Onko kenenkään muun elämä tälläistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jälleen kerran taas tällainen tarina. Jonkun muun vika, ja minä olen vain syytön kärsijä. Kenelläkään toisella ei mene näin huonosti? Lopeta tuo uikuttaa ja elä sitä elämääsi. Ei sitä kukaan tule sinun puolesta hoivaamaan ja päätäsi silittelemään.

😕

Tämä on totta, ap on ilmeisesti aikuinen ihminen ja vastuussa itsestään. Hän voi tehdä elämästään paremman jos haluaa. Täälläkin palstalla yritetään potkia persuksille ja auttaa tällaisia tyyppejä monta kertaa viikossa, mutta vinkuminen jatkuu vaan. Jokainen on oman onnensa seppä.

En ole AP mutta menisin mielummin vankilaan kuin katselisin kaltaistasi ihmispersettä päivääkään jossain työyhteisössä. Valitettavasti kaltaisesi jäte on päässyt leviämään yhteiskuntaan kuin rutto luonnonvalinnan puutteessa.

 

No just. Minulla on kolme mummoa ystävänä ja he eivät sanoisi minusta tuollaista ikinä.

Olen ollut heidän ystävänään jo vuosia ja käyn heidän luonaan noin kerran viikossa tai sitten lähdemme käymään vaikka asioilla. Eilen viimeksi kävin yhden ystävämummoni luona ja koska hän oli nyt väsynyt, niin kipaisin hänelle ruokakaupassa ostamassa kaurahiutaleita, maitoa, leipää ja mehukeittoa. Mummo 88 vuotias perheetön ihana ihminen, joka oli yksinäinen jo senkin takia, että mies ja ystävät olivat kuolleet.

Toinen mummo ystäväni on 93 vuotias ihana yksinäinen rouva, jonka luona olen käynyt yli kuuden vuoden ajan säännöllisesti. Myös lapseni ja mieheni ovat käyneet hänen luonaan muutaman kerran. Mieheni auttoi häntä mm. pienissä kodin korjaustöissä ja lapseni istuttivat hänen kanssaan parvekekukat kesän alussa.

Kolmas mummo on pääsi nyt hoivakotiin, mutta olen käynyt hänen kanssaan tekemässä pieniä kävelyretkiä hoivakodin ympäristössä ja jutellut kaikkea vaikka mummo ei enää tunnista minua, vaan luulee miniäkseen. Juttu meillä luistaa kuitenkin hyvin ja me molemmat olemme onnellisia ysyävyydestämme.

Tällainen ihmisperse olen, jätettä ehkä sinun mielestäsi. Ap voisi oikein hyvin etsiä itselleen yhden tai kaksi yksinäistä mummoa ystäväkseen ja elämä muuttuisi varmasti kaikilla. Mutta tokkopa ap kehtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jälleen kerran taas tällainen tarina. Jonkun muun vika, ja minä olen vain syytön kärsijä. Kenelläkään toisella ei mene näin huonosti? Lopeta tuo uikuttaa ja elä sitä elämääsi. Ei sitä kukaan tule sinun puolesta hoivaamaan ja päätäsi silittelemään.

Juuri kaltaistesi takia AP säästäisi vain mielenrauhaansa kun pidättäytyisi menemästä "ihmisten ilmoille". Valtaosa ihmisistä on paskoja hirviöitä kuten sinä ja kanssakäynti niiden kanssa on yhtä tuskaa jota tehdään vain pakon edessä.

 

Valtaosa ihmisistä on ihan tavallisia ihmisiä, kun heihin tutustuu, sen ilkeän kaktuksen sisällä asuu 90% varmasti arka epävarma kärsinyt ihminen.

Mikä ihme suomalaisia vaivaa? Ihmiset on opetettu pienestä asti, että kaikki pitää tehdä ryhmässä ja yksin olo on halveksuttavaa. Sovitaanko, että tehdään tähän muutos? Nyt.

Ei kaadeta syyllisyyttä omista teoista ja tekemättömistä asioista muiden niskaan ja syyksi. Samaa sarjaa pettämiseen kanssa, koska ihmiset myöntävät, että teko on ainoastaan pettäjän vastuulla. Jos joku kävelee yksin, et voi tietää miksi. Ei hän välttämättä ole yksin, yksinäinen, sosiaalisesti epäkelpo jne... Suomalaiset ovat äärettömän tuomitsevaa ja lokeroivaa kansaa. Suvaitsevaisuuskin tarkoittaa tiettyjen ihmisryhmien mielipiteisiin yhtymistä. Todellakin tämä kansa on tiensä valinnut.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, ettei nykyään ole samaa yhteisöllisyyttä ja kyläilytapoja kuin ennen. Elämää on vaikea sovittaa toisten menojen ja kiireellisyyden kanssa yhteen. Olenkin luovuttanut jo aikoja sitten. Elän elämää ilman ystäviä, onnekseni minulla on puoliso, joka on paras ystävä. Ja lapsia, joten arki kuluu. Kieltämättä suretti kuitenkin, kun olin pitkään sairaalassa ja toivuin kotona, niin kukaan ei käynyt. Sanahelinää kyllä hoettiin, kun makasin osastolla puoli kuolleena "saako käydä, tullaan käymään, sairaalassa, viimeistään kun kotiudut". Ei ole näkynyt näitä ihmisiä. Ja minusta ei ollut minun asia tällä kertaa käydä ja hoitaa "tuttavuuksia".

Ja tuo johtuu ihan siitä, että ihmisillä on vapaa-ajalleen muutakin tekemistä kuin istua olohuoneen sohvalla odottamassa, milloin Peyton Place tai Naapurilähiö alkaa telkkarista. Lisäksi yhä useammalla on enemmän tai vähemmän vuorotyö ja yhä harvempi enää tekee töitä ma-pe klo 8-16. Vielä muutama vuosikymmen sitten suomalaisilla oli suurimmaksi osaksi samanlainen vuorokausirytmi eli tiesi, mihin asti toiselle voi soittaa ja mihin aikaan ei enää.  Kyläilyjen suhteen tiedetiin, mihin aikaan vuorokaudesta on hyvä hetki poiketa - vaikka yllättäenkin - kahville. Suomalaisperheissä syötiin päivällinen yleensä klo 17 ja klo 18 oli ihan hyvä aika piipahtaa käymään. Nykyisin ihmiset eivät välttämättä ole vielä tulleet klo 18 edes töistä,  ovat iltavuorossa, harrastuksissa tai viemässä lapsia harrastuksiin  tai ovat just vasta laittamassa perheelleen päivällistä. Lauantait on monille siivouspäiviä ja perheen kanssa tehdään kauppareissu markettiin, jolla reissulla voi vierähtää useampikin tunti. Jotkut ovat edelleenkin aamuvirkkuja ja hoitavat asiat aamupäivisin, osa haluaa nukkua viikonloppuna pitkään ja lähteä asioille vasta sitten. Enää ei ole sellaista "varmasti sopivaa" ajankohtaa piipahtaa kahville tai edes soittaa puhelimella. 

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

ylös

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän. 

Omalla kohdallani yksinäisyys on tullut vasta viime vuosina. Nykyisin ei ole ketään, jolle soittaa kun on tapahtunut jotakin kivaa tai joku ottaa päähän. Tai ketään jonka voisi pyytää illalla kylään tai lenkille. Paras ystäväni kuoli, yksi ystävä lopetti perheen perustamisen jälkeen yhteydenpidon kaikkiin, yksi muutti pois jne. Sukua minulla ei ole. Minulla on kyllä työ, opiskelu ja harrastuksia, mutta näin aikuisena suhteet ei lähde syvenemään vapaa-ajalle, vaikka kaikkien kanssa aina juttelenkin ja olen käsittääkseni ihan pidetty. Osallistun aina kaikkiin virkistyspäiviin ja pikkujouluihin yms. Myös naapureiden kanssa juttelen. En siis juttuseuraa kaipaa, koska small talk täyttää päivät muutenkin. Vaan sellaista aitoa, syvää ystävyyttä jonkun saman henkisen ihmisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän. 

Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.

Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Minullakaan ei paljoo ole ystäviä. On kontakteja ja poikakaveri, sukulaisia, naapureita, puhun päivittäin ihmisten kanssa. Silti tuntuu yksinäiseltä, tai että jotain puuttuu. Tiedän että voisin käydä harrastuspaikoissa tai missä vain ja yrittää hankkia lisää kavereita, mutta joku päässä sanoo että se olisi outoa ja miksi muut ihmiset haluaisivat lisää kavereita. Tai ehkä pelkään etten osaa hankkia kavereita. Joskus yritin paljonkin mutta ihmiset ovat usein kiinnostuneita vain itsestään ja omista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän. 

Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.

Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.

Ala osallistua johonkin sellaiseen, missä ryhmä ei vaihtele koko ajan...vaikka joku joukkuelaji. Ala tehdä jotain sellaista, missä ei ole tarkoituskaan olla just sen parhaan kaverin kanssa kaksistaan... vaikka joku vapaaehtoistyö. Jotain sellaista, missä samat naamat toistuu. Silloin sulle ei tule mitään ongelmaa moikata jokaista vaikka erikseen, eihän sulla ole sellaista ongelmaa töissäkään työkavereiden suhteen. 

Olisipa sellainen Tinder ystävien etsimiseen...

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä. 

Edelleen valtaosalla on ne omat perheet, parisuhteet ja muutoinkin omat kuviot joihin ei välttämättä lisä ihmisiä mahdu. Siksi aikuisena on tosi paljon vaikeampi löytää uusia sosiaalisia kuvioita kuin nuorena esimerkiksi opiskelupiireistä. Itselläni ne muutamat läheiset ystävät (sinkut ja perheelliset) ovat vuosien varrella muuttaneet pois ja uusia ystäviä on tässä iässä haasteellista löytää.

Mukava kuulla että sinulla on ystävät säilyneet elämässä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä. 

Edelleen valtaosalla on ne omat perheet, parisuhteet ja muutoinkin omat kuviot joihin ei välttämättä lisä ihmisiä mahdu. Siksi aikuisena on tosi paljon vaikeampi löytää uusia sosiaalisia kuvioita kuin nuorena esimerkiksi opiskelupiireistä. Itselläni ne muutamat läheiset ystävät (sinkut ja perheelliset) ovat vuosien varrella muuttaneet pois ja uusia ystäviä on tässä iässä haasteellista löytää.

Mukava kuulla että sinulla on ystävät säilyneet elämässä!

Noh, valtaosa nykyisistä ystävyyssuhteistani on solmittu noin nelikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten sinkkujen, varsinkin naisten sosiaalinen syrjäytyminen on asia mistä ei oikein ole sopivaa puhua ja suhtaudutaan kovin aggressiivisesti.

Usein neuvotaan menemään kansalaisopiston kurssille tai johonkin kerhoon. Mutta tässä ollaan aikuisia, ei se toimi kuin lapsilla että laitetaan kaksi yksinäistä suunnilleen saman ikäistä samaan hiekkalaatikkoon ja niistä tulee automaattisesti kaverit. Aikuisilla lähentyminen vaatii jotain yhteistä pohjaa, esimerkiksi luonteiden yhteensopivuutta tai yhteisiä kiinnostuksenkohteita.

Monet ovat tilanteessa jossa käydään töissä ja ollaan illat yksin kotona tai harrastuksissa. Elämä voi olla sinänsä aktiivista, mutta oikeita sosiaalisia suhteita ei oikein ole. Kovasti syytetään kotona notkumisesta, mutta aina näissä keskusteluissa nousee esiin kuinka aktiivisesti yritetään parantaa omaa tilannetta. Aloitetaan uusia harrastuksia, käydään paikoissa, pyritään tutustumaan työkavereihin, yritetään lähestyä ihmisiä jne. Aikuisena vain läheinen tutustuminen on todella paljon haastavampaa kuin nuorena jolloin kaikki etsivät uusia kavereita ja uusia sosiaalisia piirejä. Aikuisena kun lähestyt ihmisiä, niin 90 prosentilla on jo omat kuviot, on omat perheet, naapurit, yhteisöt, kaveripiirit ja aika rajallista, eikä uusia kavereita tarvitse.

Itse olen aina ollut ihan pidetty ihminen ja sosiaaliset taidot on kunnossa. Yksinäisyys on alkanut koskettaa vasta lähemmäs nelikymppisenä, paljolti elämäntilanteiden muutosten takia. Hyviä ystäviä on muuttanut toiselle puolen maata tai pois Suomesta, perheelliset eivät halua viettää aikaa sinkun kanssa vaan toisten perheiden tai pariskuntien kanssa, lapsuudenperheellä on omat kuviot eivätkä ehdi olemaan yhteydessä. Olen aktiivinen ihminen, harrastuksia on paljon, olen mukana järjestötoiminnassa, liikun ihmisten ilmoilla ja tutustun avoimesti ja positiivisesti kaikenlaisiin ihmisiin kun tilanteita tulee vastaan. Vaan päädytään tähän, että tämän ikäisillä on omat perheet ja omat sosiaaliset piirit, eikä niihin haluta uusia. Pelkkä kerho tai jumppa ei vaan riitä täyttämään sosiaalista tarvetta.

Tämä on mielenkiintoinen ilmiö. Yksinäisten määrä lisääntyy koko ajan, mutta silti 90%:lla on jo omat kuviot eikä uusia kavereita tarvita.

Mä olen vähän eri mieltä tuosta, että perheellinen ei haluaisi sinkkua kaverikseen. Omalla kohdallani olen kokenut olevan ihan päinvastoin. Toisen perheellisen kanssa joutuu sumplimaan paljon enemmän aikatauluja, lapsenvahteja ja puolison menoja, jotta löytyisi molemmille sopiva ajankohta tapaamiselle. Sinkulla ei ole näitä rasitteita vaan tapaamiset järjestyvät paljon helpommin. Niin ja olen siis sinkku itsekin, mutta valtaosa ystävistäni ja kavereistani perheellisiä. 

Edelleen valtaosalla on ne omat perheet, parisuhteet ja muutoinkin omat kuviot joihin ei välttämättä lisä ihmisiä mahdu. Siksi aikuisena on tosi paljon vaikeampi löytää uusia sosiaalisia kuvioita kuin nuorena esimerkiksi opiskelupiireistä. Itselläni ne muutamat läheiset ystävät (sinkut ja perheelliset) ovat vuosien varrella muuttaneet pois ja uusia ystäviä on tässä iässä haasteellista löytää.

Mukava kuulla että sinulla on ystävät säilyneet elämässä!

Noh, valtaosa nykyisistä ystävyyssuhteistani on solmittu noin nelikymppisenä.

Tosi hienoa kuulla, mukava kuulla että joku onnistuu tässä. Ehkä toiveita meille muillekin :)

Jos kaipaa vain juttuseuraa, erilaisille kursseille ja tapahtumiin meno on hyvä idea. Mutta jos kaipaa syvällisiä ystävyyssuhteita, niitä on paljon vaikeampi löytää aikuisena.

Itse olen töissä sosiaalinen ja sen lisäksi käyn eri kursseilla ja tapahtumissa. Pari viikkoa sitten olin viikonloppuna erään urheilulajin kurssilla, jossa kaikki muut tulivat paikalle tuttujen kanssa, minä yksin. Silti siellä juttelin monen kanssa ja oli kivaa juttuseuraa viikonlopun. Mutta en tule näkemään kyseisiä ihmisiä enää ikinä.

Ystävien saaminen aikuisena on vaikeaa juuri siksi että suurimmalla osalla on jo perhe ja ystävät, joten he eivät halua mitään muuta kuin lyhytaikaista juttuseuraa. Ja suoraan sanottuna en tiedä osaanko enää edes ystävystyä kunnolla, koska edelliset syvät ystvävyysuhteet on solmittu vuosia sitten opiskellessa tilanteessa, jossa kaikki etsivät uusia ystäviä.

Olen siinä mielessä onnekas että minulla on tärkeitä ystäviä, jotka olen tuntunut 20 vuotta. Mutta valitettavasti asumme eri maissa, joten näemme ehkä kerran vuodessa ja arkielämässäni on vain juttuseuraa, ei ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän. 

Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.

Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.

Ala osallistua johonkin sellaiseen, missä ryhmä ei vaihtele koko ajan...vaikka joku joukkuelaji. Ala tehdä jotain sellaista, missä ei ole tarkoituskaan olla just sen parhaan kaverin kanssa kaksistaan... vaikka joku vapaaehtoistyö. Jotain sellaista, missä samat naamat toistuu. Silloin sulle ei tule mitään ongelmaa moikata jokaista vaikka erikseen, eihän sulla ole sellaista ongelmaa töissäkään työkavereiden suhteen. 

Mutta kun sen tekemisen pitäisi olla myös jotain mikä aidosti kiinnostaa. Itse en keksi mitään kamalanpaa kuin joukkueurheilu, jo pelkkä ajatus sellaisesta aikaansaa palan kurkkuun. Inhosin joukkuelajeja hyvin syvästi jo koulussa.

Vapaaehtoistyö ei kyllä myöskään kiinnosta. En ole tippaakaan uskonnollinen, en välitä politiikasta, enkä pystyisi henkisesti esim kestämään hädänalaisia eläimiä.

Kyllä sen tekemisen pitäisi siis kuitenkin olla jotain josta itse nauttii, muutenhan sitä on sellaisten ihmisten ympäröimänä joiden kanssa ei ole mitään yhteistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asut kaupungissa, on varmasti paljon ihan ilmaisia tai melkein ilmaisia tapahtumia, joihin voi mennä.

Jos vain saisit lähdettyä kotoa pois välillä, jotta voit kokea yhteenkuuluvuutta vaikka yleisötilaisuudessa muiden joukossa.

Kuten joku jo aiemmin sanoi, näissä kyllä pääsääntöisesti tuntee itsensä vain entistä yksinäisemmäksi. Lähes kaikki tulevat näihin tilaisuuksiin kaverien kanssa, eikä silloin mukaan kaivata ylimääräisiä. Yksinäinen päätyy katselemaan vierestä kun muilla on hauskaa kaveriensa kanssa, ja tuntee itsensä entistä ulkopuolisemmaksi.

Esimerkkejä omista yrityksistä

- yritän jutella henkilölle vessa- tai baarijonossa, kun katselin että hänkin on yksin. Henkilö on hyvin vaivautunut, ja kohta paikalle tulee hänen kaverinsa ja mulle käännetään selkä kesken lauseen.

- tilaisuudessa on "keskustelkaa parin kanssa tai ryhmissä" osio, ja yritän kysellä ympäriltä ryhmää. Kaikilla on jo kaveri ja päädyn näppäilemään puhelinta sen 15 minuuttia kun en löydä paria tai ryhmää.

- tilaisuudessa on pariharjoite, muut erkaantuvat ympäriltä pareiksi ja jään yksin seisomaan keskelle kunnes lähden vessaan kun alkoi hävettää.

- esityksen jälkeen on drinkkitilaisuus, otan juoman ja yritän löytää pöydän. Menen vajaaseen pöytään ja yritän jutella, mutta pöydän muut olivat ilmeisesti tuttuja keskenään ja lähinnä ovat kuin eivät huomaisikaan.

- menen jumpan pukuhuoneeseen ja huomaan kun joku tervehtii aiempaa huoneeseen tulijaa iloisesti. Ajattelen että tuossa on varmaan avoin ja kiva ihminen, ja sanon itsekin iloisesti hänelle hei. Hän katsoo minua oudoksuen ja kääntyy juttelemaan sen aiemman tulijan kanssa joka olikin hänen tuttunsa.

Tällaiset tapahtumat kun toistuvat kerta toisensa jälkeen, alkavat kehoitukset lähteä tapahtumiin kokemaan yhteisöllisyyttä lähinnä kauhean naiiveilta...

Yrität tutustua ihmisiin paikoissa, joihin on tultu ja joissa on tarkoituskin viettää aikaa jo olemassa olevien kavereiden kanssa. Yrität tutustua ihmisiin, joita tapaat ensimmäistä kertaa. Esim tuo jumpan pukuhuonetilanne on sellainen, että kannattaa jumppaan mennessään moikata kaikkia paikalla olevia ja lähteissä toivottaa hyvää viikonloppua tms tilanteeseen sopivaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa tehnyt tuon, muut tunnistavat sut ainakin ulkonäöltä ja sen jälkeen on helpompaa jutella vähän enemmänkin. Ihan sama tilanne kuin jos naapuriisi muuttaa uusi asukas. Et sä heti ensikohtaamisella mene rupattelemaan vaan alussa vain tervehdit. Vasta myöhemmin voi jutella jotain muutakin, kun naapurisi jo tietää susta ainakin sen verran, että oikeasti asut samassa rapussa kuin hän. 

Mot. Kiitos kun vahvistit pointtini siitä, kuinka näissä tapahtumissa ei todellakaan tutustu yhtään keneenkään, toisin kuin ehdotettu.

Ps. Ne jumpparyhmät vaihtelee niin paljon, että ei niissä ikinä pääse sitä tervehtimisaskelta pidemmälle - johon siis siihenkin suhtaudutaan yleensä hyvin torjutavasti, jos/kun et huomannut mitä kerroin. Ei mulla ainakaan riitä pokkaa tervehtiä kymmentä kertaa ihmisiä joiden ainoa vastaus on 😒😐🙄.

Ala osallistua johonkin sellaiseen, missä ryhmä ei vaihtele koko ajan...vaikka joku joukkuelaji. Ala tehdä jotain sellaista, missä ei ole tarkoituskaan olla just sen parhaan kaverin kanssa kaksistaan... vaikka joku vapaaehtoistyö. Jotain sellaista, missä samat naamat toistuu. Silloin sulle ei tule mitään ongelmaa moikata jokaista vaikka erikseen, eihän sulla ole sellaista ongelmaa töissäkään työkavereiden suhteen. 

Mutta kun sen tekemisen pitäisi olla myös jotain mikä aidosti kiinnostaa. Itse en keksi mitään kamalanpaa kuin joukkueurheilu, jo pelkkä ajatus sellaisesta aikaansaa palan kurkkuun. Inhosin joukkuelajeja hyvin syvästi jo koulussa.

Vapaaehtoistyö ei kyllä myöskään kiinnosta. En ole tippaakaan uskonnollinen, en välitä politiikasta, enkä pystyisi henkisesti esim kestämään hädänalaisia eläimiä.

Kyllä sen tekemisen pitäisi siis kuitenkin olla jotain josta itse nauttii, muutenhan sitä on sellaisten ihmisten ympäröimänä joiden kanssa ei ole mitään yhteistä.

Vapaaehtoistyötä on miljoonaa erilaista. Voi käydä mummon luona kahvilla, voi talkoilla paikallisen urheilujoukkueen tapahtumassa, voi pakata postitettavia tavaroita järjestön toimistolla jne. Jos et keksi yhtään vapaaehtoistyötä joka kiinnostaisi sinulla joko ei ole mielikuvitusta tai ajatus muiden auttamisesta on sinusta kamalaa, joka kertoo jotain siitä millainen ihminen olet.