Miksi aina hukkaan itseni parisuhteessa ja alan masentua?

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaan kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ehkä sulla ei vaan jää voimia ja energiaa parisuhteelta olla enää innostunut mistään.

Ei parisuhteen pitäisi olla koko aikaa kinaa ja erimielisyyttä ja kuluttavaa. Hyvän parisuhteen pitäisi antaa voimia ja olla enemmän kuin yksinolo.

Sanoit että teillä on nyt lapsi. Jos lapsi on vielä pieni, monessa parisuhteessa mies ei huomaa miten paljon siitä on hommaa, joten se kaatuu naiselle, joten nainen uupuu. Tutkailkaa teidän työnjakoa jos olet koko ajan väsynyt, uupunut ja masentunut.

Pyydä apua sukulaisilta.

Olen 42-vuotias ja elämässäni on ollut jo useampi pitkä ja lyhyt parisuhde, ja kaikissa minulle on käynyt näin mitä aloituksessa kuvaa. Eikä mikään niistä parisuhteista ole ollut erityisen riitaisa tai täynnä erimielisyyttä. Vika ei ole niissä parisuhteissa sinänsä eikä miehissä vaan minussa tapahtuu jotain kun olen parisuhteessa. Nykyinen mieheni tekee paljon kotihommia eli ei siinäkään nyt ole syytä tähän. Ap 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Tosi mielenkiintoista, tunnistan itseni täysin tästä. En tiedä miten lähtisin purkamaan näitä lapsuuden selviytymiskeinoja, jotka aikuiselle on muodostunut taakaksi. Ei minullakaan ole mitään aihetta pelätä, vaikka suhde jopa loppuisikin, minulla on vahvasti oma elämä ja pärjäisin loistavasti yksinkin lapsen kanssa. Itsetunto on myös kohdillaan. Millä saisin sen turvattoman lapsen pois ohjaimista, kun hän tekee asioita koko ajan pelkoon perustuen.

38

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Tosi mielenkiintoista, tunnistan itseni täysin tästä. En tiedä miten lähtisin purkamaan näitä lapsuuden selviytymiskeinoja, jotka aikuiselle on muodostunut taakaksi. Ei minullakaan ole mitään aihetta pelätä, vaikka suhde jopa loppuisikin, minulla on vahvasti oma elämä ja pärjäisin loistavasti yksinkin lapsen kanssa. Itsetunto on myös kohdillaan. Millä saisin sen turvattoman lapsen pois ohjaimista, kun hän tekee asioita koko ajan pelkoon perustuen.

38

Varmaan jossain terapiassa? Mutta en oikein tiedä. Itse olen käynyt terapiassa ja silti olen tällainen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Tosi mielenkiintoista, tunnistan itseni täysin tästä. En tiedä miten lähtisin purkamaan näitä lapsuuden selviytymiskeinoja, jotka aikuiselle on muodostunut taakaksi. Ei minullakaan ole mitään aihetta pelätä, vaikka suhde jopa loppuisikin, minulla on vahvasti oma elämä ja pärjäisin loistavasti yksinkin lapsen kanssa. Itsetunto on myös kohdillaan. Millä saisin sen turvattoman lapsen pois ohjaimista, kun hän tekee asioita koko ajan pelkoon perustuen.

38

Varmaan jossain terapiassa? Mutta en oikein tiedä. Itse olen käynyt terapiassa ja silti olen tällainen. Ap

Minäkin olen käynyt terapiassa, mutta siellä ei kyllä tunnistettu tätä, joten ei ole siihen nyt kyllä työkalujakaan. Olen vasta hiljattain alkanut itse tunnistaa, että jostain tällaisesta ilmiöstä täytyy olla kyse.

Aiemmassa liitossa olin vakuuttunut, että puoliso oli vain niin puusilmä, että ei huomioinut tarpeitani. Totta toinen puoli, mutta aika vaikea huomioida, jos itsekin näyn kieltävän ne itseltäni.

Ikään kuin olisin parisuhteessa koko ajan hälytystilassa, jossa mitään energiaa ei saa käyttää leikkiin ja rentoutumiseen, vaan selviytyminen on etusijalla. Ja selviytyminen on sitä että on mahdollisimman hyvät välit ihmiseen jonka kanssa asun. Koko ajan tuntosarvet sojottavat hänen suuntaan. Vaikka hän ei edes haluaisi eikä tarvitsisi. Auta armias jos hän joku kerta haluaa jotain muuta kuin minä, sittenhän teen heti järjestelyjä sovittaakseni kaikki tekemiseni että hänet on huomioitu.

Eihän tässä ole järjen häivää, mutta kun järjellä ei tässä näytä olevan mitään tekemistä.

Järjestänkö tahallaan itselleni kalenterin etukäteen omia juttuja? Jos hätääntynyt lapsi tottuisi siihen että niitä saa olla?

38

Introvertilla se energia voi mennä jo ihan siihen, että toinen ihminen on koko ajan olemassa vähintääkin mielessä, saati sitten jos sen toisen kanssa asuu. Ihan sama, vaikka omaa näennäistä rauhaa olisi yllin kyllin, niin se toinen ihminen haukkaa omia voimavaroja jo ihan sillä, että on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Tosi mielenkiintoista, tunnistan itseni täysin tästä. En tiedä miten lähtisin purkamaan näitä lapsuuden selviytymiskeinoja, jotka aikuiselle on muodostunut taakaksi. Ei minullakaan ole mitään aihetta pelätä, vaikka suhde jopa loppuisikin, minulla on vahvasti oma elämä ja pärjäisin loistavasti yksinkin lapsen kanssa. Itsetunto on myös kohdillaan. Millä saisin sen turvattoman lapsen pois ohjaimista, kun hän tekee asioita koko ajan pelkoon perustuen.

38

Varmaan jossain terapiassa? Mutta en oikein tiedä. Itse olen käynyt terapiassa ja silti olen tällainen. Ap

Minäkin olen käynyt terapiassa, mutta siellä ei kyllä tunnistettu tätä, joten ei ole siihen nyt kyllä työkalujakaan. Olen vasta hiljattain alkanut itse tunnistaa, että jostain tällaisesta ilmiöstä täytyy olla kyse.

Aiemmassa liitossa olin vakuuttunut, että puoliso oli vain niin puusilmä, että ei huomioinut tarpeitani. Totta toinen puoli, mutta aika vaikea huomioida, jos itsekin näyn kieltävän ne itseltäni.

Ikään kuin olisin parisuhteessa koko ajan hälytystilassa, jossa mitään energiaa ei saa käyttää leikkiin ja rentoutumiseen, vaan selviytyminen on etusijalla. Ja selviytyminen on sitä että on mahdollisimman hyvät välit ihmiseen jonka kanssa asun. Koko ajan tuntosarvet sojottavat hänen suuntaan. Vaikka hän ei edes haluaisi eikä tarvitsisi. Auta armias jos hän joku kerta haluaa jotain muuta kuin minä, sittenhän teen heti järjestelyjä sovittaakseni kaikki tekemiseni että hänet on huomioitu.

Eihän tässä ole järjen häivää, mutta kun järjellä ei tässä näytä olevan mitään tekemistä.

Järjestänkö tahallaan itselleni kalenterin etukäteen omia juttuja? Jos hätääntynyt lapsi tottuisi siihen että niitä saa olla?

38

Apua, olen samanlainen kuin sinä :) . Minunkin edellisessä liitossa oli tuo ongelma, että puoliso ei huomioi tarpeitani, ja ex tunnisti sen ihan itse ja pahoitteli sitä jälkikäteen. Mutta toisaalta, vaikka omasta mielestäni kerroin tarpeeni ja mitä asioita haluan tehdä, niin ehkä en kertonut niitä painokkaasti tai niin, että toinen ymmärtäisi, että ne on ihan oikeasti tarpeeni eikä minun sellaista analysoivaa ajatusten pyörittely -puhetta? Tunnistan täysin tuon, että parisuhteessa on jatkuvassa hälytystilassa, vaikka mitään kriisiä tai muuta syytä hälytystilaan ei ole. Se hälytystila vaan aktivoituu parisuhteessa aina huomaamatta minussa. Eikä se hälytystila koske mitään eron pelkoa vaan jotain muuta, se on joku parisuhteessa olemisen skeema. Ja joo, rikkonainen lapsuus takana, sieltä se skeema kai tulee. Itseäni ei auta se, että kalenteroin itselleni omia juttuja, koska vaikka niitä olisi ja niitä tekisin, niin en parisuhteessa olevana osaa olla läsnä niissä ja nauttia niistä. Suoritan niitä olematta niissä yhtään henkisesti läsnä. Sinkkuna taas nautin niistä täysillä ja olen niissä hyvin intensiivisesti uppoutuen läsnä. Se kyky katoaa minusta kun olen parisuhteessa. Ap

Huh huh, kiitos kaikille kirjoittajille. En siis ole ap tai kukaan muukaan tänne kirjoittaneista, vaan eksyin sattumalta lukemaan ketjua ja tunnistin itseni täysin. Olen ajatellut olevani ainoa laatuani, kukaan ystävistäni ei ole koskaan tunnistanut ilmiötä, vaikka olen sitä koettanut heille kuvailla.

Elän hirvittävän tyytyväistä, tasapainoista ja onnellista elämää sinkkuna ollessani, mutta kun elämääni ilmestyy mies, masennun ja ahdistun ihan todella jo päivässä-parissa. Olen itsekin selitellyt asiaa noilla lapsuudesta päälle jääneillä selviytymismekanismeilla tai ihan vain introversiolla, mutta ratkaisu asiaan olisi paljon hyödyllisempi kuin selitykset.

Jään lukemaan mielenkiinnolla. Jatkakaa!

Mulla on muuten ihan sama. Nyt olen ollut mieheni kanssa jo yli vuosikymmenen yhdessä, niin ei ole enää ihan niii-iiiin häiritsevää tuo. Mutta suhteen ekat vuodet menivät jotenkin... ...hälytystilassa, juuri sitä parisuhdetta eläessä ja toista kuulostellessa. Mulla meni varmaan pari vuotta tajuta, että ihan oikeasti voin tehdä omia juttuja myös suhteessa. Toki tapasin jo sitä oivallusta ennen omia kavereita jne., mutta en jotenkaan osannut olla läsnä tai nauttia.

Mulla on taustalla lapsuus, jossa en erinäisten syiden takia oikein koskaan voinut olla rennosti. Luulen, että se on tässä pohjana. Lisäksi äitini oli hyvin hallitseva.

Mulla samaa kuin ap:lla. Kaikki on jääny (ystävät jne.), siivouskin pakkopullaa. Huomaan, että olen ihan erilainen kuin kakskymppisenä. Olen imenyt vaikutteita kuin sieni mieheltäni. En enää tunnista itseäni.

Vajaa 20 vuotta yhdessä, 23-vuotiaana mentiin yksiin. Lapsiakin on ja naimisiin menty.

Olen tajunnut vasta nelikymppisenä olevani introvertti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kaveri, josta tulee ihan eri ihminen eri seurassa. Sillä on esim. sukulaisminuus, eli on sukunsa seurassa tietynlainen. Töissä taas on toisenlainen ja kavereiden kanssa taas jotain muuta.

Tuo ei varsinaisesti ole mitenkään ihmeellistä. Mutta ongelmia tulee sitten, kun nämä elämän osa-alueet eivät pysykään erossa toisistaan. Kun kaveri tuleekin työpaikalle käymään tai kun sukulainen pistäytyy kylään samaan aikaanettei kun kaverikin on kylässä. Silloin kaverini joutuu aivan hukkaan ja hämmennyksiin, kun ei tiedä kuka tai mikä hänen pitäisi olla. Nuo eri roolit ovat hänellä niin erilaisia, ettei niitä oikein saa yhdistettyä.

Ehkä kyse onkin rooleista ja niiden suorittamisesta ja miellyttämisestä. Pitäisi uskaltaa olla oma itsensä ja "itsekäs" myös parisuhteessa. Toisten toiveiden kuulosteleminen ja täyttäminen on raskasta ja uuvuttavaa, eikä voimia jää kuulostella ja täyttää omia toiveitaan.

Pitäisi lopettaa se kilttityttöys, kun se ei palvele tervettä parisuhdetta.

Minä ainakin kyllä uskallan olla oma itseni, mutta jotenkin menetän innostuksen asioihin, jotka on se "minä itse". Sitä tarkoitan sillä että kadotan itseni parisuhteessa. Asiat, joita kohtaan tunnen sinkkuna intohimoa kuten harrastukseni vaikka, niin parisuhteessa ollessa kaikki intohimo niitä kohtaan katoaa täysin. Ne ei tunnu enää yhtään miltään ja siksi ei kiinnosta niitä enää harrastaa. Kunnes eroan ja päivässä parissa se kaikki vanha intohimo on takaisin. Ap

Ettei tässä ole se, että rikkonaiselta taustalta tulevan selviytymisvaistot lähtee käyntiin. Keskittyy niin paljon siihen että kaikki menee sujuvasti, että kaikki mielenkiinto keskittyy kumppanin kanssa olemiseen. Ikään kuin opiskelee sitä, mitä kumppania kiinnostaa, ja pyrkii olemaan ihan paras siinä että hän on rauhallinen ja tyytyväinen. Tämä jyrää kaikkien normaalien mielenkiinnon kohteiden yli, jolle jää aikaa kun ei ole poikkeustila.

Tämä voisi osua osittain oikeaan. Ainakin niin, että kaikki energia ja huomio menee siihen parisuhteeseen niin että ei jää enää energiaa mihinkään muuhun. En edes pelkää mitään jätetyksi tulemista ja minulla on mielestäni hyvä itsetuntokin eli en ole mikään epävarma ihminen, eli niistä syistä en pyri pitämään toista tyytyväisenä. Ehkä tuo on oikea selitys, että aktivoituu jotkut vanhat selviytymiskeinot ja ne kuluttaa paljon. Ap

Tosi mielenkiintoista, tunnistan itseni täysin tästä. En tiedä miten lähtisin purkamaan näitä lapsuuden selviytymiskeinoja, jotka aikuiselle on muodostunut taakaksi. Ei minullakaan ole mitään aihetta pelätä, vaikka suhde jopa loppuisikin, minulla on vahvasti oma elämä ja pärjäisin loistavasti yksinkin lapsen kanssa. Itsetunto on myös kohdillaan. Millä saisin sen turvattoman lapsen pois ohjaimista, kun hän tekee asioita koko ajan pelkoon perustuen.

38

Varmaan jossain terapiassa? Mutta en oikein tiedä. Itse olen käynyt terapiassa ja silti olen tällainen. Ap

Minäkin olen käynyt terapiassa, mutta siellä ei kyllä tunnistettu tätä, joten ei ole siihen nyt kyllä työkalujakaan. Olen vasta hiljattain alkanut itse tunnistaa, että jostain tällaisesta ilmiöstä täytyy olla kyse.

Aiemmassa liitossa olin vakuuttunut, että puoliso oli vain niin puusilmä, että ei huomioinut tarpeitani. Totta toinen puoli, mutta aika vaikea huomioida, jos itsekin näyn kieltävän ne itseltäni.

Ikään kuin olisin parisuhteessa koko ajan hälytystilassa, jossa mitään energiaa ei saa käyttää leikkiin ja rentoutumiseen, vaan selviytyminen on etusijalla. Ja selviytyminen on sitä että on mahdollisimman hyvät välit ihmiseen jonka kanssa asun. Koko ajan tuntosarvet sojottavat hänen suuntaan. Vaikka hän ei edes haluaisi eikä tarvitsisi. Auta armias jos hän joku kerta haluaa jotain muuta kuin minä, sittenhän teen heti järjestelyjä sovittaakseni kaikki tekemiseni että hänet on huomioitu.

Eihän tässä ole järjen häivää, mutta kun järjellä ei tässä näytä olevan mitään tekemistä.

Järjestänkö tahallaan itselleni kalenterin etukäteen omia juttuja? Jos hätääntynyt lapsi tottuisi siihen että niitä saa olla?

38

Apua, olen samanlainen kuin sinä :) . Minunkin edellisessä liitossa oli tuo ongelma, että puoliso ei huomioi tarpeitani, ja ex tunnisti sen ihan itse ja pahoitteli sitä jälkikäteen. Mutta toisaalta, vaikka omasta mielestäni kerroin tarpeeni ja mitä asioita haluan tehdä, niin ehkä en kertonut niitä painokkaasti tai niin, että toinen ymmärtäisi, että ne on ihan oikeasti tarpeeni eikä minun sellaista analysoivaa ajatusten pyörittely -puhetta? Tunnistan täysin tuon, että parisuhteessa on jatkuvassa hälytystilassa, vaikka mitään kriisiä tai muuta syytä hälytystilaan ei ole. Se hälytystila vaan aktivoituu parisuhteessa aina huomaamatta minussa. Eikä se hälytystila koske mitään eron pelkoa vaan jotain muuta, se on joku parisuhteessa olemisen skeema. Ja joo, rikkonainen lapsuus takana, sieltä se skeema kai tulee. Itseäni ei auta se, että kalenteroin itselleni omia juttuja, koska vaikka niitä olisi ja niitä tekisin, niin en parisuhteessa olevana osaa olla läsnä niissä ja nauttia niistä. Suoritan niitä olematta niissä yhtään henkisesti läsnä. Sinkkuna taas nautin niistä täysillä ja olen niissä hyvin intensiivisesti uppoutuen läsnä. Se kyky katoaa minusta kun olen parisuhteessa. Ap

Minulla samat tuntemukset. Mutta sillä erotuksella, että koko ajan jotenkin aavistin, että mies ei ole samalla tavalla täysillä parisuhteessa eli olin jatkuvassa hälytystilassa. Arvaa mikä romahdus oli, kun mies yhtäkkiä läväytti, että haluaa erota ja on halunnut jo monta vuotta. 

Lapsuuteni oli turvaton, vanhemmat paljon poissa.

Lainaus:

"Mutta silti, kaikissa parisuhteissa on aina puhuttu paljon ja suoraan mitä asioita kumpikin haluaa ja esim.--- nykyinen mies sanoisi, että meidän elämä näyttää enemmän minulle tärkeiltä asioilta kuin on hänen näköinen elämä.---  Ap"

Ap onko tässä kirjoitusvirhe vai onko todella näin,

että miehesi mielestä teidän elämä näyttää enemmän Ap sinulle tärkeiltä asioilta kuin miehesi näköiseltä elämältä?

Jos näin on minulle tulee mieleeni että onko teillä kaikki (alkaen sisustus.....) ihan kaikki sinun mieleistä, mutta ei miehen näköistä? Kun tiedät hänen mielipiteensä ja ettei teillä ole hänen näköistään, onko siinä liian iso ristiriita sinulle ja jännität tätä?

Tai toisinpäin - kaikki mikä teillä on miehen mieleistä se häiritsee ja masentaa sinua? ... ikäänkuin tunnet että koti ja kaikki ei ole sinun, vaan joudut sopeutumaan ja mukautumaan kaikessa liikaa.

Jos haluaist punaisen maton ja miehesi haluaa sähkönsinisen, tulipa siihen kumpai vaan, toinen on saanut tahtonsa mukaan ja toisella sattuu väri silmiin ja hermoon.

Sama juttu ihan kaikessa muussakin teillä.

Hajanaista tuli, pahoitteluni, mutta jos sait jostain kiinni.

Tiedän tunteen, ja siitä on sen tuntija itse yksin vastuussa. Tunne ajaa eroamaan ennemmin tai myöhemmin, koska naiselle sinkkuna oleminen on koti. Muka. Mutta tässä nainen kieltäytyy kehityksestä, sillä sopeutuminen suhteeseen ja perheeseen on kehitystä. Varsinkin nykyisessä individualistisessa kulttuurissamme, jossa yhä harvempi kykenee yhdistymään myös materiaalisesti toiseen ihmiseen.

Naisesta ei voi tulla yhtä menestyvää ja kulttuurisesti arvostettua kuin mies, jos hän typistää itsensä tällä tavalla uskoen omaan erityislaatuunsa ("tarvitsen paljon omaa aikaa"). Kaikki meistä tarvitsevat omaa aikaa ja yksityisyyttä, mutta miehet osaavat ottaa sen toisella tavalla. He ovat paremmin kyenneet sisäistämään olevansa autonomisia subjekteja suhdestatuksesta riippumatta ja tekevät suhteessakin ollessaan omia valintojaan. Heitä ei häiritse kumppani tai perhe, pikemminkin päinvastoin: urallaan menestyneillä miehillä useimmiten on perhe.

Itse eronneena ymmärrän nyt, kun lapsetkin ovat jo aikuisia, että perhe on kaikkea muuta vahvempi, ja sitä pitäisi suojella. Perhe on pyhä, sanon, vaikka itse olen eronnut ja halunnut sen rikkoa. Perhettä ei pitäisi rikkoa, jos sen suinkin voi välttää. Suhteessa ja perheessä eläminen on naiselle haaste, mutta toivoisin, ettei se olisi liian suuri, ylittämätön haaste. Näen nyt jälkikäteen perheen hajoamisen syynä oman kehittymättömyyteni. Minun kykyni eivät riittäneet rakentamaan subjektiutta parisuhteessa, ja se oli kehittymättömyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen, ja siitä on sen tuntija itse yksin vastuussa. Tunne ajaa eroamaan ennemmin tai myöhemmin, koska naiselle sinkkuna oleminen on koti. Muka. Mutta tässä nainen kieltäytyy kehityksestä, sillä sopeutuminen suhteeseen ja perheeseen on kehitystä. Varsinkin nykyisessä individualistisessa kulttuurissamme, jossa yhä harvempi kykenee yhdistymään myös materiaalisesti toiseen ihmiseen.

Naisesta ei voi tulla yhtä menestyvää ja kulttuurisesti arvostettua kuin mies, jos hän typistää itsensä tällä tavalla uskoen omaan erityislaatuunsa ("tarvitsen paljon omaa aikaa"). Kaikki meistä tarvitsevat omaa aikaa ja yksityisyyttä, mutta miehet osaavat ottaa sen toisella tavalla. He ovat paremmin kyenneet sisäistämään olevansa autonomisia subjekteja suhdestatuksesta riippumatta ja tekevät suhteessakin ollessaan omia valintojaan. Heitä ei häiritse kumppani tai perhe, pikemminkin päinvastoin: urallaan menestyneillä miehillä useimmiten on perhe.

Itse eronneena ymmärrän nyt, kun lapsetkin ovat jo aikuisia, että perhe on kaikkea muuta vahvempi, ja sitä pitäisi suojella. Perhe on pyhä, sanon, vaikka itse olen eronnut ja halunnut sen rikkoa. Perhettä ei pitäisi rikkoa, jos sen suinkin voi välttää. Suhteessa ja perheessä eläminen on naiselle haaste, mutta toivoisin, ettei se olisi liian suuri, ylittämätön haaste. Näen nyt jälkikäteen perheen hajoamisen syynä oman kehittymättömyyteni. Minun kykyni eivät riittäneet rakentamaan subjektiutta parisuhteessa, ja se oli kehittymättömyyttä.

Puhut mielestäni ihan eri asiasta kuin tämä aloitukseni. Minulla on traumaattinen lapsuus ja se näköjään heijastuu minun tapaan olla parisuhteessa, se aktivoi minussa jotain huonoja skeemoja ja aiheuttaa hälytystilan, joka estää olemasta kunnolla läsnä omassa elämässä. Perhettä ja perhettäni arvostan ja perheeseeni panostan paljon. Enkä halua rikkoa perhettäni enkä kaipaa sinkkuutta. Haen tällä aloituksella keinoja siihen että miten osata olla hukkaamatta itseään parisuhteessa eli miten osata olla läsnä itselle tärkeissä omissa jutuissa. Ap

Aluksi mietin että mitä hittoa ap tarkoittaa, eihän se nyt voi mitenkään noin mennä.

Mutta kun luin koko ketjun ja alettiin puhua omasta lapsuudesta ja että se ei ollut hyvä, ja hälytystilasta, niin tuli mieleen että ehkä tässä on kyse siitä samasta asiasta joka tulee ihmiselle joka joutuu elämään vaikka alkoholistin kanssa.

Jos vanhempi on alkoholisti tai vastaavasti arvaamaton ja elämä on ennakoimatonta vuoristorataa, tulee lapselle "tuntosarvet" joilla mittaa jatkuvasti mikä on tilanne, jotta voi suojella itseään erinäisiltä arvaamattomilta asioilta.

Sama juttu puolison kanssa. Alkoholistin puolisona oppii kuulemaan jo kotioven avaamisesta, avaimen rapinasta, onko toinen tulossa selvinpäin vai päissään. Vaistot käy jatkuvasti ylikierroksilla ja analysointi toisen mielenliikkeistä on aina menossa, ihan jo alitajunnassa. Ja siitä on vaikea enää koskaan oppia pois.

Vierailija kirjoitti:

Aluksi mietin että mitä hittoa ap tarkoittaa, eihän se nyt voi mitenkään noin mennä.

Mutta kun luin koko ketjun ja alettiin puhua omasta lapsuudesta ja että se ei ollut hyvä, ja hälytystilasta, niin tuli mieleen että ehkä tässä on kyse siitä samasta asiasta joka tulee ihmiselle joka joutuu elämään vaikka alkoholistin kanssa.

Jos vanhempi on alkoholisti tai vastaavasti arvaamaton ja elämä on ennakoimatonta vuoristorataa, tulee lapselle "tuntosarvet" joilla mittaa jatkuvasti mikä on tilanne, jotta voi suojella itseään erinäisiltä arvaamattomilta asioilta.

Sama juttu puolison kanssa. Alkoholistin puolisona oppii kuulemaan jo kotioven avaamisesta, avaimen rapinasta, onko toinen tulossa selvinpäin vai päissään. Vaistot käy jatkuvasti ylikierroksilla ja analysointi toisen mielenliikkeistä on aina menossa, ihan jo alitajunnassa. Ja siitä on vaikea enää koskaan oppia pois.

Tätä se on. Ja olen alkoholistiperheestä. Kukaan miehistäni ei kuitenkaan ole ollut alkoholisti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aluksi mietin että mitä hittoa ap tarkoittaa, eihän se nyt voi mitenkään noin mennä.

Mutta kun luin koko ketjun ja alettiin puhua omasta lapsuudesta ja että se ei ollut hyvä, ja hälytystilasta, niin tuli mieleen että ehkä tässä on kyse siitä samasta asiasta joka tulee ihmiselle joka joutuu elämään vaikka alkoholistin kanssa.

Jos vanhempi on alkoholisti tai vastaavasti arvaamaton ja elämä on ennakoimatonta vuoristorataa, tulee lapselle "tuntosarvet" joilla mittaa jatkuvasti mikä on tilanne, jotta voi suojella itseään erinäisiltä arvaamattomilta asioilta.

Sama juttu puolison kanssa. Alkoholistin puolisona oppii kuulemaan jo kotioven avaamisesta, avaimen rapinasta, onko toinen tulossa selvinpäin vai päissään. Vaistot käy jatkuvasti ylikierroksilla ja analysointi toisen mielenliikkeistä on aina menossa, ihan jo alitajunnassa. Ja siitä on vaikea enää koskaan oppia pois.

Tätä se on. Ja olen alkoholistiperheestä. Kukaan miehistäni ei kuitenkaan ole ollut alkoholisti. Ap

Tätä se on. Minäkin olen alkoholistiperheestä, sekä sitten sijoitusperheestä, jossa oli hyvin kontrolloiva äiti, ja jossa olin palvelevassa asemassa. Ensimmäinen avioliittoni oli alkoholistin kanssa.

Aika paljon ollut selviytymiskeinoja näköjään, mitkä on jopa johtaneet siihen että siedän liian pitkään sietämättömiä oloja.

Nyt kun ei enää tarvitse sietää mitään, en tiedä miten päin olla.

38

Olen alkanut pitää päiviä vain itselleni, jolloin tarkoituksella en kommunikoi miehen kanssa yhtään (ei asuta yhdessä) vaan elän kuin sinkkua elämää. Tällä tavalla vedän tuntosarvet suppuun ja lakkaan edes hetkeksi skannaamasta häntä koko aika.

Hänen on ollut vaikea ymmärtää tätä ja minun on ollut sitä vaikea selittää.

Saan siivottua ja suunniteltua ja tehtyä kaikenlaisia tarpeellisia asioita. Hänen kanssa ollessa priorisoin ihan liikaa yhdessäoloa. Niin hullulta kuin se kuulostaa, teen parisuhteen eteen liikaa töitä, ja meillä on liikaa ja liian intensiivistä laatuaikaa. Minun pitäisi "laiminlyödä" häntä enemmän ja olla "itsekäs" enemmän. Eli siis olla normaali ihminen.

38