tekisitte? Sinun täytyy olla ihan törkeän väsynyt tilanteeseen. Jos meinaa lähteä, niin lähteköön. Pääasia tilanteessa on, ettei jäisi siihen valittamaan valittamisen riemusta. On melkoista henkistä väkivaltaa olla tuollainen sinua kohtaan päivästä toiseen. Sekö se on hänelle koko asia "pihvi", hänen keinonsa helpottaa tilannettanne on haukkua sinua ja lasta päivät pääksytysten. Älä anna hänen olla tuollainen sinua ja lasta kohtaan.

Pidä puolesi, suojaa oma jaksamisesi. Hanki apua itsellesi ja pohdi mitä suhde mieheesi sinulle antaa (hän on avoimesti arvioinut, että sinä ja lapsi olette ihan syvältä, sinä voit puolestasi tehdä saman arvion hänestä). Monen ihmisen taimen alkutaival on ongelmia täynnä ja niillä on taipumusta hellittää. Ihana muksu se on kumminkin, kunhan hänet ottaa vastaan sellaisenaan ilman vertailuja johonkin sliipattuun kiiltokuvamuksuun!

Vierailija kirjoitti:

Vertaistuki. Se on erityislapsen kanssa ihan kaikki kaikessa. Viranomaiset ei teille sitä kerro, mihin tukiin on oikeus. Tai yhtään mihinkään muuhunkaan apuun, koska se maksaa. Tiedän kokemuksesta että on monia, keille lääkärit ja jopa vaikkapa vammaispalvelun työntekijät ovat sanoneet, että ei ole oikeutta tukiin. Vaikka oikeasti on. Sitten vertaistuen kautta on selvinnyt, että hei meillähän olis oikeus tuohon ja tähän, miksei meille oo kerrottu! Etsi siis itsellesi vertaistukea vaikka kynsin hampain jos ei ensin meinaa löytyä.

Mies ei nyt tunnista omia vaikeita tunteitaan ja tilanne on kriisiytynyt. Hänkin olisi tarvinnut apua näihin tunteisiin heti vauvavuoden aikana. Pettymystä olisi pitänyt voida purkaa myötäelävän ja asiantuntevan ammattilaisen kanssa, ei kaataa sitä sinun ja lapsen niskaan. Te ette ole millään tavalla syyllisiä tilanteeseenne ja on epäreilua, että mies, jonka pitäisi olla teille tukena, lisää tuskaanne kaatamalla oman pahan olonsa niskaanne. Miehen on nyt viimeistään kasvatetteva itselleen selkäranka ja haettava apua noihin tunteisiinsa.

Apua tarvitset ap sinäkin. Parhaiten sitä saisi sieltä, missä näihin asioihin ollaan erikoistuttu. Sanon vielä uudestaan: hakeudu vertaistuen piiriin. Siellä saat vinkit myös parhaista ammattilaisista.

Tsemppiä ja voimia! ❤

Kiitos sinulle sanoistasi. Ja osuit kyllä oikeaan. Mutta miestä en voi pakottaa mihinkään terapiaan, kun hän ei halua. Mutta yritän nyt tässä lähipäivinä selvittää itselleni tukea, vertaistukea ja varmaan varaan ajan jonnekin omaan terapiaan, missä saan sitten yksin puhua tästä. Ap

Miehestä ei välttämättä saa mitenkään leivotuksi jaksavampaa ja kypsempää, ei ainakaan pakolla. Aika voi auttaa, mutta sekin on arvoitus. Lapsen kasvaessa miehen voi olla helpompaa hyväksyä tilanne.

Jos sinulla on voimia ja tunnet haluavasi jatkaa parisuhdettanne, niin yksi vaihtoehto olisi antaa miehen enemmän vain mennä omaa elämäänsä. Toisin sanoen voit päättää mielessäsi, että mies osallistuu sen verran kuin jaksaa ja sinä hoidat kaiken muun. Jos tunnet, että sinusta on tähän, kerro asiasta miehellesi. Sen jälkeen lakkaat syyllustämästä tai painostamasta miestä enää mihinkään. Sopikaa kuitenkin, että kerran viikkoon olisi yksi ilta, jolloin mies olisi vastuussa lapsesta ja sinä täysin vapaa tekemään mitä haluat.

Miehelle kannattaa kuitenkin painottaa, että riskinä voi olla rakkauden hiipuminen vähitellen, koska toista voi olla vaikea enää kunnioittaa. Toisaalta mies saattaa vain juuri nyt olla väsynyt ja masentunut elämänmuutoksen myötä ja tilanne voi kohentua vähitellen.

Jos vaihtoehtona on ero, tätä voi ainakin koittaa. Ei ole mitään menetettävää. Vieraile lapsen kanssa sukulaisissa viikonloppuisin (jos mahdollista) ja puuhailette omianne.

Tsemppiä!

Oletko kysynyt mistään, onko tukia mahdollista saada? Jo pelkästään puheen viivästymästä saa Kelan myöntämää vammaistukea, joten ihmettelen jos teidän tapauksessa ei saisi.

Vierailija kirjoitti:

Numero 20 täällä vielä. Minä ehkä keskustelisin miehesi kanssa suoraan, että mitä hän oikein sinulta ja lapselta haluaa ja mitä hän haluaa omalta elämältään. Haasteellinen normilapsi kun kuulostaa aika taivaalliselta tapaukselta verrattuna siihen mitä lähipiirini koki. Hyvin erikoinen on tämmöinen lukkotila ja tosiaan saa miettimään olisiko sinun melkein jopa helpompaa olla yksin ja sitten ottaa niitä tukia ja palveluja vastaan mitä mies kieltäytyy.

Tällä hetkellä sinun tilanteesi kuormittuneena äitinä on ihan mahdoton. Yrität hakea tukea ja apua, mutta mies torppaa kaiken. Joku täällä jo sanoikin, että ei sitä lasta voi takaisin tuupata. Niin mitä se mies oikein haluaa että te tekisitte? Sinun täytyy olla ihan törkeän väsynyt tilanteeseen. Jos meinaa lähteä, niin lähteköön. Pääasia tilanteessa on, ettei jäisi siihen valittamaan valittamisen riemusta. On melkoista henkistä väkivaltaa olla tuollainen sinua kohtaan päivästä toiseen. Sekö se on hänelle koko asia "pihvi", hänen keinonsa helpottaa tilannettanne on haukkua sinua ja lasta päivät pääksytysten. Älä anna hänen olla tuollainen sinua ja lasta kohtaan.

Pidä puolesi, suojaa oma jaksamisesi. Hanki apua itsellesi ja pohdi mitä suhde mieheesi sinulle antaa (hän on avoimesti arvioinut, että sinä ja lapsi olette ihan syvältä, sinä voit puolestasi tehdä saman arvion hänestä). Monen ihmisen taimen alkutaival on ongelmia täynnä ja niillä on taipumusta hellittää. Ihana muksu se on kumminkin, kunhan hänet ottaa vastaan sellaisenaan ilman vertailuja johonkin sliipattuun kiiltokuvamuksuun!

Kiitos sinulle! Ehkä miestä pitää tässä vielä se, että nyt hänellä on joku jolle valittaa? Jos ottaa minusta avioeron, niin kelle hän sitten valittaa? En minä ole mikään kynnysmatto, vaan sanon hänelle kyllä hyvin suoraan kun rajani tulee vastaan, mutta nyt hänellä sentään on elämässä joku (minä) jolle voi ainakin yrittää valittaa tai jota voi yrittää syyttää. Tai kai hän avioeron jälkeenkin voi minua syyttää, vaikka hän se sen avioeron ottikin. Ja tosiaan, olen minä kyllä todella väsynyt tähän. Minä en ole (hänelle enkä muutenkaan) täydellinen eikä lapsikaan ole täydellinen. Minun mielestä ei tarvikaan. Mutta ehkä hän sitä sitten odotti. Ap

Meillä on ollut samanlaista, oletteko milloin saaneet diagnoosit pitkäaikaisiin sairauksiin ja onko teillä esimerkiksi henkilökohtaisesti epäilyä nepsy-tyyppisistä oireista? Minkä ikäinen lapsi nyt on? Diagnoosit voivat olla kauan odotettuja ja silti tavallaan shokki, johon myös aikuisilla kestää sopeutua. Siis totta kai mies on lapsellinen kun kiukuttelee että on vaikeaa, mutta selvästi hänellä on vaikeaa sopeutua tilanteeseen edelleen. Pitää tavallaan luopua monista unelmista ja samaan aikaa myös antaa itsestään paljon. Yhtä vaikeaa sinullakin on, mutta kenties luonteessasi ja elämänkokemuksissa on sellaisia vahvuuksia pärjätä tilanteessa mitä sinulla ei ole?

Sanoisin ehkä vinkkinä, että hakeutumaan pariterapiaan ja rakentakaa arkea mahdollisimman vähäkuormitteiseksi. Meidän arkea on rajattu esimerkiksi niin, että emme ole usein "menossa" ja emme kaikkien sukulaisten luona kyläile kuin pari kertaa vuodessa - nämä sellaisia joiden luona syystä tai toisesta vierailut ovat lasta selvästi kuormittavia.

Puhuit myös haastavasta temperamentista. En tiedä onko teillä ollut vielä esim. 4v neuvolaa tai onko lapsi päivähoidossa, mutta voi olla että jossain vaiheessa teillä herää huolia uusista diagnooseista, kun joku perheen ulkopuolinen huomauttaa ettei lapsen käytös ole ikätasoista. Tällöin kannattaa vaatia asianmukaisia neuropsykiatrisia tutkimuksia (näihin usein liittyy monia liitännäisdiagnooseja, jotka on saatettu huomata jo nuoremmalla lapsella). Nepsy-diagnoosin saanti on hyvinkin usein vanhemmille lopulta suuri helpotus, sillä silloin vihdoin palapelin palaset loksahtavat kohdilleen, tilanne on helpompi hyväksyä ja tukea saa entistäkin paremmin. Samoin myös tietoa, miten hoitaa vaikeat tilanteet lapsen kanssa.

Siis en tarkoittanut nyt stressata lisää teitä. Tämä tuli vain ja ainoastaan mieleeni sen vuoksi kun puhuit haastavasta temperamentista yhdistettynä pitkäaikaissairauksiin. Todennäköisesti teidän lapsen kaikki "vaivat" ovat jo tiedossa, mutta omasta kokemuksesta tiedän että jos lapsella on nepsy puolen piirteitä ilman diagnoosia, niin se on äärimmäisen kuluttavaa molemmille vanhemmille ja vanhempien parisuhteelle.