Miten aikuisena voisi saada oman tiiviin "jengin" eli kaveriporukan?

Työmaalta useampi ystävä peräisin. Ja mikä ihanaa löytyvät samasta pihapiiristä. Voi, tulikin ikävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet sen ikäinen jolloin suurella osalla vakiintunut ystäväpiiri ja sillekin vähenevässä määrin aikaa koska monilla perhe.

Moni antanut hyviä vinkkejä, kuten harrastustoiminta.

Yhteisiä juhlapäivien viettoja kun kaipaat niin sinunkin aikuisena kannattaa hankkia perhe, sitä kautta voit saada ystäviäkin.

Viimeinen toteamus pisti vähän silmään. Perhettä ei ikinä pitäisi hankkia siksi, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja haluaa oman porukan ympärille. Koskaan ei ensinnäkään voi olla varma esim. siitä, että omien lasten kanssa henkilökemiat sopisivat vaivattomasti yksiin eikä muiden perheenjäsenten tehtävä ole toimia yhden yksinäisyydenpoistajina. Se vääntää perheen sisäisen dynamiikan nopeasti vinoon ja voi aiheuttaa hankaluuksia mm. lasten itsenäistymisen kannalta. Syyllistävä, manipuloiva ja uhriutuva vanhempi ei ole yhdellekään lapselle hyväksi. Näin käy valitettavan usein, kun perhe on hankittu sillä perusteella, että ei tarvitse sitten olla yksin (vanhana tai muutenkaan).

Perheellisyyden myötä ystävystyminen muiden ihmisten kanssa ei välttämättä suju sekään kovin jouhevasti. Varsinkin naisten äitiporukat voivat olla aika sisäänpäinlämpiäviä ja kilpailullisia. Jos riittää, että pääpuheenaihe on lapset ja vanhemmuuteen liittyvät asiat, niin silloin niistä todennäköisemmin löytää samanhenkistä seuraa. Syvempää ystävyyttä kaipaaville tällainen tuskin riittää.

Itselläni ei ole perhettä, mutta kaikki tuttuni ovat kyllä hankkineet perheen ihan varmasti juuri noista syistä, eli haluaa seuraa nyt ja tulevaisuudessa. Tietenkin useimmat heistä haluaa myös nimenomaan seuraa omista lapsista, eli ei kenestä tahansa. Mutta harva hankkii perhettä vain esim kasvattaakseen ihania, yhteiskuntaa palvelevia ihmisiä tms, vaan ihan omiin tarpeisiin.

Mä olen "perheihminen" ja mulle on aina ollut tärkeää, että arkeani on jakamassa joku mulle läheinen ihminen. Eli puoliso. Mulla on myös erittäin läheiset välit vanhempiini ja sisaruksiini, mutta en voi odottaa heidän jakavan arkeani samalla tavalla kuin voin odottaa puolison jakavan. Enkä todellakaan voi edellyttää, että kukaan ystävistäni olisi mulle elämässäni yhtä lähellä - edes seksiä lukuunottamatta - kuin mitä puolisoni on. Pidän siitä, että asun toisen aikuisen kanssa, jonka kanssa rupatella iltaisin niitä näitä ilman, että tarvitsee kaivaa puhelin esiin tai lähteä kotoan jonnekin tapaamaan toista ihmistä. Pidän siitä, että voin rentoutua toisen kanssa olohuoneen sohvalla katsellen Netflixiä, kunnes on aika mennä nukkumaan. Pidän siitä, että lauantaiaamuna voin toisen kanssa loikoilla sängyssä ja välillä toinen nousee laittamaan aamiaista. Mun on vaikea kuvitella, että sellaista elämän ja arjen jakamista pystyisi järjestymään yhdenkään ystäväni kanssa. Ystävät ovat mulle tärkeitä ihmisiä ja osa elämääni, mutta eivät korvaa parisuhdetta. Lapset ovat olleet mulle parisuhteen jatkumo ja todellakin vietän jouluni mieluummin mieheni ja lasteni kanssa kuin ystävieni kanssa. 

Ikävää että sun on niin vaikeaa kuvitella sitä ettet usko muidenkaan pystyvän sellaiseen.

Puhuin edellisesssä omista ystävistäni enkä muiden ystävistä. Kiva juttu, jos jollain toisella on sellaisia ystäviä, jotka korvaavat täysin parisuhteen. Mun ystäväni eivät korvaa. Ovatkohan he huonoja ystäviä?

Työmaalta useampi ystävä peräisin. Ja mikä ihanaa löytyvät samasta pihapiiristä. Voi, tulikin ikävä!

Itse ajattelen kuin Oscar Wilde, joka totesi suunnilleen näin, että "en ikinä haluaisi klubiin, joka haluaa minut jäsenekseen".

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä nihkeilyä tässä ketjussa! Ei se ole mikään liian vaativuuden tai huonojen sosiaalisten taitojen osoitus jos joku ei saa kavereita. Kusıpäiden ympärillä riittää ihmisiä ja koulukiusatut on usein hyviä tyyppejä. Eikä ole mitään kohtuutonta siinä että haluaa ja tarvitsee ystäviä just siitä joukosta ihmisiä joka on suunnilleen samassa elämäntilanteessa ja elää samassa maailmassa.

En sano ettei ystävyys eri ikäisten välillä olisi arvokasta. Vanhusten kanssa hengaaminen voi ollakin jollekin hyvä ensiaskel ulos yksinäisyydestä. Mutta ainakin mun kokemus vanhoista on poikkeuksetta se ettei mua ymmärretä lainkaan ja joudun koko ajan sietämään tasaista pientä low key seksismin, rasismin, jeesustelun ja sääty-yhteiskunnan ihmisvastaisten arvojen suoltamisen virtaa vaikka kyseessä olisi miten herttainen ja hyvää tarkoittava ihminen. Pystyn sietämään aika paljon, mutta ei se ole mulle sitten sellainen ihmiskontakti, jossa kokisin tulevani kuulluksi ja nähdyksi ja josta saisin voimaa. Päin vastoin koen tulleeni näkymättömämmäksi ja voimani kuluvat. Voi olla kivaakin kun pistää egonsa sivuun, mutta yksinäisyys ei helpota yhtään.

Tottahan perseessä ihminen saa olla pahoillaan yksinäisyydestä ja torjunnasta! Sen ääneen sanominen on tervettä eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa ettei ymmärrettäisi että toisilla on täysi oikeus valita oma seuransa tai ettei torjunnassa ole välttämättä mitään henkilökohtaista. Se on rakentavaa avoimuutta joka hälventää häpeää yksinäisyyden ja torjunnan ympäriltä eikä sitä tarvitse hyssytellä. Päteminen näistä asioista yksinäiselle kuulostaa lähinnä sen alleviivaamiselta, että eipä MINULLA ole tällaisia ongelmia.

Olipa kertakaikkisen hieno kirjoitus. Olen täysin samoilla linjoilla kanssasi. Kiitos ja halaukset sinulle! <3

Vapaaehtoistöistä, siellä tapaa niitä samanhenkisiä. Toki jokaisella on myös oma elämänsä, lähipiirinsä ja ystävänsä joten ei sellaisesta ydinjengistä ole kyse, mutta paljonhan yhdessä tehdään ja vietetään myös vapaa-aikaa ja osasta on saanut ihan "oikeita" ystäviäkin, joita siis näkee useammin.

Vaikea asia tosiaan. Itse olen nuori nainen ja minulla ei koskaan ole ollut mitään ystäväporukkaa. Olin kiusattu ja parhaassakaan tilanteessa ei ollut kuin pari ystävää ja nuoruuden myötä tilanne vaan paheni. Sen vuoksi on tavallaan jäänyt koko se vaihe pois, että olisi ollut jokin porukka. Joskus sitä kuvittelee minkälaista se olisi  ollut tai olisi nyt omata sellainen porukka missä voisi oikeasti olla oma itsensä ja ei tarvitsisi miettiä, että jos tekee jonkun asian "väärin" niin muut hylkäävät. Tarkoitan siis sitä, että pystyy luottamaan toisiin ja saa muilta myös hyvää kohtelua. Itselle nämä kaikki ovat ihan jotain vierasta ja sellaista mitä en ole kokenut. Monet kerrat kun jokin ystävä on ollut niin olen joutunut tavallaan menemään hänen mukaansa ja antamaan periksi. Se ei ole sellaista aitoa ystävyyttä ja monesti olen ollut hyvin yksin ja en voi vuosiin sanoa, että olisi ollut ketään ystävää. Nykyisin ajattelen monesti niin, että se juna meni jo sekä monilla on juuri on  niin paljon ystäviä kuin kaipaavat tai parisuhde ja monilla varmaan sukulaisiakin, joten kaikki eivät kaipaa lisäseuraa. Itsekin haluaisin löytää mieluummin sellaisen ihmisen, jolla ei niin paljon seuraa, koska kaipaan sellaista ystävyyttä joka ei olisi niin pinnallinen. Tämä oikeasti sen takia, että en haluaisi olla mikään "varakaveri" jollekin jolla muutenkin paljon seuraa.

Ikävä asia kyllä tämä ja en muista aikaa jolloin en olisi ollut yksinäinen. Nykyään huomaan, että olen luovuttamassa asian suhteen ja tullut sellainen ajatus, että mitä minulla on edes tarjota muille ja miksi kukaan tahtoisi olla seurassani. Toisaalta monesti koen itseni erilaiseksi kuin muut. Sitten kuitenkin tiedän sen, että olen ihan tavallinen ihminen jolla paljon ajatuksia elämästä ja voisin olla ihan mukavaa seuraa sekä kohtelen aina muita muutenkin hyvin. Sitä vaan aina pettyy ja lopulta alkaa luovuttamaan ja ajattelee, että kyllä minä yksinkin pärjään, mutta välillä vaikeaa. Myönnän sen, että olen sellainen joka ei niin helposti tutustu, mutta joskus tämä tuntuu joltain rangaistukselta. Siltä että olen epäonnistunut ja surkea ihminen, joka ei edes ansaitse mitään. Silloin ei jaksa aina yrittää. En tiedä miten muut ovat aikuisena saanut ystäviä kun itselläkään ei ole ketään jäänyt aiemmista vuosista, joten nollasta pitäisi aloittaa ja saada vielä ne ihmiset pidettyä elämässä mukana. Pari tälläistä on ollut, mutta nopeasti kaikki on vaan loppunut. Kumppania minä myös välillä kaipaan, mutta oikeasti kun on  näin vaikea saada edes ystäviä niin mietin, että mitä siitä kumppanin saannista sitten ikinä tulee. Kyllä tässä pärjää, mutta aina tunne, että jokin asia puuttuu ja on sellainen irrallinen kaikesta ja merkitse ketään kenellekään. Silloin on monesti ikäviä ajatuksia. Tämän takia en voi edes paljon miettiä koko asiaa, kun tulee surullinen olo heti ja sitten alkaa miettiä kaikkia asioita niin paljon. Sori valitus.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmisille ei riitä, että ollaan tekemisissä silloin tällöin. Miksi halutaan omistaa toinen ihminen.

Sellainen teini-iän paita-peppu 24/7/365 ja maratonpuhelut lähinnä ahdistavat näin aikuisiällä. 

Joskus kahvilla tai joskus elokuvissa tms. sopisi paljon paremmin :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että haluat jatkaa nuoruutta kun muilla ympärillä on jo perhe.

Aina yllätyn että tällaisia ihmisiä on. Onko näille tyypeille ystävyydet joku kertakäyttöinen elämänvaihe ja ajan viettoa paremman puutteessa, kunnes saa sen "oikean" tavoitteen eli miehen ja perheen, ja nämä sekundaariset nuoruuden ihmissuhteet saa jäädä?

Omassa tuttavapiirissä on muutamia tällaisia, jotka selkeästi odottivat vain sitä perhettä ja suunnilleen jättivät kaverinsa sen jälkeen. Ehkä siitä syystä en koskaan muodostanut niiden kanssa mitään oikeita ystävyyksiä, eivät olleet mun tyyppisiä ihmisiä, eivät samalla tavalla syvällisiä keskustelijoita.

Oon myös tosi onnellinen joidenkin lapsivapaiden tuttujen puolesta, jotka viettävät aikuisiällä jouluja yhdessä vaihtelevalla kokoonpanolla. On varmasti ihanaa, ettei tarvitse viettää pakotetusti jouluja yksin tai huonossa seurassa (esim lapsuuden perhe jonka kanssa ei halua olla tekemisissä) vain siksi, että ei ole tehnyt lapsia itselleen seuraksi.

Minkälainen ihminen ei halua viettää joulua perheensä kanssa?

Kirjoitin lapsuuden perhe. Esimerkiksi kaikkien vanhemmat eivät osaa käyttäytyä kunnioittavasti jo aikuisia lapsiaan kohtaan ja kohdata heidät aikuisina ihmisinä. Jos siltä puolelta tulee lähinnä vain arvostelua, ei sellaisten ihmisten kanssa halua olla tekemisissä.

Ja tietty jotkut ei vain halua viettää perinteistä joulua vaan omanlaistaan, kenties samanhenkisempien ihmisten kanssa kuin omat vanhemmat tai sisarukset tai muut sukulaiset ovat.

Ainoa ihminen, jonka kanssa olet samanhenkinen koko elämäsi, olet sinä itse. Se, joka oli kanssasi samanhenkinen 20-vuotiaana, ei ehkä ole sitä enää 40-vuotiaana. On ihan normaalia, että ihmiset muuttuvat iän myötä ja maailman muuttuessa. Jos haluat aina olla samanhenkisten seurassa, joudut vaihtamaan näitä ihmisiä moneen kertaan elämäsi varrella. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä nihkeilyä tässä ketjussa! Ei se ole mikään liian vaativuuden tai huonojen sosiaalisten taitojen osoitus jos joku ei saa kavereita. Kusıpäiden ympärillä riittää ihmisiä ja koulukiusatut on usein hyviä tyyppejä. Eikä ole mitään kohtuutonta siinä että haluaa ja tarvitsee ystäviä just siitä joukosta ihmisiä joka on suunnilleen samassa elämäntilanteessa ja elää samassa maailmassa.

En sano ettei ystävyys eri ikäisten välillä olisi arvokasta. Vanhusten kanssa hengaaminen voi ollakin jollekin hyvä ensiaskel ulos yksinäisyydestä. Mutta ainakin mun kokemus vanhoista on poikkeuksetta se ettei mua ymmärretä lainkaan ja joudun koko ajan sietämään tasaista pientä low key seksismin, rasismin, jeesustelun ja sääty-yhteiskunnan ihmisvastaisten arvojen suoltamisen virtaa vaikka kyseessä olisi miten herttainen ja hyvää tarkoittava ihminen. Pystyn sietämään aika paljon, mutta ei se ole mulle sitten sellainen ihmiskontakti, jossa kokisin tulevani kuulluksi ja nähdyksi ja josta saisin voimaa. Päin vastoin koen tulleeni näkymättömämmäksi ja voimani kuluvat. Voi olla kivaakin kun pistää egonsa sivuun, mutta yksinäisyys ei helpota yhtään.

Tottahan perseessä ihminen saa olla pahoillaan yksinäisyydestä ja torjunnasta! Sen ääneen sanominen on tervettä eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa ettei ymmärrettäisi että toisilla on täysi oikeus valita oma seuransa tai ettei torjunnassa ole välttämättä mitään henkilökohtaista. Se on rakentavaa avoimuutta joka hälventää häpeää yksinäisyyden ja torjunnan ympäriltä eikä sitä tarvitse hyssytellä. Päteminen näistä asioista yksinäiselle kuulostaa lähinnä sen alleviivaamiselta, että eipä MINULLA ole tällaisia ongelmia.

Myös minä kiitän sinua tästä. Itse olen yksinäinen siitä lähtien, kun muutimme toiseen paikkaan ja yläkoulussa kiusattiin. Silloin putosin porukoista täysin ja en ole pysyviä ystävyyssuhteita enää saanut. Nuori tosin olen, mutta koen vaikeaksi saada ystäviä ja muutenkin mietin aina, että muilla varmaan jo paljon seuraa ennestään joten en halua tuppaantua väkisin mihinkään porukkaan ja muutenkin en koe kovin hyvin pärjääväni isossa joukossa ja pysty heti luontevasti tutustumaan. Sen vuoksi ymmärrän kyllä sen, että on vaikeaa. Itse olen hyvin avoin ihminen kyllä sen suhteen etten valikoi seuraani ja arvostan monenlaisi ihmisiä, jotka vaan kohtelevat muita hyvin ja sellaisessa ilkeässä porukassa en tahdo enää olla. Silti on oikeasti todella vaikeaa löytää ketään ja vaikka haluaisi tutustua lähes keneen vaan niin ei se silti auta ja tietenkin pidemmän päälle arvostaa sellaista seuraa jossa samantyylisiä ihmisiä. Tosin olen monesti todennut, että olisin itse valmis kokeilemaan lähes mitä harrastuksia tai lähtemään eri tapahtumiiin jos olisi seuraa sillä silloin tavallaan tekee mitä vaan jos saisi ystäviä. En vaan meinaa enää yksin jaksaa lähteä mihinkään. Ymmärrän sen, että oma vastuu, mutta oikeasti, kun aina tarvisi mennä kaikkealle yksin niin olisi ihana asia.

Yksinäisyys on myös minulle häpeällinen ja ikävä asia ja mielelläni luen muiden kokemuksia ihan sen vuoksi, että helpottavaa tietää ettei ole ainoa vähän "epäonnistunut" ihminen. Monille se tuntuu muutenkin olevan ihan outo asia, että joku on yksinäinen. Silloin sitä on todella häpeällistä paljastaa ja mielummin peittää sen viimeiseen asti. Minullakin kokemusta siitä, että yritin oikeasti viettää yhden ihmisen kanssa aikaa ja järjestin päiväni niin, että ehdimme kahville tai jonnekin muualle ja tämä tyyppi vaan katseli puhelintaan koko sen ajan. Kun olin riittävän kauan tämä jatkanut ja sama meno jatkui niin lopulta päätin, että nyt se loppuu. Seurani ei merkinnyt hänelle mitään ja itselle puolestaan se oli tärkeää ja odotin aina sitä kun tapaamme. Ymmärrän sen, että hänellä varmaan seuraa muista, mutta olisi sitten suoraan vaan sanonut ettei kiinnosta enää. Sen vuoksi toinen yksinäinen voisi olla parempaa seuraa, että oikeasti arvostettaisiin tapaamisia ja niistä iloa molemmille. 

Kopion tähän vielä lauseen toisesta viestistä:

"Jos et pidä itsestäsi, niin miten muut voisivat pitää? Pitäisikö muiden olla sinun terapiaystäviäsi, joille voisit valittaa kaikki asiasi ja joiden pitäisi pitää huolta, että sinun masennus ei enää tule uusiudu?"

Itse koen monesti sen niin, että jos ihminen on kovin itserakas niin tämäkin voi heijastua käytökseen ikävänä asiana. Moni sellainen joka on "vaatimattomampi" osaa myös ajatella asioita muiden kannalta. Ja tuohon loppuun voisin sanoa sen, että itse ainakin olen sellainen ihminen, joka ei kerro ongelmistaan muille ja edes kehtaa valittaa. Mieluummin piilotan ne ikävät asiat. Tosin sellainen seura missä voi jotain kertoa ilman häpeää on silti todella hyvä ja voi joskus jakaa ajatuksia. Uskon myös sen, että moni saattaa masentua näiden seikkojen vuoksi ja ei yksinäisyys ja ystävien puute nyt varmastikaan mitään iloisia asioita kenellekään ole. Itsekin olen kokenut sen, että seura todellakin piristää ja silloin, kun on ollut kavereita niin olen ollut kuin eri ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vanha olet ap?

Itseäni ei ainakaan enää mitkään tiiviit aikuisporukat enää kiinnosta yhtään. Ne olivat kivoja joskus silloin teininä ja nuorena aikuisena, mutta ei enää. Enää ei ole aikaa ja mielenkiintoa alkaa virittelemään mitään turhanpäiväisiä tapaamisia.

Aikuinen (30v) ja haluaisin tiiviin kaveriporukan tai edes yhden hyvän ystävän. Eivätkö ihmiset kaipaa enää ystäviä?

Minä en ainakaan kaipaa. Mitä annettavaa ystävillä on minulle? Ei mitään. Olen introvertti. Ystävyyssuhteet tuo myös niitä velvoitteita ja kaikenlaisia ikäviä juttuja. En jaksa sellaista ja kun en muutenkaan viihdy niin ei ystäviä minulle. Oli ne lapsena ja nuorena ihan jees, mutta aikuisena sitä vain huomaa valtaosan olevan syvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vanha olet ap?

Itseäni ei ainakaan enää mitkään tiiviit aikuisporukat enää kiinnosta yhtään. Ne olivat kivoja joskus silloin teininä ja nuorena aikuisena, mutta ei enää. Enää ei ole aikaa ja mielenkiintoa alkaa virittelemään mitään turhanpäiväisiä tapaamisia.

Aikuinen (30v) ja haluaisin tiiviin kaveriporukan tai edes yhden hyvän ystävän. Eivätkö ihmiset kaipaa enää ystäviä?

Minä en ainakaan kaipaa. Mitä annettavaa ystävillä on minulle? Ei mitään. Olen introvertti. Ystävyyssuhteet tuo myös niitä velvoitteita ja kaikenlaisia ikäviä juttuja. En jaksa sellaista ja kun en muutenkaan viihdy niin ei ystäviä minulle. Oli ne lapsena ja nuorena ihan jees, mutta aikuisena sitä vain huomaa valtaosan olevan syvältä.

Minäkin olen introvertti, mutta en ikimaailmassa antaisi pois ystäviäni ja heidän kanssaan vietettyjä aikoja! En voisi myöskään suhtautua noin vihamielisesti ystävyyteen ja ystäviin, tuollainenhan olisi ihan sairasta jo!

Minulla ja ystävilläni on ystävyyssuhde, jossa usein riittää, että toinen on olemassa. Kun tietää, että toinen on ilahtunut viestistäni ja ystävä tietää, että hänen laittamat viestit ilahduttavat minua. Emme välttämättä näe toisiamme edes kerran vuodessa, mutta joka ikinen kerta kun näemme, on näkeminen lämmin. Viestittelemme ja soittelemme silloin kuin ehdimme. Ystävä ei pahoita mieltään, vaikka en pystyisi vastaamaan viestiin heti tai edes saman päivän aikana. Meillä jokaisella on oma elämä ja emme ole mustasukkaisia sille.

Minulla on useampi ystävä ja jokaisen kanssa ystävyys on hieman erilaista jo senkin mukaan, milloin ja mistä ystävyys on alkunsa saanut. Lapsuudenystävän kanssa juttelemme aika paljon vanhoja asioita, työpaikan kautta tulleen ystävän kanssa taas siihen liippaavia asioita, harrastuksesta löytyneen ystävän kanssa taas harrastuksen ympärillä olevista asioista. Kaikkien kanssa puhumme myös henkilökohtaisista asioista, mutta koska jokainen on erilainen, niin hieman eri tavoin ja erilaisia näkökulmia saaden.

Ystävien lisäksi minulla on hyviä kavereita ja kavereita. Välillä joku jää unholaan, mutta juuri niin sen pitääkin mennä. Nuoruuden kaveriporukat ovat murusina maailmalla ja vaikka nuorena porukassa oli kivaa, niin ei sitä aikaa enää kaipaa tai halua uudestaan. Aika aikaansa kutakin.

Maailma muuttuu ja niin minäkin, samoin ystäväni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka vanha olet ap?

Itseäni ei ainakaan enää mitkään tiiviit aikuisporukat enää kiinnosta yhtään. Ne olivat kivoja joskus silloin teininä ja nuorena aikuisena, mutta ei enää. Enää ei ole aikaa ja mielenkiintoa alkaa virittelemään mitään turhanpäiväisiä tapaamisia.

Aikuinen (30v) ja haluaisin tiiviin kaveriporukan tai edes yhden hyvän ystävän. Eivätkö ihmiset kaipaa enää ystäviä?

Minä en ainakaan kaipaa. Mitä annettavaa ystävillä on minulle? Ei mitään. Olen introvertti. Ystävyyssuhteet tuo myös niitä velvoitteita ja kaikenlaisia ikäviä juttuja. En jaksa sellaista ja kun en muutenkaan viihdy niin ei ystäviä minulle. Oli ne lapsena ja nuorena ihan jees, mutta aikuisena sitä vain huomaa valtaosan olevan syvältä.

Sinulla ei ole ilmeisesti mitään annettavaa kenellekään ja itseinhosi on pelottavaa. Mitä ihmettä muuten haet edes tältä palstalta, jos et seuraa ja juttukavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet sen ikäinen jolloin suurella osalla vakiintunut ystäväpiiri ja sillekin vähenevässä määrin aikaa koska monilla perhe.

Moni antanut hyviä vinkkejä, kuten harrastustoiminta.

Yhteisiä juhlapäivien viettoja kun kaipaat niin sinunkin aikuisena kannattaa hankkia perhe, sitä kautta voit saada ystäviäkin.

Viimeinen toteamus pisti vähän silmään. Perhettä ei ikinä pitäisi hankkia siksi, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja haluaa oman porukan ympärille. Koskaan ei ensinnäkään voi olla varma esim. siitä, että omien lasten kanssa henkilökemiat sopisivat vaivattomasti yksiin eikä muiden perheenjäsenten tehtävä ole toimia yhden yksinäisyydenpoistajina. Se vääntää perheen sisäisen dynamiikan nopeasti vinoon ja voi aiheuttaa hankaluuksia mm. lasten itsenäistymisen kannalta. Syyllistävä, manipuloiva ja uhriutuva vanhempi ei ole yhdellekään lapselle hyväksi. Näin käy valitettavan usein, kun perhe on hankittu sillä perusteella, että ei tarvitse sitten olla yksin (vanhana tai muutenkaan).

Perheellisyyden myötä ystävystyminen muiden ihmisten kanssa ei välttämättä suju sekään kovin jouhevasti. Varsinkin naisten äitiporukat voivat olla aika sisäänpäinlämpiäviä ja kilpailullisia. Jos riittää, että pääpuheenaihe on lapset ja vanhemmuuteen liittyvät asiat, niin silloin niistä todennäköisemmin löytää samanhenkistä seuraa. Syvempää ystävyyttä kaipaaville tällainen tuskin riittää.

Itselläni ei ole perhettä, mutta kaikki tuttuni ovat kyllä hankkineet perheen ihan varmasti juuri noista syistä, eli haluaa seuraa nyt ja tulevaisuudessa. Tietenkin useimmat heistä haluaa myös nimenomaan seuraa omista lapsista, eli ei kenestä tahansa. Mutta harva hankkii perhettä vain esim kasvattaakseen ihania, yhteiskuntaa palvelevia ihmisiä tms, vaan ihan omiin tarpeisiin.

Mä olen "perheihminen" ja mulle on aina ollut tärkeää, että arkeani on jakamassa joku mulle läheinen ihminen. Eli puoliso. Mulla on myös erittäin läheiset välit vanhempiini ja sisaruksiini, mutta en voi odottaa heidän jakavan arkeani samalla tavalla kuin voin odottaa puolison jakavan. Enkä todellakaan voi edellyttää, että kukaan ystävistäni olisi mulle elämässäni yhtä lähellä - edes seksiä lukuunottamatta - kuin mitä puolisoni on. Pidän siitä, että asun toisen aikuisen kanssa, jonka kanssa rupatella iltaisin niitä näitä ilman, että tarvitsee kaivaa puhelin esiin tai lähteä kotoan jonnekin tapaamaan toista ihmistä. Pidän siitä, että voin rentoutua toisen kanssa olohuoneen sohvalla katsellen Netflixiä, kunnes on aika mennä nukkumaan. Pidän siitä, että lauantaiaamuna voin toisen kanssa loikoilla sängyssä ja välillä toinen nousee laittamaan aamiaista. Mun on vaikea kuvitella, että sellaista elämän ja arjen jakamista pystyisi järjestymään yhdenkään ystäväni kanssa. Ystävät ovat mulle tärkeitä ihmisiä ja osa elämääni, mutta eivät korvaa parisuhdetta. Lapset ovat olleet mulle parisuhteen jatkumo ja todellakin vietän jouluni mieluummin mieheni ja lasteni kanssa kuin ystävieni kanssa. 

Ikävää että sun on niin vaikeaa kuvitella sitä ettet usko muidenkaan pystyvän sellaiseen.

Olet säälittävä. Nyyhki ja kieri vain itsesäälissäsi, me emme sinua enempää vaivaa.

Mikä se on susta oikea reaktio kun joku tulee ystävien puutetta käsittelevään ketjuun selittämään ettei ITSE KYLLÄKÄÄN VOISI IKINÄ KUVITELLA että ystävä olisi yhtä läheinen kun TÄMÄ MINUN MIES? Ja miten tällaisen aika luokattomana pitäminen on itsesääliä?

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on lapsellista. Aikuiset ovat yksin.

Tämä. Ihmeellistä viihdehöttöä tvstä ja elokuvista nämä tiiviit kaveriporukat. Kukaan normaali aikuinen ihminen ei elä niin oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet sen ikäinen jolloin suurella osalla vakiintunut ystäväpiiri ja sillekin vähenevässä määrin aikaa koska monilla perhe.

Moni antanut hyviä vinkkejä, kuten harrastustoiminta.

Yhteisiä juhlapäivien viettoja kun kaipaat niin sinunkin aikuisena kannattaa hankkia perhe, sitä kautta voit saada ystäviäkin.

Viimeinen toteamus pisti vähän silmään. Perhettä ei ikinä pitäisi hankkia siksi, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja haluaa oman porukan ympärille. Koskaan ei ensinnäkään voi olla varma esim. siitä, että omien lasten kanssa henkilökemiat sopisivat vaivattomasti yksiin eikä muiden perheenjäsenten tehtävä ole toimia yhden yksinäisyydenpoistajina. Se vääntää perheen sisäisen dynamiikan nopeasti vinoon ja voi aiheuttaa hankaluuksia mm. lasten itsenäistymisen kannalta. Syyllistävä, manipuloiva ja uhriutuva vanhempi ei ole yhdellekään lapselle hyväksi. Näin käy valitettavan usein, kun perhe on hankittu sillä perusteella, että ei tarvitse sitten olla yksin (vanhana tai muutenkaan).

Perheellisyyden myötä ystävystyminen muiden ihmisten kanssa ei välttämättä suju sekään kovin jouhevasti. Varsinkin naisten äitiporukat voivat olla aika sisäänpäinlämpiäviä ja kilpailullisia. Jos riittää, että pääpuheenaihe on lapset ja vanhemmuuteen liittyvät asiat, niin silloin niistä todennäköisemmin löytää samanhenkistä seuraa. Syvempää ystävyyttä kaipaaville tällainen tuskin riittää.

Itselläni ei ole perhettä, mutta kaikki tuttuni ovat kyllä hankkineet perheen ihan varmasti juuri noista syistä, eli haluaa seuraa nyt ja tulevaisuudessa. Tietenkin useimmat heistä haluaa myös nimenomaan seuraa omista lapsista, eli ei kenestä tahansa. Mutta harva hankkii perhettä vain esim kasvattaakseen ihania, yhteiskuntaa palvelevia ihmisiä tms, vaan ihan omiin tarpeisiin.

Mä olen "perheihminen" ja mulle on aina ollut tärkeää, että arkeani on jakamassa joku mulle läheinen ihminen. Eli puoliso. Mulla on myös erittäin läheiset välit vanhempiini ja sisaruksiini, mutta en voi odottaa heidän jakavan arkeani samalla tavalla kuin voin odottaa puolison jakavan. Enkä todellakaan voi edellyttää, että kukaan ystävistäni olisi mulle elämässäni yhtä lähellä - edes seksiä lukuunottamatta - kuin mitä puolisoni on. Pidän siitä, että asun toisen aikuisen kanssa, jonka kanssa rupatella iltaisin niitä näitä ilman, että tarvitsee kaivaa puhelin esiin tai lähteä kotoan jonnekin tapaamaan toista ihmistä. Pidän siitä, että voin rentoutua toisen kanssa olohuoneen sohvalla katsellen Netflixiä, kunnes on aika mennä nukkumaan. Pidän siitä, että lauantaiaamuna voin toisen kanssa loikoilla sängyssä ja välillä toinen nousee laittamaan aamiaista. Mun on vaikea kuvitella, että sellaista elämän ja arjen jakamista pystyisi järjestymään yhdenkään ystäväni kanssa. Ystävät ovat mulle tärkeitä ihmisiä ja osa elämääni, mutta eivät korvaa parisuhdetta. Lapset ovat olleet mulle parisuhteen jatkumo ja todellakin vietän jouluni mieluummin mieheni ja lasteni kanssa kuin ystävieni kanssa. 

Ikävää että sun on niin vaikeaa kuvitella sitä ettet usko muidenkaan pystyvän sellaiseen.

Olet säälittävä. Nyyhki ja kieri vain itsesäälissäsi, me emme sinua enempää vaivaa.

Mikä se on susta oikea reaktio kun joku tulee ystävien puutetta käsittelevään ketjuun selittämään ettei ITSE KYLLÄKÄÄN VOISI IKINÄ KUVITELLA että ystävä olisi yhtä läheinen kun TÄMÄ MINUN MIES? Ja miten tällaisen aika luokattomana pitäminen on itsesääliä?

Tämähän oli ilmeisesti vastine niihin videoihin, joista joku kirjoitti, että koska sinkkuilla Jen määrä nousee, tulevaisuudessa osalla ihmisistä ystävät ovat perheen korvike. Johon kyseinen kirjoittaja vastasi että oma mies ja lapset ovat hänelle tärkeämmät ja ei edes jaksa tiiviitä ja vaativia ystävyyksiä. Täysin asiallinen viesti siis. -onko täällä taas joku Asperger, joka ei oikein ymmärrä? -eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä että haluat jatkaa nuoruutta kun muilla ympärillä on jo perhe.

Aina yllätyn että tällaisia ihmisiä on. Onko näille tyypeille ystävyydet joku kertakäyttöinen elämänvaihe ja ajan viettoa paremman puutteessa, kunnes saa sen "oikean" tavoitteen eli miehen ja perheen, ja nämä sekundaariset nuoruuden ihmissuhteet saa jäädä?

Omassa tuttavapiirissä on muutamia tällaisia, jotka selkeästi odottivat vain sitä perhettä ja suunnilleen jättivät kaverinsa sen jälkeen. Ehkä siitä syystä en koskaan muodostanut niiden kanssa mitään oikeita ystävyyksiä, eivät olleet mun tyyppisiä ihmisiä, eivät samalla tavalla syvällisiä keskustelijoita.

Oon myös tosi onnellinen joidenkin lapsivapaiden tuttujen puolesta, jotka viettävät aikuisiällä jouluja yhdessä vaihtelevalla kokoonpanolla. On varmasti ihanaa, ettei tarvitse viettää pakotetusti jouluja yksin tai huonossa seurassa (esim lapsuuden perhe jonka kanssa ei halua olla tekemisissä) vain siksi, että ei ole tehnyt lapsia itselleen seuraksi.

Minkälainen ihminen ei halua viettää joulua perheensä kanssa?

Kysy ennemmin, että minkälaisen perheen kanssa ei joku haluaisi viettää joulua. Pitäisi tulla äkkiä selväksi. 

No vaikka juoppoperheen kanssa ei kannata viettää joulua.

Joku jalkapallojoukkueen perustaminen tai muun harrastuksen vetäminen voisi olla yksi mahdollisuus.

Itse kyllä keskittyisin etsimään muutamia hyviä ystävyyssuhteita ihan erikseen. Sellaisia jotka ovat vastavuoroisia ja joista nautin. Ehkä sitten jossain vaiheessa voisin yrittää jotain illanistujaista järjestää muutamalle ystävälle. Sitten kaikilla natsaa jos natsaa ja voidaan ottaa uudestaan jonkun ajan kuluttua jos hyvin käy.

Vierailija kirjoitti:

Aika vaikeaa on enää aikuisena sellaista kerätä. Tsäkällä suhteen kautta joku siipan sisko on kiva ja pääset piireihin.

Tai esim opintojen kautta.

Jollei sinulla ole vielä ompelutaitoja niin suosittelen kansalaisopiston ompelukurssia jonka jälkeen voit ommella kaveriporukalle liivit joiden selässä lukee esim. Vaeltajat ja siihen vielä joku naamankuva.