Aion hylätä lapseni ja mieheni sairauteni takia

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ollut fyysisesti sairas ja henkisestikin vähän epävakaa äiti. Eihän se arki aina herkkua ollut, mutta arvostan äitiäni kaikkine puutteinensakin, koska hän sentään yritti olla meille äiti - ja myös enimmäkseen siinä onnistui. Me tenavat opittiin kotoa ainakin se, ettei ihmisen eikä perheen tarvitse todellakaan olla täydellinen ollakseen toimiva ja jopa onnellinen.

Millaista sinun elämäsi on nyt aikuisena? Pelkään,, että olen jo tähän mennessä aiheuttanut lapsilleni peruuttamatonta vahinkoa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

On se suurempi trauma. Minä lähdin. Kaikilla lapsillani on tunne-elämän ongelmia ja kiintymyshäiriö. Yhdestä tuli alkoholisti joka myös hylkäsi lapsensa.  Jos sellaisen tulevaisuuden haluat lapsillesi niin lähde ihmeessä. Minun lapset muistaa olleensa onnellisia sairaudestani huolimatta koko lapsuutensa, vasta lähtöni rikkoi heidät. Sinun ongelma on se, että sinä oletat lapsillesi enemmän tunteita kuin heillä on. Heillä ei ole. He on tottuneet siihen että sinä olet sairas ja se on yhtälailla osa sinua kuin vasen jalkasi ja he ei muusta tiedä. Ainut joka kärsii olet sinä ja vain sinä. Kaikille muille sairautesi on normi.

Minkä verran ajattelit lapsia, kun lähdit? Minkä verran ajattelit miehesi olevan heille sinua parempi aikuinen, läheinen ja vanhempi. Kuulostaa siltä, että lapset ovat jääneet vaillinaisen isän seuraan ja se on osasyy ongelmiin. En siis ajattele keventäväni sinun taakkaasi, vaan mietin vain, että onko äidin poislähtö nyt niin traumaattista vai liittyykö tilanteeseen se, ettei toinenkaan aikuinen selviydy / ole ihan okei? Itsekin siis jätin lapset miehelle. Jos heillä on aikanaan kiintymyssuhteen häiriö, mikä on tosi todennäköistä, niin se on tullut jo silloin, kun asuin kotona, koska lapset olivat lähtiessäni 8 ja 10v.

Vierailija kirjoitti:

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Suurin piirtein samoja juttuja, mitä nyt voi kotoa käsin tehdä ilman suurempaa rasitusta. Emme leivo vaikka kaikki siitä tykkäämme, koska lapseni eivät minun takiani saa tarpeeksi liikuntaa ja ovat taipuvaisia ylipainoon.

Jos sairautesi vuoksi hylkäät lapsesi, annat heille esimerkin, että vastoinkäymisen kohdatessaan on hyväksyttävää hylätä lapsensa. Sitäkö haluat? Vai haluaisitko mieluummin olla lapsillesi esimerkkinä, että vaikeinakin aikoina on mahdollista mennä eteenpäin? 

Kuinka kauan diagnoosin saamisesta on? Voisiko olla niin, että elät sairauteesi sopeutumisessa vielä vaihetta, jolloin et ole hyväksynyt sairauttasi etkä edes halua elää sairautesi aiheuttamista haitoista huolimatta? Mahdollisesti olet sairautesi lisäksi vielä masentunutkin? Oletko keskustellut näistä asioista hoitavan lääkärin kanssa? Oletko liittynyt mihinkään vertaistukiryhmään? Onko sulla ketään tuttua, jolla olisi sama sairaus? Paras henkilö tukemaan voisi olla joku samaa sairautta sairastava, jolla diagnoosista on jo kauan ja joka on pystynyt järjestämään elämänsä uudelleen ja elää ihan mukavaa elämää sairaudestaan huolimatta. 

Kun lapseni olivat pieniä, sairastuin nivelreumaan. Olin yksinhuoltajakin, joten lähteminen ei ollut mulle edes vaihtoehto. Muistan hyvin ensimmäiset kolme vuotta, kun ainoa, mitä halusin, oli parantua sairaudesta. Halusin olla taas terve. Ajan myötä kuitenkin hyväksyin, että en tule koskaan enää olemaan  terve. Välillä oli parempia aikoja ja välillä huonompia. Opin antamaan itselleni anteeksi, että en olekaan täydellinen. En äitinä enkä ihmisenä. Lasteni ollessa kouluikäisiä kerroin heille heidän ymmärtämällään tavalla sairaudestani. Kerroin, että sairauteen ei kuole, mutta en pysty tekemään kaikkia asioita kuten terve ihminen pystyy. Kerroin, että meidän perheessä jotkut asiat joudutaan tekemään eri tavalla kuin muissa perheissä tai jättämään kokonaan tekemättä. Olihan se välillä turhauttavaa, kun tavarat eivät pysyneet käsissä, maitotölkki putosi sormien läpi lattialle jne, tai kun niveltulehdusten vuoksi oli kipeä ja väsynyt. Opettelin armahtamaan itseni ja huonoina päivinä en edes yrittänyt olla olevinani terve. 

Lapseni ovat jo aikuisia ja toisella lapsellani todettiin pari vuotta sitten nivelreuma. Hän on kertonut, että ilman mun antamaani mallia hänen olisi ollut paljon vaikeampi sopeutua sairauteensa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Suurin piirtein samoja juttuja, mitä nyt voi kotoa käsin tehdä ilman suurempaa rasitusta. Emme leivo vaikka kaikki siitä tykkäämme, koska lapseni eivät minun takiani saa tarpeeksi liikuntaa ja ovat taipuvaisia ylipainoon.

Eikö miehesi voi auttaa liikuntajutuissa? Meillä mies vie lasta harkkoihin ja peleihin plus esim talvisin luistelee lapsen kanssa ja kesäisin pelaa jalkapalloa. T. Se monisairas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Sanon suoraan että kyllä, olet itsekäs.  Sairautesi on varmasti kurja asia mutta olet jämähtänyt säälimään lähinnä itseäsi ja teet itsestäsi tosiaan marttyyrin. Ajatuksesi pyörii omassa itsessäsi, siinä mikä sinulle on parasta ja verhoat itsesäälisi "lasten ja perheen parasta" ajatteluun. Jos jotakin itsellesi voit niin opettelet uuden ajattelumallin, opettelet ajattelemaan asiaa muidenkin kannalta etkä vain omastasi. Käsitin ettei miehesi haluaisi erota eikä lapset varmasti haluaisi äitinsä lähtevän. Mutta välitätkö sinä siitä? Ja mulle tuli tunne että keskusteluavusta ei ole sinulle hyötyä siksi koska et edes halua sitä.

Kovaa tekstiä tässä latelen mutta näin mä nyt sun tilanteen koen.

Ap tarvitset psykiatrista apua.

Elinikäiseen sairauteen sairastuminen aiheuttaa jossain vaiheessa masennuksen kun asia on hyväksyttävä. Masennus on osa sairauden hyväksymisen käsittelyä.

Nyt otat yhteyttä mielenterveyspoliin, soitat jo nyt päivystävälle hoitajalle. Nyt heräät ja tajuat että sulla on psyykkinen tilanne johon tarvitset apua. Tottakai saa erota ja jättää lapset isälle sen valinnan saa tehdä, mutta sun syyt valinnalle ei ole nyt terveet.

Tee se lastesi vuoksi että soitat nyt päivystävälle hoitajalle ja sovitte tapaamisen ensi viikolle tai puhelin ajan jos et pääse kotoa pois (jossain kunnissa on myös kotona käyviä psyk hoitajia).

Nyt puhelin käteen ja soitto kehiin!

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Järkyttävä aihe, mutta en voi mitään, tuli mieleen ammattivalittaja...

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävä aihe, mutta en voi mitään, tuli mieleen ammattivalittaja...

Ei ole minun ketjuni. Vastaan tässä kejussa ap. lle nimimerkillä se monisairas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on ollut fyysisesti sairas ja henkisestikin vähän epävakaa äiti. Eihän se arki aina herkkua ollut, mutta arvostan äitiäni kaikkine puutteinensakin, koska hän sentään yritti olla meille äiti - ja myös enimmäkseen siinä onnistui. Me tenavat opittiin kotoa ainakin se, ettei ihmisen eikä perheen tarvitse todellakaan olla täydellinen ollakseen toimiva ja jopa onnellinen.

Millaista sinun elämäsi on nyt aikuisena? Pelkään,, että olen jo tähän mennessä aiheuttanut lapsilleni peruuttamatonta vahinkoa.

Ap

Arvelisin, että melko normaalia ja tasapainoista (koulutus, työ, puoliso, lapsia). Välit äitiin ovat aina olleet ristiriitaiset mutta hyvät. Ehkä perhetaustan vuoksi olen vähän varovainen siinä, mitä ihmisten kuullen päästän suustani, kun vakio-oletus on, että siitä saattaa seurata raivari. Olin lapsista vanhin, joten minusta kasvoi vastuuntuntoinen ja huolehtiva, eikä siitä tähän mennessä ole ollut elämässä haittaa. Pitäisin myös sitä vahvuutena, etten katso pitkin nenänvartta erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, kun jo pienestä pitäen on altistunut erilaisuudelle.

Teininä tietty hävetti meidän perheen tilanne, mutta kuka nuori nyt ei olisi vanhempiaan hävennyt? Ja yhteen aikaan oli rankkaa, kun pelkäsin vanhempien eroavan ja koko sotkun kaatuvan minun niskaani, mutta onneksi niinkään ei käynyt. Minusta nämä kaikki on sellaisia asioita, joita lapset voivat kohdata ihan missä perheessä tahansa, olivat vanhemmat terveitä tai ei. Vuosikymmeniä jälkeenpäin ajatellen olen ylpeä lapsuuden perheestäni ja arvostan vanhempiani, että ovat ongelmista huolimatta onnistuneet kasvattamaan meistä kaikista suht tolkun ihmisiä. 

Lapset ovat tosi joustavia, ja niin kuin moni on täällä jo todennut, heille vanhempien ominaisuudet ovat maailman luonnollisin asia. Jos vanhemman olemuksesta kuitenkin välittyy lämpö lapsia kohtaan eikä tällä ole selvää tietoista pyrkimystä vahingoittaa lapsiaan, silloin minusta sairaanakin makaava äiti on parempi kuin ei äitiä ollenkaan. Ei kukaan muu aikuinen voi olla äiti sinun lapsillesi kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Jos sairautesi vuoksi hylkäät lapsesi, annat heille esimerkin, että vastoinkäymisen kohdatessaan on hyväksyttävää hylätä lapsensa. Sitäkö haluat? Vai haluaisitko mieluummin olla lapsillesi esimerkkinä, että vaikeinakin aikoina on mahdollista mennä eteenpäin? 

Kuinka kauan diagnoosin saamisesta on? Voisiko olla niin, että elät sairauteesi sopeutumisessa vielä vaihetta, jolloin et ole hyväksynyt sairauttasi etkä edes halua elää sairautesi aiheuttamista haitoista huolimatta? Mahdollisesti olet sairautesi lisäksi vielä masentunutkin? Oletko keskustellut näistä asioista hoitavan lääkärin kanssa? Oletko liittynyt mihinkään vertaistukiryhmään? Onko sulla ketään tuttua, jolla olisi sama sairaus? Paras henkilö tukemaan voisi olla joku samaa sairautta sairastava, jolla diagnoosista on jo kauan ja joka on pystynyt järjestämään elämänsä uudelleen ja elää ihan mukavaa elämää sairaudestaan huolimatta. 

Kun lapseni olivat pieniä, sairastuin nivelreumaan. Olin yksinhuoltajakin, joten lähteminen ei ollut mulle edes vaihtoehto. Muistan hyvin ensimmäiset kolme vuotta, kun ainoa, mitä halusin, oli parantua sairaudesta. Halusin olla taas terve. Ajan myötä kuitenkin hyväksyin, että en tule koskaan enää olemaan  terve. Välillä oli parempia aikoja ja välillä huonompia. Opin antamaan itselleni anteeksi, että en olekaan täydellinen. En äitinä enkä ihmisenä. Lasteni ollessa kouluikäisiä kerroin heille heidän ymmärtämällään tavalla sairaudestani. Kerroin, että sairauteen ei kuole, mutta en pysty tekemään kaikkia asioita kuten terve ihminen pystyy. Kerroin, että meidän perheessä jotkut asiat joudutaan tekemään eri tavalla kuin muissa perheissä tai jättämään kokonaan tekemättä. Olihan se välillä turhauttavaa, kun tavarat eivät pysyneet käsissä, maitotölkki putosi sormien läpi lattialle jne, tai kun niveltulehdusten vuoksi oli kipeä ja väsynyt. Opettelin armahtamaan itseni ja huonoina päivinä en edes yrittänyt olla olevinani terve. 

Lapseni ovat jo aikuisia ja toisella lapsellani todettiin pari vuotta sitten nivelreuma. Hän on kertonut, että ilman mun antamaani mallia hänen olisi ollut paljon vaikeampi sopeutua sairauteensa. 

Kiitos kun kerroit tarinasi, ei varmasti ole helppoa ollut sinullakaan.

Näen asian niin, että olen jo vuosia antanut lapsilleni esimerkkiä siitä miten vastoinkäymisiä vastaan taistellaan. Jotkut vastoinkäymiset vain ovat ylitsepääsemättömiä ja silloin on inhimillistä luovuttaa. Ei minä pääse tästä enää eteenpäin.

Diagnoosista on neljä vuotta aikaa. Kauan kapinoin sairastumista vastaan ja tämän vuoden aikana luulin jo tehneeni paljon ajatustyötä ja päässeeni tuolle hyväksymistasolle. Sitten alkoikin taas voinnissa alamäki, jolle ei loppua näy. Masentunut olen varmasti (olisi kummallista, jos en olisi) ja olen kokeillut mielialalääkkeitäkin (niistä osittain hyötyä, mutta paljon haittaakin). Kuulun vertaistukiryhmään Facebookissa. Yhdellä ystävällä on sama sairaus, mutta ei lähellekään yhtä paha eikä muutenkaan verrattavissa oleva elämäntilanne (ei lapsia). Ei minulla ylipäätään ole läheisiä ystäviä jäljellä, kun en voi ketään koskaan tavata ollessani aina kipeänä, eikä mua edes kiinnosta kuulla terveiden ihmisten kuulumisia. On vaikea löytää ketään kellä olisi samanlainen tilanne. Sairaus ei sinänsä ole harvinainen, mutta minulla siihen liittyy muutakin, mm. olematon vastustuskyky eli käytännössä ole jatkuvasti jonkun infektion kourissa.

On vaikea ajatella noin, että hyvinä päivinä teen enemmän lasten hyväksi, kun viimeisiin kuukausiin ei ole kuulunut muita kuin huonoja päiviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Suurin piirtein samoja juttuja, mitä nyt voi kotoa käsin tehdä ilman suurempaa rasitusta. Emme leivo vaikka kaikki siitä tykkäämme, koska lapseni eivät minun takiani saa tarpeeksi liikuntaa ja ovat taipuvaisia ylipainoon.

Eikö miehesi voi auttaa liikuntajutuissa? Meillä mies vie lasta harkkoihin ja peleihin plus esim talvisin luistelee lapsen kanssa ja kesäisin pelaa jalkapalloa. T. Se monisairas

Voi sen verran kun fyysiseltä työltään jaksaa. Aika satunnaisia liikuntakertoja siis. Lapsilla ei ole harrastuksia, koska emme jaksa arjessa yhtään ylimääräistä pakollisten menojen lisäksi. Eikä meillä olisi oikein varaakaan, kun minun sairauteni syö niin paljon rahaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Suurin piirtein samoja juttuja, mitä nyt voi kotoa käsin tehdä ilman suurempaa rasitusta. Emme leivo vaikka kaikki siitä tykkäämme, koska lapseni eivät minun takiani saa tarpeeksi liikuntaa ja ovat taipuvaisia ylipainoon.

Eikö miehesi voi auttaa liikuntajutuissa? Meillä mies vie lasta harkkoihin ja peleihin plus esim talvisin luistelee lapsen kanssa ja kesäisin pelaa jalkapalloa. T. Se monisairas

Voi sen verran kun fyysiseltä työltään jaksaa. Aika satunnaisia liikuntakertoja siis. Lapsilla ei ole harrastuksia, koska emme jaksa arjessa yhtään ylimääräistä pakollisten menojen lisäksi. Eikä meillä olisi oikein varaakaan, kun minun sairauteni syö niin paljon rahaa.

Ap

Ok. Minunkin mieheni tekee fyysisesti raskasta työtä ja hän on itsekin nyt sairastellut. Kuitenkin koen hyvänä tuon että lapsemme harrastaa 2 eri liikuntalajia. Saa kavereita ja minä saan hengähdystaukoja. Harrastukset on valittu niin ettei ne ole niin kovin kalliita. Jos löytäisitte jonkun halvan ja ei niin sitovan harrastuksen esim jonkun liikuntakerhon? T. Se monisairas

Sosiaalitoimi ja esim urheiluseurat tukevat vähävaraisten lasten liikuntaharrastuksia. Näistä voisi vaikka laittaa sähköpostia heille. Olen itse myös sairastellut paljon elämäni aikana, tällä hetkellä on henkeä uhkaava sairaus, jota tosin voidaan hoitaa. Lapsista on kasvanut normaaleita ja kivoja teinejä, vaikka olen välillä ollut poissa pelistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Sanon suoraan että kyllä, olet itsekäs.  Sairautesi on varmasti kurja asia mutta olet jämähtänyt säälimään lähinnä itseäsi ja teet itsestäsi tosiaan marttyyrin. Ajatuksesi pyörii omassa itsessäsi, siinä mikä sinulle on parasta ja verhoat itsesäälisi "lasten ja perheen parasta" ajatteluun. Jos jotakin itsellesi voit niin opettelet uuden ajattelumallin, opettelet ajattelemaan asiaa muidenkin kannalta etkä vain omastasi. Käsitin ettei miehesi haluaisi erota eikä lapset varmasti haluaisi äitinsä lähtevän. Mutta välitätkö sinä siitä? Ja mulle tuli tunne että keskusteluavusta ei ole sinulle hyötyä siksi koska et edes halua sitä.

Kovaa tekstiä tässä latelen mutta näin mä nyt sun tilanteen koen.

Ymmärrän hyvin pointtisi. Olen varmasti jossain määrin itsekäs, mutta en kuitenkaan koe, että ajatukset pyörisivät vain omassa itsessäni. Käyn töissä (jaksamisen mukaan), jotta saan tuotua perheelleni rahaa. Aikataulutan koko perheen arjen, koska se sujuu minulta luonnollisesti. Vien lapsia kaverisynttäreille ja huolehdin, että heillä on asianmukaiset vaatteet ja varusteet. Ajelen toiselle puolelle kaupunkia kirppislöytöjen perässä. Teen perheelle kotiruokaa ja siivoan, aina kun jaksan. Annan miehen käydä harrastamassa ja silloin tällöin ulkona kavereiden kanssa, vaikka en itse pääse minnekään kodin ja työpaikan ulkopuolelle, jotta hän pääsee välillä pois kamalasta arjestamme. Huolehdin lapsuudenperheestäni, jossa on henkistä sairautta ja paljon haastetta tällä hetkellä.

Enemmänkin koen, että olisin viimein ansainnut olla sen verran itsekäs, että voin luovuttaa.

Ap

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä monisairaana teen lapseni kanssa, niitä juttuja joita pystyn. Esim leivon tai laitan hänelle mieleistä ruokaa, autan läksyissä, pelaamme pöytälätkää tai lautapelejä. Välillä kun on hyvä jakso sairaudessa, käyn katsomassa hänen pelejään yms mutta en pysty menemään hänen kanssaan pyöräilemään, en pelaamaan jalkapalloa tms mutta lapsi ymmärtää tämän. Mitä sinä ap voisit tehdä lapsesi kanssa?

Suurin piirtein samoja juttuja, mitä nyt voi kotoa käsin tehdä ilman suurempaa rasitusta. Emme leivo vaikka kaikki siitä tykkäämme, koska lapseni eivät minun takiani saa tarpeeksi liikuntaa ja ovat taipuvaisia ylipainoon.

Eikö miehesi voi auttaa liikuntajutuissa? Meillä mies vie lasta harkkoihin ja peleihin plus esim talvisin luistelee lapsen kanssa ja kesäisin pelaa jalkapalloa. T. Se monisairas

Voi sen verran kun fyysiseltä työltään jaksaa. Aika satunnaisia liikuntakertoja siis. Lapsilla ei ole harrastuksia, koska emme jaksa arjessa yhtään ylimääräistä pakollisten menojen lisäksi. Eikä meillä olisi oikein varaakaan, kun minun sairauteni syö niin paljon rahaa.

Ap

Jos eroaisitten, jaksaisiko miehesi fyysiseltä työltään ja yksin arkea pyörittäessään paremmin lasten liikuntajutuissa? Entä paranisiko miehesi taloudellinen tilanne, jos eroaisitte? Siis niin, että miehelläsi olisi sitten varaa maksaa lasten harrastuksia? Ajan nyt takaa sitä, että oletko nimenomaan sinä sekä jaksamisen että taloudellisen tilanteen kannalta se "este" vai et?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hylkääminen on kyllä sen luokan pettymys ja elinikäinen trauma lapsille, että pitkäkestoisetkaan sairauden aiheuttamat hankaluudet tuskin voivat olla sitä isompia.

Puhu asiasta miehesi, perheesi, tukiverkostonne ja hoitohenkilökunnan kanssa. Sillä lailla saatte parhaiten koko perheen tilanteeseen apua.

Onko tosiaan näin? Olen ajatellut, että parempi ilman äitiä, kuin tyyliin alkoholisti/huumeriippuvainen/syvästi masentunut äiti.

Ehkä olen vain itsekäs ja tässä on enemmän kyse siitä, etten itse pysty elämään itseni kanssa, jos en voi olla kunnollinen äiti lapsilleni.

Olen puhunut miehen kanssa, ei osaa sanoa mitään. Tukiverkosto on huono. Lääkärit eivät voi minua parantaa ja se on ainoa asia, joka meitä auttaisi. Jutteluavusta en hyödy (on kokeiltu) ja lastenhoitoapu muutaman tunnin viikossa ei loppupeleissä pelasta tilannetta, kun on ne muut viikon tunnit kestettävänä.

Ap

Sanon suoraan että kyllä, olet itsekäs.  Sairautesi on varmasti kurja asia mutta olet jämähtänyt säälimään lähinnä itseäsi ja teet itsestäsi tosiaan marttyyrin. Ajatuksesi pyörii omassa itsessäsi, siinä mikä sinulle on parasta ja verhoat itsesäälisi "lasten ja perheen parasta" ajatteluun. Jos jotakin itsellesi voit niin opettelet uuden ajattelumallin, opettelet ajattelemaan asiaa muidenkin kannalta etkä vain omastasi. Käsitin ettei miehesi haluaisi erota eikä lapset varmasti haluaisi äitinsä lähtevän. Mutta välitätkö sinä siitä? Ja mulle tuli tunne että keskusteluavusta ei ole sinulle hyötyä siksi koska et edes halua sitä.

Kovaa tekstiä tässä latelen mutta näin mä nyt sun tilanteen koen.

Ja vielä:

Kun yritän ajatella asiaa lasteni näkökulmasta, näen vain sen miten he haluaisivat minun osallistuvan leikkeihin ja olevan iloinen. Eiväthän he paljoa muuta kaipaisi. Mutta kun en pysty. Ulkona haluaisivat leikkiä hippaa, mutta en pysty juoksemaan. Lisäksi ulkona altistun kylmälle ja vointi vaan pahenee. Sisällä touhuamme jonkin verran, mutta en ole välttämättä henkisesti läsnä. En voi pakottaa itseäni hymyilemään tai teeskennellä, että leikkiminen olisi kivaa. Kun ei mikään ole.

Mieheni varmasti haluaisi, että olisin jälleen oma itseni ja perheessämme olisi hyvä ilmapiiri. En kuitenkaan voi olla enää koskaan se sama ihminen mitä olin ennen sairautta. Minusta on tullut katkera ja kyyninen eikä sitä voi enää mikään muuttaa. Mieheni haluaisi minun kantavan oman osuuteni perheestä, koska yksin hän ei jaksa. Hänellä ei ole kovin hyvää stressinsietokykyä. Varmaan se minua on pidätellyt tähänkin asti lähtemästä, kun tiedän ettei mies tule yksin pärjäämään kahden vaativan lapsemme kanssa. Välitän tottakai miehestäni ja haluaisin olla hänen kanssaan onnellinen, mutta en vain yksinkertaisesti voi osaa enää olla onnellinen. Kun yksikään päivä ei mene ohi ilman kipua, väsymystä ja epätoivon tunnetta, ovat onnen tunteet hyvin vähissä.

Ap, miksi et voi vaan erota ja muuttaa omillesi, mutta olla silti lastesi elämässä mukana niin paljon/hyvin kuin mahdollista, miksi pitäisi kokonaan hylätä?

Mulla on kaveri, joka on päätymässä myös eroon, eikä aio ottaa pieniä lapsiaan kanssaan asumaan, vaan lapset jäävät isälle, ei edes vuoroviikkoa harkitse. Mutta, aikoo kyllä jotenkin olla kuvioissa mukana lasten elämässä. Tämäkin mua jotenkin järkyttää, vaikka tiedän hänen monisairauksistaan ja niiden tuomista harmeista tavalliseen elämään. Silti en ymmärrä, että omia lapsiaan ei aio tavata enempää kuin nyt on aikeissa, ei ne lapset tule sitä koskaan ymmärtämään. Tämä perhe on kyllä apuja saanut yhteiskunnalta, mutta eihän siinä mikään auta, jos tunteetkin ovat puolisoon täysin kuolleet. Itsekkyyttä? On se sitäkin, mutta kyllä mä ymmärrän, ettei kaikki halua elää sisko-veli -suhteessa, vain lasten vuoksi. Mutta sitä en ymmärrä, ettei eron jälkeen aio olla lastensa kanssa kunnolla tekemisissä, se on raastavaa lasten kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Sairauteni ei todennäköisesti johda kuolemaan (paitsi jos saan jonkun kuolettavan infektion), mutta ei myöskään parane enkä pysty sen kanssa elämään normaalia elämää. Sellaista elämää, jota pienet lapset tarvitsevat. Mieheni ei minua hylkäisi eikä tietenkään haluaisi minun jättävän heitä. Hän ei vain terveenä pysty ymmärtämään tuskaani eikä näe sitä, millainen vaikutus minulla on lapsiin. Ilman minua voisivat jossain vaiheessa elää tasapainoista perhe-elämää, ehkä uuden äiti-hahmon kanssakin.

Marttyyri? Ehkä olenkin. Kaikkeni olen kuitenkin yrittänyt, että saisin elämästä kiinni ja voisin huolehtia lapsistani, mutta se on kohdallani mahdotonta. En saa itseäni terveeksi vaikka kuinka yritän.

Ap

Olen kokenut tuon lapsen näkökulmasta. Kamalaa oli, traumat jäi, vaikka hän päässti sitten jäädä.

Vuosien jälkeen on sitä mieltä, että päätös jäädä oli oikea.