Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi aina hukkaan itseni parisuhteessa ja alan masentua?
13.10.2019 |
Sinkkuna ollessani olen iloinen, energinen ja onnellinen, elän täysipainoista elämää, jossa matkustelen paljon, harrastan, liikun, nautin elämästä. Koti on siisti ja kauniisti sisustettu jne. Kuitenkin parisuhteessa ollessani aina hukkaan itseni ja alan jotenkin suorittamaan elämää ilman että olen läsnä siinä elämässäni. Aamulla herätys töihin, käyn töissä, tulen kaupan kautta kotiin, makaan sohvalla, käyn nopealla lenkillä mutta en nauti siitä ja sitten nukkumaan. En enää tee itselleni tärkeitä asioita, joista nautin. Harrastukset jää, kavereitakaan ei oikein jaksaisi tavata. Kodin sisustus ei enää tunnu merkitykselliseltä ja siivoankin vain pakkopullana. Tämä on käynyt jokaisessa parisuhteessani eikä ole miehen syy (eivät siis ole mitään mustasukkaisia, kontrolloivia tms) vaan vika on jotenkin itsessäni. Kun eroan, niin kahdessa päivässä olen taas vanha energinen itseni, joka nauttii elämästä ja täyttää elämänsä oman näköisillä itselle tärkeillä asioilla.
Mikä tässä oikein on? Miksi hukkaan itseni aina parisuhteessa ja elämästä katoaa värit ja elämä tuntuu vain tylsän arjen suorittamiselta?
Kommentit (91)
Vierailija kirjoitti:
Todella kiinnostava ketju. Olen nainen, 45 vuotta ja seurustellut koko elämäni aikana vain muutaman miehen kanssa. Kaikki jutut ovat kestäneet alle puoli vuotta, sitten en jaksa enää. Enkä ole syyttämässä miehiä tästä, he ovat olleet ihan ok.
Suhteessa ollessani olen todellakin koko ajan hälytystilassa, kuten joku tuolla aiemmin hyvin kuvaili. Ja siihenpä sitten uuvun! Olen tiedostanut sietäväni epävarmuutta huonommin kuin surua. Eli käytännössä mieluummin lopetan suhteen, jos tuntosarvet viestivät, että jotain on vialla, kuin yritän selvittää asioita.
Joka kerta suhteen päätyttyä olen ensisijaisesti helpottunut.
Minulle kolahti tämä artikkeli, jonka luin vuosi sitten. Luulen tekeväni tunnetyötä ihan liikaa ja pyytämättä. Ymmärään, ettei sellainen tilanne ole kestävä, mutten osaa tilannetta muuttaakaan.
Jos Hesarin tunnukset löytyvät, niin suosittelen: https://www.hs.fi/elama/art-2000005927382.html
Harmi ettei ole tunnareita Hesariin. Pystyisitkö tiivistämään vähän, että mitä kiinnostavia pointteja tuossa artikkelissa on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin lohdutonta ajatella, että vaikka kuinka rakastin naista ja rakastan edelleen ja olin valmis ihan mihin tahansa jotta suhde toimisi, niin hän voi yksinkertaisesti olla niin rikki, ettei siihen mikään auta :(
En minä ainakaan ole mitenkään erityisen rikki (siis mitä sillä sanalla nyt tuossa tarkoitat). Olen ihan tavallisen tasapainoinen ihminen, joka on hankkinut hyvän koulutuksen, hyvän työpaikan, menestynyt urallaan, minulla on hyvät suhteet läheisiini, minulla on hyvä ja terve itsetunto, luonteeltani on jämäkkä ja uskallan kohdata vaikeita asioita, en tunne mitään kovaa sisäistä kärsimystä jne. Ei kukaan tuntemani ihminen myöskään kuvailisi minua mitenkään rikkinäiseksi. Minulla vaan on lapsuudestani johtuen tullut tiettyjä skeemoja, jotka haittaavat elämääni kun olen parisuhteessa.
Ap
No tarkoitin rikkinäisyydellä juuri tuota, että sieltä huonosta lapsuudesta tms. juontavat toimintamallit ovat jääneet päälle ja ohjaavat toimintaa. Valtaosa ei edes tiedosta kantavansa tällaista taakkaa, ihmettelevät vain kun parisuhteet eivät tahdo toimia ja kompuroivat sokeina seuraavaan. Mutta näyttäisi siltä, että vaikka tiedostaisi asian, niin sille ei siltikään ole mitään tehtävissä.
No minä ajattelen niin, että tiedostan tämän asiani hyvin, mutta en osaa poistaa sitä enkä muuttaa sitä. Mutta yritän elää onnellista elämää SIITÄ HUOLIMATTA. Ajattelen niin, että jokaisella ihmisellä on joku kremppa. Jollain on vaikka liikunnan estävä nivelrikko, jollain adhd, jollain masennus jne. Ja sitten pitää valita, että yrittääkö elää mahdollisimman hyvää elämää siitä krempasta huolimatta vai alkaako pakenemaan asioita sen krempan vuoksi. Minä en pakene vaan yritän pärjätä tästä krempastani huolimatta ja perustin perheen enkä aio erota. Ap
On sinulla ainakin asenne kohdillaan ja olen iloinen, että olet saanut perhe-elämän toimimaan.
Minulla on samaa. Aina tavatessani uuden tyypin, alkuun tapailu on kivaa. Kun kuluu viikko, alan ahdistua. Olen koko ajan hälytystilassa. Kadotan jotenkin itseni aivan täysin. Uskon tässä olevan kyse miellyttämisen tarpeesta. Suhde loppuu väkisinkin, kun en ole enää oma itseni ja kun suhde on ohi, olen huojentunut.
Joku kuvasi, että jollakin sukulaisella on aina eri rooli. Minulla on muuten samaa. Ystävästä riippuen, rooli saattaa vaihtua. Sen takia en halua nähdä esim paria ystävää samaan aikaan, koska roolini on aivan eri molempien kanssa. Tai jos näkisin työkaverin tai ystävän samaan aikaan, en tiedä miten olisin. Tai esim ystävä ja sukulainen samassa, menee pasmat sekaisin.
Tämän takia esim poikaystävän tuominen näytille perheeseen on ollut todella pelottavaa. Rooli on eri molemmissa. Tai esimerkiksi juhlat, missä ns pitäisi tulla sekä sukua, että ystäviä. Hmm.
Alatko käyttää e-pillereitä? Ne kyllä sekottaa pään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut suhteissa paljon tuota samaa, mutta suhteetkin on sitten olleet vähintään henkisesti väkivaltaisia. Mutta mulla myös traumatausta ja läheisriippuvuutta. Ja oon päätynyt siihen, että omalla kohdallani itseni kadottaminen suhteissa johtuu läheisriippuvuudesta ja siitä, että en varmaan tunnista rakkautta, ja lähden sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistuttavat minua lapsuuteni rikkojasta. Ja olen altis muodostamaan traumasiteen tai miksikä sen nyt haluaa suomentaa (trauma bond), toisen osapuolen täytyy vaan kertoa käsikirjoitus ja minä seuraan kiltisti perässä. Tulen riippuvaiseksi hyvästä olosta, jota väkivaltainen kumppani hetkittäin minulle tarjoaa, ja väkivallan kestän ja syytän siitä itseäni, kuten se toinen toivookin. Annan sen toisen viedä kaikki hyvät ominaisuuteni ja siirtää minuun kaikki ne ominaisuudet, mistä hän ei itsessään pidä. Kun hän kertoo, että kuvittelen kaiken, ja että minä itseasiassa pahoinpitelen häntä, uskon auliisti, sillä niinhän sen täytyy olla. Lakkaan tapaamasta ystäviäni tai tekemästä mitään, mistä nautin, sillä aikani kuuluu hänelle. Lakkaan haaveilemasta asioista, joista ennen haaveilin. Hän on kaikki kipuni ja kaikki mielihyväni. Kaikki muu menettää merkityksensä, on vain hän. Ja niin minua ei enää ole.
Mietin, ehkäpä tarvitset omaa tilaa ja rauhaa jotta saat keskityttyä itsellesi tärkeisiin asioihin?
Kyllä ihminen voi olla parisuhteessa/avioliitossa, vaikka osoitteet olisivatkin erit.
Oletko ikinä ajatellut suhteiden aikana, olitko onnellisempi kun asuitte vielä erillänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisen läsnäolo voi syödä voimavaroja. Itsekin voimaannun vaikkapa yksin vietetystä viikonlopusta ilman kumppania, vaikka meneekin keskenämme hyvin. Tarvitsen vain tilaa itselleni.
Naiselle miehen energia on tappava. Sperma on myrkyllistä ja heikentää immuunipuolustusta. Jos nainen on onnellinen, mies loisii tätä onnea tai sabotoi sen. Ei pysty tuottamaan naiselle iloa, sillä halveksuu naisen kiinnostuksenkohteita turhamaisuutena, humpuukina, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella kiinnostava ketju. Olen nainen, 45 vuotta ja seurustellut koko elämäni aikana vain muutaman miehen kanssa. Kaikki jutut ovat kestäneet alle puoli vuotta, sitten en jaksa enää. Enkä ole syyttämässä miehiä tästä, he ovat olleet ihan ok.
Suhteessa ollessani olen todellakin koko ajan hälytystilassa, kuten joku tuolla aiemmin hyvin kuvaili. Ja siihenpä sitten uuvun! Olen tiedostanut sietäväni epävarmuutta huonommin kuin surua. Eli käytännössä mieluummin lopetan suhteen, jos tuntosarvet viestivät, että jotain on vialla, kuin yritän selvittää asioita.
Joka kerta suhteen päätyttyä olen ensisijaisesti helpottunut.
Minulle kolahti tämä artikkeli, jonka luin vuosi sitten. Luulen tekeväni tunnetyötä ihan liikaa ja pyytämättä. Ymmärään, ettei sellainen tilanne ole kestävä, mutten osaa tilannetta muuttaakaan.
Jos Hesarin tunnukset löytyvät, niin suosittelen: &n
Tosiasia on se, että jos nainen ei ylikompensoi suhteessa, hän ei viihdy siinä. Miehet ja naiset ovat erilaisia. Tätä on tutkittu rotilla, ja koiraan läsnäolo stressaa naaraita ja poikasia kroonisesti. Kyllähän se näkyy ihan arjessakin: miehet pitävät raskaammasta musiikista, tummemmista vaatteista, ovat kovia ja juroja, väkivaltaisia, siittäminen kiinnostaa ja silitykset ei, naisille tehtyjä lupauksia ei pidetä, jne. jne. jne. jne.
Alue: Aihe vapaa
Todella kiinnostava ketju. Olen nainen, 45 vuotta ja seurustellut koko elämäni aikana vain muutaman miehen kanssa. Kaikki jutut ovat kestäneet alle puoli vuotta, sitten en jaksa enää. Enkä ole syyttämässä miehiä tästä, he ovat olleet ihan ok.
Suhteessa ollessani olen todellakin koko ajan hälytystilassa, kuten joku tuolla aiemmin hyvin kuvaili. Ja siihenpä sitten uuvun! Olen tiedostanut sietäväni epävarmuutta huonommin kuin surua. Eli käytännössä mieluummin lopetan suhteen, jos tuntosarvet viestivät, että jotain on vialla, kuin yritän selvittää asioita.
Joka kerta suhteen päätyttyä olen ensisijaisesti helpottunut.
Minulle kolahti tämä artikkeli, jonka luin vuosi sitten. Luulen tekeväni tunnetyötä ihan liikaa ja pyytämättä. Ymmärään, ettei sellainen tilanne ole kestävä, mutten osaa tilannetta muuttaakaan.
Jos Hesarin tunnukset löytyvät, niin suosittelen: https://www.hs.fi/elama/art-2000005927382.html