Onko täällä lapsettomia kolmekymppisiä?

Minä ja mies olemme liian itsekkäitä siihen.

Kummallakaan ei ole vakituista työpaikkaa.

Talous on sen verran kuosissa, että pystymme elättämään itsemme, mutta emme halua lapsesta aiheutuvia kuluja. Näiden lisäksi minä en tahdo pilata kroppaani. Siskoni odottaa ensimmäistään ja ahdistaa jo ajatus tädiksi tulemisesta. Ärsyttää se meteli ja riehuminen mitä kiljuvat kersat usein tuovat tullessaan. Plus kaikki raskaudenaikaiset ja lapsiperheen riskit (komplikaatiot, sairaudet, taudit, neurologiset tai fysiologiset poikkeamat jne...). Leikin kyllä lapsena nukeilla, mutta isompana tajusin, että lapsiperhearki ei ole se minun juttuni. Meillä molemmilla on sisaruksia, joilla on jo tai vielä tulossa lapsi(a) joten meillä ei pitäisi enää olla paineita tehdä vanhemmistamme isovanhempia.

Olen 34-vuotias. Elämässäni ei ole mitää vakituista. Minulla ei ole puolisoa enkä ole ikinä ollut vakituisessa työssä. Koen, että elämäni junnaa paikoillaan. Haluaisin eniten maailmassa jo vakiintua ja perustaa perheen ja saada säännölliset tulot, mutta ikä alkaa tulla vastaan. En usko, että tässä iässä saisi enää asuntolainaakaan tällä palkalla, vaikka tapahtuisi ihme ja saisin vakituisen työn. Olen jo luovuttanut puolisonkin löytämisen suhteen, enkä enää edes etsi seuraa. En käy missään, en käy treffeillä, en ole Tinderissä, en tutustu ihmisiin enkä keksi, mistä voisin löytää seuraa. Tunnen olevani ulkopuolinen koko maailmassa. Kaikilla ikäisilläni on lapsia, vakituiset työt ja asuntolainat ja he ovat naimisissa. Minulla ei ole elämässäni mitään. Jopa kissani kuoli, joten ei ole sitäkään enää. 

Olen kokenut elämäni aikana kaksi vauvakuumetta. Toinen oli 14-vuotiaana ja toinen nyt. Ensimmäinen oli liian aikaisin ja tämä toinen varmaan liian myöhään. Haluaisin niin kovasti äidiksi, että tekee aivan kipeää. Tavallaan kuitenkin ymmärrän, että saatan jäädä lapsettomaksi. Tämä elämä ei mennyt niin kuin suunnittelin. 

En ole ikinä halunnut lapsia. Toki välillä rakkaushuuruissa tulee sellainen olo että sekoitetaanpa meidän upeat geenit keskenään, mutta onneksi on ehkäisy kunnossa ja tuo olo menee ohi ihan vaan panemalla. Eivätkä ne geenit oikeasti mitenkään ihmeelliset ole, eikä minua myöskään kiinnosta juuri oman sukuni jatkuvuus, kyllä tässä maailmassa ihmisiä piisaa.

Vakituinen ja hyvä parisuhde siis on. Yritämme kuitenkin molemmat menestyä taidealalla. Ei ole onnistunut vielä, mutta siihen on niin paljon suurempi palo kuin perhe-elämään ikinä, että olen valmis yrittämään vaikka hautaan asti. Teemme pätkätöitä, jotka eivät liikaa rasita vapaa-aikaa, jotta sen vapaa-ajan voi käyttää oikeasti kiinnostaviin asioihin. Tavoite siis tietenkin olisi saada intohimon kohteesta myös tulonlähde, mutta se on vaikeaa. Ei tällaiseen elämäntilanteeseen myöskään kannattaisi lapsia tehdä, jos asiaa ihan järjellä ajattelee. Tunnekysymys tämä kuitenkin enemmän on, ja suurin tunne on se, että en halua lapsia.

En ole koskaan kaivannut lapsia, enkä oikeastaan edes parisuhdetta. En tiedä kuinka iso osuus minunlaisillani tilastoissa on, onhan vanhojapiikoja ollut aina, mutta ehkä ennen useampi haluton on tehnyt lapsia koska on kokenut että niitä kuuluu tehdä. Voi olla että korostuu vielä enemmän miesten kohdalla kun nykyään miesten odotetaan osallistuvan tasapuolisesti lastenhoitoon. Aikaisemmin mies joka ei lapsia välitä hoitaa on voinut jättää lapset vaimon huoleksi helpommin.