Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten teidän lapset on oireilleet vanhempien eroa?
19.10.2019 |
Katsotaan saadaanko tästä mitään asiallista keskustelua aikaiseksi, kun nämä menee aina siihen että osan pitää kauhistella ja syytellä.
Meidän lapset ovat 4v ja 7v. Erosta vuosi. Isompi kätkee sisälleen tunteet aika pitkälle (ei siis vain eroasiassa, vaan on sen luonteinen muutenkin). Kunnes ne sitten jossain yhteydessä räjähtää ja sieltä tulee samaan aikaan kiukku ja itku. Ja sitten puhutaan asiat halki ja hänen olonsa helpottaa. Jonkin verran on osoittanut inhoa etävanhempaa kohtaan (ei halua sinne), toisaalta taas ikävöi välillä kovasti. Koulunkäyntiinkin luulen hieman vaikuttaneen, kun on koulussa tunteet kuohahtaneet.
Pienempi lapsista taas tuo kaikki tunteensa hyvin kuuluvasti esiin. Niin surut kuin ilot. Sanoo suoraan kun on ikävä, tai kun harmittaa. Sanoo myös itse usein mikä auttaisi, esim. soitto, kuvan katsominen, videopuhelu, ylimääräinen etäpäivä... Päiväkodissa ja muuten mennyt loistavasti ja vaikuttaa selvinneen erosta ns. helpommin.
Keskenään lapset nahistelee enemmän kuin ennen. Toisaalta en tiedä liittyykö eroon vai ihan vaan heidän kasvamiseen ylipäätään, kun pienemmällä alkaa olla enemmän myös omaa tahtoa ja voimaa, ja isompi taas pitää pienemmän juttuja lapsellisina yms.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, näistä ei hirveästi mielestäni puhuta. Yhden eronneen ystävän kanssa voin jakaa asioita, mutta muita ei oikein ole. Paljon jää yksin mietittäväksi mikä on ns. normaalia ero-oireilua ja mikä ei, mitkä vaan yleisiä kasvukipuja ja mikä keino mihinkin auttaisi.
Kommentit (83)
Meidän lapset oli 7 ja 11, kun erosimme. Alkushokin jälkeen vanhempi ei ole reagoinut oikein mitenkään, hän ei juuri välitä isästään. Isä ei osallistu lastensa elämään saati kasvatukseen lähes ollenkaan vaan tapaa heitä satunnaisesti tulemalla meille (jolloin lapset saattavat olla esim. kavereilla tai ulkona) tai sitten hakee heitä vaikka syömään ja tuo takaisin. Lapset eivät ole koskaan yötä isällään, eivätkä edes kokonaista päivää.
Isä on ollut etäinen ja osallistumaan jo yhdessä ollessamme, ja siksi varmaan vanhempi lapsi ei juuri häntä noteeraa tai kaipaa. Nuorempi on aivan toista maata: ensimmäiset kaksi vuotta eron jälkeen hän itki ja suri ja raivosi minulle siitä, että olen rikkonut meidän perheen j hän halua isän takaisin. Tähän on auttanut aika ja perheneuvola. Edelleen hän suree, miten harvoin isä häntä tapaa. Niin suren minäkin.
Isällä on vakava mielenterveyden häiriö, hän ei vaan pysty. Se oli suuri syy myös eroomme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpotuksella. Kouluarvosanat parani ja lapset on nykyään onnellisia ja tasapainoisia.
Sen kestin kun mies löi minua, mutta kun ensimmäisen kerran nosti kättä lasta vastaan niin otin lapset kainaloon ja lähdin.
Taistelin pitkään yksinhuoltajuudesta, eron tie oli pitkä ja kivinen mutta nyt me ollaan vapaita. Turvakodissa ollessamme isoin lapsistani halasi minua ja kysyi että onko se nyt ohi, että eihän hänen koskaan tarvitse enää nähdä sitä hullua. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä nousua ja onnellisuutta.
Nro 42 lisää vielä, että mitään lapsivapaitahan tässä kuviossa ei tietenkään ole, enkä voi asialle mitään. On todella väärin, että lapsella on oikeus tavata molempia vanhempia, mutta jos toinen vanhempi ei halua tavata tai ei vaan tee elettäkään asian eteen, se kumoaa tuon lapsen oikeuden.
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapset oli 7 ja 11, kun erosimme. Alkushokin jälkeen vanhempi ei ole reagoinut oikein mitenkään, hän ei juuri välitä isästään. Isä ei osallistu lastensa elämään saati kasvatukseen lähes ollenkaan vaan tapaa heitä satunnaisesti tulemalla meille (jolloin lapset saattavat olla esim. kavereilla tai ulkona) tai sitten hakee heitä vaikka syömään ja tuo takaisin. Lapset eivät ole koskaan yötä isällään, eivätkä edes kokonaista päivää.
Isä on ollut etäinen ja osallistumaan jo yhdessä ollessamme, ja siksi varmaan vanhempi lapsi ei juuri häntä noteeraa tai kaipaa. Nuorempi on aivan toista maata: ensimmäiset kaksi vuotta eron jälkeen hän itki ja suri ja raivosi minulle siitä, että olen rikkonut meidän perheen j hän halua isän takaisin. Tähän on auttanut aika ja perheneuvola. Edelleen hän suree, miten harvoin isä häntä tapaa. Niin suren minäkin.
Isällä on vakava mielenterveyden häiriö, hän ei vaan pysty. Se oli suuri syy myös eroomme.
Nyt heräsi muutama kysymys. Millainen lastesi isä oli kun uskalsit tehdä lapsia hänen kanssaan? Toisessa ketjussa kysytään kuinka kauan on hyvä olla suhteessa ennen kuin lapsi? Summa summarum. Se on tuhannen taalan kysymys kun sitä peilaa eroihin. Oliko miehelläsi mt.ongelmia jo siinä vaiheessa kun aloitte lapsia laittaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä 5-vuotias oireilee tapaamisia paljon. Ei muista aikaa ennen eroa. Itkee jo etukäteen yöllä, kun pitäisi mennä etävanhemman luo. Kyselee pitkin viikkoa, että enhän minä tänään mene sinne. Tuntuu, että hänen ajatukset aika pitkälti pyörii siinä, että koska on seuraava tapaaminen, se jotenkin ahdistaa, eikä haluaisi mennä.
Itseä surettaa tilanne, mutta olen pitänyt kiinni siitä, että tapaamiset meidän puolelta hoidetaan sovitusti ja lapsi saa itse muodostaa suhteen toiseen vanhempaansa. Odotan vain päivää, kun tapaamiset alkaa olla lapselle luontevia eikä jatkuva itkun aihe.
Onko siellä etävanhemman luona jotain ikävää, kun lapsesta on noin kamala sinne mennä? Jos lasta ahdistaa niin ehkä tapaamisia voisi vaikka lyhentää? Kyllä lapsen ahdistusta pitäisi yrittää helpottaa.
Olen yrittänyt selvittää. Luulen, että lapsen ja exän välille ei vain ole syntynyt luottamussuhdetta. Jos lapsi esim itkee ja tarrautuu minuun luovutustilanteessa, exä ei ota häntä syliin ja keksi jotain hauskaa yhteistä tekemistä vaan hermostuneena vaan komentaa lasta mukaan. Tai repii lapsen irti minusta.
Lapsen puheiden mukaan hän on exän luona omissa oloissaan ja ex tuijottaa kännykkää. Eli eivät ilmeisesti tee juuri asioita yhdessä. Eipä siinä suhdetta synny, jos ei ole kontaktia. Eivät käy juuri edes ulkona, leikkipuistoissa tai mitään.
Asiasta on keskusteltu. Minulle on vaan ilmoitettu, että minulle ei kuulu, millaista lapsen isän luona on ja lapselle on kuulemma vaan hyväksi, että siellä on erilaista kuin kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapset oli 7 ja 11, kun erosimme. Alkushokin jälkeen vanhempi ei ole reagoinut oikein mitenkään, hän ei juuri välitä isästään. Isä ei osallistu lastensa elämään saati kasvatukseen lähes ollenkaan vaan tapaa heitä satunnaisesti tulemalla meille (jolloin lapset saattavat olla esim. kavereilla tai ulkona) tai sitten hakee heitä vaikka syömään ja tuo takaisin. Lapset eivät ole koskaan yötä isällään, eivätkä edes kokonaista päivää.
Isä on ollut etäinen ja osallistumaan jo yhdessä ollessamme, ja siksi varmaan vanhempi lapsi ei juuri häntä noteeraa tai kaipaa. Nuorempi on aivan toista maata: ensimmäiset kaksi vuotta eron jälkeen hän itki ja suri ja raivosi minulle siitä, että olen rikkonut meidän perheen j hän halua isän takaisin. Tähän on auttanut aika ja perheneuvola. Edelleen hän suree, miten harvoin isä häntä tapaa. Niin suren minäkin.
Isällä on vakava mielenterveyden häiriö, hän ei vaan pysty. Se oli suuri syy myös eroomme.
Nyt heräsi muutama kysymys. Millainen lastesi isä oli kun uskalsit tehdä lapsia hänen kanssaan? Toisessa ketjussa kysytään kuinka kauan on hyvä olla suhteessa ennen kuin lapsi? Summa summarum. Se on tuhannen taalan kysymys kun sitä peilaa eroihin. Oliko miehelläsi mt.ongelmia jo siinä vaiheessa kun aloitte lapsia laittaa?
Usko tai älä, mutta näitä samoja olen kysynyt itseltäni viime aikoina. Olimme olleet viisi vuotta yhdessä, kun esikoinen syntyi, toinen tuli sitten siitä vajaan neljän vuoden päästä. Miehen mt-ongelmat tulivat pikku hiljaa ja alkoivat toisen lapsen odotusaikana.
Olin tosi nuori, kun menin yhteen lasteni isän kanssa. Nuori ja tyhmä, ja halusin kovasti perheen ja lapsia. Hälytyskellot soivat hiljaa taustalla, mutta luulin niitä enkelikuoroksi. 17 vuotta me olimme yhdessä. Enempää en kestänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapset oli 7 ja 11, kun erosimme. Alkushokin jälkeen vanhempi ei ole reagoinut oikein mitenkään, hän ei juuri välitä isästään. Isä ei osallistu lastensa elämään saati kasvatukseen lähes ollenkaan vaan tapaa heitä satunnaisesti tulemalla meille (jolloin lapset saattavat olla esim. kavereilla tai ulkona) tai sitten hakee heitä vaikka syömään ja tuo takaisin. Lapset eivät ole koskaan yötä isällään, eivätkä edes kokonaista päivää.
Isä on ollut etäinen ja osallistumaan jo yhdessä ollessamme, ja siksi varmaan vanhempi lvastapsi ei juuri häntä noteeraa tai kaipaa. Nuorempi on aivan toista maata: ensimmäiset kaksi vuotta eron jälkeen hän itki ja suri ja raivosi minulle siitä, että olen rikkonut meidän perheen j hän halua isän takaisin. Tähän on auttanut aika ja perheneuvola. Edelleen hän suree, miten harvoin isä häntä tapaa. Niin suren minäkin.
Isällä on vakava mielenterveyden häiriö, hän ei vaan pysty. Se oli suuri syy myös eroomme.
Nyt heräsi muutama kysymys. Millainen lastesi isä oli kun uskalsit tehdä lapsia hänen kanssaan? Toisessa ketjussa kysytään kuinka kauan on hyvä olla suhteessa ennen kuin lapsi? Summa summarum. Se on tuhannen taalan kysymys kun sitä peilaa eroihin. Oliko miehelläsi mt.ongelmia jo siinä vaiheessa kun aloitte lapsia laittaa?
Vastaan vielä toiseenkin kysymykseesi eli siihen, miten kauan pitäisi olla yhdessä, että uskaltaa tehdä lapsia. Vastaus: ei voi tietää. Niin kauan kuin tuntuu oikealta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset eli vanhemmat oppivat erosta? Sitä olisi hyvä itsekunkin pohtia. Mitä tekisi toisin nyt siinä vaiheessa kun mennään yhteen tai avioliittoon? Miten toivoisi lastensa toimivan omissa liitoissaan eli ratkaisevan eteen tulleita ongelmia? Kaikki erot eivät johdu toisen osapuolen alkoholismista/väkivallasta jne. Tiedetään jo, että eronneiden lapset eroavat herkemmin omissa parisuhteissaan. Onko saatu malli, jota toistetaan, vai miksi sama periytyy?
Tiedän muutaman eroperheen, joissa on aikuiset lapset niin kaikki ovat eronneet liitoistaan.
Opin sen, että kumppaniin pitäisi tutustua kunnolla ennen perhekuvioita. Pari vuotta oli liian lyhyt. Samoin yhteinen arvopohja on tärkeä. Sitten kun on lapsi ja asuntolaina, on kauheaa tajuta, että toinen on mielettömän mustasukkainen mököttäjä ja eri mieltä kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmiset eli vanhemmat oppivat erosta? Sitä olisi hyvä itsekunkin pohtia. Mitä tekisi toisin nyt siinä vaiheessa kun mennään yhteen tai avioliittoon? Miten toivoisi lastensa toimivan omissa liitoissaan eli ratkaisevan eteen tulleita ongelmia? Kaikki erot eivät johdu toisen osapuolen alkoholismista/väkivallasta jne. Tiedetään jo, että eronneiden lapset eroavat herkemmin omissa parisuhteissaan. Onko saatu malli, jota toistetaan, vai miksi sama periytyy?
Tiedän muutaman eroperheen, joissa on aikuiset lapset niin kaikki ovat eronneet liitoistaan.Opin sen, että kumppaniin pitäisi tutustua kunnolla ennen perhekuvioita. Pari vuotta oli liian lyhyt. Samoin yhteinen arvopohja on tärkeä. Sitten kun on lapsi ja asuntolaina, on kauheaa tajuta, että toinen on mielettömän mustasukkainen mököttäjä ja eri mieltä kaikesta.
Tuossa on viisautta ! Noin sen pitäisi mennä, eikä alkaa huumassa menemän yhteen ja heti laittamaan lapsia. Rakkaus kestää noin tuhat päivää ja sitten tulee arki ja arjen koettelemukset. Onko rakkauden huuma vaihtunut rakastamiseksi tuhannen päivän jälkeen? Sellaiseksi rakastamiseksi, jossa halutaan toisilleen antaa vain parasta ja kunnioittaa toista oman itsenään, huolehtia toisen hyvinvoinnista.
Jos ei kykene kunnioittamaan ja arvostamaan toista ei ole kyse rakkaudesta ja rakastamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän lapset oli 7 ja 11, kun erosimme. Alkushokin jälkeen vanhempi ei ole reagoinut oikein mitenkään, hän ei juuri välitä isästään. Isä ei osallistu lastensa elämään saati kasvatukseen lähes ollenkaan vaan tapaa heitä satunnaisesti tulemalla meille (jolloin lapset saattavat olla esim. kavereilla tai ulkona) tai sitten hakee heitä vaikka syömään ja tuo takaisin. Lapset eivät ole koskaan yötä isällään, eivätkä edes kokonaista päivää.
Isä on ollut etäinen ja osallistumaan jo yhdessä ollessamme, ja siksi varmaan vanhempi lapsi ei juuri häntä noteeraa tai kaipaa. Nuorempi on aivan toista maata: ensimmäiset kaksi vuotta eron jälkeen hän itki ja suri ja raivosi minulle siitä, että olen rikkonut meidän perheen j hän halua isän takaisin. Tähän on auttanut aika ja perheneuvola. Edelleen hän suree, miten harvoin isä häntä tapaa. Niin suren minäkin.
Isällä on vakava mielenterveyden häiriö, hän ei vaan pysty. Se oli suuri syy myös eroomme.
Nyt heräsi muutama kysymys. Millainen lastesi isä oli kun uskalsit tehdä lapsia hänen kanssaan? Toisessa ketjussa kysytään kuinka kauan on hyvä olla suhteessa ennen kuin lapsi? Summa summarum. Se on tuhannen taalan kysymys kun sitä peilaa eroihin. Oliko miehelläsi mt.ongelmia jo siinä vaiheessa kun aloitte lapsia laittaa?
Usko tai älä, mutta näitä samoja olen kysynyt itseltäni viime aikoina. Olimme olleet viisi vuotta yhdessä, kun esikoinen syntyi, toinen tuli sitten siitä vajaan neljän vuoden päästä. Miehen mt-ongelmat tulivat pikku hiljaa ja alkoivat toisen lapsen odotusaikana.
Olin tosi nuori, kun menin yhteen lasteni isän kanssa. Nuori ja tyhmä, ja halusin kovasti perheen ja lapsia. Hälytyskellot soivat hiljaa taustalla, mutta luulin niitä enkelikuoroksi. 17 vuotta me olimme yhdessä. Enempää en kestänyt.
Hieman samankaltainen tilanne täällä. Olin 18-vuotias, ensimmäinen lapsi syntyi kun olin 24 ja toinen kun olin 28. Ero tuli, kun olin 36. Minulla on lähipiirissä samanikäisiä ihmisiä, jotka ovat olleet jopa 13-vuotaasta lähtien yhdessä puolisoidenssa kanssa ja lapset tehty parikymppisinä. Taustalla ei mitään vakaumusta tms vaan ihan tavallisia ihmisiä. Jotkut onnistuu. Itse en onnistunut.
Avioeroihin johtaneiden syiden pähkäilyt ja niistä vääntämisen voisi laittaa omaan ketjuun, kiitos. Minua kiinnostaa lasten oireilut ja niistä on hienosti tullutkin asiaa. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ainakaan sanottu että erotaan, vaan että molemmat haluavat omat kodit. Mistä lapsi tietäisi ettei ole ihan normaalia elämää.. 50/50 asuminen, en ole huomannut lapsista (2v ja 5v) että ero olisi vaikuttanut heihin mitenkään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Oireilu alkaa kun kolmannet ja neljännet osapuolet tulee kuvioihin. Koteihin ei saa enää mennä vapaasti ja niissä on vieraita, jotka eivät välttämättä pidä lapsista ja yrittävät rajoittaa käyntejä ja yhteydenpitoa vanhemman kanssa.
Varmasti tätäkin tapahtuu, mutta en jaksa uskoa että voi yleistää että kolmannet ja neljännet osapuolet on aina jotain ihmishirviöitä jotka eivät pidä lapsista tai yrittävät kaikkea rajoittaa.
Mutta siinä olen samaa mieltä että uusia kumppaneita tuodaan ihan liian nopeasti näytille. Sitä en ymmärrä että miksi ei voida odottaa? Odottaa että lapset ovat selvinneet ja uusi elämä saanut jotain rutiinia eron jälkeen. Sanotaankin että lapsilla menee paljon enemmän aikaa toipua erosta ja sopeutua uuteen. Lyhyessä ajassa ero, uusi kumppani, mahdollisesti jopa hänen lapset. On siinä lapselle jo liikaa käsiteltävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Oireilu alkaa kun kolmannet ja neljännet osapuolet tulee kuvioihin. Koteihin ei saa enää mennä vapaasti ja niissä on vieraita, jotka eivät välttämättä pidä lapsista ja yrittävät rajoittaa käyntejä ja yhteydenpitoa vanhemman kanssa.
Varmasti tätäkin tapahtuu, mutta en jaksa uskoa että voi yleistää että kolmannet ja neljännet osapuolet on aina jotain ihmishirviöitä jotka eivät pidä lapsista tai yrittävät kaikkea rajoittaa.
Mutta siinä olen samaa mieltä että uusia kumppaneita tuodaan ihan liian nopeasti näytille. Sitä en ymmärrä että miksi ei voida odottaa? Odottaa että lapset ovat selvinneet ja uusi elämä saanut jotain rutiinia eron jälkeen. Sanotaankin että lapsilla menee paljon enemmän aikaa toipua erosta ja sopeutua uuteen. Lyhyessä ajassa ero, uusi kumppani, mahdollisesti jopa hänen lapset. On siinä lapselle jo liikaa käsiteltävää.
Aamen.
Kuinka pitkään pitäisi tutustua? Olimme exän kanssa 10v yhdessä ja lapsi syntyi, kun olimme yli 35v. Ex lähti ennen kuin vauva oli edes puolta vuotta. Eli kuinka kauan pitää tuntea?
Vierailija kirjoitti:
Lapset varmasti oireilevat eroa, mutta pitää muistaa myös se, että lapset oireilevat niitä kotioloja. Ero on ikävä asia, mutta niin on moni muukin.
Väkivalta, alkoholismi, riitely ja tappelu kotona vaikuttavat myös lapseen!
Juuri näin. Olen itse eroperheen lapsi, tosin vanhempani erosivat vasta ollessani jo nuori aikuinen. Olin heidän eroaan toivonut jo 14-vuotiaasta saakka, sanonut sen ääneenkin. Väkivaltaa meillä ei ollut, eikä alkoholismia, mutta jatkuva huutoriitely tai vaihtoehtoisesti mykkäkoulu hyytävän kylmässä ilmapiirissä ei tuntunut kovin hyvältä sekään. Mitään ei voitu yhdessä tehdä tai suunnitella edes, kun koskaan ei tiennyt milloin sota syttyy. Ei se ero aina ole huonoin vaihtoehto eikä lapselle pahin.
Aluksi 12v tyttö oli vähän surullinen mutta siinä kaikki. Erosta 2 vuotta ja hänen vanhemmillaan on nyt paremmat välit kuin yhdessä asuessaan eikä tyttären tarvitse enää pelätä riitoja. Eikä elää tunnekylmässä kodissa. Voin kuvitella kuinka kamalaa se on lapselle ollut!
Olemme siis exäni kanssa hoitaneet eron esimerkillisesti ja kaikki läheiset ovat huomanneet kuinka paljon parempi meillä kaikilla on nyt elää :)
Emme ikinä hauku toisiamme lapsellemme jne. Päinvastoin. Kehomme.
Ero oli paras ratkaisu meille kaikille.
Erosimme jo vauva-aikana. Isä oli hetken jopa kokonaan poissa kuvioista, omasta tahdostaan. Rakensi sitten pikkuhiljaa suhdetta lapseen tämän ollessa 2v. Nykyään (kouluiässä) on paljon isänsä kanssa.
Lapsi ei tiedä muusta, ei siis osaa kaivata mitään yhteistä perhe-elämää. Asumme nykyisen puolisoni kanssa. Muita lapsia ei tässä kuviossa ole. En ole lapsen käytöksessä huomannut mitään. Minua kertoo ikävöineensä joskus jos on ollut lomalla isän kanssa. Tai ikävöi isää tämän ollessa matkoilla. Silloin voidaan lähettää viesti tai kuvia. Muutenkin yhteydenpitoa on puolin ja toisin, jos tarve on.
Vierailija kirjoitti:
En ole eronnut, mutta isäni kumppania en ole koskaan edes nähnyt/tavannut. Ovat seurustelleet seitsemän vuotta. Jokainen hoitaa oman tonttinsa ja aikuisena ihmisenä päätän itse kenen kanssa olen tekemisissä.
Tämä on yksi oireilun muoto. Arvokas lisä keskusteluun. Isäsi ei ole hylännyt sinua mitta kuulostaa että olet hylännyt isäsi. Tytär ei voi olla isänsä parisuhde, isäsi tarvitsee myös kumppanin.
Alue: Aihe vapaa
Toivon lasteni oppivan, ettei kaikkea pskaa pidä sietää, vaan ihmisillä on oikeus itsekunnioitukseen ja omien rajojen pitämiseen. Ja että omaa elämää koskevat ratkaisut tulee tehdä itseä eikä muiden mielipiteitä kuunnellen. Toivon, että he oppivat myös ettei ole häpeä tehdä virheitä ja vääriä valintoja ja että myös eroon päättynyt suhde on ollut elämisen arvoinen ja siinäkin on voinut olla jotain hyvää ja kaunista.
Harva asia on täysin mustavalkoinen.