Lue keskustelun säännöt.
Entisajan tapa, että kumppania ei saanut etsimällä etsiä: huonoja suhteita?
13.10.2019 |
Olen 30+ nainen. Olen joku aika sitten eronnut 20-vuotiaana alkaneesta suhteesta, joka kesti n. 10 vuotta. Olen löytänyt uuden kumppanin ja havahtunut ajatukseen, että vasta häntä valitessaan oikeasti mietin, mitä haluan kumppanilta ja etsin sen mukaan. Aloin jokin aika sitten ihan ihmetellä, että miksei minulla silloin nuorena tullut mieleenkään, että voisin miettiä, mitä haluan kumppanilta ja suhteelta. Ajatus, joka nyt tuntuu itsestään selvältä ja mitä ihmiset ensisijaisesti miettivät. Tajusin hiljattain, mistä se johtuu, että havahduin asiaan vasta nyt. Kasvoin itse sellaiseen ajattelumalliin, että kumppania ei kuulu etsimällä etsiä. Se rakkaus vaan tulee vastaan, kun tulee. Itse ei pidä olla aktiivinen kumppanin etsinnässä tai muuten on epätoivoinen joka yrittää liikaa ja sitten ei ainakaan onnea löydä. Lopputulemana elin niin, että täysin sattumanvaraiset tyypit osoittivat välillä minuun kiinnostusta ja täysin miettimättä sitä, olisivatko he minulle sopivia aloitin jonkinlaisia tapailuja joista osa johti seurustelusuhteisiin, joista yksi jatkui sitten sen 10 vuotta täysin epäsopivan ihmisen kanssa. Nyt kun olin sitten jokin aika sitten yhtäkkiä sinkkuna kolmikymppisenä, olinkin maailmassa missä on ok etsimällä etsiä kumppania ja miettiä kriteerinsä. Latasin treffisovelluksen ja päätin, millaiseen henkilöön haluan tutustua. Löysin kriteerieni mukaisen miehen ja olen ensimmäistä kertaa ikinä onnellisesti parisuhteessa. Ei riitelyä, jankkausta tms. vaan mukavaa yhdessäoloa.
Onko muille ikäsilleni/vanhemmille tuttu tuo tyyli että kumppanin löytämisessä on antauduttava sattuman varaan ja oltava passiivinen eli etsiminen (esim treffi-ilmoitukset, joissa on toiveita kumppanista) on noloa ja epätoivoista. Eli odotetaan täysin sattumanvaraisten henkilöiden lähestymisyrityksiä arkielämässä ja sitten saatetaan päätyä aivan vääränlaisten ihmisten kanssa yhteen, koska sen miettiminen, mitä toivoo suhteelta ja kumppanilta ei vain ollut edes mielessä?
Kommentit (121)
Mikä ihme entisajan systeemi?
Entisaikana vanhemmat katsoi, kuka oli sopiva eli he loivat arvojensa mukaisen kriteeristön. Sitten kyseltiin, löytyykö sopivaa. Rakkaus tuli avioliiton yhteyteen vasta 1800-luvulla.
Ai niin, kyllä me muut olemme jo 16v iästä lähtien osanneet ajatella, mitä parisuhteelta/kumppanilta haluamme emmekä ole passiivisesti odotelleet, että joku toiveisiimme vastaava saapuisi kosioretkelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä jotkut tuntuvat ajattelevan, että omien kriteerien mukaan kumppanin hakeminen on jotenkin turhamaista ja inhottavaa muita kohtaan. Pitäisi lyöttäytyä yhteen ensimmäisen vapaaehtoisen kanssa, ettei vain ole nirso.
Minusta on suotavaa etsiä tietynlaista kumppania, joka itseä kiinnostaa ja jonka elämäntavat sun muu sopii yhteen omien kanssa.
Tunnistan ilmiön, ap! Esimerkiksi omalla äidilläni on jotenkin vihamielinen suhtautuminen Tinderiin ja muihin seuranhakukanaviin. Hyvin herkästi hän tuomitsee niiden käyttäjät "epätoivoisiksi" tai muuten vain viallisiksi kun ihan tieten tahtoen seuraa etsivät. :D
Tällä palstalla näkee myös sitä mentaliteettia, että kun kerran on parisuhteeseen menty niin siinä on sitten kärvisteltävä hamaan hautaan asti, vaikka suhde osoittautuisi toimimattomaksi ja sen osapuolet toisilleen sopimattomiksi. Ymmärrän kritiikin siinä mielessä, että osa ihmisistä tosiaan nykyisin eroaa liian herkästi, jo ensimmäisten vaikeuksien tultua. Mutta se ajattelu, että erota ei saisi edes sitten kun on pitkään ja aktiivisesti yritetty parantaa suhdetta siinä onnistumatta, on kieroutunutta. Se liittyy mielestäni tähän samaan mentaliteettiin, jossa rakkaus vain iskee kohtalonomaisesti kuin salamana taivaalta, ja ihmisen tehtävänä on vain hyväksyä että tämän ihmisen kanssa minä päädyin yhteen, ja tässä ollaan. Ei saisi harkita, onko suhde osapuolien onnellisuutta tukeva vai ei.
Ei sillä etsimälläetsimöttömyydellä tarkoiteta, että pitäisi olla passiivinen tai että pitöisi hyväksyä kuka vaan. Sillä tarkoitetaan sitä, että on parempi olla yksin kuin sellaisen kumppanin kanssa, jota et rakasta. Ja että useimmat etsijät luulevat olevansa hyvinkin fiksuja kriteeriensä suhteen, mutta oikeasti ne ovat useimmiten vääriä ja johtavat suhteisiin, jotka muutaman vuoden päästä paljastuvat huonoiksi. Muistakaa, että ennen vanhaan elämänkumppani valittiin loppuelämäksi, joten tällä asialla oli enemmän väliä kuin nyt.
Jos totta puhutaan niin hyvin harva teininä tai parinkympin alkupuolella oleva suhde tulee kestämään. Ihmiset "aikuistuvat" vielä melkein kolmikymppiseksi ja siten myös luonne, mielenkiinnot, arvot yms muuttuvat paljon tuona aikana. Muuttuvat sen jälkeenkin, mutta harvemmin enää niin radikaalisti, esim. naiivius katoaa melkein kaikilta ennen tuota ikää. Todennäköisesti sinullakin kävi tämä "aikuistuminen", ja nyt puhut teistä epäsopivana parina, vaikka alussa olitte hyvä pari (koska ethän muuten olisi ollut noin pitkään suhteessa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei rakkautta saa jos vain odottaa
Ainoaa oikeaa prinssiä tai prinsessaa
T. Nurmio
Vierailija kirjoitti:
Ei sillä etsimälläetsimöttömyydellä tarkoiteta, että pitäisi olla passiivinen tai että pitöisi hyväksyä kuka vaan. Sillä tarkoitetaan sitä, että on parempi olla yksin kuin sellaisen kumppanin kanssa, jota et rakasta.
Näin minäkin käsitän sen, ettei "etsimällä etsi" ketään.
Olen samanikäinen kuin ap ja myös kasvanut siihen ajatusmalliin, että ei saa olla turhan nirso, vaan pitää ottaa se, joka itsestä kiinnostuu. Omassa nuoruudessani ei juuri ollenkaan puhuttu esim. siitä, kuinka tärkeä asia yhteensopiva arvomaailma on parisuhteen onnistumisen kannalta, vaan painotettiin sitä, että kompromisseja on tehtävä ja tärkeintä on, että löytää jonkun. Ei mikään ihme, että ajauduin itsekin suhteisiin täysin epäsopivien miesten kanssa vain siksi, että he palavasti halusivat seurustella kanssani. Jälkeenpäin sitä tietysti tajusi, että he olivat rakastuneet mielikuvaan minusta ja sen mielikuvan rapistuminen oli yksi iso asia, mikä aiheutti kriisejä ja riitoja suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitin entisajalla 2000-luvun alkua ja siitä taaksepäin, siis aikaa ennen nettideittailun muuttumista hyväksytyksi. Sitä aikaa, kun "normaalit" ihmiset löysivät kumppanin jotenkin niin, että se vain osui kohdalle, tai siis tämä oli ihanne. Muistan, kun tein 2000-luvun alussa ilmoituksen deitti.nettiin kun koin, että oman kylän jampoista ei kukaan ole kiinnostunut minusta. Kaverit ja vanhemmat piti sitä nolona ja sain käsityksen, että vain friikit, jotka ei muille kelpaa, joutuvat etsimään kumppania ihan etsimällä, esim. nyt sieltä deitti.netistä. Ja kyllä se ajatus itsellekin sitten vahvistui, kun tapasin sieltä muutaman tyypin jotka olivat jotenkin omituisia, siis esim hihittivät vain hermostuneesti rään valuessa nenästä. Sitten lopetin sen etsimisen todeten että tosiaan etsiä ei kannata, on vain odotettava että se onni osuu kohdalle. Ja kun veljeni luokkakaveri sitten jossain vaiheessa pyysi treffeille niin lähdin, ja siitä seurasi tuo 10 vuoden suhde. Joka oli alkuun jo vääränlaisen ihmisen kanssa, mutta tyhmä kun oli ja opetettu siihen että vaikeudet pitää kestää ja se oikea on se joka vaan joskus sattuu kohdalle kun et edes odota, niin näin kävi.
Kun olin eronnut ja päätin ruveta aktiivisesti tutustumaan miehiin, jos joku mukava löytyisi, niin huomasin saman asenteen siskoissa ja muussa perheessä: ei pidä ruveta etsimään ketään. On oltava yksin ja sitten jossain vaiheessa joku ehkä osuu kohdalle, kun niin on tarkoitettu. Siis sama ajatusmaailma, jonka mukaan on paheksuttavaa etsimällä etsiä on edelleen voimissaan. Ja siihen ajatusmalliin kuuluu myös se, että eron jälkeen on vaan oltava yksin, mieluiten vuosia, ettei kukaan vaan luulisi epätoivoiseksi, jonka on pakko löytää joku. Taas kerran se rakkaus sitten vaan tulee eteen, kunhan muistat, ettet itse saa tehdä mitään sen eteen.
ap
Tunnistan ilmiön hyvin. Äitini opetti aina, että oikea rakkaus ei löydy etsimällä vaan se tulee vastaan kun on tullakseen. Kertoi esimerkkinä kuinka joku pariskunta oli tavannut liikennevaloissa. Baareista ei myöskään tosi rakkautta löydä. Nyt kun ajattelen asiaa, niin se rakkaus kuulostaa joltain yliluonnolliselta ilmiöltä joka vaan tapahtuu. Etsimällä kumppania tätä yliluonnolliselta ilmiötä ei voi tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4 tavoitti hyvin sen mitä tarkoitin. Juuri niin, että kohtalonomainen yhteenpäätyminen tapahtuu, kunhan vaan odottaa, ja nirso ei saa olla. Esim. minä koin niin nolona sen, että minulla olisi ollut miesihanne, että ajattelin olevan turhamaista tavoitella sellaista suhdetta jossa mies on komea (omasta mielestäni). Oli minulla toki muutama lyhyt suhde teinimpänä (15-20 ikävuodet), joista osassa poikaystävät miellytti silmääni, mutta hekin olivat vain kohtalonomaisesti tulleet eteeni ja sattui niin, että ulkonäkö miellytti. Tässä 10 vuoden suhteessa se ei miellyttänyt, mutta olin omaksunut ajatuksen että ulkonäkö ei saa olla tärkein. Ei se alkanut miellyttää sen enempää jatkossakaan, mutta ajattelin että se on oikein ja jaloa.
Ja kyllä muuten voi täysin epäsopivan kanssa olla 10 vuotta. Sitä voi oppia ajattelemaan, että hirveät riidat kuuluu suhteeseen. Kun on nimenomaan omaksunut ajatuksen kohtalonomaisesta yhteenpäätymisestä ja kumppanin sopivuus määritellään vain sellaisten kysymysten kautta kuin juopotteleeko, onko hyvä työ/menestyvä koulussa/. Ja jos vastaus noihin on että ei juopottele paljoa ja käy töissä niin okei, siis on sopiva kumppani. Ja jos oikein kuin luotu on, niin huumorintajua löytyy.
Vasta nyt aikuisena tajusin että jos haluaa hyvän suhteen niin todellakin täytyy etsiä ja määritellä itsekkäästi, mitä haluaa. Ei odotella vain passiivisesti että joku kiinnostuu ja toivoa, että se joku olisi hyvä.
Aikanaan mentiin naimisiin vain käytännön pakottamana,esim. naisilla ei ollut muuta taloudellista toimeentuloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No odotahan nyt ensin et tuota nykyistä suhdetta on kulunu se 10 v
13 sitä on kulunut jo 2 vuotta eikä kertaakaan ole ollut yhtä hirveitä riitoja ja epätoivoa kuin aikaisemmassa oli jo kahden vuoden kohdalla ollut. Jotenkin vaistoan sieltä päästä kohtalonomaiseen kumppanin löytymiseen uskovan mummon.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 57v ja ilmiö on mulle tuttu. Nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla) oltiin ehkä romanttisempia kuin nykyisin. Ei silloin mietitty, mitä tuo toinen ihminen pystyy tarjoamaan minulle (tietty elintaso, haluamani määrä lapsia, asuinpaikka kaupungissa vai maalla jne) vaan elettiin paljon enemmän tunteiden mukaan. "Vaatimuslistat" olivat lyhyitä eli tarvittiin vain ihastuminen ja se, että toisen kanssa oli hyvä olla. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä löytää kyllä kompromissit, joilla yhteiselämästä saadaan molemmille hyvä elämä.
Nykyisin nuoret ovat ehkä tietoisempia siitä, mitä haluavat elämältään ja puolison pitää olla sellainen, että omat toiveet hänen kanssaan myös täyttyvät. Pitää siis olla nk paperilla hyvä. Kumppanin löytyminen kuitenkin vaikeutuu, koska suurin osa haluaisi myös ihastua paperilla hyvään ja tämän seurassa vielä viihtyäkin. Tietyllä tavalla siis etsitään "täydellisempää" ihmistä kuin omassa nuoruudessani.
Siis että 'entisajasta' puhuu 30 v nuori ja tarkoittaa sillä aikaa 10 v sitten?
Tämä on aika hassu aloitus 😀
No vakavasti - esimerkiksi aiempina vuosisatoina rakkaussuhteita ei ollut avioliitoissa juurikaan, vaan kaikki suhteet solmittiin etsimällä etsien järkiperäisesti. Tottakai ihmiset silti rakastuivat toisiinsa himon perusteella ihan niin kuin nykyäänkin. Oli varmaan paljon joko pettämistä tai traagisia kohtaloita.
Esim. 1930-luvulla isovanhempani tapasivat yliopiston bileissä, tuskin etsimällä etsien. Samoin tapasivat vanhempani yliopiston bileissä 60-luvulla. 1960-70-luvulla kaupungistumisen ja ehkäisypillerin myötä lisääntyivät vapaat suhteet muutenkin.
1980-luvulla, kun olin teini, etsittiin kumppania harrastuksista, diskoista, koulusta ja treffi-ilmoituksista. 1990-luvulla netti-ilmoituksilla, olin ekoilla deittinetti-treffeillä silloin. Lopulta tapasin mieheni sattumalta baaritiskillä, kun olin etsimällä etsimässä yhdenyönseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Olen 57v ja ilmiö on mulle tuttu. Nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla) oltiin ehkä romanttisempia kuin nykyisin. Ei silloin mietitty, mitä tuo toinen ihminen pystyy tarjoamaan minulle (tietty elintaso, haluamani määrä lapsia, asuinpaikka kaupungissa vai maalla jne) vaan elettiin paljon enemmän tunteiden mukaan. "Vaatimuslistat" olivat lyhyitä eli tarvittiin vain ihastuminen ja se, että toisen kanssa oli hyvä olla. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä löytää kyllä kompromissit, joilla yhteiselämästä saadaan molemmille hyvä elämä.
Nykyisin nuoret ovat ehkä tietoisempia siitä, mitä haluavat elämältään ja puolison pitää olla sellainen, että omat toiveet hänen kanssaan myös täyttyvät. Pitää siis olla nk paperilla hyvä. Kumppanin löytyminen kuitenkin vaikeutuu, koska suurin osa haluaisi myös ihastua paperilla hyvään ja tämän seurassa vielä viihtyäkin. Tietyllä tavalla siis etsitään "täydellisempää" ihmistä kuin omassa nuoruudessani.
Höpöhöpö.
Ihan samanlaisia ihmiset ovat olleet ennenkin.
Nimittäin että nuorena kelpaavien skaala on laajempi, mitä vanhemmaksi tulee ja tuntee itsensä paremmin, tulee myös valikoivammaksi.
Minä esim. tapailin sika random-miehiä 70-80-luvulla, kun olin parikymppinen. Kun olin kasvanut kolmikymppiseksi, niin olin tarkempi siitä, että vastapuoli on myös ns paperilla kyse.
Eli tässä ri ole kyse "entisajasta" ja "nykyajasta", vaan nuoren ihmisen normaalista omasta kasvuprosessista.
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan mentiin naimisiin vain käytännön pakottamana,esim. naisilla ei ollut muuta taloudellista toimeentuloa.
Jos luet tarkemmin, niin huomaat ap:n tarkoittavan entisajalla 10 v sitten.
Vierailija kirjoitti:
Tarkoitin entisajalla 2000-luvun alkua ja siitä taaksepäin, siis aikaa ennen nettideittailun muuttumista hyväksytyksi. Sitä aikaa, kun "normaalit" ihmiset löysivät kumppanin jotenkin niin, että se vain osui kohdalle, tai siis tämä oli ihanne. Muistan, kun tein 2000-luvun alussa ilmoituksen deitti.nettiin kun koin, että oman kylän jampoista ei kukaan ole kiinnostunut minusta. Kaverit ja vanhemmat piti sitä nolona ja sain käsityksen, että vain friikit, jotka ei muille kelpaa, joutuvat etsimään kumppania ihan etsimällä, esim. nyt sieltä deitti.netistä. Ja kyllä se ajatus itsellekin sitten vahvistui, kun tapasin sieltä muutaman tyypin jotka olivat jotenkin omituisia, siis esim hihittivät vain hermostuneesti rään valuessa nenästä. Sitten lopetin sen etsimisen todeten että tosiaan etsiä ei kannata, on vain odotettava että se onni osuu kohdalle. Ja kun veljeni luokkakaveri sitten jossain vaiheessa pyysi treffeille niin lähdin, ja siitä seurasi tuo 10 vuoden suhde. Joka oli alkuun jo vääränlaisen ihmisen kanssa, mutta tyhmä kun oli ja opetettu siihen että vaikeudet pitää kestää ja se oikea on se joka vaan joskus sattuu kohdalle kun et edes odota, niin näin kävi.
Kun olin eronnut ja päätin ruveta aktiivisesti tutustumaan miehiin, jos joku mukava löytyisi, niin huomasin saman asenteen siskoissa ja muussa perheessä: ei pidä ruveta etsimään ketään. On oltava yksin ja sitten jossain vaiheessa joku ehkä osuu kohdalle, kun niin on tarkoitettu. Siis sama ajatusmaailma, jonka mukaan on paheksuttavaa etsimällä etsiä on edelleen voimissaan. Ja siihen ajatusmalliin kuuluu myös se, että eron jälkeen on vaan oltava yksin, mieluiten vuosia, ettei kukaan vaan luulisi epätoivoiseksi, jonka on pakko löytää joku. Taas kerran se rakkaus sitten vaan tulee eteen, kunhan muistat, ettet itse saa tehdä mitään sen eteen.
ap
Jotenkin suloista, kun sukupolvi toisensa jälkeen kuvittelee keksineensä jotain.
Jo 1960-luvulla oli kirjeenvaihtoilmoituksia lehdet pullollaan. Ei siellä etsitty kirjeenvaihtokaveria kuin harvoin, muuten kyseessä oli Tinderin esiaste eli kirjeitse tapahtuva yhteydenpito potentiaaliseen kumppaniin. Silloin posti kiikutti kirjallisia hengentuotteita ja "foto olisi kiva yllätys" -kuoria edestakaisin ja jos kirjeiden perusteella tyyppi tuntui sopvalta, niin soiteltiin ja tavattiin. Ei se ollut sen ihmeellisempää kuin Tinder nykyisin, joten hankala uskoa, että kaverit ja vanhemmat piti nolona jotain tavallista ja arkipäiväistä. Sama asia, eri kanava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 57v ja ilmiö on mulle tuttu. Nuoruudessani (70- ja 80-luvuilla) oltiin ehkä romanttisempia kuin nykyisin. Ei silloin mietitty, mitä tuo toinen ihminen pystyy tarjoamaan minulle (tietty elintaso, haluamani määrä lapsia, asuinpaikka kaupungissa vai maalla jne) vaan elettiin paljon enemmän tunteiden mukaan. "Vaatimuslistat" olivat lyhyitä eli tarvittiin vain ihastuminen ja se, että toisen kanssa oli hyvä olla. Lähdettiin siitä ajatuksesta, että kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä löytää kyllä kompromissit, joilla yhteiselämästä saadaan molemmille hyvä elämä.
Nykyisin nuoret ovat ehkä tietoisempia siitä, mitä haluavat elämältään ja puolison pitää olla sellainen, että omat toiveet hänen kanssaan myös täyttyvät. Pitää siis olla nk paperilla hyvä. Kumppanin löytyminen kuitenkin vaikeutuu, koska suurin osa haluaisi myös ihastua paperilla hyvään ja tämän seurassa vielä viihtyäkin. Tietyllä tavalla siis etsitään "täydellisempää" ihmistä kuin omassa nuoruudessani.
Höpöhöpö.
Ihan samanlaisia ihmiset ovat olleet ennenkin.
Nimittäin että nuorena kelpaavien skaala on laajempi, mitä vanhemmaksi tulee ja tuntee itsensä paremmin, tulee myös valikoivammaksi.
Minä esim. tapailin sika random-miehiä 70-80-luvulla, kun olin parikymppinen. Kun olin kasvanut kolmikymppiseksi, niin olin tarkempi siitä, että vastapuoli on myös ns paperilla kyse.
Eli tässä ri ole kyse "entisajasta" ja "nykyajasta", vaan nuoren ihmisen normaalista omasta kasvuprosessista.
Meinasinkin juuri tulla jatkamaan edellistä kommenttiani, että toki meistäkin tuli kolmekymppisinä ja yli valikoivampia. Ja uskon myös, että se liittyy just tuohon normaaliin kehitykseen.
Tuo on ihan absurdi ajatuskin, ellei oikeasti ajattele olevansa niin kertakaikkisen keskiverto ihminen, että parhaimman mahdollisen kumppanin löytäminen on helppoa. Tai että kumppanin ei tarvitse olla paras mahdollinen.
Olen 3-kymppinen ja kymmenisen vuotta sitten seuraa hakiessani treffipalvelut alkoivat olla näkyvemmin käytössä ja löysin sieltä miehenikin (tai hän minut), eikä sitä kukaan ihmetellyt. Sitä en ymmärrä, että miten hitossa niitä kumppaneita löytää muuten, minä en ole koskaan seurustellut muuten kuin nettideittien kautta kun en harrasta mitään sosiaalista lajia tms. enkä käy baareissa.