Miniä pelasti poikani
On ollut ihanaa huomata, että fiksu, mutta hieman hukassa ollut lähemmäs kolmekymppinen poikani on viimeisen parin vuoden aikana alkanut saamaan elämäänsä kasaan. Sai vuosien vetkuttelun jälkeen valmistuttua, on tällä hetkellä kivassa työpaikassa sekä olemus on jotenkin aikuismaisempi ja tasapainoisempi. Näinä parina vuotena on siis seurustellut naisen kanssa, joka on ollut aika paljon eteenpäin työntävä/ kannatteleva voima. Onko muidenkin lapsilla ollut tälläisiä "pelastavia" parisuhteita tai oletteko itse olleet sellaisessa?
Kommentit (54)
Mietipä mitä tapahtuu jos ero tulee.
Ehkä pelastunut olisi liioittelua, mutta oma poikani on kyllä aikuistunut sen jälkeen kun alkoi seurustella vakavasti ja muutti tyttöystävän kanssa yhteen. Ovat reilu parikymppisiä.
Kiva juttu. Mä uskon, että hyvä parisuhde kasvattaa nuorta ihmistä. Itselleni mieheni vakaus ja luotettavuus auttoi rakentamaan parempaa itsetuntoa, joka oli parikymppisenä aika riekaleina.
Vierailija kirjoitti:
Ja pakko vielä lisätä, ettei tämä ole ulimiesten provo, siitä miksi kaikkien olisi pakko saada itselleen nainen, jotta voisi päästä elämässä eteenpäin.
Olen myös pohtinut sitä, kuinka paljon poikani kypsyminen on luonnollista kehitystä ja missä määrin miniä on ollut siinä taustatekijänä.
Harmi, kun teit tämän lisäyksen. Hyvää päivän jatkoa!
Eiköhän tuo ole ihan normaalia kasvua ja kehitystä, joka ei ole sukupuolisidonnaista vaan on rintarinnan kasvettu.
Kyllä hyvän naisen rakkaus kannattelee, saa uskomaan itseensä ja ponnistelemaan yhteisen tulevaisuuden hyväksi. Onnea hienosta miniästä ja suhtautumisesta häneen. Toivottavasti myös osoitat arvostuksesi ja tuet heidän suhdettaan.
Aika harvassapa ne on ne miehet jotka yksin eläen olisivat kummoisia tehneet.
Miehet on ohjelmoitu niin, että tarvitaan jokin syy työskennellä. Olemmehan vuosituhannet vastanneet yhteisöjemme ravinnonhankinnasta jne. Itse tyydymme vähään, joten useimmille miehille omat sisäiset motiivit eivät ole riittäviä.
Vierailija kirjoitti:
Aika harvassapa ne on ne miehet jotka yksin eläen olisivat kummoisia tehneet.
Miehet on ohjelmoitu niin, että tarvitaan jokin syy työskennellä. Olemmehan vuosituhannet vastanneet yhteisöjemme ravinnonhankinnasta jne. Itse tyydymme vähään, joten useimmille miehille omat sisäiset motiivit eivät ole riittäviä.
T. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika harvassapa ne on ne miehet jotka yksin eläen olisivat kummoisia tehneet.
Miehet on ohjelmoitu niin, että tarvitaan jokin syy työskennellä. Olemmehan vuosituhannet vastanneet yhteisöjemme ravinnonhankinnasta jne. Itse tyydymme vähään, joten useimmille miehille omat sisäiset motiivit eivät ole riittäviä.
T. ap
Tesla, Einstein. Kertooko em. nimet mitään?
Vierailija kirjoitti:
Aika harvassapa ne on ne miehet jotka yksin eläen olisivat kummoisia tehneet.
Miehet on ohjelmoitu niin, että tarvitaan jokin syy työskennellä. Olemmehan vuosituhannet vastanneet yhteisöjemme ravinnonhankinnasta jne. Itse tyydymme vähään, joten useimmille miehille omat sisäiset motiivit eivät ole riittäviä.
Vuoden vitsi. Yhteisöjen ravinnonhankinta on ollut pääasiassa naisten työtä ja miehillä on ollut vahvasti tapana kaapia itselleen päältä haluamansa ja jättää naisille ja lapsille mitä jää.
Totta on, että harvassa on miehet jotka yksin eläen olisivat kummoisia tehneet - usein vaimon taustatyö ja panostus on ollut ehdotonta miehen menestykselle.
Kaveripiirin miehissä näkyy aina sama vaikutus. Kun on parisuhteessa, menee jotenkin aina paremmin ja touhu on kypsempää. Ap on varmaan ihan oikeassa päätelmissään
Samaa olen todennut lähipiirissä. Luulen että osansa on sillä paljon parjatulla elämän metatyöllä, jota naiset tekee. Poikamiehellä ei ole ketään elämän projektipäällikköä.
Ottaakohan miniää päähän, että jätit pojan kasvattamisen hänen tehtäväkseen.
Mun mielestä tämä ei ole sukupuolisidonnaista. Hyvä parisuhde yleensäkin kypsyttää ja tasapainottaa ihmistä ; tulee halu tehdä asioita oikein.
Miksi ihmeessä tuolla höpötetään, kuinka tuo rakkaus ei kestä? Miten niin ei kestä? Kuka teistä sen muka tietää?
Ja mistä tiedätte, vaikka tämän miniän vanhemmat ajattelisivat aivan samalla tavalla tämän ap:n pojasta? Että hyvä kun tuli tytön elämään ja sai tämän muuttumaan aikuisemmaksi ja tasapainoisemmaksi.
Parisuhdehan on kahden kauppa. Kumpikin tuo siihen omat arvonsa ja muut kuviot. Elämän arpapeliä on sitten se, miten siinä pitemmän päälle käy. Mutta jos sattuu hyvin loksahtamaan kohdilleen, niin aina on paremmat edellytykset onnistua.
Vierailija kirjoitti:
Samaa olen todennut lähipiirissä. Luulen että osansa on sillä paljon parjatulla elämän metatyöllä, jota naiset tekee. Poikamiehellä ei ole ketään elämän projektipäällikköä.
Enemmän se on motivaatiosta. Parisuhteessa on joku, jonka eteen tehdä fiksuja valintoja. Haluaa valmistua koulusta ja mennä töihin, jotta voi luoda perheelle hyvät olosuhteet
Aina joskus omassa pienessä mielessäni on käynyt, että onko yksi syy siihen miksi olen sinkku ja ollut sinkkuna aina se, että olen tavallaan liian itsenäinen, toki myös hieman itsepäinen. Mihin minä oikeastaan ketään tarvitsisin kumppanikseni kun voin ja pystyn iloitsemaan sinkkuna omasta elostani.- Ja kaiken huipuksi kuvittelen ja luulen olevani tämän vuoksi jopa parempi kumppani jollekin siksi, että pärjään itsekseni ja koen elämäni mielekkääksi ilman kumppania(kin). Sen sijaan, että kokisin elämäni arvottomammaksi kun en elä parisuhteessa. Tässä lienee, ehkä osa syy, miksi minun laillani moni muukin on sinkkuna. Ei ole pakko saati välttämätöntä elää kenenkään kanssa parisuhteessa, jotta elämä olsi ns mielekästä.
On tylsää kun vastaavasi osa kokee ja tuntee, että jotenkin arvostettavampi elämä alkaisi vasta mahd. parisuhteen myötä.
Hämmentävää on saada kuulla olevansa mahd. homo, kun ei ole kumppania rinnalla nyt, eikä ole ollut vuosiiin tai oikeammin koskaan, mitä "homottelija" muistaa. - Sinänsä minusa tuo toisen sanomien homoksi (tms) kertoo minusa enemmäm sanojasa kuin sen kohteesta. - Mutta ei se silti mukavala tunnut
Ei sekään kun saa kuulla olevansa mahd. ihan liian paljon itsestään luuleva reppana, jonka kumppani täytyisi olla vähintään täydellinen ja totta kai nn. vuotta nuorempi..
Vaikka viihdyn sinkkuna niin aina välillä minulla(kin) on mahdoton hali -pula ja ylipäätään halu kokea ja tuntea olla jonkun vierellä; halu jakaa asioita niin henkisesi kuin fyysisesti. - Aivan kaikkea kun en halua tai kykene jakamaan muiden läheisten kanssa; kuen tuota fyysistä, intiimiä fyysisä läheisyyttä.(..)
Toisinaan tuntuu myös tylsältä kokiessani ja tuntiessani itseni kuin pieneksi lapseksi omien vanhempieni silmissä. Minulla (toisin kuin sisaruksillani) ei ole lapsia saati kumppani, jonka taakse "piiloutua". Tai sanoa että ei sai kyllä se käy koska kumppani tai koska lapsi sitä tai tätä...
Kumppanin ja mahd. löyäminen kai antaisi toiveita vanhemmilleni siitä, että elämä saattaisi jatkua turvatummin kuin jos tai kun eläisin alati yksin. Läheisyyden tarve ja ennen kaikkea halu tulla huomatuksi kuulluksi ja nähdyksi ovat tärkeitä. Mutta mistä löytää ja saada sitä nyt ja jatkossa tässä epävarmassa maailmassa?
Ja pakko vielä lisätä, ettei tämä ole ulimiesten provo, siitä miksi kaikkien olisi pakko saada itselleen nainen, jotta voisi päästä elämässä eteenpäin.
Olen myös pohtinut sitä, kuinka paljon poikani kypsyminen on luonnollista kehitystä ja missä määrin miniä on ollut siinä taustatekijänä.