Lue keskustelun säännöt.
Köyhien lapsilla ei ole unelmia
10.10.2019 |
Olen samaa mieltä. Vaikka en ole edes nuori enää, perheeni oli köyhähkö. Minä en voinut unelmoida mistään. Elämäni oli pelkkää työntekoa.
Miten tähän yleensä voi saada muutoksen? Siinäpä pulma, köyhillä vanhemilla ei ole varaa maksaa lapsien hienoja harrastuksia.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Köyhien lapsilla on varmasti unelmia, heillä vasta unelmis onkin. Eri asia on sitten toteutuvatko nämä unelmat.
Siis unelmia onkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei me tehty mitään lapsena. Ei käyty missään, ei ostettu mitään, eikä siten tullut kavereitakaan kun en ikinä voinut ostaa niille esim. synttärilahjoja ja osallistua synttäreille.
Olin ikäänkuin vanki kotona. Mitä siinä voi muuta tehdä kuin katsoa telkkaria. Myöhemmin tuli joku romutietokone ja sitten pakenin sillä todellisuutta mm. yksinkertaisiin flash- peleihin mitä se jaksoi pyörittää.
Voin sanoa että paska elämä oli. Ei sitä korvata aikuisena millään. Älkää hankkiko lapsia rahattomina, jos ette halua että niistä tulee itsetuhoinen mielenterveysongelmainen kuten minusta.
Voimia sinulle, toivottavasti pääset esim terapiaan ja toivottavasti sellainen auttaisi. Tästä näkee sen, mikä tutkimuksissakin todettu: ei pelkkä pääoma ja raha, vaan sosiaalinen pääoma ratkaisee. Jos vähävarainen perhe ei jaksa/pysty/voi pitää yllä ystävyyssuhteita ja etsi ilmaisia tai halpoja harrastusverkostoja, lapset jäävät tavallaan sivustakatsojiksi yhteiskunnassa. Vanhemmilla saattanut mennä kaikki jaksaminen töiden tekoon, tai sitten työttömyys ja pätkätyöt ovat masentaneet. Syrjäytyminen on kierre, joka pitäisi katkaista erilaisilla puuttumisilla sieltä täältä lapsuuden varrella. Mutta jotkut putoavat verkon läpi.
Harvalla unelmat vaan itsekseen toteutuu, pitää itse toteuttaa.
Ja tämä on se mitä ei opita henkisessä köyhyydessä (mitä Suomen kaikki köyhyys on). Odotetaan asioiden paranevan itsekseen, sitten petytään, eikä yritetä enää tosissaan mitään.
Oman kokemukseni kautta (aineopettajana yläasteella) sanoisin, että todella usein köyhien perheiden lapset panostaa opiskeluun todella hyvin ja tähtäävät hyviin ammatteihin ja tietysti palkkoihin. Esim suurperheiden lapset, jotka ovat aina jääneet paitsi harrastuksista ja hienoista tavaroista, haluavat hyvin usein tehdä itse kaikki toisin. Toki myös tapauksia missä köyhyys periytyy seuraavalle sukupolvelle.
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä paikkaansa. Mieheni on köyhästä perheestä. Hän on käynyt kaksi yliopisto tutkintoa ja menestynyt hyvin uralla. Nyt hänellä on varaa ”mihin vain” ja voi lopettaa työnteon jos haluaa. Aikanaan sossu maksoi muuton opiskelukaupunkiin. Suomi on mahtava maa missä on ilmaista opiskella ja valtio tukee ja auttaa.
Ikävää jos joku luulee että köyhällä ei ole mahdollisuuksia. Kellä vaan on mahdollisuuksia mihin vaan kun uskoo unelmiinsa ja tekee kovasti töitä niiden eteen.
No juu, joskus näin. Mutta kun yleensä ne ihmisen ensimmäiset kasvuvuodet, ainakin 15 vuotta, vietetään siellä vanhempien luona kotona, ja jos ne kaikista lähimmät takovat koko ajan päähän ettei sinusta ole mihinkään, et todellakaan näe niitä mahdollisuuksia joita on "kenelle vaan". Silloin uskot sen mihin on kasvatettu uskomaan, itsetuntosi on siinä rakentunut. Tuollaisen lapsuuden jälkeen vaatii isoa muutosta löytää se joku, joka uskoo sinuun ja kannustaa. Niin että itsekin pystyt kasvattamaan itseluottamustasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsetunto ei liity perheeseen, terve itsetunto kasvaa omasta tekemisestä.
Se kyllä on riski, että henkisesti köyhä perhe on yleensä eristäytynyt myös. Lapsen pitäisi edes kavereilla nähdä toisenlaista elämää kun sen oman perheen näköalattomuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsena köyhyydessä elänyt olen eri mieltä. Unelmointiin nimenomaan oli varaa. Olemme edelleen köyhiä, mutta nyt unelmani ovat sellaisia, että ne on jopa realistisia saavuttaa, vaikka siihen meneekin vielä aikaa. Vain toivo ja unelmointi mahdollistavat asioiden eteenpäin viennin, toivottomuus passivoittaa ja pysäyttää. Lapselleni opetan ehdottomasti unelmoinnin tärkeyden ja siihen päälle annan kaiken mahdollisen konkreettisen avun, mitä voin tarjota. Hän tulee myös oppimaan (valitettavasti rankemman kautta), että unelmien toteutukseen tarvitaan joskus kovaa työtä ja osittain myös realismia ja runsaasti hyvää tuuria. Unelmasta riippuen.
Uskon, että tutkimus pitää paikkansa. Ehkä kaikki köyhät eivät ole samanlaisia ja ongelmat kasaantuvat.
Tietenkin. Jos kotona opetetaan toivottomuutta, niin se periytyy. Meillä ei ammuttu unelmia alas, vaikka kaikkia ei voitu toteuttaa. Nimenomaan unelmat on ilmaisia. Ja kun tarpeeksi unelmoi, niin todennäköisemmin keksii myös ratkaisun, jolla unelman voi saavuttaa, askel kerrallaan. Joskus kohteet vaihtuu, mutta se on sivuseikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä paikkaansa. Mieheni on köyhästä perheestä. Hän on käynyt kaksi yliopisto tutkintoa ja menestynyt hyvin uralla. Nyt hänellä on varaa ”mihin vain” ja voi lopettaa työnteon jos haluaa. Aikanaan sossu maksoi muuton opiskelukaupunkiin. Suomi on mahtava maa missä on ilmaista opiskella ja valtio tukee ja auttaa.
Ikävää jos joku luulee että köyhällä ei ole mahdollisuuksia. Kellä vaan on mahdollisuuksia mihin vaan kun uskoo unelmiinsa ja tekee kovasti töitä niiden eteen.
No juu, joskus näin. Mutta kun yleensä ne ihmisen ensimmäiset kasvuvuodet, ainakin 15 vuotta, vietetään siellä vanhempien luona kotona, ja jos ne kaikista lähimmät takovat koko ajan päähän ettei sinusta ole mihinkään, et todellakaan näe niitä mahdollisuuksia joita on "kenelle vaan". Silloin uskot sen mihin on kasvatettu uskomaan, itsetuntosi on siinä rakentunut. Tuollaisen lapsuuden jälkeen vaatii isoa muutosta löytää se joku, joka uskoo sinuun ja kannustaa. Niin että itsekin pystyt kasvattamaan itseluottamustasi.
Tässähän se ongelman ydin onkin, eikä tätä ratkaista antamalla lisää rahaa. Mikä se ratkaisu sitten on? En tiedä, mutta jostain muistaisin lukeneeni, että lapselle riittää yksi aikuinen joka uskoo häneen ja kannustaa. Jos omista vanhemmista ei siihen ole, niin kenestä sitten? Päiväkodissä hoitajat, koulussa opettajat, joku sosiaalityöntekijä ym.? Olen itse läheltä seurannut vastaavaa tilannetta, jossa lapsen täti sai kiskottua lapsen pois sieltä lannistavasta ilmapiiristä kannustamalla ja näyttämällä esimerkkiä "normaalista" elämästä (siis koulun käynnistä, töissä käynnistä ym.). Nyt tuo lapsi on ihan työssä käyvä aikuinen, mutta oli hyvää vauhtia päätymässä "sossupummiksi" kuten vanhempansakin (jotka siis edelleen makaavat päivät kotona ja valittavat, ettei raha riitä mihinkään...)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä paikkaansa. Mieheni on köyhästä perheestä. Hän on käynyt kaksi yliopisto tutkintoa ja menestynyt hyvin uralla. Nyt hänellä on varaa ”mihin vain” ja voi lopettaa työnteon jos haluaa. Aikanaan sossu maksoi muuton opiskelukaupunkiin. Suomi on mahtava maa missä on ilmaista opiskella ja valtio tukee ja auttaa.
Ikävää jos joku luulee että köyhällä ei ole mahdollisuuksia. Kellä vaan on mahdollisuuksia mihin vaan kun uskoo unelmiinsa ja tekee kovasti töitä niiden eteen.
No juu, joskus näin. Mutta kun yleensä ne ihmisen ensimmäiset kasvuvuodet, ainakin 15 vuotta, vietetään siellä vanhempien luona kotona, ja jos ne kaikista lähimmät takovat koko ajan päähän ettei sinusta ole mihinkään, et todellakaan näe niitä mahdollisuuksia joita on "kenelle vaan". Silloin uskot sen mihin on kasvatettu uskomaan, itsetuntosi on siinä rakentunut. Tuollaisen lapsuuden jälkeen vaatii isoa muutosta löytää se joku, joka uskoo sinuun ja kannustaa. Niin että itsekin pystyt kasvattamaan itseluottamustasi.
Huono vanhemmuus ei ole kiinni rahasta. Myös varakkaissa kodeissa voi olla huonoja vanhempia.
Köyhien lapsilla on varmasti unelmia, heillä vasta unelmis onkin. Eri asia on sitten toteutuvatko nämä unelmat.