Aion hylätä lapseni ja mieheni sairauteni takia

Vierailija kirjoitti:

AP, miten olet aikonut perheesi hylätä, mikä on se konkreettinen teko?

En tosiaan tiedä muuta kuin sen, että minulla ei ole perheelleni enää mitään annettavaa. En ole ehtinyt miettiä sen pidemmälle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Luitko uuden lääkkeen pakkauksesta, mitä mahdollisia sivuvaikutuksia aluksi? Jos oikein ymmärsin, kerroit, että vointi nyt huonompi kuin pari viikkoa sitten ja välissa on alkanut uusi mielialalääkitys? Voitko olla yhteydessä hoitotahoosi ja kertoa tämänhetkisestä tilanteesta? Pohdit myös tuota keskusteluapua, kuinka siitä ei ole ollut läheisillesi apua, mutta ehkä olisit valmis kokeilemaan. Voihan olla, että saat matalalla kynnyksellä olemassaolevasta hoitotahostasi ajan. Suosittelen kyllä antamaan sille tilaisuuden. Olen samaa mieltä, että avun saaminen voi olla hankalaa, mutta toisaalta kuulostaa siltä, että sinulla on paljon meneillään juuri nyt ja oikea apu voisi olla perheellenne tosi suureksi avuksi.

Mainitsemasi lasten oireilun voi myös ajatella positiivisen kautta, että olet heille niin turvallinen ja läsnäoleva, että he voivat näyttää pettymystään.

Ajan kanssa arkenne voi hyvinkin löytää uudet uomat ja tuntua taas hyvinkin mielekkäältä. Leipokaa nyt ihmeessä joku halloweenherkku vaikka, ei tarvitse tehdä armeijalle, mutta pieni herkuttelu viikonloppuna ei voi olla maailmanloppu terveydelle.

Toivon teille kaikkea hyvää ja luotan, että edessä on valoisampia aikoja.

Luin kyllä sivuvaikutukset ja ihmisten kokemuksia. Monilla lääke on alkuun pahentanut oireita. En usko että minulla on sivuvaikutuksista kyse, nyt lääkettä takana jo yli kk ja alkuoireet kestävät 2-4 viikkoa. Itseni tuntien uskoisin että olisin ihan yhtä masentunut ilman lääkkeitäkin. Olen vaan ollut niin kykenemätön tekemään mitään pitkän aikaa, että se on varmasti mielialan laskun syy. Lääkärin kanssa oli keskustelua annostuksen nostosta, se varmaan toteutetaan piakkoin.

Kiitos kauniista sanoistasi. Meidän arki on mennyt huonompaan suuntaan jo niin monta vuotta, sairastumisestani lähtien, että en tiedä voimmeko enää koskaan saavuttaa onnea ja tasapainoa. Olen yrittänyt tehdä lasten kanssa jotain kivaa, mutta ne tilanteet päättyy usein lasten kiukutteluun/riitelyyn, ja olen nykyään niin lannistunut etten jaksa enää edes yrittää keksiä mitään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Minun äitini sairasti syöpää. Makasi sängyssä pahoinvoivana vuosikaudet, välillä toki parempana ja välillä taas huonompana. Mietin pienenä, että toivottavasti se ei kuole, että toivottavasti edes makaa tuolla sängyssä ihan aina, vaikkei koskaan jaksaisikaan leikkiä/pelata/jutella/puuhailla. Että jos äiti vain olisi siellä ja hengittäisi, että voisi käydä välillä halimassa ja nähdä hymyn jos ei muuten jaksanut puhua. Kunhan vain en menettäisi häntä.

Ap:lla on henkisiä ongelmia sairauteensa liittyen. Moni kuoleva jaksaa tsempata läheisiään ja tehdä asian heille helpoksi, ap:n sairauteen ei kuole joten on ikään kuin ”vankilassa” sairaudessaan eikä pääse asian yli, jotta voisi nähdä elämänsä hyvät puolet. Näin ollen hän ei ajattele lapsiaan eikä miestään, vaan itseään. Lisäksi tuo haluttomuus muuttaa elämää vaikkapa keskusteluavun kautta, kielii jo aika vakavasta masennuksesta.

Hae apua, ap. Tässä ketjussa on todella hienoja kirjoituksia, isoin hatun nosto sille äidille joka itse jätti lapset miehelle ja osaa nyt harvinaisen hyvin sanoittaa tilannetta kaikkien kannalta.

Lämmin tsemppi ja halaus teille kaikille kovia kokeneille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ei jaksa mitään, mutta käy silti töissä.

Ehdotan, että lopeta työssäkäynti ja eläkää miehen tuloilla. Sitten varmaan jaksat paljon paremmin lapsiasi.

Teen terveydentilani vuoksi lyhyempää työpäivää ja saan työn kautta edes muutamaksi tunniksi muuta ajateltavaa kuin sairastaminen. Lisäksi olen sairauslomalla aina kun tarve vaatii.

Pelkästään miehen tuloilla emme mitenkään pärjäisi.

Ap

Sä kuitenkin pystys joskus käymään töissä. Mä olen ollut vuosikymmenet vain kotona ja jos johonkin tarvitsee mennä, joudun sinne taksilla menemään koska muuten en pääse. T. Se monisairas

Itselläni on myös fyysisesti tosi rankka tilanne nyt ja ehkä jopa lopun elämääni. Olen hyvin kannustava ja myötämielinen mielenterveysongelmia kohtaan ja pidän niitä ihan yhtä sairauksina kuin fyysisiä. Mutta just nyt, kun itselle tämä oma asia on tuore, niin muistakaa, että psyykkisille ongelmille on usein edes mahdollista tehdä jotakin. Voi hakea apua. Kun elämä heittää ne paskat kortit eteen fyysisellä puolella, niin voi olla, että se on siinä se ja olet vain elämän käsissä, koska kärsimyksesi suvaitsee päättyä. Ei siinä auta itkeä, että minä haluan apua, jos on toisin kortit jaettu. Monista psyykkisistä ongelmista voi olla vaikeaa parantua, mutta ei mahdotonta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko teidän perheen elämä on aika solmussa. Et ole vielä sopeutunut elämään sairautesi kanssa ja lisäksi sairaus aiheuttaa sinulle toistuvia infektioita, väsymystä, masennusta jne. Miehesi tekee raskasta ruumiillista työtä, sietää huonosti stressiä eikä ole tottunut huolehtimaan arkeen liittyvistä asioista. Rahatkin ovat tiukilla. Lapsenne ovat alkaneet oireilemaan tilanteessa. 

Mitä jos varaisit ajan perheneuvolaan ja alkaisit siellä ammattilaisen kanssa purkamaan tilannetta? Auttaisiko arkeanne, jos saisitte jotain kotiapua? Entä, jos saisitte myös tukiperheen? Eli pyrkisitte löytämään keinoja, joilla perheen hajottaminen ei olisikaan tarpeellista? 

Tämä oli hyvin kiteytetty kuvaus tilanteestamme. Ehkä olen vielä neuvolaan yhteydessä ennen kuin teen lopullista päätöstä. Jos sitten lähdenkin, ovat he jo valmiiksi auttamassa muuta perhettä.

Ap

Suosittelen, koska sinun sairautesi on se syy, jonka perusteella voisitte saada apua. Jos sinä lähdet, miehesi katsotaan olevan ihan normaali yksinhuoltaja eikä saa sen enempää palveluita ja tukea kuin muutkaan yksinhuoltajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Minun äitini sairasti syöpää. Makasi sängyssä pahoinvoivana vuosikaudet, välillä toki parempana ja välillä taas huonompana. Mietin pienenä, että toivottavasti se ei kuole, että toivottavasti edes makaa tuolla sängyssä ihan aina, vaikkei koskaan jaksaisikaan leikkiä/pelata/jutella/puuhailla. Että jos äiti vain olisi siellä ja hengittäisi, että voisi käydä välillä halimassa ja nähdä hymyn jos ei muuten jaksanut puhua. Kunhan vain en menettäisi häntä.

Ap:lla on henkisiä ongelmia sairauteensa liittyen. Moni kuoleva jaksaa tsempata läheisiään ja tehdä asian heille helpoksi, ap:n sairauteen ei kuole joten on ikään kuin ”vankilassa” sairaudessaan eikä pääse asian yli, jotta voisi nähdä elämänsä hyvät puolet. Näin ollen hän ei ajattele lapsiaan eikä miestään, vaan itseään. Lisäksi tuo haluttomuus muuttaa elämää vaikkapa keskusteluavun kautta, kielii jo aika vakavasta masennuksesta.

Hae apua, ap. Tässä ketjussa on todella hienoja kirjoituksia, isoin hatun nosto sille äidille joka itse jätti lapset miehelle ja osaa nyt harvinaisen hyvin sanoittaa tilannetta kaikkien kannalta.

Lämmin tsemppi ja halaus teille kaikille kovia kokeneille <3

Aivan sydäntäsärkevä tarina sinulla, otan osaa.

Se vaan, kun terveys on koko elämän perusta. Ilman sitä ei ole mitään. Muita vaikeuksia (esim. ero, läheisen kuolema, työttömyys) on helpompi kestää, kunhan vaan on terve. Silloin on toivoa päästä niistä yli. Mutta kun terveyden on menettänyt, ei sitä voi saada takaisin. Mitä iloa niistä elämän muista hyvistä puolista on, jos ei niistä sairaana pysty nauttimaan?

Tämä on ehkä sellainen asia, jota ei pysty kuin saman kokeneet ymmärtämään. Minulla on ollut elämässä muitakin pahoja vastoinkäymisiä, joita joku voisi pitää vielä rankempana kuin tämä sairaus. Silti koen terveyden menettämisen kaikista pahimpana, koska se on niin lopullista ja kokonaisvaltaista.

Kyllä minä voin keskustella ammattiauttajan kanssa. Olen tehnyt sitä ennenkin. Nämä kokemukseni ovat olleet lähinnä ajatusteni purkamista ja psykologin niihin vastaamista. En koe ajatteluni muuttuneen ainakaan tuolloin.

Ap

En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kertomasi mukaan rahan takia haluat tehdä töitä sen mitä pystyt, mutta lapsiasi et jaksaisi enää hoitaa. Siltikään teillä ei ole varaa edes lastenne harrastuksiin. Onkohan sulla prioriteetit nyt jotenkin vinksallaan? Oletko osa-aikaeläkkeellä? Voisitko harkita kokoaikaeläkettä? Oletko laskenut, miten yhteiskunta tukisi teidän perhettä taloudellisesti, jos et enää kävisikään töissä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Minun äitini sairasti syöpää. Makasi sängyssä pahoinvoivana vuosikaudet, välillä toki parempana ja välillä taas huonompana. Mietin pienenä, että toivottavasti se ei kuole, että toivottavasti edes makaa tuolla sängyssä ihan aina, vaikkei koskaan jaksaisikaan leikkiä/pelata/jutella/puuhailla. Että jos äiti vain olisi siellä ja hengittäisi, että voisi käydä välillä halimassa ja nähdä hymyn jos ei muuten jaksanut puhua. Kunhan vain en menettäisi häntä.

Ap:lla on henkisiä ongelmia sairauteensa liittyen. Moni kuoleva jaksaa tsempata läheisiään ja tehdä asian heille helpoksi, ap:n sairauteen ei kuole joten on ikään kuin ”vankilassa” sairaudessaan eikä pääse asian yli, jotta voisi nähdä elämänsä hyvät puolet. Näin ollen hän ei ajattele lapsiaan eikä miestään, vaan itseään. Lisäksi tuo haluttomuus muuttaa elämää vaikkapa keskusteluavun kautta, kielii jo aika vakavasta masennuksesta.

Hae apua, ap. Tässä ketjussa on todella hienoja kirjoituksia, isoin hatun nosto sille äidille joka itse jätti lapset miehelle ja osaa nyt harvinaisen hyvin sanoittaa tilannetta kaikkien kannalta.

Lämmin tsemppi ja halaus teille kaikille kovia kokeneille <3

Aivan sydäntäsärkevä tarina sinulla, otan osaa. <3

Se vaan, kun terveys on koko elämän perusta. Ilman sitä ei ole mitään. Muita vaikeuksia (esim. ero, läheisen kuolema, työttömyys) on helpompi kestää, kunhan vaan on terve. Silloin on toivoa päästä niistä yli. Mutta kun terveyden on menettänyt, ei sitä voi saada takaisin. Mitä iloa niistä elämän muista hyvistä puolista on, jos ei niistä sairaana pysty nauttimaan?

Tämä on ehkä sellainen asia, jota ei pysty kuin saman kokeneet ymmärtämään. Minulla on ollut elämässä muitakin pahoja vastoinkäymisiä, joita joku voisi pitää vielä rankempana kuin tämä sairaus. Silti koen terveyden menettämisen kaikista pahimpana, koska se on niin lopullista ja kokonaisvaltaista.

Kyllä minä voin keskustella ammattiauttajan kanssa. Olen tehnyt sitä ennenkin. Nämä kokemukseni ovat olleet lähinnä ajatusteni purkamista ja psykologin niihin vastaamista. En koe ajatteluni muuttuneen ainakaan tuolloin.

Ap

Jos saisit valita: saat terveytesi takaisin, mutta lapsesi vammautuu pahasti tai sairastuu kuolemaan johtavaan sairauteen, tai pitäisit nykyisen sairautesi, kunhan lapsesi pysyisi terveenä...kumman valitsisit? 

Miten ajattelit konkreettisesti lähteä? Mihin muutat ja missä elät, millä voimilla ja millä rahalla?

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kertomasi mukaan rahan takia haluat tehdä töitä sen mitä pystyt, mutta lapsiasi et jaksaisi enää hoitaa. Siltikään teillä ei ole varaa edes lastenne harrastuksiin. Onkohan sulla prioriteetit nyt jotenkin vinksallaan? Oletko osa-aikaeläkkeellä? Voisitko harkita kokoaikaeläkettä? Oletko laskenut, miten yhteiskunta tukisi teidän perhettä taloudellisesti, jos et enää kävisikään töissä? 

Ei työ minua rasita. Teen lyhyitä päiviä, työ on mielekästä eikä millään tavoin raskasta. Pahimmat sairastelupäivät olen sairauslomalla. Mitä tekisin päivisin yksin kotona sillä välin, kun lapseni ovat varhaiskasvatuksessa/koulussa? Velloisin vaan kurjuudessani enkä olisi henkisesti sen eheämpi.

En ole osa-aikaeläkkeellä enkä ole mitään eläkettä edes miettinyt tai laskenut tukia. En tiedä kelpuutettaisiinko minua eläkkeelle, kun sairauteni ei periaatteessa estä työntekoa. Jatkuvat infektiot kyllä, mutta voiko niiden perusteella päästä työkyvyttömyyseläkkeelle?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Minun äitini sairasti syöpää. Makasi sängyssä pahoinvoivana vuosikaudet, välillä toki parempana ja välillä taas huonompana. Mietin pienenä, että toivottavasti se ei kuole, että toivottavasti edes makaa tuolla sängyssä ihan aina, vaikkei koskaan jaksaisikaan leikkiä/pelata/jutella/puuhailla. Että jos äiti vain olisi siellä ja hengittäisi, että voisi käydä välillä halimassa ja nähdä hymyn jos ei muuten jaksanut puhua. Kunhan vain en menettäisi häntä.

Ap:lla on henkisiä ongelmia sairauteensa liittyen. Moni kuoleva jaksaa tsempata läheisiään ja tehdä asian heille helpoksi, ap:n sairauteen ei kuole joten on ikään kuin ”vankilassa” sairaudessaan eikä pääse asian yli, jotta voisi nähdä elämänsä hyvät puolet. Näin ollen hän ei ajattele lapsiaan eikä miestään, vaan itseään. Lisäksi tuo haluttomuus muuttaa elämää vaikkapa keskusteluavun kautta, kielii jo aika vakavasta masennuksesta.

Hae apua, ap. Tässä ketjussa on todella hienoja kirjoituksia, isoin hatun nosto sille äidille joka itse jätti lapset miehelle ja osaa nyt harvinaisen hyvin sanoittaa tilannetta kaikkien kannalta.

Lämmin tsemppi ja halaus teille kaikille kovia kokeneille <3

Aivan sydäntäsärkevä tarina sinulla, otan osaa. <3

Se vaan, kun terveys on koko elämän perusta. Ilman sitä ei ole mitään. Muita vaikeuksia (esim. ero, läheisen kuolema, työttömyys) on helpompi kestää, kunhan vaan on terve. Silloin on toivoa päästä niistä yli. Mutta kun terveyden on menettänyt, ei sitä voi saada takaisin. Mitä iloa niistä elämän muista hyvistä puolista on, jos ei niistä sairaana pysty nauttimaan?

Tämä on ehkä sellainen asia, jota ei pysty kuin saman kokeneet ymmärtämään. Minulla on ollut elämässä muitakin pahoja vastoinkäymisiä, joita joku voisi pitää vielä rankempana kuin tämä sairaus. Silti koen terveyden menettämisen kaikista pahimpana, koska se on niin lopullista ja kokonaisvaltaista.

Kyllä minä voin keskustella ammattiauttajan kanssa. Olen tehnyt sitä ennenkin. Nämä kokemukseni ovat olleet lähinnä ajatusteni purkamista ja psykologin niihin vastaamista. En koe ajatteluni muuttuneen ainakaan tuolloin.

Ap

Jos saisit valita: saat terveytesi takaisin, mutta lapsesi vammautuu pahasti tai sairastuu kuolemaan johtavaan sairauteen, tai pitäisit nykyisen sairautesi, kunhan lapsesi pysyisi terveenä...kumman valitsisit? 

Tietysti lapsen elämä menisi edelle. Kokemuksena oman lapsen kuolema olisi kaikista pahin, sen myönnän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miten ajattelit konkreettisesti lähteä? Mihin muutat ja missä elät, millä voimilla ja millä rahalla?

En tosiaan vielä tiedä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko lapsesi niin pieniä, ettei heille voi selittää äidin olevan sairas, eikä siksi pysty tekemään tätä ja tätä? Kysyin siksi, kun puhut pettymyksen tuottamisesta. Oma äitini kuoli ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut pitää hänet edes siellä sängyn pohjalla. Ihan mitä tahansa.

Minun äitini sairasti syöpää. Makasi sängyssä pahoinvoivana vuosikaudet, välillä toki parempana ja välillä taas huonompana. Mietin pienenä, että toivottavasti se ei kuole, että toivottavasti edes makaa tuolla sängyssä ihan aina, vaikkei koskaan jaksaisikaan leikkiä/pelata/jutella/puuhailla. Että jos äiti vain olisi siellä ja hengittäisi, että voisi käydä välillä halimassa ja nähdä hymyn jos ei muuten jaksanut puhua. Kunhan vain en menettäisi häntä.

Ap:lla on henkisiä ongelmia sairauteensa liittyen. Moni kuoleva jaksaa tsempata läheisiään ja tehdä asian heille helpoksi, ap:n sairauteen ei kuole joten on ikään kuin ”vankilassa” sairaudessaan eikä pääse asian yli, jotta voisi nähdä elämänsä hyvät puolet. Näin ollen hän ei ajattele lapsiaan eikä miestään, vaan itseään. Lisäksi tuo haluttomuus muuttaa elämää vaikkapa keskusteluavun kautta, kielii jo aika vakavasta masennuksesta.

Hae apua, ap. Tässä ketjussa on todella hienoja kirjoituksia, isoin hatun nosto sille äidille joka itse jätti lapset miehelle ja osaa nyt harvinaisen hyvin sanoittaa tilannetta kaikkien kannalta.

Lämmin tsemppi ja halaus teille kaikille kovia kokeneille <3

Aivan sydäntäsärkevä tarina sinulla, otan osaa. <3

Se vaan, kun terveys on koko elämän perusta. Ilman sitä ei ole mitään. Muita vaikeuksia (esim. ero, läheisen kuolema, työttömyys) on helpompi kestää, kunhan vaan on terve. Silloin on toivoa päästä niistä yli. Mutta kun terveyden on menettänyt, ei sitä voi saada takaisin. Mitä iloa niistä elämän muista hyvistä puolista on, jos ei niistä sairaana pysty nauttimaan?

Tämä on ehkä sellainen asia, jota ei pysty kuin saman kokeneet ymmärtämään. Minulla on ollut elämässä muitakin pahoja vastoinkäymisiä, joita joku voisi pitää vielä rankempana kuin tämä sairaus. Silti koen terveyden menettämisen kaikista pahimpana, koska se on niin lopullista ja kokonaisvaltaista.

Kyllä minä voin keskustella ammattiauttajan kanssa. Olen tehnyt sitä ennenkin. Nämä kokemukseni ovat olleet lähinnä ajatusteni purkamista ja psykologin niihin vastaamista. En koe ajatteluni muuttuneen ainakaan tuolloin.

Ap

Kirjoituksestasi paistaa, että ajattelet asiaa vain ja ainoastaan omasta näkökulmastasi ja siitä mitä Sinä olet menettänyt. Olet menettänyt paljon, mutta et sentää ole kuolemassa, toisin kuin edellisen kirjoittajan äiti.

Kerrot, että on vaikeaa löytää mitään hyvää koska sairaus on vienyt sinulta kaiken. Sinulla on kuitenkin todella paljon kaikkea: henkesi, elämäsi vaikkakin vajavaisena, puoliso ja kaiken lisäksi omat lapset. Jotenkin et osaa nähdä noita asioita hyvinä asioina, vann kaikki kietytyy Sinuun itseesi ja Sinun toimintakykyyn ja Sinun terveyteen ja Sinun tuntemuksiin.

Arvioin samaa kuin muut yllä, sinulla on vakava masennus ja tarvitse apua. Toivon että löydät sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kertomasi mukaan rahan takia haluat tehdä töitä sen mitä pystyt, mutta lapsiasi et jaksaisi enää hoitaa. Siltikään teillä ei ole varaa edes lastenne harrastuksiin. Onkohan sulla prioriteetit nyt jotenkin vinksallaan? Oletko osa-aikaeläkkeellä? Voisitko harkita kokoaikaeläkettä? Oletko laskenut, miten yhteiskunta tukisi teidän perhettä taloudellisesti, jos et enää kävisikään töissä? 

Ei työ minua rasita. Teen lyhyitä päiviä, työ on mielekästä eikä millään tavoin raskasta. Pahimmat sairastelupäivät olen sairauslomalla. Mitä tekisin päivisin yksin kotona sillä välin, kun lapseni ovat varhaiskasvatuksessa/koulussa? Velloisin vaan kurjuudessani enkä olisi henkisesti sen eheämpi.

En ole osa-aikaeläkkeellä enkä ole mitään eläkettä edes miettinyt tai laskenut tukia. En tiedä kelpuutettaisiinko minua eläkkeelle, kun sairauteni ei periaatteessa estä työntekoa. Jatkuvat infektiot kyllä, mutta voiko niiden perusteella päästä työkyvyttömyyseläkkeelle?

Ap

Olet siis riittävän terve käydäksesi sinulle mieluisassa työssä ja liian terve päästäksesi työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta kuitenkin aivan liian sairas leikkiäksesi edes joskus lastesi kanssa hippaa? Joku tässä yhtälössä ei nimittäin nyt oikein mätsää. Jos et ole provo (mitä alan nyt jo vahvasti epäilemään) , sairautesi ei taidakaan olla varsinainen ongelmasi vaan se, että haluaisit päästä eroon vanhemmuudestasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En haluaisi kuulostaa tylyltä, mutta kertomasi mukaan rahan takia haluat tehdä töitä sen mitä pystyt, mutta lapsiasi et jaksaisi enää hoitaa. Siltikään teillä ei ole varaa edes lastenne harrastuksiin. Onkohan sulla prioriteetit nyt jotenkin vinksallaan? Oletko osa-aikaeläkkeellä? Voisitko harkita kokoaikaeläkettä? Oletko laskenut, miten yhteiskunta tukisi teidän perhettä taloudellisesti, jos et enää kävisikään töissä? 

Ei työ minua rasita. Teen lyhyitä päiviä, työ on mielekästä eikä millään tavoin raskasta. Pahimmat sairastelupäivät olen sairauslomalla. Mitä tekisin päivisin yksin kotona sillä välin, kun lapseni ovat varhaiskasvatuksessa/koulussa? Velloisin vaan kurjuudessani enkä olisi henkisesti sen eheämpi.

En ole osa-aikaeläkkeellä enkä ole mitään eläkettä edes miettinyt tai laskenut tukia. En tiedä kelpuutettaisiinko minua eläkkeelle, kun sairauteni ei periaatteessa estä työntekoa. Jatkuvat infektiot kyllä, mutta voiko niiden perusteella päästä työkyvyttömyyseläkkeelle?

Ap

Ilmeisesti tarkoitit lähtemisellä ja lastesi ja miehesi hylkäämisellä itsaria? Koska mikään muuhan ei muuttaisi sun elämääsi yhtään miksikään vaan samanlaisia kurjuudessa vellomispäiviä sairaslomapäiväsi tulisivat olemaan silloinkin, jos olisitte vain eronneet. 

Mitäs sitten kun huomaatkin että lapsesi onkin perinyt sairautesi? Mulle kävi näin. Itsaria mietin synkillä hetkillä. Lapset kasvoivat teini-ikään ja ensin sairastui yksi, sitten toinen ja kolmas on enää terve. Tosi vaikeeta kun tajuaa että lasten tulevaisuus on ihan kamala. Onneksi niillä on mut.

Vierailija kirjoitti:

Jos sairautesi vuoksi hylkäät lapsesi, annat heille esimerkin, että vastoinkäymisen kohdatessaan on hyväksyttävää hylätä lapsensa. Sitäkö haluat? Vai haluaisitko mieluummin olla lapsillesi esimerkkinä, että vaikeinakin aikoina on mahdollista mennä eteenpäin? 

Kuinka kauan diagnoosin saamisesta on? Voisiko olla niin, että elät sairauteesi sopeutumisessa vielä vaihetta, jolloin et ole hyväksynyt sairauttasi etkä edes halua elää sairautesi aiheuttamista haitoista huolimatta? Mahdollisesti olet sairautesi lisäksi vielä masentunutkin? Oletko keskustellut näistä asioista hoitavan lääkärin kanssa? Oletko liittynyt mihinkään vertaistukiryhmään? Onko sulla ketään tuttua, jolla olisi sama sairaus? Paras henkilö tukemaan voisi olla joku samaa sairautta sairastava, jolla diagnoosista on jo kauan ja joka on pystynyt järjestämään elämänsä uudelleen ja elää ihan mukavaa elämää sairaudestaan huolimatta. 

Kun lapseni olivat pieniä, sairastuin nivelreumaan. Olin yksinhuoltajakin, joten lähteminen ei ollut mulle edes vaihtoehto. Muistan hyvin ensimmäiset kolme vuotta, kun ainoa, mitä halusin, oli parantua sairaudesta. Halusin olla taas terve. Ajan myötä kuitenkin hyväksyin, että en tule koskaan enää olemaan  terve. Välillä oli parempia aikoja ja välillä huonompia. Opin antamaan itselleni anteeksi, että en olekaan täydellinen. En äitinä enkä ihmisenä. Lasteni ollessa kouluikäisiä kerroin heille heidän ymmärtämällään tavalla sairaudestani. Kerroin, että sairauteen ei kuole, mutta en pysty tekemään kaikkia asioita kuten terve ihminen pystyy. Kerroin, että meidän perheessä jotkut asiat joudutaan tekemään eri tavalla kuin muissa perheissä tai jättämään kokonaan tekemättä. Olihan se välillä turhauttavaa, kun tavarat eivät pysyneet käsissä, maitotölkki putosi sormien läpi lattialle jne, tai kun niveltulehdusten vuoksi oli kipeä ja väsynyt. Opettelin armahtamaan itseni ja huonoina päivinä en edes yrittänyt olla olevinani terve. 

Lapseni ovat jo aikuisia ja toisella lapsellani todettiin pari vuotta sitten nivelreuma. Hän on kertonut, että ilman mun antamaani mallia hänen olisi ollut paljon vaikeampi sopeutua sairauteensa. [/

Sinulla on upea asenne❤️

Sairautesi taitaa olla krooninen typeryys ja itsekkyys.

Ap kuulostat masentuneelta. Hae apua äläkä edes suunnittele tekeväsi mitään itsellesi! Perheesi tarvitsee sinua.

Mikä sairaus tämä on??