Lue keskustelun säännöt.
Estonia-laivan uppoamisesta 25 vuotta aikaa, muistatko sen aamun, kun uutiset pyörittivät, mitä oli tapahtunut?
27.09.2019 |
Missä itse olit silloin, kun sait tietää Estonia-laivaturmasta?
Itse olin kotona ja nukkumassa vielä sikeästi, kun vanhin lapsistamme (silloin 6 vuotias) tuli sängyn viereen sanomaan minulle näin: " Äiti, joku iso laiva on uponnut isoon veteen, telkkarissa kerrotaan" Minä: aijaa, mut missä päin?" ja lapseni siihen, että "jossain lähellä" . Lapseni oli herännyt jo aikaisemmin isänsä lähdettyä jo töihin, ja hän aina katseli aamuisin lasten ohjelmia. Minä siitä sitten kömmin pystyyn, vaikka ajattelin, että joku öljytankkeri vaan taasen mennyt karille jossain päin. Nuorin lapsemme vielä nukkui lastenhuoneessa, hän oli siihen aikaan noin neljän ikäinen. Menin sitten heti olkkariin katsomaan telkkarin uutisia, ja huh,huh, kun tapahtuma aukeni minulle, ja kun uutisten lukija kertoi, että ihmisiä oli laivassa noin tuhat, niin ja ne kauheat myrskyisän laineiset meripelastuskuvat helikoptereineen oranssien pelastulauttojen kera ovat jäänneet muistiini. Koko päivä menikin sitten telkkarin uutisia seuraten, ja tilanteen kehittymistä, ja iltauutisissa näytettiin sitten jo niitä mustia ruumispusseja rivissä Utön saarelta jne. Muistaakseni vanhin lapsista oli silloin hieman flunssainen ja hän ei lähtenyt srk:n eskariin tuona päivänä. Mieheni soitti töistä, että oli kuullut töihin ajellessaan radion uutisista kyseisestä onnettomuudesta. Jälkeen päin tuon aamun olen kysellyt vanhimmalta lapseltani, että ei kai siitä jäänyt minkäänlaista traumaattista muistijälkeä, koska hänhän katsoi lastenohjelmien lomassa yksin ensiuutiset moisesta tragediasta, mutta ei hän ainakaan myönnä, että hänelle olisi siitä mitään huonoa kiksiä jäänyt. Mitenkäs te muut palstalaiset, missä olit silloin?
Kommentit (235)
Olin uutispimennossa tuon aamun. Ei ollut työpäivä {laman keskellä ei joka päivälle ollut projektihommia) ja vietin aikaa kotona Matinkylässä avaamatta televisiota tai radiota.
Näin uutisen vasta iltapäivällä lähikaupan kassalla lööpistä ja muistan vieläkin sen järkytyksen, että Itämerellä olisi yli 800 hukkunutta ja vielä että olin asiasta ihan tietämätön. Kotona sitten seurasin uutisia tiiviisti. En ollut koskaan oikeasti pelännyt Ruotsin-laivan uppoamista ja uskomattomalta se tuntuu vieläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Vierailija kirjoitti:
Olin uutispimennossa tuon aamun. Ei ollut työpäivä {laman keskellä ei joka päivälle ollut projektihommia) ja vietin aikaa kotona Matinkylässä avaamatta televisiota tai radiota.
Näin uutisen vasta iltapäivällä lähikaupan kassalla lööpistä ja muistan vieläkin sen järkytyksen, että Itämerellä olisi yli 800 hukkunutta ja vielä että olin asiasta ihan tietämätön. Kotona sitten seurasin uutisia tiiviisti. En ollut koskaan oikeasti pelännyt Ruotsin-laivan uppoamista ja uskomattomalta se tuntuu vieläkin.
Uskokaa tai älkää mutta minäpä kerroin työkaverille keskiviikko aamuna 12.9.01 WTC iskuista. Meillä oli siihen aikaan aina tiistait pulju kiinni enkä viittinyt kysyä missä perunakellarissa oli vapaapäivänsä viettänyt että oli päässyt menemään uutinen ohi.
Olin kymmenenvuotias ja muistan kyllä elävästi, kun isä tuli herättämään ja sanoi, että Estonia on uponnut. On jäänyt hyvin mieleen, vaikken tietysti tajunnut, että mikä hiton Estonia ja miten sen minua pitäisi koskettaa. Ei koskettanutkaan mitenkään, ei siinä laivassa ollut ketään tuttuja, eikä edes tutuntuttuja ja asuttiin kaukana rannikoltakin.
Uutisoinnista en muista mitään, vaikka luulen kyllä, että näin päivän aikana useammat uutiset, joissa onnettomuudesta kerrottiin ja uskon, että siitä puhuttiin koulussakin. Silti onnettomuus vaikutti minuun aika vahvasti lopulta. Olen usein miettinyt, miten hirveää siellä on ollut niillä ihmisillä, jotka ovat yrittäneet päästä laivasta ulos ja tajunneet, ettei onnistu. En ole juurikaan käynyt risteilyillä, koska ajatus ahdistaa minua. Olen ollut laivalla kaksi kertaa elämäni aikana, enkä muista, että olisin juuri nauttinut olostani. Varsinkin hytissä olo oli pelottavaa, kun mietin vain, jos jotain sattuu ja jään sinne loukkuun.
Vierailija kirjoitti:
Äitini oli synnyttämässä minua. Isä ajoi äidin sairaalaan ja radiossa oli jo jotain tietoa, mutta äitini tajusi vasta vuoden päästä, mitä oli tapahtunut. Häneltä oli siis mennyt täysin ohi koko onnettomuus.
Miten tämä voi olla mahdollista?
Estonian onnettomuus ei ole voinut mennä yhdeltäkään 1994 Suomessa, muissa Pohjoismaissa tai Virossa eläneeltä täysjärkiseltä aikuiselta ohi. Ei silloinkaan, vaikka olisi ollut synnyttämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan aamun uutisissa näytetyt kuvat pelastusveneistä myrskyävällä merellä. Olin tapahtuman aikaan 9-vuotias, enkä muista muuta. Aamun uutisten kuvat ovat jääneet mieleeni.
Tuota samaa mietin jo aiemmin. Ei vaan voinut mennä ohi keltään natiaista isommalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En käsitä jos on tuollainen tilanne ettei kaikilta laivoilta heitetä mereen vaikka lakanoista tehtyä köyttä tai ihan mitä tahansa jossa voisi pelastautua. Lakanoitahan on montasataa metriä noissa laivoissa.
Hätä ei lue MITÄÄN LAKIA! Noin oltaisiin voitu tehdä-
Olin herännyt ja valmistauduin luennolle. Katsoin aamu-TV:tä ja siinä kerrottiin asiasta. Herätin vaimoni, joka nukkui samassa huoneessa parikuukautisen vauvamme kanssa ja kerroin Estoniassa uponneen. Tuolloin uhrien määräksi ilmoitettiin ”yli 300”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 25-vuotias opiskelija ja muistan tuon synkän harmaan myrskyaamun keskellä lama-aikaa kouristavan kylmänä ja surullisena - asiaa oli kertakaikkisen vaikea uskoa. Helsingistä käsin meri tuntuu aina olevan läsnä ja risteilijä ihmisineen tuttuna miljöönä jotenkin niin läheiseltä siellä mustan myrskyisällä merellä taistelemassa. Ajattelin merta, Estoniaa, sen matkustajia ja Kaivopuiston rannassa palavaa ikuista tulta merelle menehtyneistä palamassa juuri silläkin hetkellä.
Jotenkin sitä koko ajan odotti, että suurin osa pelastuu, sellaiseen on jotenkin tottunut. Onnettomuus ja kaikki siihen liittyvät lukuisat tragediat järkyttivät syvästi ja kyynelet nousevat silmiin aina Estonia-uutisia lukiessa tai Tallinnassa muistomerkin nähdessäni.
(Diana kuoli elokuun lopussa 1997, muistan kun heti herättyäni kuulin uutisen, joka oli toisella tapaa hyvin traaginen, mutta ei henkilökohtaisesti ja syvällisesti järkyttävä, kuten Estonia-onnettomuus.)
Olin saman ikäinen ja jaan täysin tämän tunnelman. Omassa elämässä oli juuri sinä kesänä ollut paljon epäonnea, mieliala ei ollut kovin korkealla, olin opintojen loppuvaiheessa, mutta tulevaisuus näytti kovin toivottomalta. Asuin syksyn 1994 ajan väliaikaisesti vanhemmillani ja nukuin aamuisin pitkään. Kun aamupäivällä radiosta kuulin uutiset, niin avasin telkkarin ja ne oranssit tyhjät pelastuslauta nähtyäni ajattelin (ja varmaan sanoin ääneen) "Ja tämäkin vielä" ja itkin.
Äitini oli juuri kuollut ja Estonian tragedia meni siihen samaan tuskaan. Muistan kaiken liiankin elävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lukion toisella. Aamulla kun heräsin huoneessani, laitoin tuttuun tapaani radion aamuohjelman päälle ja kuulin uutiset. Menin olkkariin avaamaan telkkarin ja kerroin isälläni uutisesta. Muistan vielä elävästi miten isäni järkyttyi uutisesta ja hänen epäuskoiset sanansa. Järkyttynyt olin itsekin.
Muistan kuinka jonkun lehden haastattelussa joku kirkon miehistä sanoi, että "siinä sai syntiset palkkansa", tai jotain sinne päin. Hänen mukaansa risteilyalukset olivat haureuden tyyssijoja. Funtsin silloin, että voiko jollain olla empatiakyky oikeasti nolla.
Muistan, että sinä yönä kun Estonia upposi, oli Helsingissäkin myrskytuulia. Ikkunalasit helisi ja tuuli ulvoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 9-vuotias ja näin niitä uutisia heti aamulla televisiosta. Katsoin tarkkaan kaikki uutiset ja olin hyvin järkyttynyt. Tarkkoja yksityskohtia en muista, mutta muistan olleeni hyvin ahdistunut.
En tykkää vieläkään matkustaa laivalla. En tiedä onko näillä yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Olin 19 vuotias ja siinä naapurissa asui ystävä jonka mies oli virolainen.Oli juuri käymässä Virossa ja piti lähteä risteilylle juuri Estonialla ystäviensä kanssa. . Aamulla sitten kauhee hätä ja paniikki kun ei saa mistään tietoa ei Viron päästä, eikä täältä...näki että tuska on kauhee ystävällä. Siellä sitten yhdessä istuttiin muksujen kanssa koko aamu töllöä tuijottaen ja mobiraa kantaen et josko se "kännykkä" sois... ja sitten se soi,ja ystävän mies ilmoitti että hengissä ollaan,ei noussut laivaan koska olivat myöhästyneet lähtöselvityksestä. Tais olla yläkerran Herralla sormet pelissä,siihen tulokseen tultiin@
Mites yläkerran Herra ja ne reilu 800 uhria?
Vierailija kirjoitti:
Autossa kuulin uutisissa duuniin ajaessa. Ihan epätodelliselta kuulosti samoin kuin WTC-uutiset myöhemmin.
Itsestänikin tuntuivat molemmat traagiset onnettomuudet aivan käsittämättömiltä ja uskomattomilta, ja etenkin tuo WTC-tapahtuma oli vallankin aivan sairaan hulluinta, että noin vaan lentokoneet lensivät tornien seiniin päin. Aivan hullua oli katsella telkkarin kuvaruudulta moista tapahtumaa. Sairasta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autossa kuulin uutisissa duuniin ajaessa. Ihan epätodelliselta kuulosti samoin kuin WTC-uutiset myöhemmin.
Itsestänikin tuntuivat molemmat traagiset onnettomuudet aivan käsittämättömiltä ja uskomattomilta, ja etenkin tuo WTC-tapahtuma oli vallankin aivan sairaan hulluinta, että noin vaan lentokoneet lensivät tornien seiniin päin. Aivan hullua oli katsella telkkarin kuvaruudulta moista tapahtumaa. Sairasta!
WTC:n tapahtuman jälkeen olin avustamassa syöpäsairasta siskoani toisella paikkakunnalla, ja silloin siitä tapahtumasta oli jo kulunut parisen viikkoa, mutta kyllähän sitäkin ajankohtaisohjelmat uutisten lisäksi jauhoivat viikkotolkulla jälkeen päin tv:ssä, ja asiahan oli kamala, että tuonlaista kauheutta oli tapahtunut USA:ssa, mutta jotenkin siihen aikaan oli omassa elämässäni meneillään siskoni viimeisten elinaikojen puitteissa aivan liian likellä kuolemaan liittyvät asiat, ettei jaksanut hirveän paljon ajatella maailman toisella rannalla tapahtunutta terroristista iskua tuntemattomine uhreineen.
Olin ekaluokkalainen. Aamulla äidin kanssa katsottiin uutisia ja muistan ne lautat merellä. Koulussa opettaja halusi seurata koko päivän tapahtumia. Televisio oli luokan nurkassa päällä ja sinä päivänä vain askarreltiin ja katsottiin uutisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
Jan-Thure oli Mariellan kapteeni, ei Europan. Myöhemmin oli kapteenina Ruotsinlaivalla 24h tosi tv sarjassa.