Lue keskustelun säännöt.
Estonia-laivan uppoamisesta 25 vuotta aikaa, muistatko sen aamun, kun uutiset pyörittivät, mitä oli tapahtunut?
27.09.2019 |
Missä itse olit silloin, kun sait tietää Estonia-laivaturmasta?
Itse olin kotona ja nukkumassa vielä sikeästi, kun vanhin lapsistamme (silloin 6 vuotias) tuli sängyn viereen sanomaan minulle näin: " Äiti, joku iso laiva on uponnut isoon veteen, telkkarissa kerrotaan" Minä: aijaa, mut missä päin?" ja lapseni siihen, että "jossain lähellä" . Lapseni oli herännyt jo aikaisemmin isänsä lähdettyä jo töihin, ja hän aina katseli aamuisin lasten ohjelmia. Minä siitä sitten kömmin pystyyn, vaikka ajattelin, että joku öljytankkeri vaan taasen mennyt karille jossain päin. Nuorin lapsemme vielä nukkui lastenhuoneessa, hän oli siihen aikaan noin neljän ikäinen. Menin sitten heti olkkariin katsomaan telkkarin uutisia, ja huh,huh, kun tapahtuma aukeni minulle, ja kun uutisten lukija kertoi, että ihmisiä oli laivassa noin tuhat, niin ja ne kauheat myrskyisän laineiset meripelastuskuvat helikoptereineen oranssien pelastulauttojen kera ovat jäänneet muistiini. Koko päivä menikin sitten telkkarin uutisia seuraten, ja tilanteen kehittymistä, ja iltauutisissa näytettiin sitten jo niitä mustia ruumispusseja rivissä Utön saarelta jne. Muistaakseni vanhin lapsista oli silloin hieman flunssainen ja hän ei lähtenyt srk:n eskariin tuona päivänä. Mieheni soitti töistä, että oli kuullut töihin ajellessaan radion uutisista kyseisestä onnettomuudesta. Jälkeen päin tuon aamun olen kysellyt vanhimmalta lapseltani, että ei kai siitä jäänyt minkäänlaista traumaattista muistijälkeä, koska hänhän katsoi lastenohjelmien lomassa yksin ensiuutiset moisesta tragediasta, mutta ei hän ainakaan myönnä, että hänelle olisi siitä mitään huonoa kiksiä jäänyt. Mitenkäs te muut palstalaiset, missä olit silloin?
Kommentit (235)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 25-vuotias opiskelija ja muistan tuon synkän harmaan myrskyaamun keskellä lama-aikaa kouristavan kylmänä ja surullisena - asiaa oli kertakaikkisen vaikea uskoa. Helsingistä käsin meri tuntuu aina olevan läsnä ja risteilijä ihmisineen tuttuna miljöönä jotenkin niin läheiseltä siellä mustan myrskyisällä merellä taistelemassa. Ajattelin merta, Estoniaa, sen matkustajia ja Kaivopuiston rannassa palavaa ikuista tulta merelle menehtyneistä palamassa juuri silläkin hetkellä.
Jotenkin sitä koko ajan odotti, että suurin osa pelastuu, sellaiseen on jotenkin tottunut. Onnettomuus ja kaikki siihen liittyvät lukuisat tragediat järkyttivät syvästi ja kyynelet nousevat silmiin aina Estonia-uutisia lukiessa tai Tallinnassa muistomerkin nähdessäni.
(Diana kuoli elokuun lopussa 1997, muistan kun heti herättyäni kuulin uutisen, joka oli toisella tapaa hyvin traaginen, mutta ei henkilökohtaisesti ja syvällisesti järkyttävä, kuten Estonia-onnettomuus.)
Olin saman ikäinen ja jaan täysin tämän tunnelman. Omassa elämässä oli juuri sinä kesänä ollut paljon epäonnea, mieliala ei ollut kovin korkealla, olin opintojen loppuvaiheessa, mutta tulevaisuus näytti kovin toivottomalta. Asuin syksyn 1994 ajan väliaikaisesti vanhemmillani ja nukuin aamuisin pitkään. Kun aamupäivällä radiosta kuulin uutiset, niin avasin telkkarin ja ne oranssit tyhjät pelastuslauta nähtyäni ajattelin (ja varmaan sanoin ääneen) "Ja tämäkin vielä" ja itkin.
Se oli juurikin tuollaista. Täytin sinä vuonna 22, asuin kahdestaan lapseni kanssa, ja tuo vuosi tuotti elämään eräitä hankalia takaiskuja tai ainakin hidasteita. Lamaa oli edessä ja takana, tulevaisuus oli hämärä vaikka mitä yritti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
No ei todellakaan pidä paikkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Autossa kuulin uutisissa duuniin ajaessa. Ihan epätodelliselta kuulosti samoin kuin WTC-uutiset myöhemmin.
Itsestänikin tuntuivat molemmat traagiset onnettomuudet aivan käsittämättömiltä ja uskomattomilta, ja etenkin tuo WTC-tapahtuma oli vallankin aivan sairaan hulluinta, että noin vaan lentokoneet lensivät tornien seiniin päin. Aivan hullua oli katsella telkkarin kuvaruudulta moista tapahtumaa. Sairasta!
Sellaista on nähnyt niin monessa elokuvassa, ettei se tunnu uskottavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
No ei todellakaan pidä paikkaansa.
Pitää, ainakin meillä päin. Vaikka lama-aikana eri käytännöt muuttuivat joustavammiksi, ei koulusta oltu vielä pois tai myöhästytty.
Kaverin sisarukset menivät kouluun, ja saivat kiusakseen oikein vanhan ajan karttakeppipirun, joka oli vieläpä nuori mies.
Tein sinä aamuna raskaustestin. Välillä katoin aamun uutisia ja välillä juoksin vessassa tikkua vahtaamassa. Poikani syntyi 8 kk kuluttua. Ikimuistoinen aamu todellakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista tuosta päivästä mitään, olin vasta 8-vuotias. Jälkeenpäin olen tietysti lukenut Estoniasta, ja oli kyllä kamala ja surullinen onnettomuus.
Vierailija kirjoitti:
Aallokko on ollut hirmuista tuona yönä, kun Estonia upposi. Olisipa paikalla ollut kuinka monta laivaa hyvänsä uppoamishetkellä, ei merestä olisi pystytty pelastamaan montakaan henkeä lisää.
Kun tilanne oli käytännössä toivoton paikalle tulleille ammattipelastajillekin, niin mitä se olisi ollut sitten laivalla olleille amatööreille?
Jostain muistan lukeneeni, että itämerellä myrsyaallot ovat sellaisia teräviä, johtuen meren mataluudesta. Ja siksi aallokossa työskentely on todella vaativaa. Jossain Atlantilla taas myrskyaallot ovat loivempia, mutta korkeampia. Ei tietysti helppo ympäristö sekään.
Tapani-myrskyn pauhatessa olin Europalla matkalla Riikasta Turkuun. Jossain Utön kieppeillä tuntui kuin olisimme olleet tornadon riepoteltavina. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään todellista hätää. Karmeaa ajatella miltä todellinen haaksirikko olisi tuntunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
Vielä varhaisempaa historiaa: Kansakoulukaverini pikkusisko jäi isänsä ajaman traktorin alle ja kuoli. Niin vaan sisarukset tulivat kouluun. Saivat olla sisällä välitunnit, mikä oli tuohon aikaan harvinaista muuten. Mieleeni on jäänyt kaverini kasvot koulun eteisen ikkunasta, minun seisoessani koulun pihalla. Toinen muistikuva tuosta kamalasta onnettomuudesta on kuolleen pikkusiskon sininen pipo, jota kävimme katsomassa navetan ylisillä. Sori OT.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
No ei todellakaan pidä paikkaansa.
Olin koulussa 80- ja 90-luvulla ja todellakaan tuollaisessa tilanteessa ei olisi tultu kouluun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ollut hyvin sikeäuninen, joten en ollut kuullut helikoptereiden ääntä, vaikka todennäköisesti juuri meidän päältä lensivät. Aamuisin en katso uutisia, joten olinkin ihan hölmistynyt, kun menin töihin ja kahvihuoneessa istuivat kaikki työkaverit naamat pitkinä. Yksi sitten sanoi, että 800 ihmistä on hukkunut yöllä.
Työpaikkani oli sellainen, että tämä tapaus kosketti työkavereitanikin ihan työn puolesta.
Olihan se sellaista aikaa, että toimittajat tunkivat joka paikkaan ahdistelemaan u'hreja ja omaisia.
Ylilyöntejä tapahtui. Kyllä kahvit roiskahti ja leuka loksahti, että kuulinko oikein, kun se naistoimittaja kysyi siellä Virossa omaiselta, jonka puoliso oli tod.näk kuollut, että 'miltä nyt tuntuu'. Ja vielä sellaisella mairealla, muka-osaaottavaisella äänellä. Täytyy sanoa, että ko. virolaisnainen osoitti suurta itsehillintää ja persoonaa pysymällä rauhallisena, minä olisin heittänyt sen äm'män kuvaajineen he'vonvttuun.
Samoin toimittajien änkeäminen sairaaloihin ym. kyselemään, että miten pääsit pois. No vttu helikopterilla.
Vasta noiden koul'usurmien jälkeen alettiin hieman kyseenalaistamaan tällaista toimintaa. Vaikka tietty osa kansaa haluaa mennä varmaan leikkaussaliin, hukkuvan ru'umista tuijottamaan intensiivisesti kolme tuntia, tutkimaan haastateltavan paikat hampaista, tarkistamaan sen mahalaukun, lapsuuden traumat ja kyynelkanavien toimivuuden, niin toinen osa ei halua. Eikä haluaisi itse mahdollisena u'hrina tai omaisena olla tällaisten saalistavien korppikotkien ja hyeenojen ahdisteltavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan aamu-uutiset ja järkytyksen. Myös sen kuinka ala-asteikäiset lapseni tulivat koulusta ja kertoivat, että heidän luokkatoverinsa, kaksi sisarta, olivat itkeneet koko päivän, koska heidän isänsä oli tuolla laivalla, eivätkä he tienneet oliko elossa vai kuollut (oli pelastunut)
No on kyllä maailman seitsemäs ihme että ala-asteikäset lapset on laitettu kouluun tossa tilanteessa:O Luulis että opettajakin on jo kotiin yhteydessä että tulkaa nyt hyvä ihme hakemaan shokissa olevat lapset kotiin. Mutta hyvä että isä pelastui!
Silloin mentiin kouluun, ellei oksentanut verta, ja sankarillista oli mennä siitä huolimatta.
No ei todellakaan pidä paikkaansa.
Olin koulussa 80- ja 90-luvulla ja todellakaan tuollaisessa tilanteessa ei olisi tultu kouluun.
Olin nelosluokalla ja veljeni ekalla kun lenkitettiin meidän koiraa jonka kimppuun hyökkäsi isompi koira ja r aateli tämän hen giltä. Molemmat oltiin seuraava päivä pois koulusta ja porattiin kotona. Tapahtui pari kuukautta Estonian jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin uutispimennossa tuon aamun. Ei ollut työpäivä {laman keskellä ei joka päivälle ollut projektihommia) ja vietin aikaa kotona Matinkylässä avaamatta televisiota tai radiota.
Näin uutisen vasta iltapäivällä lähikaupan kassalla lööpistä ja muistan vieläkin sen järkytyksen, että Itämerellä olisi yli 800 hukkunutta ja vielä että olin asiasta ihan tietämätön. Kotona sitten seurasin uutisia tiiviisti. En ollut koskaan oikeasti pelännyt Ruotsin-laivan uppoamista ja uskomattomalta se tuntuu vieläkin.
Uskokaa tai älkää mutta minäpä kerroin työkaverille keskiviikko aamuna 12.9.01 WTC iskuista. Meillä oli siihen aikaan aina tiistait pulju kiinni enkä viittinyt kysyä missä perunakellarissa oli vapaapäivänsä viettänyt että oli päässyt menemään uutinen ohi.
Näiden tapahtumien välissä viestintä mullistui kuitenkin aika tavalla. 1994 matkapuhelin oli vain harvalla ainakin omassa tuttavapiirissäni, lähinnä työsuhde—etuna. Vuonna 2001 sitten jo kaikilla ja oli helppo lähettää esimerkiksi tekstiviestejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olihan se sellaista aikaa, että toimittajat tunkivat joka paikkaan ahdistelemaan u'hreja ja omaisia.
Ylilyöntejä tapahtui. Kyllä kahvit roiskahti ja leuka loksahti, että kuulinko oikein, kun se naistoimittaja kysyi siellä Virossa omaiselta, jonka puoliso oli tod.näk kuollut, että 'miltä nyt tuntuu'. Ja vielä sellaisella mairealla, muka-osaaottavaisella äänellä. Täytyy sanoa, että ko. virolaisnainen osoitti suurta itsehillintää ja persoonaa pysymällä rauhallisena, minä olisin heittänyt sen äm'män kuvaajineen he'vonvttuun.
Samoin toimittajien änkeäminen sairaaloihin ym. kyselemään, että miten pääsit pois. No vttu helikopterilla.
Vasta noiden koul'usurmien jälkeen alettiin hieman kyseenalaistamaan tällaista toimintaa. Vaikka tietty osa kansaa haluaa mennä varmaan leikkaussaliin, hukkuvan ru'umista tuijottamaan intensiivisesti kolme tuntia, tutkimaan haastateltavan paikat hampaista, tarkistamaan sen mahalaukun, lapsuuden traumat ja kyynelkanavien toimivuuden, niin toinen osa ei halua. Eikä haluaisi itse mahdollisena u'hrina tai omaisena olla tällaisten saalistavien korppikotkien ja hyeenojen ahdisteltavana.
Tästä tuli mieleen että olen se joka aikasemmin kertoi olleensa isovanhempiensa kanssa Mariellalla turma yönä. Minulta tuli koulussa opettajat tenttaamaan yön tapahtumia. Minkälainen aamu oli ja tunnelma laivalla ym? Kukaan ei muistaakseni kehdanut suoraan kysyä näinkö kelluvia uhreja mutta sitä kyseltiin näinkö pelastuneita. Mahtoivat pettyä että mummuni oli teljennyt mut sinne hyttiin enkä osannut muuta kertoa kun että oli myrskyä, laiva myöhästyi ja satamassa oli toimittajia ja kyseltiin kriisiavun tarvetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei uskoisi jos kertoisin miten Estonia liittyy minuun.
Kokeile
Antaa olla.
T. Avo Piht
Tämä oli feikkaaja, oikeasti ette uskoisi.
Molempien informaatioarvo tasan nolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ei uskoisi jos kertoisin miten Estonia liittyy minuun.
Kokeile
Antaa olla.
T. Avo Piht
Tämä oli feikkaaja, oikeasti ette uskoisi.
Molempien informaatioarvo tasan nolla.
Olen ollut Estonialla, silloin kylläkin Wasa Kingillä, lapsena. Meillä oli hytti autokannen alla ja jäät hakkasivat laivan pohjaan hirveällä ryskeellä. Sain ihan kauhean paniikkikohtauksen ja tunteen että kuolen tänne. En suostunut loppumatkan ajaksi hyttiin menemään ja odotin vain että pääsen pois. Nyt jälkeenpäin se matka tuntuu joltain etiäiseltä.
Oletteko koskaan ajatelleet, että Estoniaa ei ollut rakennettu kestämään avomerta? Sehän aikaisemmin seilasi Vaasa-Uumaja-väliä. Kun ottaa huomioon, että Mariellalla, Europalla tai muilla Itämerelle rakennetuilla laivoilla ei ollut hätäpäivää tuossa myrskyssä. Kerrottakoon vielä, että olin Rafael-myrskyn aikaan Eckerö-laivalla, eikä tuntunut juuri missään.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko koskaan ajatelleet, että Estoniaa ei ollut rakennettu kestämään avomerta? Sehän aikaisemmin seilasi Vaasa-Uumaja-väliä. Kun ottaa huomioon, että Mariellalla, Europalla tai muilla Itämerelle rakennetuilla laivoilla ei ollut hätäpäivää tuossa myrskyssä. Kerrottakoon vielä, että olin Rafael-myrskyn aikaan Eckerö-laivalla, eikä tuntunut juuri missään.
Sillä oli historiaa ihan Vikingin paattina.
Vuosi 1994 oli itsellenikin laman aikaa työn puolesta, olin työttömänä tuolloin, kun tuo Estonia-laivaonnettomuus sattui, ja olin huolissani tavallaan, ettei ollut vakioduunipaikkaa, ja lapseni alkoivat olla jo sen verran isoja, etteivät enää sillä tavalla olleet kotihoidon tarpeessa, ja olivathan he jo toisen lapseni äitiysloman ja kotihoitotukikauden jälkeen olleetkin päivähoidossa aiemman pätkätyöni aikana. Yritin katsella uutta työpaikkaa, mutta onneksi sitten pääsinkin vuoden päästä samaan työpaikkaan kuin missä olin ollutkin aikaisemminkin. Tuohon aikaan työelämässä mukana oleva siskoni kävi usein työyhteisönsä kanssa laivaristeilyillä; ja ajattelinkin silloin, että joo, noh, eipähän tässä itsensä tarvinnut ainakaan työporukoitten kanssa käydä laivaseminaareissa. Siskoni nimittäin kertoi, että oli ollut tuota Estonian uppoamisonnettomuutta ennen monestkin melkoisessa merimyräkässä laivareissuilla työporukkansa kanssa, ja ei hirveesti kiinnostanutkaan enää sen jälkeen koulutus sun muut työpaikkaansa liittyvät opintoreissut laivoilla vaan työpaikkansa alkoikin järjestää niitä enemmän maan kamaralla.