Lue keskustelun säännöt.
Millaista ajattelit lapsiperhe-elämänne olevan, kun teillä ei ollut vielä lapsia?
Tuliko jotain yllätyksenä vastaan? Oliko kuvitelmat realistisia vai hattarakuvia?
Kommentit (277)
Aika tällaista kuin se onkin. Odotin lasten olevan suunnattoman rakkaita ja suhtauduin positiivisesti. Sitä onkin. Jonkin verran ruusuiset ja epärealistiset kuvitelmat mulla oli omasta viretasosta, mutta ei nyt kovin. Välillä tuntuu, että on paljon kivoja juttuja, mistä ei vaan kuitenkaan jaksa innostua kun lapsilla on niin mielettömästi energiaa. Välillä niiden pitää purkaa sitä kyllä ilman, että osallistun mitenkään. Esim. pistän pulkkamäkeen tai viereiselle kentälle luistelemaan ja itse jään kotiin juomaan kahvia ja olemaan kahdestaan miehen kanssa. Tosin kyllä tiesin, että lasten vähän kasvaessa tätä haluaisinkin, että on omaa aikaa ja aikaa puolison kanssa. Eniten yllätti ehkä kuitenkin se miten mukavuudenhaluisena ja lorvimista rakastavasta miehestäni kuoriutui lasten myötä ahkera ja ylävireinen hyväntuulinen isä ja mies. En jotenkin osannut arvata, että olisi niin elementissään ja suhtautuisi näin perheeseen varsinkin kun omalle isälleen tärkeintä oli vieraat naiset. Ehkä just siksi, ajattelee lasten näkökulmaa ja puolisoa? Mutta kyllä sen täytyy liittyä myös luonteeseen ja mielenkiintoon, että kokee saavansa hommasta samalla. Ei kukaan varmaan pysty järjissään esittää vuodesta toiseen pitävänsä lapsista jos oikeasti ottaa aivoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole (vielä) lapsia.
Oletan, että elämä olisi aikataulutettua, aluksi ehkä vähäunista ja omaa rauhaa (jota tarvitsen) ei tulisi olemaan vähintään ainakaan kymmeneen vuoteen.Myös omanlaiselle huolettomuudelle ja spontaaniudelle saisi heittää hyvästit.
Näiden syiden takia ei miehen kanssa harkita lapsia lähitulevaisuuteen tai välttämättä ollenkaan.Korjatkaa jos olen väärässä.
Myös vanhemmat ovat huolettomia ja spontaaneja, jos ovat sen luontoisia yleensäkin. Jokainen vanhempi tekee vanhemmuuden omalla tyylillään, ja toki jokainen lapsi perheen sisälläkin on erilainen yksilö. Ei kaikki vanhemmat halua mitään aikataulutettua elämää, ja lapsi sitä ei vaadi, lapsi sopeutuu vanhempiensa elämään, hekin ovat ihmisiä, ja vieläpä samoista geeneistä tehtyjä kuin vanhempansa.
Alle kymmenvuotiaatkaan eivät tarvitse vanhempien jatkuvaa läsnäoloa, kun lapsi menee kouluun hän alkaa entistä enemmän liikkua yksin ja kavereiden kanssa ulkona. Ja viettävät aikaa omassa huoneessaan, ja sinne ei vanhempia kaivata sekaantumaan asioihin.
Minä itse esimerkiksi luin kirjoja paljon siitä asti kun opin lukemaan. Kävin polkupyörällä kirjastossa kaverin kanssa hakemassa läjän kirjoja ja luin niitä kotona (tietokoneita ja kännyköitä ei ollut viemässä aikaa) Ei minusta ollut mitään haittaa vanhemmille ja heidän ajankäytölleen, päinvastoin, välillä tarpeen vaatiessa vahdin nuorempia sisaruksia.
Nykyään on lapsista jotenkin omituisia ajatuksia. Toisaalta pidetään lapsia täysin avuttomina hoidokkeina ties miten vanhoiksi, ja toisaalta 8-vuotiaasta asti voidaan osallistua telkkarissa kokkikisaan, jota on tietysti edeltänyt kotona kokkailun harjoittelu.
Tämä! Veloilla on aivan käsittämättömiä kuvitelmia lasten kanssa elämisestä Hyvä vaan, että jättävät lisääntymättä.
Ei, vaan vanhemmat on kokonaan unohtaneet kuinka iso ero on olla oikeasti vapaa, vs. "vapaa" niin että pitää olla lapsen käytettävissä muutaman minuutin varoajalla. He puhuvat jälkimmäisestä, kun taas velat näkevät tuon "vapauden" yhtä vapaana kuin avovankilan iltavapaan panta nilkassa. Vanhemmat puutuvat tähän koska heillä ei oikeastaan ole muuta mahdollisuuttakaan.
Aika jännä, että puhutaan veloista, vaikka tuo kirjoittaja sanoi, ettei vielä ole lapsia. Itselläni ei myöskään ole ja kyllä se vaan niin on mennyt, että perheelliset ovat niin kiinni lapsiperhe-elämässään, että ainakaan minua eivät ole niihin ympyröihin huolineet, vaikka olisin halunnutkin olla heidän elämissään mukana. Aika yksinäistä tämä on sen takia ollut. Mutta en silti halua ainakaan vielä itse samaan ruljanssiin, sillä haluan herätä aamut rauhassa ja mennä vähän myöhempään töihin ilman kenenkään auttamista tarhaan tai kouluun. Teen myös pitkiä työpäiviä kuuteen seitsemään, joten sitä ennen ei lasten hoito onnistu. Työpävän jälkeen olen niin poikki, että hyvä kun omat liikuntaharrastukset jaksan tehdä, ei siihen autettavia mahtuisi. Samoin syön pari kertaa päivässä mikä ei lapsille riittäisi. Viikonloput vietän ulkoillen, ehkä se olisi ainoa hetki jolloin jokin lapsi mukaan mahtuisi. Mutta missä välissä sen tai ne ruokkisin? En oikeastaan ymmärrä missä kohdin sitä omaa aikaa perheellisillä on kun sitä ei tunnu näin työtä tekevänä olevan muutenkaan.
Kyllä lapset tuovat elämään jotain sellaista, mitä lapseton ei ikinä saa. Lapset eivät vain rajoita elämää. Muuttavat kyllä, mutta se, että vanhemman pitää olla lapsensa kanssa on myös saamista.
Ihmiset tahtovat eri asioita, toiset eivät tahdo saada lapsia tai saada olla heidän kanssaan (jos eivät tahdo koskaan se johtuu sen tiedostamisesta, että heistä ei ole hyviksi vanhemmiksi, ovat onnettomia).
Lapseton ei ole vapaa olemaan oman lapsensa kanssa milläänlailla. Melko usein elämäntapalapseton on myös elämäntapatyötön. Oma aika merkitsee...
Lapset parin vuoden ikäerolla, kuvittelin että heistä on seuraa toisilleen, mutta he yleensä vain päätyvät riitelemään toistensa kanssa. En voinut kuvitellakaan kuinka pikkulapsiaika syö voimavarat aivan tappiin asti ja kuinka elämänvaihe, jonka ajattelin olevan onnellisinta aikaa elämässä (ja toisaalta onkin..), eli pikkulapsiaika, voi syöstä niin perusteellisen vahvaan negatiivisuuden kierteeseen kuin mitä olen kokenut. Kuinka se ehdoton vahva rakkaus jota koki silloin, kun lapset syntyivät ja sai pidellä heitä ensimmäisiä kertoja, siirtyy jonnekin sivuun (vaikka on silti olemassa) ja tilalle tulee ARKI v*ttumaisine päiväkotiaamuineen, kiireineen, kitinöineen ja ongelmineen. Aina katsot kelloa ja juokset paikasta toiseen ja jos pääset pysähtymään, on joku heti korvan vieressä huutamassa ja vaatimassa jotain. Kuinka tekisi mieli huutaa kaikille turvat kiinni ja antakaa minun olla rauhassa. Ja kuinka nämäkin tunteet voi kadota sekunnissa, kun katsoo omaa lasta, joka on maailman suurin lahja. Ei auta kuin pyytää anteeksi ja yrittää miljoonannen kerran aloittaa puhtaalta pöydältä.
Kuvittelin olevani maailman paras ja kärsivällisin äiti, katin kontit ;) Rakkaus ei aina jalostu täydelliseksi äidinkäytökseksi. Kuten puolisokin, niin lapset on julma peili osoittamaan oman vajavaisuuden.
Jos ei olisi miestä tai lapsia, luulisin varmaan olevani maailman upein ihminen :D
Onnellista.
Nyt maksan elareita katkeralle eksälle ja nään lapsia joka toinen viikonloppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelin että olis helpompaa ja tasa-arvoisempaa. Ja että lapsi jotenkin solahtaisi siihen omaan elämään eikä muuttaisi kaikkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yöheräämisiin en osannut varautua mitenkään, kun lapset olivat pieniä. Se miten rankkaa yöheräily on.
Miehet joutuvat tottumaan yöheräilyihin armeijassa ja mahdollisissa kolmivuorohälytystöissä. Jotenkin ihmetyttää miten pikkuprinsessoille nuo yöheräilyt tulevat yllätyksenä? Oikeastiko naiset saavat Suomessa elää niin suojattua elämää, että katkeamattomia kauneusunia voi vedellä 30+ -vuotiaaksi jos ei sitä ennen hanki lapsia?
Vaikea kuvitella, kun mitä oon kuullut niin isiä ei meinaa saada yösyötöille kirveelläkään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelin että olis helpompaa ja tasa-arvoisempaa. Ja että lapsi jotenkin solahtaisi siihen omaan elämään eikä muuttaisi kaikkea.
Sama!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kuvitellut enkä ajatellut mitään. Hyvin kaukainen ajatus koska silloinen mieheni ja minä ei kumpikaan lapsia haluttu.
Kunnes, 39-vuotiaana sattui vahinko. Tulin raskaaksi. Lääkäri kysyi haluanko synnyttää, sanoin että kun nyt näin on käynyt niin näillä mennään.
Syntyi terve tyttö, ja mies lähti. Jäin tytön kanssa yksin, ja täytyy sanoa että vaikka totta kai elämä muuttui radikaalisti niin nautin pikkulapsiajasta! Meistä tuli hyvin läheisiä ja olemme edelleen, tytär jo parikymppinen.
Isänsä ei halunnut missään vaiheessa osallistua, nähnyt on kyllä tyttöä mutta pitää välimatkaa. Tämä on ollut vaikea asia tässä. Varsinkin kun tyttö kasvoi isommaksi ja alkoi kunnolla vaistota että isä ei välitä. Vieläkin se on arka asia vaikka hän on jo aikuinen. Hylkäämiskokemus on ollut kipeä.
Muuten siis vauva- pikkulapsi- teini-ikä on olleet antoista aikaa kaikkine koettelemuksineen. Mitään tukiverkkoja ei ole ollut mutta en koe kaivanneenikaan. Olemme selvinneet tyttären kanssa mielestäni hyvin, eikä ole hänkään moittinut tai valittanut.
Mitään isän korviketta tai isäpuolta en ole tähän raahannut. En halunnut vaikeuksia ja probleemia. Taloudellisesti onneksi olimme turvatut, kiitos hyvän ammattini ja työpaikkani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelin miehen olevan aktiivisempi. Kuvittelin, että saan säännöllisesti omaa aikaa, kun hän vie lapsia aktiviteetteihin. No en saa. Ensinnäkin, sitä haluaa lopulta itse mukaan niihin aktiviteetteihin jotta saa laatuaikaa lapsen kanssa. Ja toiseksi ei toi mies vaan tee sitä, että spontaanisti ilmoittelisi vien lapset tänään paikkaan X - tuutko mukaan vai vietätkö omaa aikaa. Muutenkin yllätti tuo oman ajan vähyys ja oikeastaan vielä enemmän se, että silloinkin kun sitä on, niin se ei juuri koskaan ole aidosti kiireetöntä.
Sen sijaan se arkinen säätö ja elämä on ollut jopa helpompaa kuin kuvittelin. Luulin että vauvan ja pikkulapsen kanssa elämä on jatkuvaa vaipparallia ja loputonta vaatteiden vaihtoa ja pyykinpesua. Vielä mitä - meillä vauva ei puklaillu esim juurikaan ja sama body meni siistinä useamman päivän. Luulin myös että vaippa pitää vaihtaa samantien jokaisen pissan jälkeen, joten sekin oli oikeasti helpompaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ajatellut kyllä yhtään mitään siitä asiasta koska sairastin nuorena vakavan vatsakalvon tulehduksen joka oli viedä hengen ja se tuhosi toisen munatorven kokonaan ja toisesta jäin jäljelle rippeet mistä lääkäri sanoi että lapsia ei sitten tule muuta kuin keinohedelmöityksellä.
No en sitä jäänyt suremaan koska en ollut koskaan lapsista haaveillutkaan ja elin täysipainoista elämää, menin naimisiin ja matkusteltiin ja tehtiin kaikkea mukavaa vapaina kuin taivaan linnut kunnes, 37-vuotiaana kuukautiset jäi yllättäen pois. Tein ihan piruttaan testin vaikka tiesin -tai luulin tietäväni- että raskaus ei ole mahdollinen.
Ja testi näytti plussaa! Gynekologille sitten varmistamaan ja kyllä, raskaus oli kuin ihmeen kaupalla alkanut! Vielä siinä vaiheesssa ei ollut varmaa onko se oikeassa paikassa eli kohdussa vai vaurioituneessa munatorvessa. Ultrattiin ja ihan oikeassa paikassa oli. Lääkäri sanoi että koskaan ei saa sanoa koskaan. Tämä jos mikä todisti sen.
No sitten piti päättää pidänkö lapsen ja sanoin että pidän koska jos noin sinnikäs ja määrätietoinen on etttä nuo esteet voittaa, on kyllä ansainnut mahdollisuuden syntyä. Mies ei tykännyt asiasta ja meille tuli ero.
Tyttö syntyi kuukautta ennen kuin täytin 38. Terve hieno tyttö, tumma pitkä tukka, 3990 grammaa ja 52 senttiä. Nyt upea kaunis nuori nainen josta olen ylpeä. Yksin kasvatin, isänsä ei ole halunnut osallistua muuten kuin sillloin tällöin tapaamisilla. Yöksi ei ole koskaan halunnut luokseen. Meillä on hyvä näin, erittäin läheiset välit. Uutta "isukkia" en ole huolinut. Ei kiitos probleemille.
Ajattelin ennakkoon, että elämä on lasten kanssa varmaan aika sidottua. Niinhän se oli. Ilman järjestelyjä ei minnekään päässyt rauhassa. Kasvatustaitojani epäilin, kun en ollut ennen omien lasten saamista tekemisissä pienten lasten kanssa. Se oli turhaa, sillä lapset kasvattivatkin minut. Yllätys oli, miten nopeasti pikkulapsivaihe meni ohi. Eihän sitä ollut kuin muutama vuosi. Nyt sama toistuu lastenlasten kanssa. Hekin ovat hurahtaneet kohta teineiksi, joiden kanssa voi keskustella jo vaikka mistä. On kyllä oikein mukavaa nykyään heidän kanssaan.
Lapseni tulivat eri kirjainextralla.
Exäni ja minä oltiin pinkoja koulussa, pakko kuulua vaan luokan parhaimpiin.
Eikä otettu mitään apua vanhemmilta läksyihin j n e.
Lapsilleni perityikin dyslexia mitä löytyy siskoltani ja isältäni.
ADHD mitä löytyy molempien puolelta. Sama myös ADD ja autistisia piirteitä. Löytyy molemmilta suvusta.
Diagnoosit paperilla löytyy 70 luvulla syntyneeltä ja 90 luvulla syntyneiltä.
Isovanhemmilla on myös selvästi, mutta tietty ei paperilla.
Koska minä ja exäni, lasten isä, oltiin suht hyviä koulussa ja pärjättiin muutenkin niin odotettiin normi lapsia.
Noi extra kirjaimet vaikeuttavat todellakin elämää.
Vierailija kirjoitti:
Lapseni tulivat eri kirjainextralla.
Exäni ja minä oltiin pinkoja koulussa, pakko kuulua vaan luokan parhaimpiin.
Eikä otettu mitään apua vanhemmilta läksyihin j n e.
Lapsilleni perityikin dyslexia mitä löytyy siskoltani ja isältäni.
ADHD mitä löytyy molempien puolelta. Sama myös ADD ja autistisia piirteitä. Löytyy molemmilta suvusta.
Diagnoosit paperilla löytyy 70 luvulla syntyneeltä ja 90 luvulla syntyneiltä.
Isovanhemmilla on myös selvästi, mutta tietty ei paperilla.
Koska minä ja exäni, lasten isä, oltiin suht hyviä koulussa ja pärjättiin muutenkin niin odotettiin normi lapsia.
Noi extra kirjaimet vaikeuttavat todellakin elämää.
Teille joilta löytyy suvusta niin hyvin on nämä kaikki perinnöllistä. Myös eri MT ongelmat.
Kaikki on geeneissä.
Voi sitten vielä lapsettomana miettiä tekeekö niitä lapsia vai tajuaako ettei tule jaksamaan niin jättää tekemättä.
En tajunnut miten väsyttävää ja yksinäistä koliikkivauvan hoitaminen on. Onneksi toisella ei ollut samanlaista vaivaa. Ajattelin ehkä suorittavani enemmän, kahden lapsen kanssa valitsen taisteluni ja tyydyn siihen että ssiat jotenkin sujuu. Äidillä on valitettavasti ollut se isoin vastuu.
Lapsiperhe- elämä näyttää olevan juurikin sellaista kuin mitä ajattelinkin ja siitä syystä olen moista karttanut. Viisas päätös oli ja on.
Aika jännä, että puhutaan veloista, vaikka tuo kirjoittaja sanoi, ettei vielä ole lapsia. Itselläni ei myöskään ole ja kyllä se vaan niin on mennyt, että perheelliset ovat niin kiinni lapsiperhe-elämässään, että ainakaan minua eivät ole niihin ympyröihin huolineet, vaikka olisin halunnutkin olla heidän elämissään mukana. Aika yksinäistä tämä on sen takia ollut. Mutta en silti halua ainakaan vielä itse samaan ruljanssiin, sillä haluan herätä aamut rauhassa ja mennä vähän myöhempään töihin ilman kenenkään auttamista tarhaan tai kouluun. Teen myös pitkiä työpäiviä kuuteen seitsemään, joten sitä ennen ei lasten hoito onnistu. Työpävän jälkeen olen niin poikki, että hyvä kun omat liikuntaharrastukset jaksan tehdä, ei siihen autettavia mahtuisi. Samoin syön pari kertaa päivässä mikä ei lapsille riittäisi. Viikonloput vietän ulkoillen, ehkä se olisi ainoa hetki jolloin jokin lapsi mukaan mahtuisi. Mutta missä välissä sen tai ne ruokkisin? En oikeastaan ymmärrä missä kohdin sitä omaa aikaa perheellisillä on kun sitä ei tunnu näin työtä tekevänä olevan muutenkaan.