Lue keskustelun säännöt.
Lapsi- ja perhehaaveista luopuminen kumppanin vuoksi
06.11.2019 |
Koitan etsiä asiasta tietoa mutta KOKO INTERNETISTÄ en löydä yhtään kunnollisia kattavia kertomuksia siitä, jos kumppanin vuoksi luopuu omista perhe - ja lapsihaaveista.
Joka ikisellä sivulla vaan sanotaan että ”pitää erota”.
Eikö tästä maailmasta löydy yhtään ihmistä, joka olisi pystynyt hyväksymään sen että tekee uhrauksen puolison vuoksi ja jää lapsettomaksi? Että vaikka se on alkuun hankalaa, tuska helpottaisi ja asiasta pääsee yli?
Minua kiinnostaa nämä kokemukset, miten asian on pystynyt hyväksymään ja onko se mahdollista . Meillä puoliso vielä kokee että syyllistän häntä, jos puhun hänelle surustani vaikka kuinka yritän selittää ettei minun suruni ole hänen vikansa. Minä en usko että tästä maailmasta löytyy toista samanlaista kuin kumppanini ja mitä meillä on yhdessä, olemme todella sopivat toisillemme ja olleet yli 10 vuotta onnellisia yhdessä. Lapsiasia tulee väliimme, mutta se on varma että puolison mieli ei muutu.
Minä haluan pystyä hyväksymään tämän! Mutta kaikkialta luen vain, että ei kannata ja tulet katkeraksi. Haluaisin kuulla muita kokemuksia, hyviä sellaisia, onnellisia loppuja.
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että koko elämäni on valhetta. Tuntuu siltä että olen tuomittu jotenkin. Tuntuu vaikealta että tämä asia ei ole minun päätökseni. Minusta ei tunnu että voin olla onnellinen lapsettomana, koska ajatus minusta lapsettomana tulevaisuudessa ei tunnu sopivan yhteen sen kanssa, joka minä tunnen olevani ja tuntuu että se ei ole minun identiteettini.
Minä kuitenkin HALUAISIN pystyä olemaan onnellinen silti ja pääsemään yli tästä. En halua erota kumppanistani.. aika monenlaisia tuntemuksia asia herättää ja siksi olen täällä keskustelemassa. Asia on pettymys hyvin syvällä tavalla ja oloni on lähinnä tyrmistynyt, nyt kun asia on 100% selvä puolisoni kanssa ja jo erosta on puhuttu. -ap
Älä luovu äitiydestä miehen takia. Ymmärrän silti sen, että et halua erotakaan. Itselläni oli joskus sama tilanne - en pystynyt kuvittelemaan että olisin ollut kenenkään muun kanssa, enkä edes usko, että olisin löytänyt ketään toista. Oma tilanteeni ratkesi sillä, että mieheni muutti mielensä, ja saimme kaksi lasta. Sittemmin tosin erosimme (ihan muista syistä). Eron jälkeen minulla on ollut suhteita, mutta ei ketään yhtä merkittävää (ja ero tuli omasta aloitteestani, joten en ole tullut jätetyksi ja siksi katkera tms). Tällä hetkellä tärkein ja merkittävin ihmissuhde on kaksi lastani, ja juuri heidän vuokseen se ei tunnu niin vaikealta, että seurustelusuhteet ovat jääneet vähän kevytsuhteen tasolle.
Oma ehdotukseni tilanteeseesi olisi sama, mitä joku muukin ehdotti: pysykää yhdessä, mutta asukaa erillänne. Sopikaa, että voit tehdä yksin lapsen hedelmöityshoidoilla (sehän tuli/tulee nyt mahdolliseksi julkisella puolella myös itsellisille naisille). Kyllä se suhteeseen tulee vaikuttamaan, ja aina on riski, että suhde ei kestä elämänmuutosta. Mutta jos vaihtoehtona on ero tai se, että sinä luovut isosta asiasta, joka olisi sinulle tärkeä, niin minusta olisi pienempi paha ottaa se riski, että suhde päättyy muista syistä. Koska aina voi myös olla, että suhde kestääkin. Ainakin antaisitte mahdollisuuden teille molemmille yhdessä ja erikseen - antaisitte mahdollisuuden suhteelle ja antaisitte mahdollisuuden toisaalta sinun äitiydellesi ja hänen vapaaehtoiselle lapsettomuudelle.
Jos eroaisitte ja alkaisit etsiä uutta kumppania, et silti varmaan löytäisi varsinkaan nopeasti sellaista, jonka kanssa perheen perustaminen onnistuisi. Voisi tulla epätoivoinen olo ja miettisit koko ajan, oliko ero virhe. Jossain vaiheessa tulisi pelko siitä, että entä jos ei ketään löydykään - ja mitä enemmän epätoivoa ja pelkoa tulee, sitä hankalampaa se suhteen löytäminen on. Joten senkin vuoksi kehoitan vakavasti miettimään, voisiko se onnistua, että voisit suhteessa ollessa tehdä lapsen yksin.
Mutta sanon vielä senkin, että älä noin vaan luovu lapsitoiveesta. Sekin saattaa kaduttaa, ja jossain vaiheessa voi olla jo myöhäistä. Jopa ero on ainakin teoriassa mahdollista perua - tai eron jälkeen on periaatteessa ainakin mahdollista löytää uusi kumppani. Mutta jos lapsia ei tee, niin jossain vaiheessa sitä ei voi enää muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harvoin elämässä saa kaiken haluamansa. Onko takeita, että löytyy uusi kumppani ja lapsia syntyy?
Vierailija kirjoitti:
Ihmisluonne nyt vaan on sellainen että liki väistämättä katkeroituu jos luopuu suuresta haaveestaan toisen vuoksi. Ja kun aina voi käydä niin että tulee kuitenkin jätetyksi ja sitten ei ole mitään.
Mutta eikö sekin katkeroita, jos joutuu luopumaan parisuhteestaan voidakseen toteuttaa haaveensa?
Niin. Aina kannattaa miettiä, haluanko luopua siitä mitä minulla todellisuudessa on, tavoitellakseni jotain mitä minulla ei toistaiseksi ole ja mitä en välttämättä koskaan saa.
Kiitos aiheen esiin ottamisesta, ap!
Olen hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin sinäkin. Olen kaikin puolin hyvässä ja toimivassa parisuhteessa, johon ollaan molemmat sitouduttu. Minulla on tunne, että hän on paras mahdollinen puoliso minulle. Olen alusta asti tiennyt, ettei puolisoni halua lapsia. Itse olen ollut läpi elämäni ajatuksella "ehkä, ehkä ei, mietitään sitä myöhemmin". Nyt kun 30 ikävuotta on ylitetty jo vähän aikaa sitten, niin tajuntaan jysähti tämä lapsipohdinta ensimmäistä kertaa ihan kunnolla. Aloin vakavissani ajatella, että haluan ehkä sittenkin lapsen.
Tästä seurasi aikamoinen kriisi, josta onneksi pystyimme puhumaan puolisoni kanssa avoimesti ja syvällisesti. Hän pysyi kannassaan, ettei halua lapsiperhe-elämää. Itse taas pelkään, että mikäli jättäisin heränneen haaveen vanhemmuudesta sivuun puolisoni ja parisuhteen vuoksi, katkeroituisin myöhemmin. Lopultahan en voi tietää, vaikka menettäisin rakkaan puolisoni tavalla tai toisella piankin, ja jäisin lopulta ilman parisuhdetta ja lasta.
Emme kuitenkaan haluaisi erota ja haaskata molempien mielestä elämiemme parasta parisuhdetta. Niinpä olemme löytäneet kompromissin. Jatkamme parisuhdetta ja asetumma jossain vaiheessa asumaan osittain eri osoitteisiin, jotta minä voin saada lapsen ja asua hänen kanssaan. Puolisoni asuisi kanssamme osittain, eikä olisi vanhemman roolissa lapseen. Koska olemme molemmat naisia, tällainen epätyypillinen järjestely on meille ehkä luontevampi kuin heteropareille, en tiedä. Joka tapauksessa haaveilen, tai haaveilemme yhdessä puolisoni kanssa, siitä, että löytäisin kumppanuusvanhemman eli lapsen elämässä mukana olevan isän, jonka kanssa jakaa lapsen vanhemmuutta jollain tavoin.
Tokikaan en tiedä, miten tämä suunnitelmamme tulee lopulta toteutumaan, mutta tällä hetkellä molemmat meistä pitävät tätä mieluisana tulevaisuudenkuvana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No minä luovuin. Mies tuntui oikealta sielunkumppanilta, mutta oli minua 11 v vanhempi ja hänellä oli jo edellisestä avioliitosta lapset, eikä halunnut enää lapsia. Itselläni ei ollut koskaan ollut mitään vauvakuumetta, mutta olin jotenkin ajatellut luonnollisena osana elämää, että sitten kun se pari löytyy, niin varmaan pari lastakin hankitaan. Olin kuitenkin valmis hyväksymään sen että ne lapset jää pois kuvioista.
Nyt minulla on ikää jo 45 enkä ole mitenkään katkera siitä että en saanut lapsia. Onhan lapseton elämä monella tapaa helpompaa ja on voinut keskittyä esim. uraan ihan eri tavalla kuin jos olisi lapsia. Varmasti sekä lasten hankkimisella että hankkimatta jättämisellä on omat hyvät ja huonot puolensa, ei kumpikaan ole paratiisi ja toinen pelkkää ankeutta. Olisin varmasti sopeutunut hyvin äidiksikin, ja nauttinut siitä, mutta olen sopeutunut hyvin myös siihen ettei ole lapsia, ja nauttinut sitten sellaisista asioista joista lapsettomana voi nauttia.
Mielestäni tuo on itsekästä mieheltäsi. Hän sai kokea myös isyyden ja sen tuoman onnen. Mutta sinulle ei annettu mahdollisuutta äitiyteen tai mies eroaisi.
Luovuin ja kadun. Kunhan omat vanhempani ovat kuolleet, ehkä seuraavan 5-10 vuoden aikana, toivon että minulla on rohkeutta ja kanttia tappaa itseni. En halua aiheuttaa vanhemmilleni sitä tuskaa oman lapsen menettämisestä. Toivon että pystyn tappamaan itseni sitten. En halua tehdä sitä ajamalla päin rekkaa etten aiheuta haittaa muille. Todennäköisesti menen mökille ja tapan itseni häkään. Ajatus siitä että loppu tuskalle on tulossa auttaa jaksamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisinpa tappaa itseni nyt, mutta vanhempani eivät selviäisi siitä tuskasta
Kukaan ei voi auttaa. Mikään apu ei saa muutettua niitä valintoja jotka itse olen tehnyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kun niitä onnellisia loppuja ei ole. Yhtä hyvin voisit kysellä täällä tositarinoita joulupukista.
Vierailija kirjoitti:
No kun niitä onnellisia loppuja ei ole. Yhtä hyvin voisit kysellä täällä tositarinoita joulupukista.
Ei olekaan ja jokainen joka luulee muuta tai uskottelee itselleen muuta, tulee sen huomaamaan ettei ole onnellista loppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ottaa huomioon se mahdollisuus että puolisosi ei vain halua lapsia juuri sinun kanssasi.
Tiedän parikin tapausta jossa mies ei ensin ole halunnut lapsia ja nainen on siihen sopeutunut. Sitten onkin tullut ero, miehellä kohta uusi nainen ja kohta tämä uusi nainen onkin raskaana.
Voin kertoa että se kyllä raastaa sielua vielä paljon enemmän kuin vain se että ei saa lapsia ja se liitto kestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi edes teit tämän aloituksen jos et halua kuulla tosiasioita? Toi ylempänä mainittu idea lapsen hankkimisesta itsellisesti mutta eroamatta on aika hyvä, mutta uskaltanen olettaa, että mies vastustaa sitäkin?
Onpa todella harmillinen tilanne. Ei kannata luopua lapsi haaveesta, kun se vaivaa noin kovasti.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa huomioon se mahdollisuus että puolisosi ei vain halua lapsia juuri sinun kanssasi.
Tiedän parikin tapausta jossa mies ei ensin ole halunnut lapsia ja nainen on siihen sopeutunut. Sitten onkin tullut ero, miehellä kohta uusi nainen ja kohta tämä uusi nainen onkin raskaana.
Voin kertoa että se kyllä raastaa sielua vielä paljon enemmän kuin vain se että ei saa lapsia ja se liitto kestää.
Toi on kyllä paskanmaisin tilanne, jos vikat raskautumisvuodet tuli haaskattua sellaisen kanssa joka ei muka halunnut lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Onpa todella harmillinen tilanne. Ei kannata luopua lapsi haaveesta, kun se vaivaa noin kovasti.
Joistain haaveista on pakko luopua
Vanha aloitus, mutta sanon silti että vaarallisinta tuossa on se että lapsihaaveesta luopuva jää jostain syystä yksin joka tapauksessa. Pahimmassa skenaariossa siinä vaiheessa kun lisääntymisikä on takanapäin. Puoliso voi haluta eron tai vaikka kuolla.
Sanoisin ettei noin isossa asiassa kannata tehdä kompromissia.
Toi on pahin virhe, jonka voi tehdä. Ei ole mitään sellaista skenaariota, jossa tuo päättyisi hyvin. Ei mitään. Joko suhde jatkuu ja olet lopun ikäsi katkera, vuosi vuodelta enemmän, tai sitten suhde myöhemmin päättyy tältä kantilta liian myöhään: Sinä jäät lapsettomaksi, mutta mies saattaa hyvinkin vielä päästä muuttamaan mielensä ja paskanmaisimmillaan tilanne onkin sitten se että olet lapseton vanhapiika ja ukolla on keski-ikäisenä uusi rouva maha pystyssä. Järki käteen.
Voisitko alkaa sijaisperheeksi vauvoille ja lapsille?
Joskushan lapsia voi adoptoidakin sitä kautta kai?