Lue keskustelun säännöt.
Entisajan tapa, että kumppania ei saanut etsimällä etsiä: huonoja suhteita?
13.10.2019 |
Olen 30+ nainen. Olen joku aika sitten eronnut 20-vuotiaana alkaneesta suhteesta, joka kesti n. 10 vuotta. Olen löytänyt uuden kumppanin ja havahtunut ajatukseen, että vasta häntä valitessaan oikeasti mietin, mitä haluan kumppanilta ja etsin sen mukaan. Aloin jokin aika sitten ihan ihmetellä, että miksei minulla silloin nuorena tullut mieleenkään, että voisin miettiä, mitä haluan kumppanilta ja suhteelta. Ajatus, joka nyt tuntuu itsestään selvältä ja mitä ihmiset ensisijaisesti miettivät. Tajusin hiljattain, mistä se johtuu, että havahduin asiaan vasta nyt. Kasvoin itse sellaiseen ajattelumalliin, että kumppania ei kuulu etsimällä etsiä. Se rakkaus vaan tulee vastaan, kun tulee. Itse ei pidä olla aktiivinen kumppanin etsinnässä tai muuten on epätoivoinen joka yrittää liikaa ja sitten ei ainakaan onnea löydä. Lopputulemana elin niin, että täysin sattumanvaraiset tyypit osoittivat välillä minuun kiinnostusta ja täysin miettimättä sitä, olisivatko he minulle sopivia aloitin jonkinlaisia tapailuja joista osa johti seurustelusuhteisiin, joista yksi jatkui sitten sen 10 vuotta täysin epäsopivan ihmisen kanssa. Nyt kun olin sitten jokin aika sitten yhtäkkiä sinkkuna kolmikymppisenä, olinkin maailmassa missä on ok etsimällä etsiä kumppania ja miettiä kriteerinsä. Latasin treffisovelluksen ja päätin, millaiseen henkilöön haluan tutustua. Löysin kriteerieni mukaisen miehen ja olen ensimmäistä kertaa ikinä onnellisesti parisuhteessa. Ei riitelyä, jankkausta tms. vaan mukavaa yhdessäoloa.
Onko muille ikäsilleni/vanhemmille tuttu tuo tyyli että kumppanin löytämisessä on antauduttava sattuman varaan ja oltava passiivinen eli etsiminen (esim treffi-ilmoitukset, joissa on toiveita kumppanista) on noloa ja epätoivoista. Eli odotetaan täysin sattumanvaraisten henkilöiden lähestymisyrityksiä arkielämässä ja sitten saatetaan päätyä aivan vääränlaisten ihmisten kanssa yhteen, koska sen miettiminen, mitä toivoo suhteelta ja kumppanilta ei vain ollut edes mielessä?
Kommentit (121)
Varmaan kyse on siitä, että se etsimällä etsiminen voi näyttäytyä epätoivoselta. Ei välttämättä kaikilla, mut joistain oikein huokuu se että tässä nyt etsitään kumppania, mikä on vähän luotaantyöntävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 57v ja ilmiö on mulle tuttu. Nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla) oltiin ehkä romanttisempia kuin nykyisin. Ei silloin mietitty, mitä tuo toinen ihminen pystyy tarjoamaan minulle (tietty elintaso, haluamani määrä lapsia, asuinpaikka kaupungissa vai maalla jne) vaan elettiin paljon enemmän tunteiden mukaan. "Vaatimuslistat" olivat lyhyitä eli tarvittiin vain ihastuminen ja se, että toisen kanssa oli hyvä olla. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä löytää kyllä kompromissit, joilla yhteiselämästä saadaan molemmille hyvä elämä.
Nykyisin nuoret ovat ehkä tietoisempia siitä, mitä haluavat elämältään ja puolison pitää olla sellainen, että omat toiveet hänen kanssaan myös täyttyvät. Pitää siis olla nk paperilla hyvä. Kumppanin löytyminen kuitenkin vaikeutuu, koska suurin osa haluaisi myös ihastua paperilla hyvään ja tämän seurassa vielä viihtyäkin. Tietyllä tavalla siis etsitään "täydellisempää" ihmistä kuin omassa nuoruudessani.
Täällä toinen 70-80-luvuilla nuoruutensa elänyt.
Juuri noinhan ne suhteet alkoivat suurimmalla(?) osalla: mentiin tunteiden mukaan, ajattelematta sen kummemmin sopivuutta. Rakastuminen oli kaiken a&o. Minäkin kuvittelin asiaa sen kummemmin tiedostamatta, että rakkaus kantaa ja yhteinen sävel löytyy, kun rakkautta riittää.
Olin naiivi. Itse pystyinkin tekemään kompromisseja, mutta kumppani(t) ei. Esim. ylettömän alkoholinkäytön tai sinkkurilluttelun kaipuu oli nuorilla miehillä hyvin vahva. Heistä ei ollut perheenisäksi saati taloudenvartijaksi tai tueksi ja turvaksi.
Muistan kyllä, että jo joillain lukiokavereillani oli selvät suunnitelmat päästä ns. hyviin naimisiin. Tällä tarkoitettiin puolisoa hyvästä, varakkaasta suvusta ja kumppanin tuleva ammattikin oli tärkeä.
Itse en moisia haikaillut. Minulle tärkeintä oli vetovoima ja se kuuluisa kemia, että aloin tykätä.
Nyt kuuskymppisenä olen edelleen sitä mieltä, että rakkaus toiseen riittää. Sitä vain ei näytä löytyvän. Itsekkyys ja kompromissihaluttomuus vallitsevat ihmisten mielissä. Toki on paljon rikkinäisyyttä, jolloin ihminen ei pysty muuttumaan, vaikka haluaisi olla parempi kumppani.
Nuorena solmitut suhteet eivät taida olla kovin kestäviä monillakaan. Ihmiset ovat vielä tosi epäkypsiä parikymppisinä. Tottakai ihmistuntemus kehittyy iän myötä.
En ihan ymmärrä ap:n pointtia. Kyllä todella moni on käyttänyt deittipalveluja jo ennen Tinderiä. Mä olin 16v ja löysin miehen deittipalvelusta. Yhdessä oltiin 15v. Nyt olen siis 35v. ja uudessa suhteessa. Onhan se nyt aivan päivänselvää, etten etsinyt enää kolmekymppisenä samanlaista kumppania kuin 16-vuotiaana. Ja Tinderistä löytyi tämä mies.
Hyvä aloitus, ja asia, josta ei puhuta ollenkaan.
Tunnistan itsessäni juuri tuota, että tulkoon mitä tulee, se on se oikea.
Lapsena ja teininä kuvittelin, että se oikea vaan kävelee vastaan. Että se on maailman vika, että mulle ei ole ketään.
Sittemmin tajusin, että mun pitää aloitteellinen, mutta sekään ei ihan onnistunut...
Mä olen ollut paljonkin sinkkuna, ja etsimällä etsinyt, mutta mä en ole siltikään nuorena oikein ymmärtänyt, että mitä mun pitäis hakea.
Lisäksi mulla on ollut tosi tosi huono itsetunto, jotenka olen ajatellut, ettei ne kuitenkaan kiinnostu minusta, kenet itse haluaisin.
-> kaava johtanut samaan lopputulemaan, eli koen, etten ole ihan itse osannut vaikuttaa asiaan.
Mä olen myös vasta ihan vuoden sisään havainnoinut tätä asiaa. Olen samaa ikää, 29 v.
Tämä soveltuu mulla muuhunkin elämään, kuten vaikka työnhakuun.
Nyt ihan viime vuosina, myös tänä vuonna, olen teroittanut itselleni että ansaitsen sen paikan jonka haluan. Mulla on oikeus olla vähän vaativa, ja yrittää sinne missä mulla ois hyvä olla, ja minne MINÄ haluan päästä.
Ihmissuhteissa tämä nyt on tietysti vähän erilaista, kun toinen ihminen tietty päättää myös haluaako minut. Mutta se ajatus, että ne omat kriteerit on ihan okei, ja minä saan haluta sellaisen kumppanin kuin haluan, ja niitä on tuolla jossain, eikä ne ole yksisarvisia, eikä tarvitse vain tyytyä... Juuh. Meniköhän tämä jo ohi aiheen. No, tässä yksi aspekti.
Ainahan jotain kompromisseja täytyy kuitenkin tehdä. :) Se on se kokonaisuus, mikä ratkaisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
39 ja 46, hienoa, te ymmärsitte juuri mitä tarkoitin. Ja 39 olet oikeassa että varmaankin juuri maalaisuus/pikkukaupunkilaisuus on yksi avaintekijä. Täällä jotkut selittivät isovanhempiensa pariutumisesta 1930-luvun Helsingin yliopistopiireissä. Joo ei liity tähän mitenkään.
Hienoa että jotkut tajuaa mitä tarkoitan. Mikähän tämän ilmiön perimmäinen syy sitten on, ei se tosiaan mikään ikäkysymys ole eikä kasvamiseen liittyvä kuten jotkut ehdottavat.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan ilmiön hyvin. Äitini opetti aina, että oikea rakkaus ei löydy etsimällä vaan se tulee vastaan kun on tullakseen. Kertoi esimerkkinä kuinka joku pariskunta oli tavannut liikennevaloissa. Baareista ei myöskään tosi rakkautta löydä. Nyt kun ajattelen asiaa, niin se rakkaus kuulostaa joltain yliluonnolliselta ilmiöltä joka vaan tapahtuu. Etsimällä kumppania tätä yliluonnolliselta ilmiötä ei voi tapahtua.
Hyvä esimerkki. Just näin mäkin joskus luulin. Olen siis ketjuun kirjoittanut 29v.
Mutta itse aloin jossian vaiheessa kyseenalaistaa tuota asetelmaa. Jos on sellainen ihminen joka vaan odottaa, niin eihän se ala juttelemaan liikennevaloissa. Tai yhtään kellekään missään. Aina JONKUN MUUN pitää olla se aloitteellinen. Varsinkin naisille jotenkin iskostetaan tätä ajatusta, että sä et voi itse vaikuttaa. En osaa suoraan nimetä mistä se tulee.
Jonkunhan tuossa liikennevalo keississäkin on täytynyt olla aloitteellinen. Ei nää asiat Vaan Tapahdu. Ei MIKÄÄN vaan tapahdu.
Vaikka siinä toinen osapuoli olisikin ollut passiivinen odottaja, niin vähintään toinen on ollut aktiivinen toimija.
Eihän periaattees kukaan ikinä juttele toisille liikennevaloissa.
Jos taas jos käynyt joku ns. luojan lykky, että toiselta tippunut lompakko ja toinen on sitä ojentanut, ja tästä seurannut keskustelua, niin onhan se joltain osalta tarvinnut myös aktiivista toimintaa.
Olisivathan he voineet vaan sanoa "kiitos ja ole hyvä" ja jatkaa eri suuntiin. Tai jos keskustelua on jatkunut spontaanisti, niin lyhyen keskustelun jälkeen miettiä "olipa mukava ihminen" ja jatkaa eri suuntiin.
Jonkun on pitänyt pyytää numeroa tai kahville, olla se "epätoivoinen" osapuoli.
If you get what I mean. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
46 tavoitit tuosta passiivisesta odottamisesta jotain oleellista myös. Eli meille on iskostettu että oikeanlainen tapa saada kumppani on vaan törmätä kassajonossa johonkin, vaikka oikeasti sellaista ei vaan tapahdu. Kuitenkin meille on opetettu että se on oikea tapa kohdata kumppani. Täysin sattumanvarainen henkilö jossain jonossa, liikennevaloissa, bussissa on tuleva olemaan se sinulle oikea, ja tapaat hänet vain odottamalla ja olemalla itse passiivinen. Ja jos haluat jotain rakkautta, suhdetta yms, niin se näkyy sinusta epätoivoisuutena, etkä saa ketään. Huom, nimenomaan saa. Ja sitten vain lopulta joku ilmaantuu ja siitä tunnistat, että se on se oikea. Ja jos olet liian ronkeli, jäät yksin.
ap
Ap oletko tullut ajatelleeksi, että kyse voi olla vain oman äitisi omista henkilökohtaisista asenteista, eikä laajasta ilmiöstä?
Yleensä lapsi kasvaa luulemaan, että asiat ovat muillakin samalla lailla kuin omassa perheessä. Äiti ja isä ovat niin täydellisiä auktoriteetteja lapsille, eikä sitä edes tajua kyseenalaistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
50, on tässä ketjussa muitakin, jotka tunnistavat ilmiön joten ei ole kyse yksin minun ajatuksistani tai minun äitini mallista.
Vierailija kirjoitti:
46 tavoitit tuosta passiivisesta odottamisesta jotain oleellista myös. Eli meille on iskostettu että oikeanlainen tapa saada kumppani on vaan törmätä kassajonossa johonkin, vaikka oikeasti sellaista ei vaan tapahdu. Kuitenkin meille on opetettu että se on oikea tapa kohdata kumppani. Täysin sattumanvarainen henkilö jossain jonossa, liikennevaloissa, bussissa on tuleva olemaan se sinulle oikea, ja tapaat hänet vain odottamalla ja olemalla itse passiivinen. Ja jos haluat jotain rakkautta, suhdetta yms, niin se näkyy sinusta epätoivoisuutena, etkä saa ketään. Huom, nimenomaan saa. Ja sitten vain lopulta joku ilmaantuu ja siitä tunnistat, että se on se oikea. Ja jos olet liian ronkeli, jäät yksin.
ap
Kenelle ”meille” on iskostettu? Ei minulle ainakaan ole ja siksi minä ja moni muukaan emme ymmärrä mitä sinä tarkoitat tällä aloituksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa kaikki sanonut minullekin ettei saa etsimällä etsiä. Näin sanoo varmaan he joita oikeasti miehet lähestyvät vaikka lenkkipolulla. Eli jos on siunaantunut viehättävä ulkonäkö ;)
Kaikille naisille se ei ole yhtä helppoa joten joutuu oikeasti tekemän työtä että tutustuu miehiin.
Minua ei lähestytä edes baarissa joten joudun aktiivisesti tehdä itsestäni numeroa ja hakemaan seuraa netistä. Olen myös baarissa mennyt juttelemaan miehille mutta silloin saa helpon leiman ja miehet ei ota tosissaan.
Myös kavereiden järjestämillä sokkotreffeillä on tullut käytyä mutta ne ovat aina olleet ihan hakuammuntaa. Ne miehet eivät ole olleet minusta yhtään kiinnostuneita ja treffit jäävät yleensä yhteen tai kahteen tapaamiseen.Minä tapasin aviomieheni menemällä tekemään aloitteen baarissa. Aloitteen tekeminen on hyvä juttu naiselle, kyllä se kannattaa. Kukaan ei tietenkään saa jokaista, ketä yrittää, mutta eithän miehetkään saa. Aloitteen tekeminen kuitenkin lisää mahdollisuuksia saada mies ihan suunnattoman paljon. Ja ne aloitteita tekevät miehet ovat usein muuten paatuneita naistenmiehiä, eikä heistä ole vakituisiin suhteisiin, pelkkiin yhden yön suhteisiin vain. Eli jatka vain aloitteiden tekemistä!
Minusta nuo baarikohtaamisjutut ovat kuin lottovoittajien tarinoita. En kertakaikkisesti voi ymmärtää miten tuolla tavalla voi päästä hyvään lopputulokseen! Ulkonäkö on vain yksi pieni osa kokonaisuutta ja sen perusteella lähestyminen on melkoista sattumankauppaa. Vai onko tämä ok sellaisille perustaviksille, jotka haluavat perustavis-asioita vai täh? Jos minä lähestyisin baarin jokaista sinkkumiestä, niin silti joukossa ei välttämättä ole yhtään sopivaa. Minun kriteerini ovat kuitenkin vain niitä asioita, jotka ovat edellytys yhteiselon onnistumiselle ja mistä en jousta omassa elämässäni, eli ettei mies halua lapsia, on korkeasti koulutettu/toimeentuleva/edes fiksu, ei känniörvellä ja osaa käyttäytyä, eikä halua asua kaupungissa. Jo nettideittaillessakin sai seuloa ja tavata kymmeniä miehiä, että löytyi edes jokunen vela...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa kaikki sanonut minullekin ettei saa etsimällä etsiä. Näin sanoo varmaan he joita oikeasti miehet lähestyvät vaikka lenkkipolulla. Eli jos on siunaantunut viehättävä ulkonäkö ;)
Kaikille naisille se ei ole yhtä helppoa joten joutuu oikeasti tekemän työtä että tutustuu miehiin.
Minua ei lähestytä edes baarissa joten joudun aktiivisesti tehdä itsestäni numeroa ja hakemaan seuraa netistä. Olen myös baarissa mennyt juttelemaan miehille mutta silloin saa helpon leiman ja miehet ei ota tosissaan.
Myös kavereiden järjestämillä sokkotreffeilläMinusta nuo baarikohtaamisjutut ovat kuin lottovoittajien tarinoita. En kertakaikkisesti voi ymmärtää miten tuolla tavalla voi päästä hyvään lopputulokseen! Ulkonäkö on vain yksi pieni osa kokonaisuutta ja sen perusteella lähestyminen on melkoista sattumankauppaa. Vai onko tämä ok sellaisille perustaviksille, jotka haluavat perustavis-asioita vai täh? Jos minä lähestyisin baarin jokaista sinkkumiestä, niin silti joukossa ei välttämättä ole yhtään sopivaa. Minun kriteerini ovat kuitenkin vain niitä asioita, jotka ovat edellytys yhteiselon onnistumiselle ja mistä en jousta omassa elämässäni, eli ettei mies halua lapsia, on korkeasti koulutettu/toimeentuleva/edes fiksu, ei känniörvellä ja osaa käyttäytyä, eikä halua asua kaupungissa. Jo nettideittaillessakin sai seuloa ja tavata kymmeniä miehiä, että löytyi edes jokunen vela...
Idea ei olekaan alkaa suhteeseen ekan vastaantulevan baarimiehen kanssa... Minä ainakin kävin viihteellä useamman pitkään joka ikinen viikonloppu ja juttelin siellä joka ilta n 10 miehen kanssa, jotka olivat ulkoisesti ok, ja keskustelemalla selvisi noi muut asiat ja joidenkin kanssa treffeillä käymällä lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
46 tavoitit tuosta passiivisesta odottamisesta jotain oleellista myös. Eli meille on iskostettu että oikeanlainen tapa saada kumppani on vaan törmätä kassajonossa johonkin, vaikka oikeasti sellaista ei vaan tapahdu. Kuitenkin meille on opetettu että se on oikea tapa kohdata kumppani. Täysin sattumanvarainen henkilö jossain jonossa, liikennevaloissa, bussissa on tuleva olemaan se sinulle oikea, ja tapaat hänet vain odottamalla ja olemalla itse passiivinen. Ja jos haluat jotain rakkautta, suhdetta yms, niin se näkyy sinusta epätoivoisuutena, etkä saa ketään. Huom, nimenomaan saa. Ja sitten vain lopulta joku ilmaantuu ja siitä tunnistat, että se on se oikea. Ja jos olet liian ronkeli, jäät yksin.
ap
#46 jatkaa. Alkoi ihan naurattaa tää. :,D
Vaikka mulla ei oo itsellä ollut tuota ajatusta, että ei saa näyttää epätoivoiselta, niin varmaan se on ollut vähän siellä taustalla. Ainakin mä oon nuorena vähän paheksunut niitä, joilla on koko ajan täytynyt olla joku säätö. Siis se ajatus, että "eikö tuo ollenkaan osaa olla yksin, naurettavaa".
Jotenkin mä ajattelin, et se mun täydellinen mies vaan kiinnostuu musta itse, ja tekee aloitteen.
En mä tiedä mistä tää tulee, kun ei mun kotona sanottu niin. Äitinikin löysi netistä miehen.
Se ajatusta tulee varmaan kotoa että täytyy osata itekseenkin olla. Sinällään se ei ole huono, että osaa olla välillä itsekseen, kunhan ei sitten ala tosiaan odottaa loppu elämäänsä sulhasta liikennevaloissa. 😂
Sitten se on huono, kun paheksuu toisten valintoja.
Noh, niin kuin täällä on mainittu nuorena sitä on musta valkoisempi ja hölmömpi muutenkin.
En siis osaa täysin sanoa mistä mun ajatukset ovat kummunneet. Mä koen, että mä olen edelleen ja olen ollut yltiöromanttinen ihminen, ja herkkänä/ujona/kokemattomana imenyt jotain leffojen ja muun kulttuurin ja entisten aikojen vaikutteita jostain pyhästä ritari oikeasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
46 tavoitit tuosta passiivisesta odottamisesta jotain oleellista myös. Eli meille on iskostettu että oikeanlainen tapa saada kumppani on vaan törmätä kassajonossa johonkin, vaikka oikeasti sellaista ei vaan tapahdu. Kuitenkin meille on opetettu että se on oikea tapa kohdata kumppani. Täysin sattumanvarainen henkilö jossain jonossa, liikennevaloissa, bussissa on tuleva olemaan se sinulle oikea, ja tapaat hänet vain odottamalla ja olemalla itse passiivinen. Ja jos haluat jotain rakkautta, suhdetta yms, niin se näkyy sinusta epätoivoisuutena, etkä saa ketään. Huom, nimenomaan saa. Ja sitten vain lopulta joku ilmaantuu ja siitä tunnistat, että se on se oikea. Ja jos olet liian ronkeli, jäät yksin.
ap
Kenelle ”meille” on iskostettu? Ei minulle ainakaan ole ja siksi minä ja moni muukaan emme ymmärrä mitä sinä tarkoitat tällä aloituksella.
No jos et ymmärrä aloitusta, niin ei voi mitään. Hyvähän se on ettei sulla ole ollut näitä harhaisia ajatuksia parisuhteesta, niin kuin meillä joillakin.
Kai se riippuu omasta luonteesta ja siitä missä kasvaa, ja mitkä vaikutteet kokee itselleen omiksi.
[/quote]
#46 jatkaa. Alkoi ihan naurattaa tää. :,D
Vaikka mulla ei oo itsellä ollut tuota ajatusta, että ei saa näyttää epätoivoiselta, niin varmaan se on ollut vähän siellä taustalla. Ainakin mä oon nuorena vähän paheksunut niitä, joilla on koko ajan täytynyt olla joku säätö. Siis se ajatus, että "eikö tuo ollenkaan osaa olla yksin, naurettavaa".
Jotenkin mä ajattelin, et se mun täydellinen mies vaan kiinnostuu musta itse, ja tekee aloitteen.
En mä tiedä mistä tää tulee, kun ei mun kotona sanottu niin. Äitinikin löysi netistä miehen.
Se ajatusta tulee varmaan kotoa että täytyy osata itekseenkin olla. Sinällään se ei ole huono, että osaa olla välillä itsekseen, kunhan ei sitten ala tosiaan odottaa loppu elämäänsä sulhasta liikennevaloissa. 😂
Sitten se on huono, kun paheksuu toisten valintoja.
Noh, niin kuin täällä on mainittu nuorena sitä on musta valkoisempi ja hölmömpi muutenkin.
En siis osaa täysin sanoa mistä mun ajatukset ovat kummunneet. Mä koen, että mä olen edelleen ja olen ollut yltiöromanttinen ihminen, ja herkkänä/ujona/kokemattomana imenyt jotain leffojen ja muun kulttuurin ja entisten aikojen vaikutteita jostain pyhästä ritari oikeasta.[/quote]
Leffoista jne se tulee, että naisen pitäisi odottaa passiivisena ja valta toimia on miehellä. Ja että nainen ei riitä omana itsenään, vaan on täydellinen vasta miehen puolisona. Elämme yhäkin sovinistisessa maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Ap oletko tullut ajatelleeksi, että kyse voi olla vain oman äitisi omista henkilökohtaisista asenteista, eikä laajasta ilmiöstä?
Yleensä lapsi kasvaa luulemaan, että asiat ovat muillakin samalla lailla kuin omassa perheessä. Äiti ja isä ovat niin täydellisiä auktoriteetteja lapsille, eikä sitä edes tajua kyseenalaistaa.
No sitähän AP juuri kyselee täällä aloituksellaan, että onko muilla ollut samaa ajatusmallia vai ei!
Ei hän minusta tuntunut olettavan mitään.
Vierailija kirjoitti:
46 tavoitit tuosta passiivisesta odottamisesta jotain oleellista myös. Eli meille on iskostettu että oikeanlainen tapa saada kumppani on vaan törmätä kassajonossa johonkin, vaikka oikeasti sellaista ei vaan tapahdu. Kuitenkin meille on opetettu että se on oikea tapa kohdata kumppani. Täysin sattumanvarainen henkilö jossain jonossa, liikennevaloissa, bussissa on tuleva olemaan se sinulle oikea, ja tapaat hänet vain odottamalla ja olemalla itse passiivinen. Ja jos haluat jotain rakkautta, suhdetta yms, niin se näkyy sinusta epätoivoisuutena, etkä saa ketään. Huom, nimenomaan saa. Ja sitten vain lopulta joku ilmaantuu ja siitä tunnistat, että se on se oikea. Ja jos olet liian ronkeli, jäät yksin.
ap
Mutta nykyään nuorten (aikuisten) tuntuu olevan vaikeaa löytää kumppani.
Ennen "kaikki" pariutuivat, kaikille löytyi ottaja (ehkä sitä vajaamielistä lukuunottamatta).
Nyt on mahdollisuus tutustua ihmisiin paljon laajemmin, ei vain omalta tai naapuripaikkakunnalta. Silti aikuisten tahaton, ei-vapaaehtoinen sinkkuus on lisääntynyt.
En keksi muuta syytä kuin että kriteerit on liian kovat. Rima on asetettu liian korkealle, eikä tunteille haluta antaa valtaa, kun teoreettiset kriteerit eivät täyty.
Ihmiset eivät löydä 'rakkautensa arvoista' kohdetta, koska puolet on jopa alle keskiarvon millä tahansa kriteerillä mitattuna!
Kannataa etsiä. Kunhan muistaa, ettei mene äärilaitaan: etsii koko elämänsä, koska ainahan voi tulla VIELÄ parempi timantti vastaan!
Eli vaikka sitoutuminen on aina jonkunmoinen riski, rohkaisen senkin tekemään. Ja epätäydellisiä ollaan kaikki, eli täydellistä ei kannata luullakaan löytävänsä.
Onko tuo sitten muuttunut? Kasarin alussa (ja jo 70-luvun lopulla) tuli discoja ja yökerhoja, Helsingin yöelämä vilkastui. Nuoret tapasivat niissä ja oli ihan normaalia mennä juttelemaan kiinnostavalle tyypille. Sekä miehet että naiset tekivät niin.