Onko täällä lapsettomia kolmekymppisiä?

Mua ei haittaa kokeilla miltä elämä tuntuu ilman lapsia. Se on ollut mielekästä, merkityksellistä ja mielenkiintoista yli 30v. Rahaa jää niin että voin suunnitella itselleni hoivan vanhana. En kaipaa perhettä. Jos joskus kaipaisinkin, niin onhan sitä niitäkin joilta lapset on kuolleet ja pärjäävät, ovat jopa onnellisiakin. Enköhän minäkin, olen 30v harjoitellut lapsetonta onnea.

Toisin sanoen ei kiinnosta tarpeeksi, ei pelota yhtään. Uskallan.

Olen itsekäs ja haluan elää itselleni. Siinä syy.

Luurin tois puolelta löytyy lapseton 38v. Ei omasta tahdosta eikä kyvykkyyden takia. Ja 3v sitten sinkuksi joutuneena, niin on vähän vaikea saada lasta nyt. Vaikka kävi tässä välissä yksi kokelas, mutta ei ollut minulle sopiva kumppani ehdokas.

En tiedä mikä on oikea syy haluta lapsia ja lasten ”hankkiminen” tuntuu itsekkäältä. Jos lapsia tulisi, ehkäisystä huolimatta, niin lapsia saisi tulla. En halua itse tehdä päätöstä niin suuresta asiasta kuin toisen ihmisen elämästä. Vauvakuume ajatuksena tuntuu jotenkin pinnalliselta. En tiedä saako kukaan tästä ajatuksesta kiinni. Lisäksi maailmassa on niin paljon pahaa etten tiedä haluanko tuoda lapsen tähän. En myöskään tiedä voisinko peittää omia ajatuksiani maailman ikävistä asioista, joten lapseni myös saattaisi ahdistua näistä.

En todennäköisesti kokisi kuitenkaan elämäni olevan sen huonompaa tai parempaa lapsen kanssa. Siihen sopeuduttaisiin ja nauttisin varmasti samoin kuten nytkin. Ja tiedän myös, että maailmassa ja elämässä on paljon hyvää, ja nautin itse tälläkin hetkellä elämästä.

Pätkätöitä molemmilla.

Olen 32. En halua omia lapsia.

Luulen että taustalla on nykyisten kolmekymppisten omien vanhempien laiskuus ja kyvyttömyys kasvattajana. Voi tietysti olla, että lama-aikana monella ei riittänyt resurssit parisuhteen ja lasten hoitamiseen, jos toimeentulo oli päällimmäisenä murheena päivittäin. Mutta ainakin omassa tuttavapiirissä kolmikymppisillä ja sitä nuoremmilla on paljon enemmän avioerotaustaa ja toisen (tai molempien) vanhemman hylkäyskokemuksia, kuin oman ikäluokkani ihmisillä (olen 45).

On mutta olen raskaana. 20-vuotiaana opiskelin korkeakoulussa ja matkustelin, biletin ym. 22-31 vuodet meni väärissä suhteissa. Ei ollut isä materiaalia; oli aina tappelua asiasta jos toisesta.

32-vuotiaana löysin viimein miehen kenestä on isäksi lapselleni. Molemmat ollaan tyytyväisiä että baarit yms. Hömpötykset ei enää kiinnosta. Matkusteltu ollaan riittävästi ja jatkossa matkustellaan lapsen kanssa.

On aivan hyvä tehdä lapsi/lapset vasta myöhemmällä iällä. Ja jos ei tee lapsia ollenkaan niin silloinkin on varmasti hyvä ja rikas elämä.

Itseäni ei oikein innostaisi elämä missä lapsen teko hommat on aloitettu 18-vuotiaana ja lapsia on sitten kolmikymppisenä usealle eri miehelle. Eletään köyhyydessä ym. Ei olisi minulle sopinut moinen, tämä nykyinen tilanne on paljon parempi.

- Olen antinatalisti

- Olen sen verran hedonisti että en jaksaisi olla vanhempi

- Jää enemmän rahaa itseen

- Säästyn kaikilta hirveiltä riskeiltä joita asiaan liittyy

En ikinä nuorena halunnut lapsia, julistin ji teininä etten ikinä lisäänny, mutta nyt kolmekymppisenä olen alkanut ajatella toisin. Tuntuu, että lapsen kasvattaminen voisi olla syvällistä, palkitsevaa elämänsisältöä, lisäksi pidän ajatuksesta että olisi perhe (lapsuuden perheeni oli hyvin onnellinen). On vähän alkanut ahdistaa ajatus, että hautaan asti vain käyn töissä ja harrastuksissa kuten nytkin. Saas nähdä, suhde ei ole niin vakiintunut että vielä lähtisin yrittämään lasta, enkä vielä tiedä riittääkö rohkeus.

Omassa ja kavereiden lapsipohdinnoissa korostuu ehkä se, että lapsi koetaan riskinä. Elämä on niin helppoa, kun on työpaikka, suhde tai kiva sinkkuelämä, siisti asunto, ehkä tulee reissattua jne. Lapsista sen sijaan puhutaan vain negatiivisesti, ne tuhoaa rahat, suhteen, kropan jne. Lapsi pitäisi siis tehdä riskillä, luottaen että luonto hoitaa homman että se oma lapsi on parasta ikinä. Ja mitä nyt kaverit ovat kertoneet, niin kyllä se on, mutta sitä on vaikea etukäteen uskoa jos ei ole kovaa vauvakuumetta.

En pidä lapsista enkä halua olla raskaana, saati sitten synnyttää. Pidän elämästäni näin ja lisäksi ärsyynnyn suunnattomasti kaikista ylimääräisistä äänistä, haluan omaa rauhaa ja hiljaisuutta, kun tulen kotiin rakennustyömaalta.

N32

Vierailija kirjoitti:

Luulen että taustalla on nykyisten kolmekymppisten omien vanhempien laiskuus ja kyvyttömyys kasvattajana. Voi tietysti olla, että lama-aikana monella ei riittänyt resurssit parisuhteen ja lasten hoitamiseen, jos toimeentulo oli päällimmäisenä murheena päivittäin. Mutta ainakin omassa tuttavapiirissä kolmikymppisillä ja sitä nuoremmilla on paljon enemmän avioerotaustaa ja toisen (tai molempien) vanhemman hylkäyskokemuksia, kuin oman ikäluokkani ihmisillä (olen 45).

Voi olla, mutta itselläni perinteinen onnellinen ydinperhe ja ihana lapsuus, osallistuvat aktiiviset vanhemmat jne. Silti en ole koskaan halunnut lapsia. Lapset on ihan ok mutta en halua omia, en vain tunne minkäänlaista halua vauvan saamiseen, perhe-elämään, isompien apsen hoitamiseen tms. Mikään siinä ajatuksessa ei herätä positiivisia tunteita, välinpitämättömiä tai negatiivisia vain.

Ehkä musta vain puuttuu joku geeni jonka pitäisi laittaa ihminen lisääntymään?

Tiesin jo kerhoikäisenä, etten halua lapsia. En pitänyt lapsista lapsenakaan. Sisäsyntyinen ominaisuus ainakin minulla.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin jo kerhoikäisenä, etten halua lapsia. En pitänyt lapsista lapsenakaan. Sisäsyntyinen ominaisuus ainakin minulla.

Sama! Muistan kun joskus 4v suutuin verisesti kun joku hankki minulle NUKEN. YÖK :D

Hyviä, lapsia toivovia miehiä on todella vähän tarjolla erityisesti +30 ikäluokassa.

Koska nykypäivänä ei voi nojautua miehen tulojen varaan, korostuu oma työtilanne ja varallisuus. Yritykset hyvin nihkeästi palkkaavat lapsettomia kolmekymmenen ikävuoden ylittäneitä naisia toistaiseksi voimassaoleviin työsuhteisiin.

Edes miehen puute ei ole lapsettomuuden tärkein tekijä. Voisin itse turvautua keinohedelmöitykseen, mutta ne ovat hyvin kalliita, joten se vakituinen ok-palkkainen työ olisi ehdottoman tärkeää.

Olen kärsinyt mt-ongelmista koko aikuisikäni. Itsestä huolehtimisessa on aivan tarpeeksi tekemistä.

Ajatus raskaana olemisesta ja synnyttämisestä on aina ollut yksi pahimmista painajaisistani. En erityisemmin pidä lapsista sittenkään kun ne ovat syntyneet, tietenkään en tätä lapsille avoimesti näytä mutta aina kun olen heidän kanssaan tekemisissä minua ahdistaa että sanon tai teen jotain väärin, tai hermostun siihen jatkuvaan meteliin ja että pitää olla koko ajan valppaana ettei mitään tapahtu. Vanhempana olisin varmasti sellainen neuroottinen reppana, joka ei uskaltaisi edes nukkua kun pelkäisi koko ajan että lapselle käy jotain. En ole siis henkisesti kykenevä huolehtimaan lapsesta pidempiä aikoja, ja vaikka lapsia olisin elämässäni halunnutkin niin olen nyt yli kolmekymppisenä edelleen pätkätöissä enkä ole koskaan seurustellut, joten ei tähän elämäntilanteeseen lapsia edes tehtäisi.

Olen aina halunnut lapsia, mutta kohta tulee jo täyteen 15 vuotta ilman parisuhteita, hankalaa yksin miehenä lasta hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Tiesin jo kerhoikäisenä, etten halua lapsia. En pitänyt lapsista lapsenakaan. Sisäsyntyinen ominaisuus ainakin minulla.

Minulla sama. En itsekään pitänyt lapsista edes itse ollessani lapsi ja nykyäänkin tulen huomattavasti paremmin toimeen itseäni vanhempien kuin saman ikäisten ihmisten kanssa. 

Puitteet lasten hankinnalle olisi toki kunnossa. On aviomies, molemmilla vakituiset työt ja talous kunnossa, on talo ja molempien eläkkeellä olevat vanhemmat asuvat lähellä, joten lastenhoitoapuakin olisi varmasti tarvittaessa saatavilla. En vain ole ikinä lasta halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko te, jotka ette ole koskaan halunneet lapsia, arvioida, miksi teidän ikäisissä tämä on yleisempää kuin mitä on ollut esim. meillä viisikymppisillä?

Ehkä vielä teidän ikäisillä lasten hankkiminen oli vielä sen verran itsestäänselvyys, että vain harvat kyseenalaistivat sitä.

Olen itsekin viisikymppinen vela ja luulen, että meidän aikana elettiin vielä aika tukevasti yhtenäiskulttuurissa. Tehtiin samat valinnat kuin muutkin samanikäiset ja aika harva niitä kyseenalaisti. Me velana pysyneet olimme sitten niitä harvoja sitkeitä sissejä, joihin ei painostus tehonnut. Nykyään ymmärretään, että elämää voi elää monella tavalla. Hyvä niin!