Masentuneet! Miten olette yrittäneet hoitaa masennusta? Mikä auttoi?

.

Ilman Jumalaa olisin todella synkässä tilassa.

Olenkohan minä masentunut?

Tuntuu että oikein mikään asia ei kiinnosta, tuntuu että elämäni on vain sitä että käyn töissä ja vapaat vain olen kotona.

Jotenkin yksinäisyyskin on tullut elämääni mukaan kun olen "sulkeutunut" omiin oloihini, ystäviä en pahemmin enään näe eikä naisetkaan enään minua kiinnosta yhtään.

Ennen urheilin paljon mutta nykyään liikuntakin on jäännyt pois koska se ei vain kiinnosta enään.

Olen usein aika väsynyt sekä nukun yöni aika huonosti.

Välillä olen jopa ajatellut kuolemiseen liittyviä asioita.

Tuntuu siis että minulta on kadonnut henkiset voimat ja mielenkiinto asioita kohtaan.

Mutta toisaalta en sure omaa elämääni vaikka se on nykyään todella tylsää ja "masentavaa".

M29

Elämäntaparemontti ja sittemmin meditoinnin kautta ihan yleisesti henkisyys. Abraham Hicks.

Aloin syömään paljon tuoreita kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivittäin, ajattelin, että kun syö elävää niin saa elinvoimaa. Halusin syödä paljon eri värejä sisääni 😄. Iloa ja hauskuutta. Ja luonnossa liikkuminen on todellista terapiaa. Ja sitten ihan konkreettisesti kaiken hyvän tiedostaminen ja niistä tietoisesti nauttiminen.

Tiesin, ettei hyvä olo tule yhdsstä banaanista tai kahdesta salaattiannoksesta vaan se mahdollisesti vie aikaa.

Aloin vaan soveltaa "onnellisten ihmisten" elintapoja ja tapoja ajatella. Millaiset ihmiset ovat onnellisia? No yleensä sellaiset, jotka urheilee tai muuten liikkuvat paljon (myös ulkona). He syövät ainakin osittain melko terveellisesti. He nauravat paljon ja hymyilevät herkästi. He ovat usein ystävällisiä. He nauttivat elämän pienistä ja isoista asioista...

Korjasin ruokavaliota, pakotin itseni liikkumaan ja pakotin itseni nukkumaan tarpeeksi. Nämä kolme auttoi niin, että huonoista elämäntavoista johtuva väsymys poistui. Nyt olen pakottanut itseni lopettamaan ajatukset siihen hetkeen kun ne tulee. Luulisin, että tämäkin on jo vähän parantanut oloa. 

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, joten mitään Kelan terapioita ei minulle ole olemassa. Juuri nyt ei ole varaa maksaa itse mistään, joten olen lukenut netistä paljon sellaisista lähteistä, joihin voi luottaa. Suomeksi ja englanniksi. Minulla on myös ahdistuneisuushäiriö ja estynyt persoona - diagnoosit, mutta toki kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Kliinisestä depressiosta ei selfhelpillä tai ulkoilulla parannusta. Miten edes ulkoiset kun huimaa niin, että tuntuu ettei pysy pystyssä? Kun on näköhäiriöitä, kipuja ja voimat niin loppu ettei kykene kuin makaamaan ja tuijottamaan kattoon, ja keskittymiskyky on nollassa, niin lääkkeet on ainoa vaihtoehto saada toimintakyky takaisin. Sitten voi hakea terapiaa, lukea ja lähteä sinne uloskin.

En muista mitä lääkkeitä söin, Cipramil tms. Kelan korvaamaan terapiaan en päässyt, kun en ollut tarpeeksi masentunut (kaksi itsem-yritystä + em oireet, en käyttänyt alkoholia enkä muita päihteitä).

Vierailija kirjoitti:

Lääke, ei auttanut. Keskustelut, ei auttaneet. Sairaalajakso, ei auttanut. 

Parani muutamassa vuodessa itsestään sen verran, että pystyy toimimaan normaalisti. Silti joka päivä toivon, että olisin jo kuollut, tai kuolisin hyvin pian. Ihan sama onko se auto-onnettomuus, terroristi-isku, sairaus... ihan mikä vain käy, kunhan lopputulos on kuolema heti tai viimeistään muutaman päivän tai viikon sisällä. Siihen on niin pieni mahdollisuus, joten toivon, että vielä joskus on rohkeutta siihen oman käden kautta tekoon. 

Mutta päältäpäin ei nykyään juuri huomaa mitään, kun toimintakyky palautui ja jaksan pyörittää normaalia arkea.

Täsmälleen ja tarkasti minulla on sama tilanne.

Liikunta, toisessa elämänvaiheessa auttoi pitkät kävelyt luonnossa ja toisessa juokseminen kuntosalilla eli luulisin että tyyli on vapaa, mutta sitä pitää tehdä aika paljon.

Gluteenin lopetus. Harmittaa että olen tuhlannut elämästäni puolet aivot sumussa, kun gluteenin lopettamalla kuukaudessa olin kuin uusi ihminen. Pian tämän muutoksen jälkeen lopetin myös alkoholin kokonaan, ja innostuneisuus elämästä on tasolla jota en muista kokeneeni ainakaan kymmeneen vuoteen.

Yksinkertaisesti sanottuna: lääkkeillä (Cympalta) ja terapialla. Käytännössä toipuminen on kuitenkin paljon monimutkaisempi ja kokonaisvaltaisempi prosessi. Terapia on enemmänkin työkalu omien haitallisten ajatusmallien tunnistamiseen ja muokkaamiseen, ja se vaatii henkilöltä itseltään paljon työtä sekä ikävien tuntemusten kohtaamista. Lääkkeet tukevat tätä prosessia ja auttavat siinä, ettei fiilikset tipu ihan sinne kuilun partaalle (kun siis itselle sopiva lääke on löydetty). Pohjimmiltaan on siis kyse omien ajatusmallien muuttamisesta, itsetunnon kohentamisesta sekä armollisuudesta itseään kohtaan. Näissä asioissa minua myös auttoi myös esim. tutkittu tieto ja oivallus siitä, että en ole ajatusteni kanssa yksin, en ole hullu tai outo, vaan masennuksessa ihmisten ajatuskulku -ja kuviot noudattavat aikalailla samoja kaavoja. Masennuksesta en tuskin koskaan pääse täysin eroon, mutta tunnistan nykyään paremmin tunteeni ja tiedän, miten toimia niiden kanssa.

Elämäni on ollut jo 15 vuotta on-offia: välillä menee hyvin ja välillä pitää aloittaa taas lääkitys ja terapia. Tosin omasta mielestäni olen saanut parempaa henkistä tukea perheeltäni ja vertaistukea vaikean masennuksen läpikäyneeltä ystävältäni. Se on vaan ollut pakko hyväksyä, että minussa on vain tämmöinen krooninen tauti josta ei parane. Ennemmin olisin ottanut syövän kuin keskivaikean masennuksen ja paniikkihäiriön. Syöpää ei tarvitse piilotella ja hävetä, mt-diagnoosi voi tuhota koko uran ja elämän. 

Terapia, jonka tukena kirjallisuus ja kotona tehtävät harjoitukset.

Ja vielä enemmän auttoi juoksu, mutta se tuskin sopii kaikille.