Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsiperheessä vierailu on tehokkain ehkäisykeino.
13.10.2019 |
Olin viikonloppuna käymässä ystäväni luona. Perheessä on kaksi pientä lasta. Taas naurattaa se, kun joku oman elämänsä asiantuntija avautui jossain lehdessä että syy vauvakatoon johtuu siitä, että moni ihminen ei enää näe tavallista perhe-elämää tai ole kertaakaan pitänyt vauvaa sylissään vielä 30-vuotiaanakaan.
Ainakin itselläni asia on päinvastoin. :D Vierailu lapsiperheessä saa aikaan halun syödä tuplamäärän e-pillereitä kun pääsen kotiin. Lapset ovat mukavia, ja nämä ystäväni lapset kivoja ja fiksuja, mutta voi luoja sentään en ikinä hankkisi moisia omaan kotiini. Kaikki, ihan kaikki on vaikeampaa kuin ilman lapsia. Naureskelin ääneen ystävälleni että on melko kaoottinen välipalatilanne käynnissä, vaikka mitään ei edes mennyt pieleen. Ei itkupotkuraivareita tai kummempaa vikinää.
Olen aina tuollaisen parin tunnin vierailun jälkeen aivan loppu, ja mielettömän onnellinen että saan tulla kotiin jossa ei ole lapsia.
Muita veloja joilla samankaltaisia ajatuksia?
N27
P.S. Vauvakosketuksiakin on tullut, minulla on useampi kummilapsi ja sukulaiset ovat lisääntyneet aikuisikäni aikana. Eli siis tämä ystäväni perhe ei ole ainut kokemukseni perhe-elämästä, vauvoista ja lapsista.
Kommentit (514)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kyllä niin samaistua ap.n kommenttiin. Asuin veljeni luona melkein parin kuukauden ajan kun omaa asuntoani remontoitiin. Hänellä on kaksi poikaa ja tyttö, joista vanhin eskarissa. Voin sanoa, että kun oma koti valmistui olin vieläkin varmempi siitä, etten omia lapsia tahdo. Veljeni on vaimonsa kanssa erittäin hyviä vanhempia, mutta päiväkotiin lähtö, ruokailut ja nukkumaanmenot eivät siltikään olleet niitä helpoimpia siirtymiä päivässä.
Tuntuu hassulta, että kun lapsettomana aikuisena ihmisenä sanon, mikä hankaluutta aiheutti perheessä on minulla varmasti lynkkausjoukko valmiina. Mutta kun äiti tai isä puhuu arjen hankaluuksista niin heitä sympataan. Vela ei saa ilmaista omaa mielipidettään lapsiperhearjesta.
Saa. Mutta vanhempana tietää että vela ei ymmärrä asian toista puolta, ja siksi kokemus on puutteellinen. En minä jaksa kuunnella toisen PELKKÄÄ kauhistelua siitä kuinka kamalalta meidän aamupukeminen näyttää. Kun toisaalta se toinen ei ymmärrä sitä tunnetta, kuinka liikuttavalta se tuntuu - sen aamuhässäkän jälkeenkin - tiputtaa se oma lapsi koululle ja katsella kun se taapertaa ystäviensä luo iso reppu selässä keikkuen. Vanhemmuus on työtä ja sen vela näkee. Vanhemmuus on myös palkitsevaa, palkitsevaa sellaisella tavalla mitä vela ei voi ikinä ymmärtää.
Tuokin on tosi hassu olettamus, että lapseton ihminen kuvittelisi lapsiperhe-elämän olevan pelkkää hässäkkää ja negatiivista stressiä ilman mitään palkintoa. Jos asia olisi noin, kukaan tässä maailmassa ei lisääntyisi koskaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Kyllä minä tiedän että vanhempi rakastaa lastaan ja lapsi vanhempaansa. Kyllä minä tiedän että lapsen kehitystä on kiehtovaa seurata. Ei se muuta sitä faktaa etten itse halua elää sellaista elämää.
Ap
Ja saat olla haluamatta. Tuo on vain syy miksi velojen juttuja ei ehkä vanhemmat jaksa kuunnella.
Henk.koht. minulle tulee mieleen lähinnä kypsymätön teini-ikäinen mieleen näistä aikuisista ihmisistä, jotka jaksaa valittaa lapsiperheen normaalista ruokailutilanteesta. Teinithän on sellaisia aika itsekkäitä ja egoistisia, koko maailman pitäisi pyöriä teinin ympärillä ja auta armias jos jostain on pientäkin vaivaa 😂 Mut teini-ikähän on nykyisin pitkittynyt.. en itse vaan jaksa kuunnella sellaista narinaa 🙂
Kommentistasi, jossa sanot veloja kypsymättömiksi teineiksi tulee mieleen äiti joka katuu suuresti lapsiaan. Ja purkaa katumuksen kateudelta haiskahtavilla kommenteillaan.
En suinkaan puhunut KAIKISTA veloista. Vain niistä jotka menee lapsiperheeseen kylään ja kokee oikeudekseen istua siellä naama väärinpäin, arvostella toisten lapsia vain koska he ovat lapsia, tai jaksavat vain valittaa lapsiperheiden elämästä. Sellaiset narisijat on rasittavia ja heistä tulee mieleen teini-ikäinen.
Taisit lukea aloitukseni ihan omanlaistesi lasien läpi. :D Minä en istunut pöydässä naama väärinpäin valittamassa. Meillä oli hauskaa, sekä lapsilla että aikuisilla. Tuohon kaoottisuusheittooni ystäväni tokaisi naurahtaen että tällaista se on suurimman osan aikaa, muista ehkäisy.
Ap
Muista säkin nauraa ku joku äippä ihmettelee sun kolkkoa ja ankeaa kotias!
Jostain kumman syystä luulet, et sun käytös oli korrektia, mut ei se sitä ollut.
Muistan kyllä, tosin kotini ei ole ankea eikä kolkko. :) Kuten eivät myöskään tämän ystäväni lapset. Se että nauraen totean tilanteen olevan kaoottinen, ei ole loukkaus ketään kohtaan. Eikä ystäväni sitä sellaisena myöskään ottanut, nauroi itsekin. Ja tosiaan muistutti siitä ehkäisystä.
Tämä(kin) ketju on nyt tuonut ilmi sen, että on vanhempia jotka lapsistaan huolimatta kykenevät nauramaan itselleen ja arvostamaan muidenkin valintoja. Sitten on toisenlaisia vanhempia, mutta sellaisten luona en kävisi kylässä vaikka tuntisinkin.
Ap
Ymmärrätkö, että ihminen voi nauraa/naurahtaa, vaikka häntä ei oikeasti naurata yhtään?
"Ah - ma nauran, kun kuvani niin kauniina peilissäin nään" (Bianca Castafiore)
Voi hyvin kuvitella sen tilanteen, kun ap istuu kahvipöydässä luoden silmäyksiä äänekkäisiin ja sottaaviin lapsiin. Isäntäväki, joka toki huomaa vieraan katseet, keventää tilannetta empatisoiden ja vitsailee ehkäisystä, että vieraalle tulisi iloinen mieli.
Niin, minä siis autoin ystävääni välipalan valmistelussa kun tuon tokaisun heitin. Lapset olivat kyllä äänekkäitä ja sottasivat, mutta niin lasten kuuluukin. En kävisi vierailulla jos se minua jotenkin ahdistaisi.
P.S. Minä olin se joka siivosi ne sotkut. Jos nyt pikkuhiljaa päästäisiin yli tuosta käsityksestä, että minä olen istunut pöydässä naama norsunv.tulla ja arvostellut heidän tekemisiään.
Ap
Sinä olet "naureskellut" ja arvostellut heidän tekemisiään. Oman elämäsi asiantuntijana, joka vetoaa omaavansa kokemusta vauvoista ja lapsista sillä perusteella, että sukuun on joskus syntynyt pari vauvaa ja piipahdat joskus ystäviesi perheissä. Lapset on usein puheliaita ja ruokapöydässä tapahtuu, se on täysin normaalia lapsiperheellisille, mutta sinä kutsut heidän elämäänsä kaaokseksi, vaikkei mitään grande catastrofia ole edes tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä AP !
Kerrankin kommentti johon voin samaistua.
Itse olen jo varttuneempi (45V) ja tiesin jo teini-iässä, että en tahdo lapsia.Onko pakko kansoittaa tätä palloa liikaa? Jolloin meillä ei enää luonnonvarat riitä pitämään yllä tätä kansaa!
Näinhän se on, me tehdään aika iso ekoteko tässä ohessa. :)
Mä luulin teini-iässä vielä haluavani lapsia. Silloin en nimittäin vielä tiennyt mitä lapsiperhe-elämä todellisuudessa on. Tai toki olen itse ollut perheenjäsen myös lapsena, mutta se perspektiivi ei ole sama kuin vanhemman.
Kun näitä lapsiperhekokemuksia alkoi tulla niin musta tuli vela tosi nopeasti. :D Ei ole mun pala kakkua moinen touhu. Eli siis omalla kohdallani asia on päinvastoin kuin niin, että lapsiperhekokemusten puute aiheuttaa vapaaehtoista lapsettomuutta.
Ap
Eihän sinulla ole kokemusta lapsiperhe-elämästä, ainoastaan ulkopuolisena olet sitä katsonut.
Lapsiperhe elämä on kuin lomamatka, ensin tupsahdetaan outoon paikkaan, etsitään hotellia, ruokapaikkaa, mistä ostaa unohtuneet hammasharjat, vuotaako suihku, metelöikö naapuri. Parissa päivässä huomaat, että pääsääntöisesti tämä on ihanaa, vähän kenkä kalvaa, mutta lopulta löytyi apteekki ja sieltä parasta ikinä rakkolaastaria.
Voit itse päättää marisetko väsymyksestä, metelistä ja rakoista kantapäässä vai nautitko kun huomaat miten nopeasti pienestä punaisena 24/7 huutavasta kääröstä vuodessa kasvaa kävelevä tutkimusmatkaaja. Miten epäilet onkohan tämä kieroon katsova sinappikone ihan normaali ja hetkessä tämä ilmoittaa lähtevänsä vuodeksi Australiaa.
En ymmärrä oliko tämä kommentti kirjoitettu sarkastisesti vai miksi multa meni pointti ohi? Tuo tekstisi kuulostaa juuri siltä horrorilta, jota velat haluavat viimeiseen asti välttää. Tekstistäsi sai minut ainakin vain ajattelemaan, että olet elänyt elämääsi lapsesi kautta ja oma elämäsi on ollut ihan seisahtuneena aina siihen päivään asti, kun lapsesi aikuistuessa on läksinyt Ausseihin ja sinä jäänyt ihmettelemään, mihin kaikki se aika on mennyt omasta elämästäsi. Kiva juttu, että pystyt lapsesi puolesta iloitsemaan. Mutta velalle tuo on ihan painajaismaista. Ja minä en ainakaan ymmärtänyt tuota reissuvertausta, matkustelen itse todella paljon ja yksi reissujen parhaista puolista onkin juuri se vapaus. Reissusta pääsee aina takaisin kotiin eikä tarvitse sitoutua lähes 20 vuodeksi pyhittämään koko elämäänsä vain toiselle ihmisolennolle. Yksin reissatessa ei tarvitse mennä muiden ihmisten ehdoilla, vaan saa päättää mitä teet, missä teet, milloin teet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Voitko mainita yhden tieteenalan, joka ei ole sitä mieltä että kaikki psykologiset ilmiöt ovat aivokemiaa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
Mitä muuten on aistiesi ulkopuolisessa maailmassa? Ainoa todellisuus on se mikä on pääsi sisällä,mitä on valo tai punainen väri? Aivojen näkökeskus on täysin pimeä paikka siellä ei ole valoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kyllä niin samaistua ap.n kommenttiin. Asuin veljeni luona melkein parin kuukauden ajan kun omaa asuntoani remontoitiin. Hänellä on kaksi poikaa ja tyttö, joista vanhin eskarissa. Voin sanoa, että kun oma koti valmistui olin vieläkin varmempi siitä, etten omia lapsia tahdo. Veljeni on vaimonsa kanssa erittäin hyviä vanhempia, mutta päiväkotiin lähtö, ruokailut ja nukkumaanmenot eivät siltikään olleet niitä helpoimpia siirtymiä päivässä.
Tuntuu hassulta, että kun lapsettomana aikuisena ihmisenä sanon, mikä hankaluutta aiheutti perheessä on minulla varmasti lynkkausjoukko valmiina. Mutta kun äiti tai isä puhuu arjen hankaluuksista niin heitä sympataan. Vela ei saa ilmaista omaa mielipidettään lapsiperhearjesta.
Saa. Mutta vanhempana tietää että vela ei ymmärrä asian toista puolta, ja siksi kokemus on puutteellinen. En minä jaksa kuunnella toisen PELKKÄÄ kauhistelua siitä kuinka kamalalta meidän aamupukeminen näyttää. Kun toisaalta se toinen ei ymmärrä sitä tunnetta, kuinka liikuttavalta se tuntuu - sen aamuhässäkän jälkeenkin - tiputtaa se oma lapsi koululle ja katsella kun se taapertaa ystäviensä luo iso reppu selässä keikkuen. Vanhemmuus on työtä ja sen vela näkee. Vanhemmuus on myös palkitsevaa, palkitsevaa sellaisella tavalla mitä vela ei voi ikinä ymmärtää.
Tuokin on tosi hassu olettamus, että lapseton ihminen kuvittelisi lapsiperhe-elämän olevan pelkkää hässäkkää ja negatiivista stressiä ilman mitään palkintoa. Jos asia olisi noin, kukaan tässä maailmassa ei lisääntyisi koskaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Kyllä minä tiedän että vanhempi rakastaa lastaan ja lapsi vanhempaansa. Kyllä minä tiedän että lapsen kehitystä on kiehtovaa seurata. Ei se muuta sitä faktaa etten itse halua elää sellaista elämää.
Ap
Ja saat olla haluamatta. Tuo on vain syy miksi velojen juttuja ei ehkä vanhemmat jaksa kuunnella.
Henk.koht. minulle tulee mieleen lähinnä kypsymätön teini-ikäinen mieleen näistä aikuisista ihmisistä, jotka jaksaa valittaa lapsiperheen normaalista ruokailutilanteesta. Teinithän on sellaisia aika itsekkäitä ja egoistisia, koko maailman pitäisi pyöriä teinin ympärillä ja auta armias jos jostain on pientäkin vaivaa 😂 Mut teini-ikähän on nykyisin pitkittynyt.. en itse vaan jaksa kuunnella sellaista narinaa 🙂
Kommentistasi, jossa sanot veloja kypsymättömiksi teineiksi tulee mieleen äiti joka katuu suuresti lapsiaan. Ja purkaa katumuksen kateudelta haiskahtavilla kommenteillaan.
En suinkaan puhunut KAIKISTA veloista. Vain niistä jotka menee lapsiperheeseen kylään ja kokee oikeudekseen istua siellä naama väärinpäin, arvostella toisten lapsia vain koska he ovat lapsia, tai jaksavat vain valittaa lapsiperheiden elämästä. Sellaiset narisijat on rasittavia ja heistä tulee mieleen teini-ikäinen.
Taisit lukea aloitukseni ihan omanlaistesi lasien läpi. :D Minä en istunut pöydässä naama väärinpäin valittamassa. Meillä oli hauskaa, sekä lapsilla että aikuisilla. Tuohon kaoottisuusheittooni ystäväni tokaisi naurahtaen että tällaista se on suurimman osan aikaa, muista ehkäisy.
Ap
Muista säkin nauraa ku joku äippä ihmettelee sun kolkkoa ja ankeaa kotias!
Jostain kumman syystä luulet, et sun käytös oli korrektia, mut ei se sitä ollut.
Muistan kyllä, tosin kotini ei ole ankea eikä kolkko. :) Kuten eivät myöskään tämän ystäväni lapset. Se että nauraen totean tilanteen olevan kaoottinen, ei ole loukkaus ketään kohtaan. Eikä ystäväni sitä sellaisena myöskään ottanut, nauroi itsekin. Ja tosiaan muistutti siitä ehkäisystä.
Tämä(kin) ketju on nyt tuonut ilmi sen, että on vanhempia jotka lapsistaan huolimatta kykenevät nauramaan itselleen ja arvostamaan muidenkin valintoja. Sitten on toisenlaisia vanhempia, mutta sellaisten luona en kävisi kylässä vaikka tuntisinkin.
Ap
Ymmärrätkö, että ihminen voi nauraa/naurahtaa, vaikka häntä ei oikeasti naurata yhtään?
"Ah - ma nauran, kun kuvani niin kauniina peilissäin nään" (Bianca Castafiore)
Voi hyvin kuvitella sen tilanteen, kun ap istuu kahvipöydässä luoden silmäyksiä äänekkäisiin ja sottaaviin lapsiin. Isäntäväki, joka toki huomaa vieraan katseet, keventää tilannetta empatisoiden ja vitsailee ehkäisystä, että vieraalle tulisi iloinen mieli.
Niin, minä siis autoin ystävääni välipalan valmistelussa kun tuon tokaisun heitin. Lapset olivat kyllä äänekkäitä ja sottasivat, mutta niin lasten kuuluukin. En kävisi vierailulla jos se minua jotenkin ahdistaisi.
P.S. Minä olin se joka siivosi ne sotkut. Jos nyt pikkuhiljaa päästäisiin yli tuosta käsityksestä, että minä olen istunut pöydässä naama norsunv.tulla ja arvostellut heidän tekemisiään.
Ap
Sinä olet "naureskellut" ja arvostellut heidän tekemisiään. Oman elämäsi asiantuntijana, joka vetoaa omaavansa kokemusta vauvoista ja lapsista sillä perusteella, että sukuun on joskus syntynyt pari vauvaa ja piipahdat joskus ystäviesi perheissä. Lapset on usein puheliaita ja ruokapöydässä tapahtuu, se on täysin normaalia lapsiperheellisille, mutta sinä kutsut heidän elämäänsä kaaokseksi, vaikkei mitään grande catastrofia ole edes tapahtunut.
Sinä vääntelet taas sanomisiani oman, vihamielisen agendasi ajamiseksi. Minä en ole sanonut että heidän elämänsä on kaoottista. Minä sanoin, että ruokailutilanne näyttäytyi minulle kaoottisena. Se oli meistä molemmista ihan hauskaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Haluttiin faktoja kehiin, ja AP löi faktat kehiin. Vastaus on "Voi kultapieni" :D
Vähän sama kun keskustelisi ääriuskovaisen kanssa, argumenttina on pelkkää mutua. Saat uskoa mihin haluat, mutta älä nyt alennu tolle tasolle.
-eri
Itsellä on kaksi jo yläkouluikäistä lasta ja tajusin että olen ehkä raskaana. Ehkäisy kyllä käytössä mutta eihän nekään varmoja ole.
En pysty näkemään muuta ratkaisua kuin abortti. En kehtaa kertoa kenellekään että lähes 40-vuotiaana tulen vahingossa raskaaksi mutta pitää en aio. En halua siihen härdellii enää, nyt alkaa olemaan juuri sopivan helppoa ja lasten kanssa löytyy tekemistä.
Eikä enää tarvitse olla koko ajan saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo kyllähän lapsista ääntä lähtee vaikkei mitään kummempaa tapahdukaan esim. Pöydässä on hälinää kun molemmat muksut selittää. Kyllähän itse myös joutuu nähdä enemmän vaivaa syömisten laittamiseen kun on muksuja. Ulkopuolisen silmissä jolla ei ole lapsia voi välipala hetketkin näyttää kaaottimaiselta vaikka itse meinaa, tyytyväisenähyvin meni ja ihan normaali kuvio.
Vierailija kirjoitti:
Täysin riittämätön näkemys. Et ota ollenkaan huomioon sitä että lasten saaminen, ja perheenperustaminen kiteytyy lopulta ihan muihin asioihin kuin pikkulapsiaikaan, tai väliaikaiseen ulkonäköön (kukaan ei pysty sanomaan 60-vuotiaasta naisesta päälle päin onko hänellä lapsia vain ei).
On myös helppo olla tyytyväinen elämään kun mikään ei ole muuttunut(mainitsemasi toisen valinnan tehneet). Muutos on ylenesä aina jollain tapaa vaikea, ainakin jossain vaiheessa. Katuminen on ihan muuta kuin se että vaikeana hetkenä miettii että olisi helpommallakin voinut päästä. En ole tavannut ketään aikuisten lasten vanhempaa joka katuisi lapsiaan. Perhe, ja omat lapset ovat tärkeät tavalla jota ei voi selittää tyhjentävästi. Omat lapset ovat 18 vuotta elämästään vanhemman huollon alaisena. Sen jälkeen on vielä aika paljon elämää jäljellä. Isoäitini kuoli 98-vuotiaana, ja tuolloin hänen vanhin lapsensa oli 78 vuotta. Eli 60 vuotta vrt siihen 18 vuoteen minkä lapsi asui kotona ja oli huollettavana. Voin kertoa että aika paljon mahtui noihin 60 vuoteen. Päättelen että kirjoittajan täytyy olla vielä aika nuori, kun käsitys lapsista ja perheestä rajoittuu pikkulapsiarkeen ja nukkumattoiin öihin.
Kiitos tämän kommentin kirjoittajalle. Tässä keskustelussa ihmetyttää juurikin tuo, että lapsen hankkimista ei nähdä uuden ihmisen saattamisena maailmaan, kokonaisine elämänkaarineen.
Lapsen ja vanhemman suhde ja yhteinen matka käsittää monia muitakin vaiheita kuin sen pikkulapsivaiheen. Iloineen ja murheineen. Sillä matkalla osatkin useimmiten vaihtuu, kuka auttaa ja on autettava. Vuosissa mitaten, lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin enimmäkseen kahden aikuisen välinen suhde.
Näin. Tiettyyn pisteeseen asti pystyy valitsemaan tekeekö lapsia vai ei. Jossain vaiheessa sitä valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Karua mutta totta. On inhmillistä etsiä tukea ympäriltään omille valinnoilleen vielä silloin kun se valinta on mahdollista muuttaa. Lapsen tehneet eivät koskaan enää ole lapsettomia, toisin kuin he joilla ei ole lapsia. Vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Voitko mainita yhden tieteenalan, joka ei ole sitä mieltä että kaikki psykologiset ilmiöt ovat aivokemiaa?
Ap
Teologia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin kyllä niin samaistua ap.n kommenttiin. Asuin veljeni luona melkein parin kuukauden ajan kun omaa asuntoani remontoitiin. Hänellä on kaksi poikaa ja tyttö, joista vanhin eskarissa. Voin sanoa, että kun oma koti valmistui olin vieläkin varmempi siitä, etten omia lapsia tahdo. Veljeni on vaimonsa kanssa erittäin hyviä vanhempia, mutta päiväkotiin lähtö, ruokailut ja nukkumaanmenot eivät siltikään olleet niitä helpoimpia siirtymiä päivässä.
Tuntuu hassulta, että kun lapsettomana aikuisena ihmisenä sanon, mikä hankaluutta aiheutti perheessä on minulla varmasti lynkkausjoukko valmiina. Mutta kun äiti tai isä puhuu arjen hankaluuksista niin heitä sympataan. Vela ei saa ilmaista omaa mielipidettään lapsiperhearjesta.
Saa. Mutta vanhempana tietää että vela ei ymmärrä asian toista puolta, ja siksi kokemus on puutteellinen. En minä jaksa kuunnella toisen PELKKÄÄ kauhistelua siitä kuinka kamalalta meidän aamupukeminen näyttää. Kun toisaalta se toinen ei ymmärrä sitä tunnetta, kuinka liikuttavalta se tuntuu - sen aamuhässäkän jälkeenkin - tiputtaa se oma lapsi koululle ja katsella kun se taapertaa ystäviensä luo iso reppu selässä keikkuen. Vanhemmuus on työtä ja sen vela näkee. Vanhemmuus on myös palkitsevaa, palkitsevaa sellaisella tavalla mitä vela ei voi ikinä ymmärtää.
Tuokin on tosi hassu olettamus, että lapseton ihminen kuvittelisi lapsiperhe-elämän olevan pelkkää hässäkkää ja negatiivista stressiä ilman mitään palkintoa. Jos asia olisi noin, kukaan tässä maailmassa ei lisääntyisi koskaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Kyllä minä tiedän että vanhempi rakastaa lastaan ja lapsi vanhempaansa. Kyllä minä tiedän että lapsen kehitystä on kiehtovaa seurata. Ei se muuta sitä faktaa etten itse halua elää sellaista elämää.
Ap
Ja saat olla haluamatta. Tuo on vain syy miksi velojen juttuja ei ehkä vanhemmat jaksa kuunnella.
Henk.koht. minulle tulee mieleen lähinnä kypsymätön teini-ikäinen mieleen näistä aikuisista ihmisistä, jotka jaksaa valittaa lapsiperheen normaalista ruokailutilanteesta. Teinithän on sellaisia aika itsekkäitä ja egoistisia, koko maailman pitäisi pyöriä teinin ympärillä ja auta armias jos jostain on pientäkin vaivaa 😂 Mut teini-ikähän on nykyisin pitkittynyt.. en itse vaan jaksa kuunnella sellaista narinaa 🙂
Kommentistasi, jossa sanot veloja kypsymättömiksi teineiksi tulee mieleen äiti joka katuu suuresti lapsiaan. Ja purkaa katumuksen kateudelta haiskahtavilla kommenteillaan.
En suinkaan puhunut KAIKISTA veloista. Vain niistä jotka menee lapsiperheeseen kylään ja kokee oikeudekseen istua siellä naama väärinpäin, arvostella toisten lapsia vain koska he ovat lapsia, tai jaksavat vain valittaa lapsiperheiden elämästä. Sellaiset narisijat on rasittavia ja heistä tulee mieleen teini-ikäinen.
Taisit lukea aloitukseni ihan omanlaistesi lasien läpi. :D Minä en istunut pöydässä naama väärinpäin valittamassa. Meillä oli hauskaa, sekä lapsilla että aikuisilla. Tuohon kaoottisuusheittooni ystäväni tokaisi naurahtaen että tällaista se on suurimman osan aikaa, muista ehkäisy.
Ap
Muista säkin nauraa ku joku äippä ihmettelee sun kolkkoa ja ankeaa kotias!
Jostain kumman syystä luulet, et sun käytös oli korrektia, mut ei se sitä ollut.
Muistan kyllä, tosin kotini ei ole ankea eikä kolkko. :) Kuten eivät myöskään tämän ystäväni lapset. Se että nauraen totean tilanteen olevan kaoottinen, ei ole loukkaus ketään kohtaan. Eikä ystäväni sitä sellaisena myöskään ottanut, nauroi itsekin. Ja tosiaan muistutti siitä ehkäisystä.
Tämä(kin) ketju on nyt tuonut ilmi sen, että on vanhempia jotka lapsistaan huolimatta kykenevät nauramaan itselleen ja arvostamaan muidenkin valintoja. Sitten on toisenlaisia vanhempia, mutta sellaisten luona en kävisi kylässä vaikka tuntisinkin.
Ap
Ymmärrätkö, että ihminen voi nauraa/naurahtaa, vaikka häntä ei oikeasti naurata yhtään?
"Ah - ma nauran, kun kuvani niin kauniina peilissäin nään" (Bianca Castafiore)
Voi hyvin kuvitella sen tilanteen, kun ap istuu kahvipöydässä luoden silmäyksiä äänekkäisiin ja sottaaviin lapsiin. Isäntäväki, joka toki huomaa vieraan katseet, keventää tilannetta empatisoiden ja vitsailee ehkäisystä, että vieraalle tulisi iloinen mieli.
Niin, minä siis autoin ystävääni välipalan valmistelussa kun tuon tokaisun heitin. Lapset olivat kyllä äänekkäitä ja sottasivat, mutta niin lasten kuuluukin. En kävisi vierailulla jos se minua jotenkin ahdistaisi.
P.S. Minä olin se joka siivosi ne sotkut. Jos nyt pikkuhiljaa päästäisiin yli tuosta käsityksestä, että minä olen istunut pöydässä naama norsunv.tulla ja arvostellut heidän tekemisiään.
Ap
Sinä olet "naureskellut" ja arvostellut heidän tekemisiään. Oman elämäsi asiantuntijana, joka vetoaa omaavansa kokemusta vauvoista ja lapsista sillä perusteella, että sukuun on joskus syntynyt pari vauvaa ja piipahdat joskus ystäviesi perheissä. Lapset on usein puheliaita ja ruokapöydässä tapahtuu, se on täysin normaalia lapsiperheellisille, mutta sinä kutsut heidän elämäänsä kaaokseksi, vaikkei mitään grande catastrofia ole edes tapahtunut.
Sinä vääntelet taas sanomisiani oman, vihamielisen agendasi ajamiseksi. Minä en ole sanonut että heidän elämänsä on kaoottista. Minä sanoin, että ruokailutilanne näyttäytyi minulle kaoottisena. Se oli meistä molemmista ihan hauskaa.
Ap
Eli siis tarkoitatko että yhden hassunhauskan ruokailutilanteen näkeminen on sinulle tehokkain ehkäisykeino?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mäkin voin sanoa, että olisin suurella todennäköisyydellä hyvä äiti, vaikken lapsia ole halunnut (ikää päälle 30 v). Olen korkeakoulutettu, pystyn omaksumaan tietoa ja soveltamaan sitä arjessa. Minulla on hyvä taloudellinen tilanne, hyvät työllisyysnäkymät ja olen mm opiskelu- ja työelämässä osoittanut, että pystyn pitkäjänteiseen työhön ja siedän myös epävarmuutta ja -mukavuutta. Suoriudun arjen pyörityksestä ongelmitta, hoidan laskut ajallaan, pidän vakuutukset kunnossa jne. Minulla on hyvinvoivia ja terveitä lemmikkejä, joten pystyn myös huolehtimaan avuttomista ja puolustuskyvyttömistä olennoista ja hoivaamaan muita sekä kasvattamaan ainakin koirista yhteiskuntakelpoisia ja mukavia otuksia. Ennen kaikkea minulla ja puolisollani on pitkä, tasainen ja onnellinen parisuhde, jossa voidaan keskustella asioista avoimesti ja vastuiden jako sujuu. Tiedostan oman persoonani heikkoudet ja osaan ottaa aikalisän, ennen kuin huonot puoleni vaikka konfliktitilanteessa ottavat vallan.
Jos tulisin vahingossa raskaaksi, voi hyvin olla, että pitäisin vauvan. Ja olisin hyvä äiti ja varmasti rakastaisin lastani. Silti en aktiivisesti lasta halua. Jatkuvasti tähän maailmaan syntyy suunnittelemattomia vauvoja - toisaalta myös vauvoja, jotka ovat haluttuja mutta ihan epärealistisin tai väärin perustein. Iso osa vanhemmista kasvaa ihan hyviksi, kun lapsi on syntynyt. Toisaalta se lapsen etukäteen haluaminen ei ole mikään autuaaksi tekevä asia.
Niin ja näille pösilöille, jotka jankkaavat, että miksi tätä lasten hankkimatta jättämisaihetta nostetaan keskusteluun. No, ehkä teidän aivonne ovat lapsiarjessa sulaneet niin pahasti, että ette seuraa ajankohtaisia aiheita. Koska kukaan, joka on lehtiä viime aikoina lukenut, ei ole voinut välttyä tältä keskustelulta - syntyvyys on Suomessa ennätysalhaista ja sille haetaan kissojen ja koirien kanssa syitä. Yksi toistuva väite on, että nuoret aikuiset eivät näe lapsiperhe-elämää kun kavereilla tai sisaruksillakaan ei ole lapsia, joten se ei näyttäydy oikein vaihtoehtonakaan. No, ap ja mm minä olemme kyllä lapsiperhe-elämää sivusta seuranneet eikä se ole ainakaan lisännyt lastentekohaluja. Mutta joo, kun meistä veloista nyt valtakunnan tasolla jatkuvasti jauhetaan, niin kai me itsekin saamme osallistua keskusteluun?
Vakuuttelusta huolimatta tyylisi särkyy viimeisessä kappaleessa, kun hermo ei pidä, vaan täytyy ruveta inisemään lapsiarjen sulattamista aivoista. Lapsellista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Ohis, mutta ei kukaan kunnioitettavaa psykologian alan tutkija ajattele, että alan ilmiöt ovat redusoitavissa "aivokemiaan". Tietenkään mitään psykologista ei tapahdu ilman että aivoissa tapahtuu jotain, mutta se ei tarkoita että mitään muuta ei tapahtuisi tai että meillä olisi selkeä kausaaliketju aivoista käyttäytymiseen ja tunteisiin. Älkää tuomitko psykologiaa ap:n "kuuden vuoden psykologian opintojen" annin takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama, hankkiiko lapsia vai ei. Turhaa jankkausta.
Itse sain ensimmäisen lapseni 36-vuotiaana, 27 vuotta sitten. On siis kokemusta kummastakin puolesta. Nautin elämästämi sinkkuja lapsettomana, mutta myös lapsiperhe-elämästä. Nyt vanhana naisena en kadu kumpaakaan aikaa. Miksi tuhlata elämäänsä tai rajallista aikaansa asioiden selittelyyn? Jokainen valitkoot itse, tai toivottovati pystyvät siihen. Koittakaa edes olla onnellisia siinä tilanteessa, missä olettekin. Ei tämä aina ruusuilla tanssimista ole, olen itsekin kokenut puolison itsemurhasta lähtie kaikenlaista. Se on antanut perspektiiviä olla vertailematta omaa elämääni muiden elämiin.
T. Anja
Huoh. Tuo vasta jankkausta onkin, että älkää jankuttako ja selittäkö. Ei tässä kukaan jankuta eikä selitä, vaan keskustellaan ajankohtaisesta aiheesta, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja sen syistä. Tai siitä, ettei sen syy ehkä olekaan se mistä lehdissä on kirjoiteltu.
Ap
Ap on yksi v..tun nariseva pikkutyttö. Mene vaikka jumppaan näin sunnuntaina, äläkä itke täällä, keskenkasvuinen kakara!
Mikäs sut suututti? Onko ressiä? Voit kertoa mulle, mulla on aikaa. Olen hiljaisessa päivystysvuorossa, siksi en nyt ikävä kyllä pääse sinne jumppaankaan. Ei sillä että menisin muutenkaan.
Ap
Jos olet synnytysikäinen, niin sinulla on mahdollisuus mielenmuutokseen. Tulethan kertomaan miten meni sitten kun olet n. 50v?
Haha 😆 itsekin olen miettinyt, että pitäisi aina lasten kiukkupäivinä pysähtyä läheisen yläasteen pihan viereen. Varmasti toimisi hyvänä ehkäisyvalistuksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Voitko mainita yhden tieteenalan, joka ei ole sitä mieltä että kaikki psykologiset ilmiöt ovat aivokemiaa?
Ap
Teologia.
Teologia ei ole varsinaisesti mitään tiedettä sen enempää kuin satujen tulkkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä, ettet hanki lapsia AP. Kaikista ei ole äideiksi.
Uskon että olisin hyvä äiti jos lapsen hankkisin. Mutta en halua hankkia.
Ja joo joo, lapsia ei hankita vaan niitä siunaantuu jos on siunaantuakseen. :D
Ap
Jos uskoisit olevasi hyvä äiti, niin sisimmissäsi saatat perheen haluta.
Lapsia halumaton kun ei todennäköisimmin ole hyvä äiti. Käytöksestä kun aina vaistoaisi, että haluaisi olla jossain ihan muualla.
Ongelma on siinä, että vaikka ihminen ei haluaisi lasta ja sellaisen saa, hän suurella todennäköisyydellä silti rakastaa lastaan paljon. Hormonit hoitavat sen puolen. Joten vaikka lapsi olisi täysin vahinko niin en jaksa uskoa että ainakaan kaikki äidit sitten jatkuvasti katuisivat lapsensaantia vaikka eivät sitä alunperin olisikaan halunneet.
Ap
Hormonit voivat pitää siitä huolen muutaman vuoden, vaan mitä sen jälkeen?
No, mitä sen jälkeen? En usko että hormonien ohjaama rakkaus omaa jälkeläistä kohtaan varsinaisesti häviää mihinkään. Vai mitä tarkoitat?
Ap
Omasta kokemuksesta huomasin, että voimakkaimmat hormonit vaikuttavat n. pari vuotta, sitten alkaa taas nähdä sen vauva-/taaperokuplan ulkopuolelle.
Eli mitä tapahtuu, jos tuon hormonihuurun haihtuessa pohjalla ei olekaan sitä halukkuutta äitiyteen ja lapsiperhe-elämään, van tunne että tekee homman vastentahtoisesti?
Okei, tuollaisesta en tiennytkään. En osaa vastata, ei ole kokemusta ja kuulen tosiaan tuosta ilmiöstä nyt ensimmäisen kerran.
Ap
No, ei ole eka kerta kun lapseton luulee tietävänsä kaiken lapsiperhe-elämästä, mutta lopulta ei tiedä paljoakaan.
Mikä sai sinut kuvittelemaan, että minä luulen tietäväni kaiken lapsiperhe-elämästä?
Tuo tosiaan tuli yllätyksenä, että rakkaus lasta kohtaan laantuu kun lapsi kasvaa. En ole moiseen ilmiöön törmännyt koskaan, vaikka olen tehnyt pitkän sivuaineen psykologiasta.
Ap
Hormonit ei ole yhtä kuin rakkaus, eli siinä menet jo metsään. Hormonit tekevät sen, että huolehtii lapsesta parhaimmalla mahdollisella tavalla, niiden avulla kestää paremmin univajeen ja herkistyy ymmärtämään paremmin, mitä itkevä vauva on vailla.
Tuo alkoi ainakin itselläni hellittää parin vuoden jälkeen, ja aloin nähdä taas maailmassa muutakin kuin vain lapseni.Rakkaus ja kiintymys lapseen on kuitenkin jotain syvempää kuin vain hormonitoiminta. Vaikka ei ole enää hormonihuuruissa, niin silti rakastaa lastaan ja mieluusti viettää tämän kanssa aikaa, vaikkei lapsi tarvitse enää yhtä intensiivistä hoitoa kuin vauvana ja taaperona.
Rakkaus ja kiintymys on 100% aivokemiaa ja hormonien tekoa, oli sitten kyse minkätyyppisestä rakkaudesta tahansa.
Ap
Toki, mutta tässä hämää tuo 100%. Laita 100% faktaa kehiin, kiitos.
Enpä taida nyt jaksaa etsiä ja kirjoittaa puhtaaksi kuuden vuoden psykologian opintoja. :D
Mutta ihan kaikki mitä teet lähtee aivokemiasta. Kaikki tunteesi ja ajatuksesi ovat 100% aivokemiaa, välittäjäaineiden ja hormonien säätelemää. Mitään mystistä, ihmisen aivoista ulopuolista rakkautta ei ole olemassa, ei mitenkään voisi olla.
Mutta tämä menee nyt pahasti ohi aiheen.
Ap
No tuohan on vain yksi tieteenala ja sen näkemys asiasta, ei mikään 100% absoluuttinen totuus. Voi kultapieni.
Voitko mainita yhden tieteenalan, joka ei ole sitä mieltä että kaikki psykologiset ilmiöt ovat aivokemiaa?
Ap
Teologia.
Teologia ei ole varsinaisesti mitään tiedettä sen enempää kuin satujen tulkkaus.
No sinä nyt et tietenkään voi tehdä päätöstä siitä mikä hyväksytään tieteenalaksi ja mikä ei.
Alue: Aihe vapaa
Hormonit eivät tee kenestäkään automaattisesti rakastavia vanhempia, se nyt on selvä. Mutta niistä, joilla hormonitoiminta toimii ns. normaalisti, se usein tekee. Vanhemman kiintymys lapseensa on evoluutiossa kehittynyt ominaisuus joka suojaa suvun jatkumisen.
Jos tämä hormonitoiminta ei toimi tarkoitetulla tavalla, kiintymystä ei synny. Näinkin voi käydä.
Ap