Masentunut, mikä on pahin neuvo mitä sulle on annettu?

Juuri nämä perinteiset, kyllä se siitä ja nyt vaan toimeen niin helpottaa.

Onneksi lääkärini oli oikein topakka ja sanoi monta kertaa että tämä on oikea sairaus ja tätä hoidetaan kuin sairautta, tietenkin.

Onneksi lääkäri kuitenkin vähän pakotti liikkeelle, ei hän väärässä ollut. Lääkityksen ja terapian lisäksi minun piti syödä terveellisesti, olla luonnossa puoli tuntia päivässä ja ylipäätään hoitaa itseäni. Kyllä se päänsisäinenkin hyvinvointi alkoi siitä nousemaan kun en murehtinut että täysin kaikki on huonosti. Tarkoitan tällä esim sitä että olin lihonut ja sairaslomalla sitten ohjeiden mukaan mennessä onnistuin jopa laihtumaan ja kuntokin vähän nousi. Toki välillä oli päiviä että ahdisti, itkin ja nukuin. Mutta minusta oli hyvä että minulta vaadittiin lempeästi jotakin, muuten olisin vain maannut sohvalla ja syönyt. Olisin masentunut vain lisää siitä olotilasta.

"Lakkaa olemasta niin itsekeskeinen."

Vierailija kirjoitti:

Juuri nämä perinteiset, kyllä se siitä ja nyt vaan toimeen niin helpottaa.

Onneksi lääkärini oli oikein topakka ja sanoi monta kertaa että tämä on oikea sairaus ja tätä hoidetaan kuin sairautta, tietenkin.

Onneksi lääkäri kuitenkin vähän pakotti liikkeelle, ei hän väärässä ollut. Lääkityksen ja terapian lisäksi minun piti syödä terveellisesti, olla luonnossa puoli tuntia päivässä ja ylipäätään hoitaa itseäni. Kyllä se päänsisäinenkin hyvinvointi alkoi siitä nousemaan kun en murehtinut että täysin kaikki on huonosti. Tarkoitan tällä esim sitä että olin lihonut ja sairaslomalla sitten ohjeiden mukaan mennessä onnistuin jopa laihtumaan ja kuntokin vähän nousi. Toki välillä oli päiviä että ahdisti, itkin ja nukuin. Mutta minusta oli hyvä että minulta vaadittiin lempeästi jotakin, muuten olisin vain maannut sohvalla ja syönyt. Olisin masentunut vain lisää siitä olotilasta.

Kyllä, se auttaa että joku on sinä kunnollisena tukihenkilönä. Fiksu sun lääkäri kun ymmärtää että masennus on kuin hirveen vahva flunssa, ei siitä heti vaan nousta ilosella mielellä. Kiva jos voit paremmin!

Vierailija kirjoitti:

Suomessa: Yritä nyyt vaan ajatella positiivisesti. Yritä löytää joku kiva harrastus. Otat vaan itseäsi niskasta kiinni. Voi luoja!

Aargh

Asun nykyään noin 11k vuodesta New Yorkissa.

Siellä lekurit alkavat HETI ku olet sisään ovesta astunut kirjoittelemaan vaikka mitä lääkereseptejä. Ärsyttävää.

Positiivista on se että ihmiset, ainakin he ketkä itse tunnen, olevat synmpaattiisia ja tajuavat paremmin mitä on olla masentunut kun suomalaiset. Yleistän mutta tämä on ollut oma kokemukseni.

Psykiatreja on myös Manhattanilla PALJON.

Säännölliset juttu tuokiot taitavan (vaikka kalliin) psykiatrin kanssa ovat kirjaimellisesti pelastaneet minut. Syön myös erittäin pientä määrää lääkettä nimeltä Abilify ja bentson tai kaksi ehkä kerran kuukaudessa jos paniikki puskee päälle.

Suomeen ei mitään halua takaisin moneen vuoteen vielä.

Koska jenkeissä se lääkkeiden jakelu tuo rahaa. Siksi niitä jaellaan.

Mä olen kans kuunnellut tota "mene ulkoilmaan" tai "ota c-vitamiinia"

No olen itse sairastanut masennuksen ja mikään muu ei minulla auttanut kuin se, että olen tässä yksin, kukaan muu kuin minä itse ei voi nostaa minua suosta ylös. Söin muutaman kk lääkkeitä jotka tekivät minusta zombien ja sellaisena en halunnut pysyä loppuelämäni. Aloitin pienistä asioista joista nautin ja pakotin, kyllä itsensä VOI pakottaa ulos lenkille, suihkuun, ulos muiden seuraan ja pikkuhiljaa oloni parantui. On ihme ja kumma jos kuvitellaan että jotkut ssri lääkkeet poistaa syyt masennukseen, ne vaan rauhoittaa ja väsyttää mutta masennuksen syy jää hoitamatta.

En kokenut mitään apua myöskään terapiasta, aina jauhettiin samoja asioita ja osaan itsekin ne syyt ja seuraukset jäsentää.

Joten ikävä kyllä, itseään täytyy ottaa niskasta kiinni jos haluaa jatkaa nois sanottua hyvää elämää ja parantua. Rauhoittua ja olla armollinen itselleen mutta on suuri itsepetos kuvitella että joku ihme lääke tai terapia olisi jokin ihmeiden keino. Ei ole.

Vierailija kirjoitti:

"Onneksi asut kuitenkin Suomessa, etkä esim. Intiassa. Siellähän ne jotkut asuu katuojassa."

Okei. Tottahan se on, niinhän ne asuu. Mutta eihän se siinä omassa masennuksessa kuitenkaan lohduta.

Olinkin jo unohtanut, että yksi tyhmimmistä lausahduksista tuli ihan lääkärin suusta. Tosin virolaisen. Hänen mielestään Suomi on onnellinen maa ja masennus on vain minun korvieni välissä, kai tarkoitti, että se on kuviteltua. Mitä httiä se minua auttaisi, vaikka koko muu maailmakin velloisi onnellisuuden huumassa!

Valitin hänestä, ja minua kyllä kuunneltiin. Minä en enää ole nuori, ja tiedän jo, että lääkäreitä on monenlaisia.  Mutta mietin, että jospa tämä lääkäri lyttää jonkun nuoren sanomalla noin, vielä lääkärin arvovallalla.

Olin 13-22 ikävuosina ihan sekaisin. Ei ollut yhtään ystäviä, en us kaltanut käydä ulkona ollenkaan, satutin itseäni päivittäin enkä syönyt enkä nukkunut. Apua ei saanut hankkia koska "se on tuo ikä, menee ohi ajan kanssa" ja "sitten kaikki miettii miten paskat vanhemmat sulla on kun oot jossain hullujenhuoneella". Mikähän siinä on että kaikki psy- alkuiset sanat kuten psykologi, psykiatri, psykoosi, psykiatria, aiheuttavat ihmisissä niin paljon kauhua. Oma äitini oli lääkäri, mutta psykiatriseen hoitoon en olisi saanut mennä ettei tule hullun leimaa. Luulisi hänen tietävän. "Lopeta metallimusiikin kuuntelu" oli myös tosi hyvä neuvo. Joo, minäpä lopetan asian josta tulee minulle hyvä ja itsevarma olo.

No joo, sitten kun asiat alkoikin mennä paremmin ja aloin elämään elämääni terveemmin, ei sekään käynyt. Olin itsekäs ja "olit kivempi ennen kun olit rauhallisempi". Ja "noniin, on se teini ikä sullakin hellittänyt sitten mitäs mä sanoin". Ei kauheasti yhteyttä tule pidettyä.

Vierailija kirjoitti:

No olen itse sairastanut masennuksen ja mikään muu ei minulla auttanut kuin se, että olen tässä yksin, kukaan muu kuin minä itse ei voi nostaa minua suosta ylös. Söin muutaman kk lääkkeitä jotka tekivät minusta zombien ja sellaisena en halunnut pysyä loppuelämäni. Aloitin pienistä asioista joista nautin ja pakotin, kyllä itsensä VOI pakottaa ulos lenkille, suihkuun, ulos muiden seuraan ja pikkuhiljaa oloni parantui. On ihme ja kumma jos kuvitellaan että jotkut ssri lääkkeet poistaa syyt masennukseen, ne vaan rauhoittaa ja väsyttää mutta masennuksen syy jää hoitamatta.

En kokenut mitään apua myöskään terapiasta, aina jauhettiin samoja asioita ja osaan itsekin ne syyt ja seuraukset jäsentää.
Joten ikävä kyllä, itseään täytyy ottaa niskasta kiinni jos haluaa jatkaa nois sanottua hyvää elämää ja parantua. Rauhoittua ja olla armollinen itselleen mutta on suuri itsepetos kuvitella että joku ihme lääke tai terapia olisi jokin ihmeiden keino. Ei ole.

Näinhän se on, mutta se pitää tehdä pienin askelin ja sitten, kun siihen on valmis. Ei keuhkokuumetta sairastavaakaan käsketä maratonille, vaan ensin pitää toipua sen verran, että pääsee taas aloittamaan lenkkeilyä.

Meillä on miehen vaikea, kroonistunut masennus vaikuttanut koko perheen hyvinvointiin. Voi luoja että mua oikeasti suututtaa ihmisten typerät kommentit ja jopa hoitotahojen vielä typerämmät kommentit. Tässä olen vuosikausia taistellut eri tahojen kanssa hoidosta koska mies itse ei jaksa. Olen lähettänyt kuntoutushakemuksia eläkeyhtiöön (useampi) ja aina vaan nekin torpataan, myös valitukset. Ihan sama mitä psykiatrit sanoo, hoito on ollut niin pirstautunutta, jatkuvaa psykiatrin vaihtoa, mitään ei tapahdu, "ei ole resursseja". 

"Kokeile sitä sun tätä lääkettä, ai ei toimi, no vaihdetaan." Mies on syönyt lääkkeitä vuosikausia, ilman lääkettä on itsetuhoinen, eli lääkkeettömyys ei ole vaihtoehto. Nyt käydään taas sitä vaihetta ettei juurikaan poistu talosta.

Sori vaan mutta välillä tekisi mieli tinttasta kunnolla kuonoon näitä "neuvojia".

En jaksanut enää kertoa elämäntarinaani, joten en mennytkään kartoitukseen, josta olisi ehkä saanut viimein (näin vanhana 60+) sitä oikeata terapiaa. Tuota saiaanhoitajan kanssa jutustelua en osaa oikein kutsua terapiaksi. Se voi alussa ollakin hyvin tärkeää, myönnän sen.

Tuolla olisi taas ollut eri  henkilöt, eikä minun  historiaani varmaan missään. Ei se noin voi sujua.  Jätän nyt tämän kamppailun hoitotahojen kanssa. Ikävää, että nuoremmillekaan ei ole saatu juuri sen parempaa hoitoa kuin meille vanhemmille.

Kotikaupungissani ei ollut välillä yhtään psykiatria, vaikka periaatteessa olikin kaksi virkaa. Lääkityksestä keskusteleminen ja hoitosuunnitelman tekeminen eivät onnistuneet. Itse asiassa minulle ei ole koskaan tehty minkäänlaista  hoitosuunnitelmaa. Eräs psykiatri siitä mainitsi puhelimessa, että syksyllä juu. Kuinka ollakaan, syksyn tullessa tämäkin oli häipynyt ties minne.

Nyt sanon Venlalle hyvästit (toivottavasti emme enää tapaa). Eläkkeellä ollessa yritän olla ilman tätä "haarniskaa".

Minä olen pitänyt masennukseni ja kasvavan itsetuhoisuuteni piilossa niin, ettei minulle ole päästy sanomaan yhtä kauheita asioita kuin tässä ketjussa on kerrottu. Toista vuotta sitten avauduin viidelle ihmiselle, mutta huomasin, että ei kannattanut. Sanotaan, että puhuminen auttaa, mutta on myös aivan selvää, että se myös ahdistaa kuulijoita. En halua aiheuttaa muille ahdistusta, joten olen hiljaa.

Kaksi noista ihmisistä sanoi, etteivät he halua kuulla asiasta; kaikesta muusta voidaan jutella, mutta ei tästä. Kaksi muuta sanoi "koita pärjätä" - toinen tekstiviestillä - eikä heistä ole kuulunut tuon jälkeen. Yksi selitti, että kyllä jumala auttaa ja että autossa voi ihan hyvin asua ja yömajojakin on.

Minä olen yksi niistä ihmisistä, joista tuttavat ja naapurit aikanaan kertovat, että ei ikinä olisi uskonut, että hän päätyisi tuollaiseen tekoon.

Vierailija kirjoitti:

"Sinun pitää varoa psyykenlääkkeitä, sillä ne vaikuttavat vahvasti aivoihisi." No se on tarkoituskin, pösilö. Sama henkilö kertoi olevansa hyvin skeptinen Dr Philistä ja keittiöpsykologiasta. Ei Phil minulle niitä lääkkeitä määrännyt.

Omalta kohdalta paras neuvo oli, kun psykiatri ehdotti, etten ottaisi lääkkeitä. 

Menin ulkomaille psykiatriseen hoitoon, jossa vältettiin lääkkeiden käyttöä. Siellä panostettiin ruokavalioon, liikuntaan ja meditaatioon ja erilaisiin terapiamuotoihin. Kahden kuukauden kuluttua olin jo aivan uusi ihminen. Olen kyllä älyttömän kiitollinen, että minulla oli mahdollisuus tuollaiseen hoitoon.