Aion hylätä lapseni ja mieheni sairauteni takia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Sanon suoraan että kyllä, olet itsekäs.  Sairautesi on varmasti kurja asia mutta olet jämähtänyt säälimään lähinnä itseäsi ja teet itsestäsi tosiaan marttyyrin. Ajatuksesi pyörii omassa itsessäsi, siinä mikä sinulle on parasta ja verhoat itsesäälisi "lasten ja perheen parasta" ajatteluun. Jos jotakin itsellesi voit niin opettelet uuden ajattelumallin, opettelet ajattelemaan asiaa muidenkin kannalta etkä vain omastasi. Käsitin ettei miehesi haluaisi erota eikä lapset varmasti haluaisi äitinsä lähtevän. Mutta välitätkö sinä siitä? Ja mulle tuli tunne että keskusteluavusta ei ole sinulle hyötyä siksi koska et edes halua sitä.

Kovaa tekstiä tässä latelen mutta näin mä nyt sun tilanteen koen.

Ymmärrän hyvin pointtisi. Olen varmasti jossain määrin itsekäs, mutta en kuitenkaan koe, että ajatukset pyörisivät vain omassa itsessäni. Käyn töissä (jaksamisen mukaan), jotta saan tuotua perheelleni rahaa. Aikataulutan koko perheen arjen, koska se sujuu minulta luonnollisesti. Vien lapsia kaverisynttäreille ja huolehdin, että heillä on asianmukaiset vaatteet ja varusteet. Ajelen toiselle puolelle kaupunkia kirppislöytöjen perässä. Teen perheelle kotiruokaa ja siivoan, aina kun jaksan. Annan miehen käydä harrastamassa ja silloin tällöin ulkona kavereiden kanssa, vaikka en itse pääse minnekään kodin ja työpaikan ulkopuolelle, jotta hän pääsee välillä pois kamalasta arjestamme. Huolehdin lapsuudenperheestäni, jossa on henkistä sairautta ja paljon haastetta tällä hetkellä.

Enemmänkin koen, että olisin viimein ansainnut olla sen verran itsekäs, että voin luovuttaa.

Ap

Ap

Tästä kuvauksesta tulee se vaikutelma, että olet oikein hyvä äiti. Pystyt tekemään lastesi ja perheesi hyväksi paljon sairaudesta huolimatta. Viimeistä lausetta lukuun ottamatta kaikki kuulostaa täysin normaalilta lapsiperhearjelta. 

Kirjoituksistasi tulee sellainen vaikutelma, että olet uupunut ja pettynyt itseesi. Hae apua. Oikeasti. Vaadi apua. Sen olette ansainneet. Luovuttamalla kenenkään asiat harvoin muuttuvat parempaan suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ap tarvitset psykiatrista apua.

Elinikäiseen sairauteen sairastuminen aiheuttaa jossain vaiheessa masennuksen kun asia on hyväksyttävä. Masennus on osa sairauden hyväksymisen käsittelyä.

Nyt otat yhteyttä mielenterveyspoliin, soitat jo nyt päivystävälle hoitajalle. Nyt heräät ja tajuat että sulla on psyykkinen tilanne johon tarvitset apua. Tottakai saa erota ja jättää lapset isälle sen valinnan saa tehdä, mutta sun syyt valinnalle ei ole nyt terveet.

Tee se lastesi vuoksi että soitat nyt päivystävälle hoitajalle ja sovitte tapaamisen ensi viikolle tai puhelin ajan jos et pääse kotoa pois (jossain kunnissa on myös kotona käyviä psyk hoitajia).

Nyt puhelin käteen ja soitto kehiin!

Koen hyväksyneeni sairauden osana elämääni lopun ikää enkä ole masentunut siksi, että minulla olisi tämä sairaus. Olen masentunut, koska olen ihan jatkuvasti flunssassa tai sen jälkitaudissa eikä elämisestä tule käytännössä yhtään mitään. En voi liikkua (joka on aina ollut henkireikä), tavata ystäviä, käydä missään, matkustella, tehdä töitä säännöllisesti tai tehdä perheen kanssa muuta kuin pelata lautapelejä. Mutta sama se kai, mistä se masennus kumpuaa. Minulla on lähipiirissäni mielenterveyspotilas, jolla on paljon kokemusta psykiatrisesta hoidosta ja lopputuloksena hän ei edellenkään voi hyvin. En totta puhuen jaksa uskoa saavani sieltä apua. Jutteluapua toki ja lääkkeitä, mutta ei nuo suuressa kuvassa auta, jos ihminen on fyysisesti sairas. Kiitos kuitenkin, kun ehdotit tätä. Ehkä mietin vielä asiaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Otan osaa menetykseesi. <3

Oletko kuitenkin aikuisenakin sitä mieltä, että äidillesi olisi ollut parempi kärsiä vain siksi, että olisi ollut fyysisesti paikalla? Etkö osaa ajatella itseäsi äitisi asemaan? En tarkoita syyllistää, yritän vain ymmärtää miten omat lapseni mahdollisesti aikuisena näkisivät poissaoloni.

Lapseni alkavat olla sen ikäisiä, että heille voi kyllä selittää. Jollain tasolla ymmärtävät jo sairastamista, muutakin kuin ohimenevää nuhaa tai vatsatautia. Mutta ovat silti päivä toisensa jälkeen pettyneitä, kun äiti ei taaskaan jaksa. Oireilevat käytöksellään, mikä huolestuttaa suuresti.

Ap

Mikä saa sut ajattelemaan, että miehesi ei pärjäisi yksinhuoltajana kuten muutkin yksinhuoltajat? Taloudellsta tukea hän saisi Kelasta lapsilisiin yh-korotuksen, joko sinulta tai Kelasta elatustuen sekä mahdollisesti asumistukea vuokraan. Jälkimmäinen riippuu tietysti miehesi tuloista. Muuta apua onkin sitten vähän vaikeampi saada, jos lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia eli heillä ei ole mitään vammaa tai sairautta. Voi koittaa saada tukiperhettä, joissa lapset olisivat esim viikonlopu kerran kuukaudessa, mutta tukiperheenkin saaminen voi olla vaikeaa. Kotiapua (esim viikkosiivoojan) saa maksamalla. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi et voi vaan erota ja muuttaa omillesi, mutta olla silti lastesi elämässä mukana niin paljon/hyvin kuin mahdollista, miksi pitäisi kokonaan hylätä?

Mulla on kaveri, joka on päätymässä myös eroon, eikä aio ottaa pieniä lapsiaan kanssaan asumaan, vaan lapset jäävät isälle, ei edes vuoroviikkoa harkitse. Mutta, aikoo kyllä jotenkin olla kuvioissa mukana lasten elämässä. Tämäkin mua jotenkin järkyttää, vaikka tiedän hänen monisairauksistaan ja niiden tuomista harmeista tavalliseen elämään. Silti en ymmärrä, että omia lapsiaan ei aio tavata enempää kuin nyt on aikeissa, ei ne lapset tule sitä koskaan ymmärtämään. Tämä perhe on kyllä apuja saanut yhteiskunnalta, mutta eihän siinä mikään auta, jos tunteetkin ovat puolisoon täysin kuolleet. Itsekkyyttä? On se sitäkin, mutta kyllä mä ymmärrän, ettei kaikki halua elää sisko-veli -suhteessa, vain lasten vuoksi. Mutta sitä en ymmärrä, ettei eron jälkeen aio olla lastensa kanssa kunnolla tekemisissä, se on raastavaa lasten kannalta.

Ehkä se olisi lähinnä oman psyyken suojelemista olla kokonaan poissa lasten elämästä ja yrittää unohtaa, että koskaan yritinkään olla äiti. Varmaan sitä itsekkyyttä sitten.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä saa sut ajattelemaan, että miehesi ei pärjäisi yksinhuoltajana kuten muutkin yksinhuoltajat? Taloudellsta tukea hän saisi Kelasta lapsilisiin yh-korotuksen, joko sinulta tai Kelasta elatustuen sekä mahdollisesti asumistukea vuokraan. Jälkimmäinen riippuu tietysti miehesi tuloista. Muuta apua onkin sitten vähän vaikeampi saada, jos lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia eli heillä ei ole mitään vammaa tai sairautta. Voi koittaa saada tukiperhettä, joissa lapset olisivat esim viikonlopu kerran kuukaudessa, mutta tukiperheenkin saaminen voi olla vaikeaa. Kotiapua (esim viikkosiivoojan) saa maksamalla. 

Hänellä ei ole kovin hyvää stressinsietokykyä ja minä olen meillä tähän asti hoitanut arjen aikatauluttamisen ja kaikki lasten lääkärimenot, vaatehankinnat yms. Varmasti tarvitsisi tukea alkuun, että selviäisi yksin perusarjesta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi et voi vaan erota ja muuttaa omillesi, mutta olla silti lastesi elämässä mukana niin paljon/hyvin kuin mahdollista, miksi pitäisi kokonaan hylätä?

Mulla on kaveri, joka on päätymässä myös eroon, eikä aio ottaa pieniä lapsiaan kanssaan asumaan, vaan lapset jäävät isälle, ei edes vuoroviikkoa harkitse. Mutta, aikoo kyllä jotenkin olla kuvioissa mukana lasten elämässä. Tämäkin mua jotenkin järkyttää, vaikka tiedän hänen monisairauksistaan ja niiden tuomista harmeista tavalliseen elämään. Silti en ymmärrä, että omia lapsiaan ei aio tavata enempää kuin nyt on aikeissa, ei ne lapset tule sitä koskaan ymmärtämään. Tämä perhe on kyllä apuja saanut yhteiskunnalta, mutta eihän siinä mikään auta, jos tunteetkin ovat puolisoon täysin kuolleet. Itsekkyyttä? On se sitäkin, mutta kyllä mä ymmärrän, ettei kaikki halua elää sisko-veli -suhteessa, vain lasten vuoksi. Mutta sitä en ymmärrä, ettei eron jälkeen aio olla lastensa kanssa kunnolla tekemisissä, se on raastavaa lasten kannalta.

Ehkä se olisi lähinnä oman psyyken suojelemista olla kokonaan poissa lasten elämästä ja yrittää unohtaa, että koskaan yritinkään olla äiti. Varmaan sitä itsekkyyttä sitten.

Itsekkyyden lisäksi tulee mieleen joku sadisti... Olet todella pohjasakkaa, tällä hetkellä ainakin.

Ap

No tee se äläkä täällä vingu ja hae hyväksyntää. Kamat kasaan ja menoksi.

Äitini oli ns. kotiäiti, mutta joutui tekemään aamusta iltamyöhään kaikenmaailman askareita sekä oli omaishoitajana ja auttajana monelle, eikä hänellä ollut lapsilleen "laatuaikaa". Nyt itse olen kotona oleva yrittäjä, jolla ei lapsilleen ole tarpeeksi aikaa. Mutta mitä omat lapset ovat sanoneet ja mitä itsekin olen vasta nyt ymmärtänyt on se, että tärkeää on kun äiti on vain paikalla. Sillä ei ole merkitystä ehtiikö laittaa ruokaa oikeina aikoina, siivota tms tai onko kireä, kiukkuinen vai väsynyt vaan se, että on turvana siellä taustalla, vaikka ei ehtisi yhtään leikkiä tai huomioida. Ja lapsi tuntee sen, että äiti rakastaa ja välittää. 

Selitä lapsillesi sairaudestasi, äläkä hylkää heitä. Hae apua. Ja keskustele kohtalotovereidesi kanssa, joilla on sama sairaus. 

Nyt täytyy kyllä myöntää etten jaksanut lukea ollenkaan ja veikkaan ongelmasi olevan jotain täyttä hevonvitunpaskaa.

Mene suihkuun ja nukkumaan. Huomenna töihin. Muuta neuvoa ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä saa sut ajattelemaan, että miehesi ei pärjäisi yksinhuoltajana kuten muutkin yksinhuoltajat? Taloudellsta tukea hän saisi Kelasta lapsilisiin yh-korotuksen, joko sinulta tai Kelasta elatustuen sekä mahdollisesti asumistukea vuokraan. Jälkimmäinen riippuu tietysti miehesi tuloista. Muuta apua onkin sitten vähän vaikeampi saada, jos lapsetkin ovat ihan tavallisia lapsia eli heillä ei ole mitään vammaa tai sairautta. Voi koittaa saada tukiperhettä, joissa lapset olisivat esim viikonlopu kerran kuukaudessa, mutta tukiperheenkin saaminen voi olla vaikeaa. Kotiapua (esim viikkosiivoojan) saa maksamalla. 

Hänellä ei ole kovin hyvää stressinsietokykyä ja minä olen meillä tähän asti hoitanut arjen aikatauluttamisen ja kaikki lasten lääkärimenot, vaatehankinnat yms. Varmasti tarvitsisi tukea alkuun, että selviäisi yksin perusarjesta.

Ap

Noihin tarpeisiin ei yhteiskunnalta heru konkreettista apua. Siis sellaista, että joku tulisi tekemään em asiat miehesi puolesta. Perhetyöntekijä saattaisi voida alkuun toimia tukena, jotta miehesi selviytyy itse em asioista, mutta käsittääkseni perhetyöntekijät käyvät vain virka-aikaan ja miehesi taas on päivät töissä. Mulle ei tule mieleen mitään yksityistäkään palvelua, josta maksua vastaan joku hoitaisi nuo asiat. 

Olisiko sun mahdollista tehdä jotain kirjallista ohjetta arjen aikatauluttamiseen? Ja ennenkuin saat hankituksi itsellesi oman asunnon, mies alkaisi ohjettasi seuraamalla ja sun tuellasi huolehtia em asioista? 

Jos miehesi olisikin sinun sijastasi sairastunut, olisiko sinulle helpotus kun hän jättäisi teidän perheenne ja hakisit mielelläsi uuden miehen itsellesi ja isäpuolen lapsillesi? 

Mitä ajattelisit, jos äidilläsi olisi ollut sairautesi ja hän olisi jättänyt isäsi ja sinut? 

Minusta ap vaikuttaa masentuneelta ja tarvitsisi apua. Sen jälkeen tilannekin näyttäisi ehkä toiselta. 

Lapset ovat taipuvaisia ylipainoon stressin, ei liikunnanpuutteen vuoksi. Kortisoli paisuttaa mahaa ja poskia. Hylkääminen ei sitä helpota. 

Oma vanhempani ei jaksanut hakea itselleen apua vaan lähti sanomatta mitään. Minä sitten olen kompuroinut tätä elämääni eteen päin ja jäänyt esimerkiksi ilman parisuhdetta saamieni haavojen vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Nyt täytyy kyllä myöntää etten jaksanut lukea ollenkaan ja veikkaan ongelmasi olevan jotain täyttä hevonvitunpaskaa.

Mene suihkuun ja nukkumaan. Huomenna töihin. Muuta neuvoa ei tule.

Kiitos kun jätit asian tähän, sinulta en huolisikaan apua edes henkeni pelastamiseksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos miehesi olisikin sinun sijastasi sairastunut, olisiko sinulle helpotus kun hän jättäisi teidän perheenne ja hakisit mielelläsi uuden miehen itsellesi ja isäpuolen lapsillesi? 

Varmasti alkuun olisin pettynyt ja vihainen miehelleni, mutta ehkä myöhemmin ymmärtäisin sen olleen hänelle paras/ainoa vaihtoehto. Enhän olisi häntä voinut auttaa, niin kuin en ennen hänen lähtöäänkään.

Mitä ajattelisit, jos äidilläsi olisi ollut sairautesi ja hän olisi jättänyt isäsi ja sinut? 

Tähän on vaikea vastata objektiivisesti. Nyt sairaana tottakai pystyisin ymmärtämään, mutta en varmaankaan lapsena tai terveenä aikuisena olisi voinut ymmärtää.

Paljon puhutaan avun hakemisesta, mutta tiedättekö te yhtään, miten vaikeaa mielenterveyspotilaan on saada apua Suomessa? Minä tiedän, olen vierestä seurannut. Ei kaikki jaksa siinä elämäntilanteessa taistella avun eteen ja ymmärrän sen hyvin.

Ap

Ap ei jaksa mitään, mutta käy silti töissä.

Ehdotan, että lopeta työssäkäynti ja eläkää miehen tuloilla. Sitten varmaan jaksat paljon paremmin lapsiasi.

Vierailija kirjoitti:

Paljon puhutaan avun hakemisesta, mutta tiedättekö te yhtään, miten vaikeaa mielenterveyspotilaan on saada apua Suomessa? Minä tiedän, olen vierestä seurannut. Ei kaikki jaksa siinä elämäntilanteessa taistella avun eteen ja ymmärrän sen hyvin.

Ap

Minäkin olen vierestä seurannut ja todennut, että apua kyllä järjestyy, kun sitä todella tarvitaan. Etenkin juuri lapsiperheet saavat apua hyvin (verrattuna esim. yksinäisiin päihteiden suurkuluttajiin), koska siinä ennalta ehkäisevä työ vaikuttaa usean ihmisen tulevaisuuteen.

Onko teidän kotipaikkakunnalla perheohjaajaa? Ota aluksi yhteyttä sinne, niin osaavat opastaa teille sopivan avun piiriin. Ellei ole, ota yhteyttä lastenneuvolaan, niin ohjaavat sieltä eteenpäin.

Sanoit, että miehesi ei osaa sanoa mitään asiaan. Oletko kysynyt mitä hän oikeasti ajattelee? Voisiko hän ajatella, että sinä et sitten koskaan rakastanutkaan ja nyt olet päättänyt lähteä, kun olet joutunut tutkimaan sisintäsi ja haluat kokea jotain uutta, kun vielä voit. Jos oma puolisoni olisi jättämässä minua sairautensa takia, niin olisin loukkaantunut ja hiljaa, kun arvostaisi rakkauttani ja perhettämme niin vähän. 

Toivon sinulle voimia ja jaksamista! 

AP,

lue blogia Kun äiti kelaa.

Kysy vammaispalvelusta josko saisit henkilökohtaisen avustajan.