Miksi uuvun totaalisesti, jos joku (nyt mieheni) pyytää minulta jotain, pientäkin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Jäin vielä oikein miettimään tuota tummentamaani kohtaa, koska jotenkin hätkähdin sanojasi. Noin se varmasti juuri on. Minulla ei itseasiassa ole yhtään muistikuvaa lapsuudestani ja nuoruudestani, jossa minun tarpeet olisi asetettu muiden tarpeiden edelle. Tietenkin olen vauvana ja pienenä saanut lohdutusta ja saanut ruokaa ennen aikuisia jne perustarpeistani on pienenä huolehdittu aivan normaalisti, mutta sitten jos mietin elämääni iällä 6-18 niin en muista, että minun tarpeet olisi olleet jotenkin edes tärkeä asia jollekin ihmiselle (paitsi toki itselleni). Sensijaan muista paljonkin sitä, että olen laittanut omat tarpeeni taka-alalle ja huolehtinut muiden (esim. nuoremman sisarukseni) tarpeista. Ehkä se pyyntöjen raskaus nykyään voi tosiaan liittyä jotenkin tähän. Ap

Tuo on minullekin todella hyvä oivallus, että lapsena kaikki muut laittavat omat tarpeensa minun, lapsen, tarpeitteni edelle ja ainakin minun perheessäni äitini siitä huolimatta kuvitteli olevansa hyvä äiti. Siis sanotaan, että hänellä oli tarve esittää hyvää äitiä. Se meni totaalisesti yli minun tarpeitteni.

Äitini mm. on raivonnut minulle autossa matkalla kotiin sen takia, että olin sanonut kyläpaikassa että minua väsyttää ja haluan kotiin.

Äitini tarve kokea, että hänet oli häpäisty oli paljon suurempi, kuin tarve suojella minua omalta raivokohtaukseltaan.

Äitini tarve helliä ystävänsä kuviteltua mielenpahoittumista tästä, mitä olin sanonut, oli paljon suurempi, kuin minun tarpeeni saada olla keskeneräinen ja lapsi.

Näin se minunkin kohdallani todellakin on. Kaikki aikuiset ympärilläni olivat itsekkäitä ja itsekeskeisiä ja asettivat aina omat tarpeensa minun tarpeitteni edelle.

Isän puoleisessa suvussanikin esiintyy tätä piirrettä. Suutuin (joskaan en sanonut mitään) kun taannoin olimme tätini kesämökillä kutsuttuina viettämään hänen yhden lapsensa lasten synttäreitä. Jostain syystä talon omaa väkeä ei millän saatu kokoontumaan kuistille kakkua syömään, vaan homma oli täysin hajallaan mm. seuraavista syistä: yksi talon aikuinen menikin yhtäkkiä yläkertaan päväunille. Toinen talon aikuinen päättikin mennä jostain syystä rantaan laiturille istuskelemaan. Eli olisimme voineet aivan hyvin aloittaa ilman heitäkin, koska kyseessä ei olleet synttärisankarin vanhemmat eivätkä kutsutut vieraat.

Mutta ei, siinä sitten ihmeteltiin ja kaahotettiin eikä mistään tullut mitään valmista. Sitten talon emäntä (tätini) keksi, että pyydetään ainakin lapset jo istumaan pöytään, niin he ovat ainakin koolla (siis lapset olivat ainoita, jotka koko ajan olivat hiljaa ja paikoillaan ja kiltisti). Kun edelleen meni vaikka kuinka pitkään, eikä mitään syntymäpäiviin viittaavaakaan alkanut, kakku ei ollut pöydässä, eikä muukaan tajoilu, niin minun lapseni alkoivat turhautua ja kommentoida tilannetta. Minusta se oli täysin ymmärrettävää, enpä itse ainakaan kehtaisi odotuttaa vieraita oikein millään syyllä enkä varsinkaan noin turhilla. Niin siihen tätini kehtaisikin sanoa: nyt ei saa valittaa, pitää istua siellä pöydässä nätisti ja odottaa! Että mieleni teki sanoa, että lapseni eivät ole kuule ainoat turhautuneet tässä, mutta ovatpahan ainakin vain ihan rehellisiä antamassaan palautteessa. Ehkä kantsis oppia palautteesta jotakin? Ja siis kyse ei ollut siitä, että olisimme vieraat voineet auttaa jotenkin, kaikki oli valmista, ainoa, mikä tuotti vaikeuksia oli kutsujilla irrottautua omista muista puuhistaan ja tulla juhlimaan!

Niin tässäkin näki, että suvussani on siis täysin ok älittää vain omista tarpeistaan, vaikka lapsivieraat odottaisivat synttärijuhlia, kun heidät on sellaisille kerran kutsuttu ja oli siis nimenomaan sanottu, että nyt leikit seis, ja tulkaa pöytään, kun ihan kohta on kakkua. Ja sitten vielä perään arvostellaan lasta joka sanoo rehellisen palautteen tällaisista kutsuista. Eikä lapseni sanonut mitenkään pahalla, oli vain turhautunt, kun piti istua eikä mitään tapahdu.

t.kristallikissa

Fiksumpaa olisi tädiltäni ollut sanoa lapsille vaikkapa pahoitellen, että olen pahoillani, että tässä vielä kestää! Mutta ei. Moitetta tulee siitä, että saa itse palautetta, ettei homma toimi 👿

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen aikuisen pitäisi hoitaa omat asiansa Ja pyytää apua vain, jos ei itse osaa tai ehdi. Varmin tapa kuluttaa itsensä loppuun on tehdä kaikki kaikkien puolesta.

Kyllä kai läheisiltään nyt jotain voi välillä pyutääkin.

Voi toki, mutta minustakin ap:n miehen "pienet" pyynnöt olivat aika isoja/outoja (kilpailuta minulle vakuutus, selvitä mistä minun kannattaa ostaa talvitakki). Vaikka ne miehen pyynnöt eivät tässä olekaan se pointti.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies on aivan kuin ap. Se hajoaa atomeiksi heti kun sitä pyytää tekemään jotain. Sen kanssa ei voisi koskaan rakentaa taloa, remontoida, korjata autoa, vaihtaa renkaita, tapetoida eikä mitään muutakaan. Jo roskapussin vienti tai kaupassa käynti on sille suurten uhrausten ja ponnistelujen huipentuma. Onneksi meillä ei ole lapsia, eikä tule.

Minusta tämä on loistava ketju ja antoi loistavan oivalluksen: syy on siinä, että tällaisten ihmisten lapsuudessa he ovat saaneet oppia, että maailmassa on vain muiden tarpeita.

Minäkin tunnistan sen, ettei minun ole lainkaan vaikeaa hoitaa itse omia tarpeitan, en koe olevani riippuvainen juuri kenestäkään, osaan tehdä kyllä asioita, joita tiedostan haluavani (siinäkin on omien halujen tiedostamisen parantamisen varaa, mutta se on toinen tarina), enkä koskaan oleta ja odota, että joku tekisi puolestani jotain.

Mutta en tee mielelläni mitään toisten eteen, ehkä siinä on se opittu kaava, että minä en silti saa sillä itselleni mitään. Siis pääni sisällä en saa, näenhän minäkin, että mieheni tekee asioita minulle, yleensä aika lailla pyytämättä. Ja jos ei tekisi, en pyytäisi.

Minulla tämä on sillä lailla astetta vaikeampaa kuin aloittajalla, että en edes pysty olemaan sellaisten miesten seurassa, jotka kuvittelevat saavansa pyytämällä minua tekemään jotakin. Ja siis tässä ei todellakaan ole kyse siitä, että en sinänsä voisi tai haluaisi tehdä hyvää heille, joista pidän tai joihin olen rakastunut tai näin. Mutta pyytämällä sitä ei ole kivaa antaa. Varmastikin syy on se, että lapsena muiden tarpeet äitini ja isäni mukaanlukien osoitettin toiminnan kautta olevan tärkeämpiä, kuin minun.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt ihan samaa, että miksi väsyn niin pienisä asioista. Jos oma mieheni pyytää keittämään kahvia, tuntuu kuin sellainen raskas verho putoaisi päälleni. Tekee mieli sanoa, että keitä itse omat kahvisi, mutta täytyyhän parisuhteessa tehdä pieniä mukavia tekoja toiselle. Miehenikin tekee minulle vaikka mitä. 

Olen myös aina ollut tällainen, että uuvun oikeastaan kaikesta yhtään ylimääräisestä tosi helposti. Koulun jälkeen halusin vain olla rauhassa ja lukea. Yksi harrastus kerran viikossa oli, mutta se oli ihan kamalan raskasta ja väsyttävää sekin, kun sinne oli "pakko" mennä. Nykyisn minun on saatava itse päättää milloin jaksan tehdä kotitöitä tai mitäkin, sillä jos joku pyytää jotakin, mitä en ollut suunnitellut jaksavani tehdä, uuvun tosi paljon. Se on sellaista fyysistä voimattomuutta ja joskus tuntuu, ettei minusta vain ole keittämään sitä kahvia, etten vain jaksa. 

Minä tunnistan myös tästä itseni, mulle on myös tuo tärkeää, että saan itse kotona päättää milloin teen mitäkin. Ja tämähän ei todellakaan perheellisenä toimi. Pyyntöjä satelee koko ajan. "Äiti, mulla on sukat loppu", ja kun olin ajatellut laittaa sen pyykkikoneen päälle huomenna ja nyt se on pakko laittaa päälle tänään ja tuntuu että itku pääsee.

Mulla on myös se, että KOSKAAN en voi hyvällä omalla tunnolla vain olla, en varsinkaan silloin kun sitä olemista eniten tarvitsen. Nytkin kun tuhlaan tässä aikaa, niin samaan aikaan odottaa pyykit viikausta ja uudet ripustamista. Ja kun olen sen tehnyt, täytyisi laittaa tiskit keittiössä ja mitä kauemmin tässä venyn sen lähemmäksi tulee myös päivällisen teko aika. Ihan koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain ja kun sitten joku vielä esittää jotain "pieniä pyyntöjä", " joihin en ole mitenkään voinut valmistautua, tuntuu kuin maailma romahtaisi.

Mulle ihan kaikkein raskainta on kaikki sosiaaliset tapahtumat. Pitäisi olla osallistumassa jonkun innokkaan superäidin järjestämiin Halloween juhliin, vaatekutsuille, tyttöjen iltaan, työporukan saunailtaan. Lapsen kaverin äiti haluaa kaverustuttaa omaa lastaan minun lapseen ja tutustua myös minuun ja pitäisi jaksaa kyläillä heillä ja kyläillä meillä ja tavata puistossa, lähteä mukaan uimaan ja ties mitä, mitä en yhtään kaipaa. Kauempana asuvat vanhat ystävät haluaisi tavata ja lähettelevät yökyläkutsuja ja kaiken lisäksi on vielä omat vanhemmat ja sisarukset ja miehen myös, joihin pidetään yhteyttä. Inhoan yli kaiken tilanteita että joku vaan päättää kutsua itsensä meille kylään. Vaikka mulla olisi 2 vkoa aikaa valmistautua, olen sen kaksi viikkoa ahdistunut, kun odotan sitä päivää. Ja aina on kuitenkin kivaa ja kyläily sujuu hyvin, mutta se tunne, että nyt mun PITÄÄ tehdä sitä ja tätä siihen mennessä.

Ja ei töissä mulla ei ole tällaisia ongelmia. Mun työ on vielä sellaista ettei kahta samanlaista päivää, tilanteet tulee yllättäen vastaan ja niihin reagoidaan nopeasti. Se on mun työminä ja omalla ajalla en kestä tuollaista yhtään.

Mulla on ihan sama!! Mähän lähdin kotoa sen takia, etten olisi huutanut ja raivonnut perheelle, koska stressasin kotona aivan kaikesta aivan jäjettömän paljon. Mulle ei kans sopinut se, että pyyntöjä tulee milloin mitenkin, ja minua kuormitti se, että mies suostui auliisti kaikkeen ja itse koin, että minä jään ulkopuoliseksi, koska en ole sellainen kiva hymysilmin suostuja. Lähdin isoimmaksi osaksi siksi, että mies ei tullut rintamaan tai tueksi minulle siihen sanomaan lapsille, että äiti ei nyt tee näin, vaan tuntui, että mies välitti lasten tunteista enemmän kuin minun. Ja siis tajusin, että se on ihan oikein, mutta en vain jaksanut olla se, jota voitaisiin sitten aikanaan haukkua ilmapiirin pilaajaksi ja ilkeäksi huutajaksi.

Töissä ei ole mitään tällaisia ongelmia. Olen itse ajatellut, että se johtuu siitä, että äiti ei koskaan ollut koulussa ohjailemassa ja loukkaamassa minua, niin opin siellä, että olen ok. En tiedä, liittyykö se siihen, mutta sitä mieltä olen, että se, että ongelmia on kotona eikä niinkään töissä johtuu kodista lapsena.

Tulikin jo tämän ketjun myötä mieleen, että voi olla, että itsekin olin kotona tavallaan se aikuinen, jonka elämässä lasten pyynnöt ja toiveet eivät olisi olleet yhtä tärkeitä kuin minä. Mutta siis se johtuu vain siitä, etten ole itse saanut sitä rakkautta ja välittämistä, jota olisin tarvinnut.

Ja sillä lailla eroan äidistäni, etten sentään kehtaa satuttaa lapsiani tarpeessani olla ulospäin erinomainen äiti, kuten minun äitini satutti minua sen alttarin edessä.

Mutta siis näin ollen on hyvä, että lähdin kotoa, en halunnut lapsille sellaista mallia, ettei heidän tarpeensa olisi tärkeitä. Minusta vain ei ollut niitä toteuttamaan.

En tule koskaan hyväksymään sellaista ajatusta, että jätin lapset OMIEN TARPEITTENI TAKIA, tai siksi, että asetin omat tarpeeni heidän edelleen. En todellakaan. Jos mulla olisi vain ollut kyky toteuttaa heidän tarpeensa, asuisin siellä.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikilla meillä tuo, että itse ei hyppyytetä muita eikä pyydetä, vaan tehdään kyselemättä omat ja vähän muidenkin asiat?

Yläpeukku, jos näin. Alapeukku, jos ei mene näin. Älä peukuta ollenkaan, jos et samaistu näihin kirjoituksiin.

Mulla on se, että en kysy toisilta, mutta en tee toisille kuuluvia asioita pyytämättä. Minulle on myös käynyt niin pari kertaa, että jos joku tekee jotain hyvältä tuntuvaa minulle, minulle tulee siitä paha olo. Eli ensin läikähtää sellainen ihana ilon tunne ja heti kohta perään voisi melkein oksentaa, koska tulee niin hirveä olo, että joku uhrasi mitään mua kohtaan. Helposti tulee sellainen tunne, etten voi maksaa takaisin. Ja tulee ikään kuin pahoinvointi siitä pelosta, että se toinen loukkaantuu ja satuttaa tunteitaan, koska en välttämättä ole vastavuoroinen.

Esim. töissä eräs työkaveri osoitti tällaista hyvyyttä, niin en keksinyt yhtään mitään, millä sen olisi voinut korvata. Tosin järjellä ajateltuna uskon, että se hyvä teko oli vastaus jo omaan hyvääni hänelle, joka ei ole ollut koskaan tekoja, vaan henkistä tukea ja kannustusta. Mutta silti.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ottamatta kantaa tuohon persoonallisuushöiriöihin siirtyneeseen keskusteluun sanoisin että vakka kantensa valitsee on vanha sanonta ja pitää edelleen paikkaansa. Vaikka ap:llä on ollut tuo olotila jo pitkään eikä se ole miehen myötä ilmestynyt niin se ei sulje pois sitä että mies pyytää kaikenlaista. Ja koska jokainen ihminen tekee itse omat valintansa niin mies on hyvinkin voinut ihastua ap:ssä siihen että on sellainen reippaan oloinen joka tekee kaikenlaista, on kätevä emäntäntä ja etsii takin netistä jne.

Itselleni on käynyt juuri noin, ihmiset valitsee minut elämäänsä jos valitsevat juuri niistä syistä joista en niin välitä ja jotka itselleni ovat ongelma.

Kannattaa myös erottaa se miten ihmiset itse tekee spontaanisti itselleen mieluisia asioita jotka saattavat sinuakin auttaa vs miten suhtautuvat ehkä ikäviinkin pyyntöihin jotka itse esität kertoen että tarvitset niitä asioita.

Omalla kohdalla tuo on mennyt niin että ympäriltä onkin löytynyt yllättävän suuri joukko ihmisiä jotka ihan yhtälailla poimii rusinoita pullasta ja jättää kaiken muun muulloin kun pakon edessä. Saatetaan puhua ja usein puhutaankin kauniita asioita siitä miten yhdessä mennään samaan suuntaan ja monet asiat edistyykin juuri niin ja vielä paremmin. Mutta kuitenkin usein käy myös niin että saatan esittää jonkin pyynnön jostakin itsestään selvästä asiasta jota tarvitsisin itse eniten esimerkiksi viisi kertaa ilman että mitään lopulta tapahtuu ilman että itse teen, käsken, vaadin tms. Mutta silti saatetaan puhua edelleen kauniisti kuinka tässä yhdessä ollaan.

Minä mietin tätä, että mistä löytyisi ihmisiä, jotka rakastaisivat minua vaikka olen sellainen kätevä emäntä, joka suoriutuu kaikesta tarvittavasta, MUTTA joka sanoo heti kättelyssä, että mä teen tätä vain itselleni tai jos itse havaitsen jonkun tarpeen, en pyytämällä? Suoraan sanoen v*tuttaa ne arviot tai syytökset siitä, että olen kamala, itsekeskeinen kukaan ei sinua halua jne jos en aio tehdä asioita toisen pyynnöstä. Miksi pitäisi? En itse kuvittel ikinä, että kenenkään täytyy minun pyynnöstäni toimia hyväkseni, en kehtaisi! Sitä sanotaan palvelun ostamiseksi, kun niin toimitaan ja jos haluan vaatia palvelua, otan rahaa kouraan.

Äitini on siis tämä valheiden vässyttäjä, joka kehtaa haukkua minua siitä, etten tee mitään pyytämättä enkä mielelläni pyytäessäkäön, kannattaisikohan katsoa peiliin, jos lapsi ei halua äidinkään pyyntöjä toteuttaa? Silloinhan vika on pyytäjässä. Ei ehkä itsestään näe sitä, että ei hänkään asettanut koskaan minun halujani omiensa rinnalle edes, saati edelle. Hän teki selväksi sen, että minun piti opetella miten hän haluaa, että elän ja elää kotona niin. Se ei kasvattanut minusta auttajaa, sori vaan, superäiti. Mokasit. Olin siitä todiste, v*tuttaako? Sorit siitä 🤣

Mutta en usko kaikkien ihmisten olevan niin ahneita ja persoj avun saamiselle tai avuttomia ja oman elämänsä osaamattomia, jotka halveksisivat minua siitä, etten tee pyytämällä mitään. Pitäisi vain saada lisää rohkeutta ajatella niin, että äitini oli väärässä ja paha ihminen, itse ihan surkea esimerkki ja silti kehtaa arvostella minua etten ole häntä parempi.

Kaipaan rakkautta, mutta mulle ei todellakaan sovi sellainen, että oma välittäminen pitää osoittaa toteuttamalla pyyntöjä.

t.kistallikissa

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

Laita ihmeessä vain rohkeasti! Ei kannata olla niin omahyväinen, että kyseinen Suuri Oivalluksesi palvelisi kaikkia meitä muita 1:1 ja olisi 100%:n sopiva ratkaisu meille. Kiinnostaisi ennemminkin nähdä, miten paljon olisitkaan metsässä Suuren Oivalluksesi kanssa meidän tilnteisiimme verrattuna! 🤣 Koska nythän voit ilkeästi väittää minkä tahansa paskapotaskan olevan apu, vaikka tyhmempikin näkisi sen nähdessään, ettet edes tajua, mikä tässä oikeasti oli ongelmana. Pimittäjänä on helppo huudella,

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama vaiva. Ärsyynnyn ja väsyn heti, kun joku pyytää minua tekemään jotakin. Töissä tosin tätä ei esiintynyt, ellei ollut kyse epämiellyttävästä tehtävästä tms. Tähän asti ainoa keksimäni selitys on, että koska vapaus on suurin elämääni ohjaava arvo, mutta samalla yritän aina miellyttää ihmisiä, yhdessä nämä saavat aikaan pattitilanteen. En halua menettää vapauttani mutta en uskalla sanoa pyytäjälle 'ei', konfliktin tai hylkäämisen pelon vuoksi. Uupumusta ei esiinny, jos pyytäjä on pyytänyt jotain suurta, koska silloin osaan sanoa 'ei'. Mutta erityisesti "pienten" palvelusten pyytäminen, joissa jään ikään kuin näiden kahden ominaisuuteni takia jumiin, aiheuttaa uupumusta.

Tämänkin tunnistan hyvin. Minulla on koko ajan sellainen olo, että en halua menettää vapauttani. Vapautta päättää itse elämän rytmistä, aikatauluista, tekemisistä, olemisen tavoista. Parisuhteeseen liittyvä sitovuus ei minua haittaa, en haikaile muita enkä kaipaa mahdollisuutta juosta sängystä sänkyyn. Eli olen sitoutunut yhteen ihmiseen enkä petä. Mutta samalla en kestä ajatusta, että toinen ihminen tulisi määrittelemään mitä teen milloinkin. Kun mietin sitä, että mitkä pyynnöt eniten uuvuttaa ja ahdistaa, niin ne on sellaisia, joihin liittyy jokin aikataulu tai kellonaika tai ne on sellaisia, että en ehdi toteuttaa niitä välittömästi pyynnön tultua, vaan ne jää jotenkin roikkumaan, että pitäisi hoitaa heti kun ehtii. Sitä en oikein kestä. En halua, että minulla on yhtään hoidettavaa asiaa odottamassa hoitamista, koska se vie vapauteni elää hetkessä tai oman olemattoman aikatauluni mukaan. Ap 

Mun äiti vei minulta vapauden. Hn haukkui tuollaisen käytöksen vastuuttomuudeksi ja itsekeskeisyydeksi, että pitää pystyä sitoutumaan aikatauluihin. Minusta se oli hirveää henkistä väkivaltaa, eli siis ymmärrän, jos joku haluaa sitoutua niihin, kuten joku täällä kirjoittkin, että oman rakkaan harrastuken takia on pakko, vaikka muuten ahdistaa se, että on tietyllä hetkellä mentävä jonnekin.

Siis minusta äitini käytös oli aivan käsittämättömän ahdistavaa, itsestäni tunnistan sen, että TOTTA KAI on kivaa ja ihanaa, jos aikataulut eivät ahdista yhtään! Niin miten voi toinen ihminen, eli äitini, raivota ja syyttää ihmistä siitä, jos ne ahdistavat? Eikö tajua, että siihen on syynsä???? Minunkin äitini joutui liian nuorena kantamaan vastuuta itsestään yksin, 9-vuotiaana asui viikot asuntolassa ja kävi koulua ilman vanhempia. Se ei silti tee hänestä hyvää äitiä, päin vastoin, hän oli kertakaikkiaan kamala äiti ja ihminen. Itse ei näe sitä, miten hirveä.

Ja siis jos äitiäni loukkaa sellainen sekopäisyys (hänen asentnsa, ei minun) ettei joku voi pitää kiinni aikatauluista, niin sen pitäisi olla vain hänen ongelmansa!!! Sen sijaan hän teki kaikesta, mikä häntä loukkasi sen, joka häntä loukkasi, ongelman. Se oli hirveää ja vääristynyttä.

Miten ei idiootti tajua, että se on hänen ongelmansa,ja toisen loukkaaminen sillä, että se loukkaa häntä, on väärin?

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös itsessäni samaa. Jopa niin paljon, että kävin vastaavan vaiheen läpi, analysoin ja tutkin itseäni, oivalsin mistä on kyse ja löysin ratkaisun. Oireenkuvaan kuuluu se, että etsii ulkoa, muilta ihmisiltä helppoa ja valmista vastausta siihen mistä on kysymys ja mitä tehdä. Joten onnea matkaan teille vastaavasta kärsiville. Tutkikaa ja miettikää, kyllä se vastaus sieltä löytyy jos on löytyäkseen. Tekisin karhunpalveluksen jos antaisin sen tässä hopealautasella. Kyse ei ole mistään persoonallisuushäiriöstä vaan asenteesta elämään.

Hyvä että löysit ratkaisun! Se helpotti varmasta paljon elämää. Jäin miettimään tuota, että etsisi muilta vastauksia. En oikein tiedä. Itse koen, että etsin muilta kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, jotka saisivat minut oivaltamaan asioita. Peilipintaa. Luulen, että olisin jopa vähän allerginen sille, että jos joku tulisi suoraan tyrkyttämään "oikeaa vastausta". Ap

Heh, mäkin olen saanut osani palstalla pyörivistä”neuvojista”. He eivät osaa keskustella, kysyä, ottaa selvää, vaan he neuvovat . Ja jos olet ihan että neuvosi on hevonpeetä, koska et vaivautunut selvittämään asioita, niin se on kamalaa. He ovat aivan käärmeinä, koska eivät saaneetkaan kiitosta avustaan. Mistä avusta? Omasta hölinästään, joka ei liity ketjun aloittajan tilanteisiin millään tavalla. Sitten katkerina haukkuvat aloittajaa, koska apu ei kelvannut 😯

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen aikuisen pitäisi hoitaa omat asiansa Ja pyytää apua vain, jos ei itse osaa tai ehdi. Varmin tapa kuluttaa itsensä loppuun on tehdä kaikki kaikkien puolesta.

Kyllä kai läheisiltään nyt jotain voi välillä pyutääkin.

Toki voi, jos ymmärtää, että vastaus voi aivan hyvin olla ei. Eikä ala sen jälkeen mustamaalaamaan auttamatonta millään tavoin. Jos siis häntä rakastaa.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin vielä tuota ihmissuhdedynamiikkaa tässä. AP, joka on joutunut lapsesta lähtien asettamaan muiden tarpeet omiensa edelle - vai pitäisikö sanoa, että muut ovat aina asettaneet omat tarpeensa hänen tarpeidensa edelle - joutuu yhä jatkuvasti tilanteisiin, jossa häntä muistutetaan näistä varhaisista asioista. Ei ihme jos uuvuttaa!! Mietin sitä, että esim itseltäni ei kukaan aikuinen juuri koskaan pyydä mitään palveluksia, ei miehenikään, enkä myöskään itse pyydä muilta. Pidän kuitenkin itseäni avuliasta ihmisenä, tarjoan apusni silloin tällöin. Tarkoitan sitä, että minusta tuo että mies tämän tästä pyytää sinua hoitamaan omia asioitaan, ei ole aikuismaista. Ei vaikka itse tekisi sulle palveluksia - huom oma-,aloitteisesti, jolloin kontrolli on hänellä itsellään, se on aivan eri asia.

Mitä jos kokeilisit sanoa sen "kuule hoidapa nyt ihan itse nämä asiasi, en jaksa enää passata sinua" - mitä tapahtuisi?

Samaa mieltä. En oikein ymmärrä näitä ihmissuhteita, joissa aikuiset pyytävät toisia tekemään asioita puolestaan. Siis what? Miksi? Lapsellista, itse en edes halua, että joku tekee asioitani.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sä olet niin kertakaikkisen itsekäs ja itsekeskeinen, että muiden olemassaolo väsyttää sinut?

En minäkään niin mielelläni tee ihmisille palveluksia mutta teen kuitenkin. Minut väsyttää se jos joku marisee ja valittaa kovasti. En jaksa kuunnella ihmisten murheita. Lasten murheita just ja just mutta sitten jos joku ystävä kauheasti marisee, niin olen niin uupunut, etten soita hänelle enää moneen kuukauteen.

En ole itsekeskeinen vaan hyvin usein kuuntelen muiden murheet ja autan muita useinkin. 

Onko minun ulosannissa jotain todella epäselvää, kun tässä ketjussa pari kirjoittajaa on ymmärtänyt/tulkinnut minut niin totaalisen väärin? Olen luullut olevani ihan helposti ymmärrettävä ja selkeä kirjoittaja.

Ap

Ehkä ap ei kannata vastata tuollaisille jankkaajille vaan koittaa keskittyä vastaamaan niille, jotka ovat sinulle kommentoineet asiallisesti.

Mitä epäasiallisuutta on kysyä vaikeita kysymyksiä? Emmehän me ap:ta tunne. Ei kaikki uupuvat ole automaattisesti hyviksiä.

Mun äitinikin on aika kamalan itsekeskeinen ja on tyypiltään sellainen, ettei jaksa kuunnella toisten vaikeuksia juuri lainkaan. Saati, että hän lähtisi tekemään jotain konkreettista toista auttaakseen. Ei ole mun lapsiakaan jaksanut hoitaa kuin muutaman kerran. Mutta hän itse kyllä on odottanut minulta loputonta huolenpitoa vaikka mulla on oma perhekin ollut hoidettavana.

Tämä on täysin eri asia. Sinulle ei ole ilmeisesti opetettu, että muiden tarpeet hoidetaan, mutta ei sinun, kuten aloittajalle on. Sulla on aivan eri asiasta kysymys. Eihän se ole edes vakio-oletus, että puolisot tekevät asioita toisen puolesta, siis vakuutuspapereita tms. Toki mahdollista, mutta ei mikään oletusarvo.

t.kristallikissa

Jotenkin kyllä ajattelisin, että aloittajan miehen olisi opeteltava tässä nyt jotain. Seisomaan omilla jaloillaan ja olematta tukeutumatta vaimoonsa. Jos jonkin asian osaa tehdä, tekee sen, eikä pyydä. Ja jos ei jaksa, on haalinut liikaa tekemistä, opettelee karsimaan.

Toki toisen on varmasti vaikea muuttua, eli sitä tuskin tapahtuu.

Ehkei sinun ap pitäisi ajatella, että kyseessä on jokin vika, olette vain täysin erilaisia tässä. Ja joo-o, on yleisesti hyväksyttyä että apua pyydetään, aivan niin kuin sovaperunoitakin voidaan syyllistää sillä, että nämä eivät liiku, koska liikkumattomuus voidaan automaattisesti asettaa alemmaksi hyvyysasteikolla, kuin liikkuminen.

Samalla logiikalla siis apua pyytävät auttajat voidaan arvottaa korkeammalle, kuin omat asiansa itse hoitavat ei-auttajat.

Mutta se on väärin. Omahyväistä liikkujilta ja auttajilta kiusata erilaisia ihmisiä. Heillä kun on syynsä. Opettelisitte ennemmin auttamaan niissä syiden löytämisessä, niin ois teistäkin jotain hyötyä.

t.kristallikissa

Mutta siis ongelman ydin ei ollut syyllisyys vaan se musta verho ja voimattomuus. Hankalaa ja harmi, kun en kyllä näe siihen mikä olisi avuksi, auttaisin, jos osaisin.

t.kristallikissa

Mulla on ihan sama! Tosin äitini on aina ollut mestari ulkoistamaan minulle hoidettavia asioitaan. Nykyään ahdistun jo siitä, kun näen hänen taas soittavan, koska pelkään jo etukäteen, että siellä on taas joku tehtävälista valmiina...Kammoan lisäksi niiden ihmisten puheluita, jotka jaarittelevat ja jaarittelevat puhelimessa ne samat asiat, jotka olen kuullut jo 100 kertaa. Ahdistun välillä niin, etten vastaa ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kaikilla meillä tuo, että itse ei hyppyytetä muita eikä pyydetä, vaan tehdään kyselemättä omat ja vähän muidenkin asiat?

Yläpeukku, jos näin. Alapeukku, jos ei mene näin. Älä peukuta ollenkaan, jos et samaistu näihin kirjoituksiin.

Mulla on se, että en kysy toisilta, mutta en tee toisille kuuluvia asioita pyytämättä. Minulle on myös käynyt niin pari kertaa, että jos joku tekee jotain hyvältä tuntuvaa minulle, minulle tulee siitä paha olo. Eli ensin läikähtää sellainen ihana ilon tunne ja heti kohta perään voisi melkein oksentaa, koska tulee niin hirveä olo, että joku uhrasi mitään mua kohtaan. Helposti tulee sellainen tunne, etten voi maksaa takaisin. Ja tulee ikään kuin pahoinvointi siitä pelosta, että se toinen loukkaantuu ja satuttaa tunteitaan, koska en välttämättä ole vastavuoroinen.

Esim. töissä eräs työkaveri osoitti tällaista hyvyyttä, niin en keksinyt yhtään mitään, millä sen olisi voinut korvata. Tosin järjellä ajateltuna uskon, että se hyvä teko oli vastaus jo omaan hyvääni hänelle, joka ei ole ollut koskaan tekoja, vaan henkistä tukea ja kannustusta. Mutta silti.

t.kristallikissa

Tunnistan itsessäni tuon, että jotenkin pitää osoittaa kauheasti kiitollisuutta, eikä saa ainakaan jäädä kiitollisuudenvelkaan. Pitää aina tehdä sille toiselle vähän enemmän kuin se tekee itselle jne. Tulee tosiaan sellainen tunne niin kuin sen toisen tekemä hyvä teko tai apu pitäisi jotenkin korvata, eikä riitä että tekee sitten joskus jossain sopivassa tilanteessa jotain vastavuoroista. Pitäisi yrittää ymmärtää, että myös vastaanottaminen on rakkautta, se että antaa toisen auttaa (jos hän itse tarjoaa apuaan).

Nosto.

Up.

Mulla on täsmälleen sama. Jotenkin minulla on aina ensimmäinen reaktio, että kaikkien pitäisi hoitaa itse asiansa... koska minäkään en oikeastaan pyydä koskaan apua keneltäkään. Mutta lopulta sitten kuitenkin autan ja loukkaannun, jos apua ei oteta vastaan. Tiedostan tämän irrationalisuuden, mutta se reaktio tulee jostain niin syvältä, että sitä on ollut mahdotonta muuttaa.