Järjetön häpeän tunne aina sosiaalisten tilanteiden jälkeen

Minä en häpeä itseäni, juuri eilen tulin kaupasta ja huomasin vasta kotona että lahkeesta roikkui wc paperia. Kaupassa oli tuttuja samaan aikaan, mm. pari opettajaa ja yksi naapuri. Ei hävetä. Naurattaa sitäkin enemmän.

Minulla oli sama, mutta olen päässyt siitä yli. Nyt kysyt varmaankin, että miten? En osaa kertoa, koska en itsekään tiedä mikä se tekijä elämässäni tarkalleen on ollut, joka on minut häpeästä vapauttanut. Ei se vieläkään täydellistä ole, mutta en enää jätä häpeän vuoksi asioita tekemättä.

Luultavasti kohentunut tilanne kuitenkin suurimmalta osin johtuu siitä, että olen kohdannut työelämässä ja vapaa-ajalla hyväksyntää, ja se on riittänyt rakentamaan itsetuntoa. Riittävästi onnistumisen kokemuksia siis. Totta kai itsekin olen valtavasti asiaa työstänyt ja järkeillyt, altistanut itseäni ja muistutellut itselleni säännöllisesti, etten ole kaiken keskipiste.

Olen esimerkiksi tietoisesti luopunut muiden kyttäämisestä, joka johtui siitä, että yritin koko ajan skannata kanssaihmisten suhtautumista itseeni. Oli aika vapauttavaa tajuta, että ihmiset ovat kiinnostuneempia itsestään kuin ympäristöstään. Pikku hiljaa sitten pääsin siihen, että pystyn ottamaan myös negatiivista palautetta vastaan ilman, että se musertaa henkisesti.

Sen tiedän kyllä mistä häpeäni johtuu, ja siitä on tässä ketjussa monikin jo maininnut. Jos en lapsena jotakin tiennyt, niin minut häpäistiin. Jos en jotakin osannut valmiiksi, minut häpäistiin. Minua ei kamalasti lapsena opetettu ja neuvottu, piti vain seurata miten asiat tehdään ja seurata perässä. Jos jonkin tajusi väärin, niin sai haukut tyhmyydestä. Hyvä puoli on se, että opin itsenäiseksi ja omatoimiseksi. Huono puoli oli (tietenkin itsetunnon ja minäkuvan kehittymättömyyden lisäksi) se, etten oppinut pyytämään apua.

Sama.. aikoinaan päätin etten puhu mitään turhaa (ellei joku puhu minulle tai kysy jotain) niin ei tarvitse jälkeenpäin häpeillä sanomisiani. No, tämäkin on nyt sitten ongelma kun olen kuulemma hiljainen ja ujo ja siitä pitää aina jonkun huomautella.

Pääsin häpeästä ihan vain sillä että mokailin kamalasti. Erään pitkän ja onnettoman tapahtumasarjan johdosta jouduin kävelemään alasti Helsingin keskustassa keskellä kirkasta päivää, ja sanotaanko että sen tempauksen jälkeen mikään änkytys jossain keskustelussa yms ei ole tuntunut enää miltään!!! :D

Mene ja munaa itsesi, kyllä se siitä

Vierailija kirjoitti:

Tämä henkilö on kirjoittanut oivaltavia kirjoja aihepiiristä:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Mattila

Psykoanalyysi ei ole nykypäivää! Etsi parempaa luettavaa!

Vierailija kirjoitti:

Monta kertaa täysien tuppisuiden kanssa tulee puhutta vähän mitä sattuu ja vain siksi, että tällainen hiljaisuus osaa olla todella vaivaannuttavaa ja meitsi yrittää pitää juttua yllä :D

Ymmärrät varmaan, että ainoa jota tilanne vaivaa, olet SINÄ. Ja vain SINÄ teet tilanteesta vaivaannuttavan myös toiselle.

😶

Oon huomannut että ajan mukana tollaset ajatukset häviää kokonaan. Sille ei voi muuta. Jos oot vielä siinä 16-28v ikähaarukassa, niin ne ajatukset kyllä hillitsevät loppua kohti. Ite oon kans käyny aivan samoja ajatuksia läpi, että en ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä, hävettää itseni puolesta ja että kaikki ajattelee miten nauretteva toi ihminen on, mutta tosiasia on se kuin monet ovat tässä keskustelussa jo sanoneet, ihmiset suurimmasta osasta ajasta ajattelevat vain itseään ja omia ongelmiaan, tosin aina voi törmätä pariin kusipäähän jotka saavat vihaamaan itseään ja vain vahvistamaan omia tunteita, mutta loppupeleissä ei ole kyse itsestään. Jos havahdut ajatukseen että joku lähiystävistäsi/sukulaisistasi/vanhemmistasti ovat ton kaltasia, niin pyri ottamaan etäisyyttä mahdollisimman nopeasti, sillä ne eivät auta asiaa lainkaan.

Oletko nuori? Itse olin samanlainen nuorena mutta nyt vanhemmiten olen huomannut että tuollaisten asioiden valvominen on turhaa, koska et ikinä hyödy siitä mitenkään ja tekee olon ahdistavaksi jos jokaista sanomistaan pitää miettiä. Jos joku ei pidä sinusta niin muista että se on hänen ongelmansa, ei sinun. En usko että kukaan jaksaa olla aina täydellinen sanomisissaan, kukaan ei ole täydellinen, kaikki tekevät virheitä ja ovat erehtyväisiä.

Opettele rakastamaan itseäsi oikealla, terveellä tavalla.

Tämä on vaikeaa, että kaikkia ei voi miellyttää, ja myös negatiivisia tunteita saa tuoda esiin (enkä tarkoita raivoamista) mutta jälkikäteen jää miettimään tilannetta, miten se meni.

Faith kirjoitti:

Minäkin olen häpeäherkkä ja kuvailemasi ajatukset ovat tuttuja. Ymmärrän, uskon ja tiedän, että häpeäni on liiallista, turhaa, mutta hirveän vaikea siitä on käytännössä oppia eroon. 

Ajattelen että yksi häpeän funktioista on, että mokauksia seuraava epämiellyttävä tunne saa olemaan vastaisuudessa varovaisempi ihmisten seurassa. Uskon siis häpeän tunteen olevan lähtökohtaisesti hyödyllinen ihmiselle.

Mutta siitä on haittaa, jos se on liiallinen ja kattaa koko minuuden; ei edes ole varsinaisesti sanonut mitään typerää, vaan häpeän tunteen aktivoitumiseen riittää jo se, että sanoja olin minä!

Yksi viisas näkökulma on, että muistuttaa itseään siitä tosiasiasta, että kaikki mokailevat, kaikki sanovat joskus typeriä asioita ja näyttävät muiden silmissä typeriltä. Ei se ole vaarallista.

Toinen, mistä olen saanut apua, on itsensä kehuminen niistä asioista, joissa on onnistunut. Pienistä kynnyksen ylittämisistä ja vaivannäöistä, jotka varmuudella ovat hyvää ja oikein, vaikka niissäkin altisti itsensä epäonnistumislle ja häpeälle.

Vaikka niitä tehdessään olisi mokaillutkin vähän, niin sen rinnalla, että ne olivat hyvää ja oikein varmasti, mahdollinen häpeän tunne laimenee.

Mun ei sitten olisi tarvinnutkaan kommentoida tähän mitään, veit sanat suustani. Lähes sanasta sanaan olen täysin samaa mieltä. Ja nimenomaan mulla korostuu oikein tuo: Ei tarvitse edes sanoa mitään typerää, riittää että sanojana olin minä! - Juuri näin!

Samoja ongelmia. Taustalla turvaton lapsuus, epävakaa äiti ja sieltä "peritty" epävakaa persoonallisuushäiriö. Lisäksi kroonistunut masennus. Helpompi vaan välttää sosiaalisia tilanteita, vaikka olenkin yksinäinen.

Itselle tuttuja kokemuksia ja häpeän yleensä itseäni muutenkin esim ulkonäköäni.  Sosiaaliset tilanteet tosin pahimpia. Silloin tuntuu aina, että sanon jotain väärin ja muutenkin pelkään mokaamista. Lapsena kasvatettiin niin, että minusta tuli aika epävarma eli vanhemmat antoivat paljon kielteistä palautetta ja arvostelivat. Myöhemmin kiusattiin paljon koulussa ja jäin yksin. Tämän vuoksi koen etten tavallaan enää "kuulu" muiden porukkaan ja toisaalta itsekin välttälen niitä tilanteita paljon. Uskon, että minusta myös helposti huomaa kuinka jännittynyt olen ja sitä vaikeaa peittää. Nykyisin välillä kaipaa muiden seuraa, mutta kokee ne hetket niin vaikeiksi ja rasittaviksi ( itseni kannalta) etten edes paljon halua kuormittaa niillä itseäni. Tuntuu kuin en enää osaisi lainkaan luontevasti olla muiden kanssa ja ne tilanteet niin vaikeita ja jotenkin pelkään koko ajan mitä sanon ja teen. Luottamuksen pettäminen pelottaa myös ja se, että muut kuitenkin jotenkin arvostelevat. Näiden takia olenkin sitten ehkä mieluummin omissa oloissani, vaikka joka päivä kaipaisi seuraa kuitenkin. En vaan enää osaa olla ihmisten kanssa näköjään kunnolla. 

Itselläni on yhä samaa vikaa, vaikka takana on vuosien terapia. Yhtäkkiä mieleeni voi tulla jokin pieni moka vaikka kouluajoilta kymmenien vuosien takaa ja se tuntuu edelleen yhtä hävettävältä, vaikka tuskin kukaan muu sitä enää muistelee. Yritän pysäyttää nämä ajatukset heti kun tiedostan ne, koska mitä enemmän niitä ajattelee, sitä herkemmin ne aivoissa aktivoituvat, kun hermoyhteydet vahvistuvat. Käyn yleensä mielessäni seuraavan ajatusketjun: muut eivät todennäköisesti edes huomaa monia tekemiäni virheitä tai mokia. Jos he ne huomaavat, he eivät varmaankaan niitä muista kauaa, eivätkä anna niille suurta painoarvoa. Suurin osa ihmisistä suhtautunee myötätuntoisesti ihmiseen, joka mokaa tai tekee virheen tai on jollain tapaa epätäydellinen. Kaikki me mokaamme ja virheiden näkeminen muissa tekee heistä inhimillisiä ja samaistuttavia ja helpommin lähestyttäviä. Jos joku sattuukin minut virheitteni pohjalta tuomitsemaan, en kaipaa hänen hyväksyntäänsä. 

Vaikka älyllisesti tiedostan nämä asiat, on tunnetasolla edelleen vaikea välttää häpeän aktivoitumista ja menneiden liiallista pohtimista.

Tunnistin itseni tekstistäsi.

Se häpeä pitää minua niin voimakkaasti otteessaan etten enää jaksa taistella sitä vastaan.

Pääsen tästä joskus eroon jos pääsen..

Mielelläni olen kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta tuppaan silti välttelemään niitä viimeiseen asti vaikka "lauman kaipuu" on suuri. En jaksa hankkiutua terapiaan, sillä minulla on käsitys että sellaiseen on hankala päästä ellei halua maksaa itseään kipeäksi.

Lapsi alkaa olla puistoiluiässä ja minua ahdistaa se suuresti!

Mutta ne häpeän tunteet, annan vain olla ja hyväksyn ne.

Sama. Mutta lisäksi tunnen myös myötähäpeää toisten sanomisista, eli häpeän heidän puolestaan vaikka its eivät tuskin ole tajunneet edes hävetä :D 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei oikeasti mieti jälkeenpäin mitä ja miten olet sanonut. Vai arvioitko ja arvosteletko itse muiden sanomiset? Ihmiset on lopultakin aika itsekeskeisiä ja kiinnittää tällaisissa asioissa (ja monessa muussakin) huomiota vaan itseensä, omiin tekemisiin, sanomisiin jne. Sama pätee myös ulkonäköön. Kun joku tuskailee esim hiustensa kanssa, eikä omasta mielestään saa niitä mitenkään kunnolla, muut eivät edes huomaa eroa siihen miten ne edellisenä päivänä ovat olleet.

Totta, mutta tämän asian tiedostaminen ei poista sitä häpeän tunnetta. Hyvin lievään häpeään se voi hieman auttaa, mutta päiväkausia kestävään, kaiken muun poissulkevaan häpeään, joka panee hyppimään seinille, ei tämä tieto auta.

Itse olen saanut häpeäkasvatuksen; lapsuuteni oli yhtä nöyryyttämistä ja häpäisemistä. Kävin pitkän terapian. 

Juhani Mattilan kirjoista täällä joku mainitsi. Suosittelen lämpimästä hänen kirjojaan (mm. Herkkyys ja sosiaaliset pelot sekä Nöyryytys -kirjoja).

Vierailija kirjoitti:

Tunnistin itseni tekstistäsi.

Se häpeä pitää minua niin voimakkaasti otteessaan etten enää jaksa taistella sitä vastaan.

Pääsen tästä joskus eroon jos pääsen..

Mielelläni olen kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa, mutta tuppaan silti välttelemään niitä viimeiseen asti vaikka "lauman kaipuu" on suuri. En jaksa hankkiutua terapiaan, sillä minulla on käsitys että sellaiseen on hankala päästä ellei halua maksaa itseään kipeäksi.

Lapsi alkaa olla puistoiluiässä ja minua ahdistaa se suuresti!

Mutta ne häpeän tunteet, annan vain olla ja hyväksyn ne.

Mistä ajattelet, että terapiaan on vaikea päästä? Oletko yrittänyt? Varaa lääkäriaika ja lähde selvittelemään asiaa. Monille tulee yllätyksenä, miten "helposti" kuntoutuspsykoterapiatuen saa. Ei tarvitse olla hullu, riittää ahdistuneisuus. Toivon, että jaksat yrittää. 

Älä suotta. Ihan kuulostaa siltä et ihminen se vaan sinäkin olet. Niinkuin me kaikki.. Aika inhimillistä pohtia omia tekemisiään ja sanomisiaan. Jopa tervettä 👍

Mulla on sama juttu. Tosin sillä erotuksella, että harvoin puhun mitään muille kuin perheelle ja ystäville. Jos vaikka yritän jutella työkaverille niin siitä ei oikein tule mitään. Mieleni vaan valtaa häpeä "miksi puhun tämmöisiä, ei tota kiinnosta".

Se johtuu siitä, että lapsena mulle sanottiin AINA, että ole hiljaa, aikuiset puhuu. Olin puhelias lapsi mutta pikkuhiljaa minut nitistettiin hiljaiseksi ja araksi. Nykyään äitini nauraa ja v*ttuilee siitä, että olen sosiaalisesti kömpelö.