Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten teidän lapset on oireilleet vanhempien eroa?
19.10.2019 |
Katsotaan saadaanko tästä mitään asiallista keskustelua aikaiseksi, kun nämä menee aina siihen että osan pitää kauhistella ja syytellä.
Meidän lapset ovat 4v ja 7v. Erosta vuosi. Isompi kätkee sisälleen tunteet aika pitkälle (ei siis vain eroasiassa, vaan on sen luonteinen muutenkin). Kunnes ne sitten jossain yhteydessä räjähtää ja sieltä tulee samaan aikaan kiukku ja itku. Ja sitten puhutaan asiat halki ja hänen olonsa helpottaa. Jonkin verran on osoittanut inhoa etävanhempaa kohtaan (ei halua sinne), toisaalta taas ikävöi välillä kovasti. Koulunkäyntiinkin luulen hieman vaikuttaneen, kun on koulussa tunteet kuohahtaneet.
Pienempi lapsista taas tuo kaikki tunteensa hyvin kuuluvasti esiin. Niin surut kuin ilot. Sanoo suoraan kun on ikävä, tai kun harmittaa. Sanoo myös itse usein mikä auttaisi, esim. soitto, kuvan katsominen, videopuhelu, ylimääräinen etäpäivä... Päiväkodissa ja muuten mennyt loistavasti ja vaikuttaa selvinneen erosta ns. helpommin.
Keskenään lapset nahistelee enemmän kuin ennen. Toisaalta en tiedä liittyykö eroon vai ihan vaan heidän kasvamiseen ylipäätään, kun pienemmällä alkaa olla enemmän myös omaa tahtoa ja voimaa, ja isompi taas pitää pienemmän juttuja lapsellisina yms.
Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia, näistä ei hirveästi mielestäni puhuta. Yhden eronneen ystävän kanssa voin jakaa asioita, mutta muita ei oikein ole. Paljon jää yksin mietittäväksi mikä on ns. normaalia ero-oireilua ja mikä ei, mitkä vaan yleisiä kasvukipuja ja mikä keino mihinkin auttaisi.
Kommentit (83)
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Hienosti kirjoitettu ja ihana kuulla että on mennyt hyvin, vaikeista hetkistä huolimatta. Erovanhemmuus vaatii todellakin paljon, ihan valtavan paljon.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että miksi te erositte, kun teillä on noin hyvät ja toimivatvälit? Eikä edes kolmansia osapuolia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämättä sanon että tuli itku kun luki näitä. Nykyään niin moni perhe hajoaa. Omassa ystäväpiirissä kaikki "lapselliset" parit ovat eronneet. Yksi pari kerkesi olla naimisissa alle vuoden, ja pitkään toivotun vauvan takia tuli se ero sitten.
No luuletko että tämä nyt auttaa yhtäkään eronnutta jotenkin? Täysin tarpeeton kommentti.
Ei minusta ollut tarpeeton. Mietin sitä, että onko se ero aina edes niin loppuun asti mietitty. Esim sellaisen ihannointi, että erotessa joka toinen viikko on lapsivapaaviikko! Tällaistakin olen kuullut. Minusta se on itsekästä ajattelua.
Ei ole itsekästä, vaan omaa jaksamista on ajateltava. Osa vanhemmista voi olla perhe-elämästä niin stressaantuneita, että tarvitsevat sen oman ajan ja vapaaviikon jaksaakseen sitä ylipäänsä. Lapset on todella stressaavia koska heitä pitää kasvattaa ja ajatella heidän tulevaisuuttaan koko ajan.
Meillä vanhempi lapsi oireilee. Impulsiivinen, villi, kuriton. Olivat 1 ja 3 kun erottiin. Ero oli hirveä, lähdin lähes karkuun kasa astioita ja vaatteita mukana. Oli väkivaltaa ja alkoholismia miehen puolelta. Kammottava, itsekäs ihminen. Erosta kolmisen vuotta, on ollut äärettömän raskasta rakentaa koko elämä alusta itse ihan sieluun asti rikottuna. Lapsien on ollut pakko tämä vaistota.
Vanhempi lapsista joutunut kestämään enemmän mitä ikäisensä kuuluu. Ero vaikuttaa häneen varmasti jollakin tavalla vielä kauan. Kuitenkin jos emme olisi eronneet, en tiedä olisinko edes tässä kirjoittamassa.
Ero mahdollisti myös sen, että lapsilla ylipäätään on suhde isäänsä. Ovat ihan ok väleissä ja mies pystyy olemaan isä lapsilleen sen yhden vuorokauden viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämättä sanon että tuli itku kun luki näitä. Nykyään niin moni perhe hajoaa. Omassa ystäväpiirissä kaikki "lapselliset" parit ovat eronneet. Yksi pari kerkesi olla naimisissa alle vuoden, ja pitkään toivotun vauvan takia tuli se ero sitten.
No luuletko että tämä nyt auttaa yhtäkään eronnutta jotenkin? Täysin tarpeeton kommentti.
Ei minusta ollut tarpeeton. Mietin sitä, että onko se ero aina edes niin loppuun asti mietitty. Esim sellaisen ihannointi, että erotessa joka toinen viikko on lapsivapaaviikko! Tällaistakin olen kuullut. Minusta se on itsekästä ajattelua.
Ennemminkin pitäisi miettiä, onko se lastenhankinta, jättimäinen asuntovelka, kulutusluotot ja kultainen noutaja loppuun asti mietittyjä juttuja.
Itsekin tunnustan, että ihmetyttää nuo lapsivapaiden viikkojen ihannoijat. Ydinperheen vanhemmat ovat "nalkissa" 24/7 jopa 20 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että miksi te erositte, kun teillä on noin hyvät ja toimivatvälit? Eikä edes kolmansia osapuolia?[/
Pettäminen, aika pitkän ajan sellainen. Tarkoitin sitä että kolmansia osapuolia ei tuoda lasten näytille, mutta se oli syy. Ja hyvät välit on nyt. Itse olen käynyt terapiassa asian vuoksi jo 2 vuotta, mutta päätin jo kun ero tapahtui että lasten ei tarvitse kärsiä vaikka heidän isänsä töpeksi. He rakastavat isäänsä ja hän on hyvä isä vaikka vittumaisesti tekikin. Ja lähinnä lapsia ajattelin kun vastausta kirjoitin, asia erikseen on se oma taistelu minkä lähinnä pään sisällä on saanut käydä. Onneksi elämä on nykyään jo tosi hyvää! Aika parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on erosta kaksi vuotta, lapset 10 ja 8. Alku oli rankka, asiasta juteltiin ja juteltiin, vastailin aina samoihin kysymyksiin, pohdittiin yhdessä ikävää ja olin heille (lapsentasoisen) rehellinen. Muistan kuinka monena iltana istuin sängyn vieressä, silitin ja juteltiin. Ei se helppoa ollut, mutta saimme siitä kaikki lohtua. He tukeutuivat meihin molemmat ja mielestäni hoidettiin ero todella hyvin, asutaan ihan lähekkäin ja koko ajan lasten etu edellä. Hyvät välit on.
Molemmilla on mennyt tosi hyvin, palaute ollut hyvää, kavereita on paljon ja olemme molemmat isän kanssa myös toistemme sukulaisten kanssa hyvissä tekemisissä. Lapsilla on paljon rakastavia sukulaisia ja tukiverkkoa ympärillä.
Se vaatii paljon, itseasiassa ihan helvetin paljon mutta uskon että vahvalla läsnäololla, kuuntelemisella, rehellisyydellä ja ennenkaikkea rakkaudella näistä selviää. Ainakin omat lapset vaikuttavat iloisilta, onnellisilta ja tasapainoisilta. Ja kolmansia osapuolia emme tuo tähän kuvioon vielä pitkään aikaan. Haluan että kaikki me totumme uuteen elämään vielä jonkun aikaa. Mihinkään ei ole kiire.
Oireilu alkaa kun kolmannet ja neljännet osapuolet tulee kuvioihin. Koteihin ei saa enää mennä vapaasti ja niissä on vieraita, jotka eivät välttämättä pidä lapsista ja yrittävät rajoittaa käyntejä ja yhteydenpitoa vanhemman kanssa.
Meillä miehellä oli kuvioissa toinen, ja eron syykin oli se. isän piti jäädä lähivanhemmaksi, mutta koska uusi nainen ei ajatuksesta ilmeisesti tykännytkään, niin minusta tuli lähivanhempi. Kun lapset sitten muuttivatkin minun luokseni, uusi nainen muutti samantien lasten isän luokse. Lapset ovat kummatkin teinejä, eivätkä ole sen jälkeen käyneet isänsä luona, enkä koe oikeaksi painostaakaan asialla.
Olen paljon keskustellut lasten kanssa ja heitä loukkasi nimenomaan se, että uusi nainen meni heidän edelle joka asiassa, joten tällä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset varmasti oireilevat eroa, mutta pitää muistaa myös se, että lapset oireilevat niitä kotioloja. Ero on ikävä asia, mutta niin on moni muukin.
Väkivalta, alkoholismi, riitely ja tappelu kotona vaikuttavat myös lapseen!
Lapseni olivat erotessamme 5 ja 9v. Mitään isoa draamaa ei ole ollut. Molemmat sopeutuivat uuteen elämään nopeasti. Pyrimme lasten isän kanssa pitämään muutokset pieninä. Joka päivä soitellaan lapsille, jolloin ikävää ei juuri synny. Asumme sen verran lähellä toisiamme että lapset pääsivät helposti käymään toisen vanhemman luona kesken vuoroviikon.
Nyt on 5v mennyt ja edelleen tilanne on hyvä. Molemmat lapseni pitävät uuden mieheni perhettä omanaan. Vanhempi lapsi joskus sanoi että hänelle oli helpotus nähdä minut onnellisena ja vertauskohtana oli elämäni isänsä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toinen oli jo teini ja toinen 10 kun erosimme. Ensinmäiset kuukaudet meni hyvin, kun isä oli säännöllisesti lasten kanssa joka toisen viikonlopun ja arki iltojakin.
Alle puolen vuoden päästä muutti yhteen uuden puolisin ja hänen pienten lasten kanssa.
Siihen loppui teinin vierailut. Ja nuoremman yökyläilytkin väheni. Lapset jäi aina toiseksi.
Teinin iho ja suolisto alkoi oireilemaan ja koulun kanssa tuli ongelmia.
Nykyisin viisi vuotta erosta, toinen ei ole isän kanssa missään tekemisissä ja toinen silloin kun isälle sopii, ehkä kerran kaksi kuussa muutama tunti.
Itselläni tuli paniikkikohtauksia ja aloin jotenkin pelkäämään isääni. Vasta näin vanhempana jotenkin pystyn tulkitsemaan nuo vanhat tunteeni. Isäni on aina ollut hyvä minua kohtaan mutta eron jälkivuosina elin pitkään sellaisessa "sumuisessa olotilassa". Pelkäsin iltaisin että isä tulee satuttamaan minua kun tulee peittelemään sänkyyn. Saatoin purskahtaa hallitsemattomaan itkuun vaikka oppitunnilla koulussa yms. Olotila meni vauhdilla sellasesta totaalisesta rentoudesta ja vapauden tunteesta ahdistukseen ja pelkoon. Koko viitosluokasta ala-asteelta minulla ei ole juurikaan muistikuvia ja silloin tuo tila oli pahimmillaan. Vanhemmalla iällä nyt sitoutuminen jännittänyt jossain määrin juurikin lähisuvussa tapahtuneiden erojen takia. Olen kohtalaisen kevyin perustein lopettanut suhteita, jos näen yhtään että siinä saattaisi olla jokin syy mikö tulevaisuudessa ajaa eroon. Myös lasten tekeminen tuntuu todella vaikealta ajatukselta koska "kuitenkin vanhemmat eroaa lopulta."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tuli paniikkikohtauksia ja aloin jotenkin pelkäämään isääni. Vasta näin vanhempana jotenkin pystyn tulkitsemaan nuo vanhat tunteeni. Isäni on aina ollut hyvä minua kohtaan mutta eron jälkivuosina elin pitkään sellaisessa "sumuisessa olotilassa". Pelkäsin iltaisin että isä tulee satuttamaan minua kun tulee peittelemään sänkyyn. Saatoin purskahtaa hallitsemattomaan itkuun vaikka oppitunnilla koulussa yms. Olotila meni vauhdilla sellasesta totaalisesta rentoudesta ja vapauden tunteesta ahdistukseen ja pelkoon. Koko viitosluokasta ala-asteelta minulla ei ole juurikaan muistikuvia ja silloin tuo tila oli pahimmillaan. Vanhemmalla iällä nyt sitoutuminen jännittänyt jossain määrin juurikin lähisuvussa tapahtuneiden erojen takia. Olen kohtalaisen kevyin perustein lopettanut suhteita, jos näen yhtään että siinä saattaisi olla jokin syy mikö tulevaisuudessa ajaa eroon. Myös lasten tekeminen tuntuu todella vaikealta ajatukselta koska "kuitenkin vanhemmat eroaa lopulta."
Kai tiedät että tuollaisiin ajatuksiin saa ja kannattaakin hakea ammattilaisten apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tuli paniikkikohtauksia ja aloin jotenkin pelkäämään isääni. Vasta näin vanhempana jotenkin pystyn tulkitsemaan nuo vanhat tunteeni. Isäni on aina ollut hyvä minua kohtaan mutta eron jälkivuosina elin pitkään sellaisessa "sumuisessa olotilassa". Pelkäsin iltaisin että isä tulee satuttamaan minua kun tulee peittelemään sänkyyn. Saatoin purskahtaa hallitsemattomaan itkuun vaikka oppitunnilla koulussa yms. Olotila meni vauhdilla sellasesta totaalisesta rentoudesta ja vapauden tunteesta ahdistukseen ja pelkoon. Koko viitosluokasta ala-asteelta minulla ei ole juurikaan muistikuvia ja silloin tuo tila oli pahimmillaan. Vanhemmalla iällä nyt sitoutuminen jännittänyt jossain määrin juurikin lähisuvussa tapahtuneiden erojen takia. Olen kohtalaisen kevyin perustein lopettanut suhteita, jos näen yhtään että siinä saattaisi olla jokin syy mikö tulevaisuudessa ajaa eroon. Myös lasten tekeminen tuntuu todella vaikealta ajatukselta koska "kuitenkin vanhemmat eroaa lopulta."
Kai tiedät että tuollaisiin ajatuksiin saa ja kannattaakin hakea ammattilaisten apua?
Kävinkin silloin terapiassa. En koskaan kokenut että se suoranaisesti auttoi. Vasta kun itse aloin pohdiskelemaan järjellä noita asioita niin päädyin ajattelemaan "mitä mä tässä pelkään. Jos jotain pahaa tapahtuu niin tapahtukoon." En mä silloin lapsena uskaltanut edes terapeutille kertoa kaikkia noita fiiliksiä mitä mulla oli ollut ja lopulta käsittelin ne itse.
Mitä ihmiset eli vanhemmat oppivat erosta? Sitä olisi hyvä itsekunkin pohtia. Mitä tekisi toisin nyt siinä vaiheessa kun mennään yhteen tai avioliittoon? Miten toivoisi lastensa toimivan omissa liitoissaan eli ratkaisevan eteen tulleita ongelmia? Kaikki erot eivät johdu toisen osapuolen alkoholismista/väkivallasta jne. Tiedetään jo, että eronneiden lapset eroavat herkemmin omissa parisuhteissaan. Onko saatu malli, jota toistetaan, vai miksi sama periytyy?
Tiedän muutaman eroperheen, joissa on aikuiset lapset niin kaikki ovat eronneet liitoistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistämättä sanon että tuli itku kun luki näitä. Nykyään niin moni perhe hajoaa. Omassa ystäväpiirissä kaikki "lapselliset" parit ovat eronneet. Yksi pari kerkesi olla naimisissa alle vuoden, ja pitkään toivotun vauvan takia tuli se ero sitten.
No luuletko että tämä nyt auttaa yhtäkään eronnutta jotenkin? Täysin tarpeeton kommentti.
Ei minusta ollut tarpeeton. Mietin sitä, että onko se ero aina edes niin loppuun asti mietitty. Esim sellaisen ihannointi, että erotessa joka toinen viikko on lapsivapaaviikko! Tällaistakin olen kuullut. Minusta se on itsekästä ajattelua.
Ei ole itsekästä, vaan omaa jaksamista on ajateltava. Osa vanhemmista voi olla perhe-elämästä niin stressaantuneita, että tarvitsevat sen oman ajan ja vapaaviikon jaksaakseen sitä ylipäänsä. Lapset on todella stressaavia koska heitä pitää kasvattaa ja ajatella heidän tulevaisuuttaan koko ajan.
Ja ydinperheessäkö niitä lapsia ei tarvitse kasvattaa koko ajan?
Meillä ei ollut mitään dramaattista, olin niin helpottunut erosta, että hyvä tuuleni kannatteli lapsiakin jonkin verran. Varmasti ongelmat näkyvät sitten isompana, mutta ovat varmasti pienempiä ongelmia kuin jos oltaisiin jääty.
Vierailija kirjoitti:
Meillä 5-vuotias oireilee tapaamisia paljon. Ei muista aikaa ennen eroa. Itkee jo etukäteen yöllä, kun pitäisi mennä etävanhemman luo. Kyselee pitkin viikkoa, että enhän minä tänään mene sinne. Tuntuu, että hänen ajatukset aika pitkälti pyörii siinä, että koska on seuraava tapaaminen, se jotenkin ahdistaa, eikä haluaisi mennä.
Itseä surettaa tilanne, mutta olen pitänyt kiinni siitä, että tapaamiset meidän puolelta hoidetaan sovitusti ja lapsi saa itse muodostaa suhteen toiseen vanhempaansa. Odotan vain päivää, kun tapaamiset alkaa olla lapselle luontevia eikä jatkuva itkun aihe.
Onko siellä etävanhemman luona jotain ikävää, kun lapsesta on noin kamala sinne mennä? Jos lasta ahdistaa niin ehkä tapaamisia voisi vaikka lyhentää? Kyllä lapsen ahdistusta pitäisi yrittää helpottaa.
Alue: Aihe vapaa
Tytär halusi kuolla eron jälkeen, oli 9-vuotias silloin. Hän oli sairaalassa akuuttiosastolla pari viikkoa, tuen kanssa kotiutettiin. Kipuilu väheni iän myötä, nyt iloinen ja elämäänsä tyytyväinen teini.