Äiti kirjoittaa Hesarissa sekaantuvista isovanhemmista

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ainakin olin ensimmäisen lapsen synnyttyä, täysin kokematon ja tietämätön ja vielä toisenkin kanssa ja vasta kolmannen lapsen kanssa tuli varmuutta lastenhoitoon.

Anoppini oli suuri tuki ja ei tarvinnut kuin pirauttaa ja kysyä neuvoa jos tuli ongelmia ja hän tiesi "kaiken" olihan hänellä yli 40v lastenlääkärinä. Ja ikuisti olen kiitollinen.

Usein noilla isovanhemmilla on useampi lapsi ja elämänkokemusta, kun se lapsen synnyttäminen ei tee kenestäkään vielä hyvää vanhempaa, vaikka kuinka itse haluaisi tai kuvittelisi.

Ymmärrät varmaan, että anoppisi on lastenlääkärinä asiantuntija. Se on pilkuisen eri, kuin joku Hilkka perusemäntä, jonka mielestä vauvalle kannattaa juottaa kermaa, jos on liian laiha, kun näin on ennenvanhaankin toimittu.

Jotkut ohjeet on hyviä, mutta jotkut taas vanhentuneita tai muuten vaan turhia, ja silloin pitää ymmärtää, että niitä ei noudateta myöskään vanhempien selän takana.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ainakin olin ensimmäisen lapsen synnyttyä, täysin kokematon ja tietämätön ja vielä toisenkin kanssa ja vasta kolmannen lapsen kanssa tuli varmuutta lastenhoitoon.

Anoppini oli suuri tuki ja ei tarvinnut kuin pirauttaa ja kysyä neuvoa jos tuli ongelmia ja hän tiesi "kaiken" olihan hänellä yli 40v lastenlääkärinä. Ja ikuisti olen kiitollinen.

Usein noilla isovanhemmilla on useampi lapsi ja elämänkokemusta, kun se lapsen synnyttäminen ei tee kenestäkään vielä hyvää vanhempaa, vaikka kuinka itse haluaisi tai kuvittelisi.

Ja toisaalta se, että on saanut esim. kaksi lasta pidettyä hengissä aikuksiksi asti, ei tee kenestäkään lastenkasvatuksen eksperttiä.

Mä en käsitä teitä. Omassa ystäväpiirissä kenelläkään ei ole ongelmia isovanhempien kanssa. Ei edes sillä, joka jätti rumasti ryyppäävän poikansa ja vanhemmat voivottelivat kovin eroa, kun tiesivät poikansa ongelmat ja heistä kaverini olisi pitänyt vaan jaksaa tukea. Tottakai isovanhemmat on joskus vähän persoonallisia, heillä voi olla voimakkaitakin mielipiteitä, mutta aikuinen ihminen antaa toisille tilaa horjumatta siitä itse. Jos meillä mummu vouhottaa tumppujen perään, niin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä siitä tappelemaan lähtee. Me teemme omalla tavallamme, isovanhemmat ovat omanlaisiaan ja heillä on vanhempina ja isovanhempina puheoikeus, vaikkeivat olekaan päätöksentekijöitä. Hyväähän nuo tarkoittaa.

Väitän, että suurin syy noihin riitoihin on epävarmat ihmiset, sairaalloisen mustasukkaiset ja vallanhaluiset. Oli sitten anoppeja tai miniöitä, niin on ongelmia itsensä kanssa, kun alkaa nähdä joka asiasta vaivaa ja kiusata toista. En mä koe, että mun anoppi vie multa mitään, vaikka on miehelle rakas ja lapsellekin. Ei mun äitiys siitä vähene, jos anoppikin saa rakastaa omalla tavallaan. Samalla tavalla anoppi ei kuvittele, että olemme kilpailijoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Ei tuo tavllista ole. Onko miehesi 50?

Vierailija kirjoitti:

Mä en käsitä teitä. Omassa ystäväpiirissä kenelläkään ei ole ongelmia isovanhempien kanssa. Ei edes sillä, joka jätti rumasti ryyppäävän poikansa ja vanhemmat voivottelivat kovin eroa, kun tiesivät poikansa ongelmat ja heistä kaverini olisi pitänyt vaan jaksaa tukea. Tottakai isovanhemmat on joskus vähän persoonallisia, heillä voi olla voimakkaitakin mielipiteitä, mutta aikuinen ihminen antaa toisille tilaa horjumatta siitä itse. Jos meillä mummu vouhottaa tumppujen perään, niin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä siitä tappelemaan lähtee. Me teemme omalla tavallamme, isovanhemmat ovat omanlaisiaan ja heillä on vanhempina ja isovanhempina puheoikeus, vaikkeivat olekaan päätöksentekijöitä. Hyväähän nuo tarkoittaa.

Väitän, että suurin syy noihin riitoihin on epävarmat ihmiset, sairaalloisen mustasukkaiset ja vallanhaluiset. Oli sitten anoppeja tai miniöitä, niin on ongelmia itsensä kanssa, kun alkaa nähdä joka asiasta vaivaa ja kiusata toista. En mä koe, että mun anoppi vie multa mitään, vaikka on miehelle rakas ja lapsellekin. Ei mun äitiys siitä vähene, jos anoppikin saa rakastaa omalla tavallaan. Samalla tavalla anoppi ei kuvittele, että olemme kilpailijoita.

Sulla on varmaan ns. normaalit vanhemmat ja anoppi ja appi. Niin minullakin on, luotan heidän lastenhoitotaitoihinsa. Silti ymmärtän hyvin, että on myös niitä "epänormaaleita", joiden kanssa ei todennäköisesti auta muu kuin tiukka rajojen asettaminen tai jopa välien viilentäminen. En pidä normaalina esimerkiksi sitä tälläkin palstalla esiin tullutta esimerkkiä, jossa anoppi kutsuu itseään systemaattisesti lapsenlapsena äidiksi jatkuvista lopetuspyynnöistä huolimatta ja yrittää muutenkin horjuttaa lapsensa ja miniänsä vanhemmuutta. Minusta tuollaisessa tilanteessa niitä "syitä" tulehtuneeseen tilanteeseen ei tarvitse etsiä kummastakin vaan siitä anopista.

Vierailija kirjoitti:

Mä en käsitä teitä. Omassa ystäväpiirissä kenelläkään ei ole ongelmia isovanhempien kanssa. Ei edes sillä, joka jätti rumasti ryyppäävän poikansa ja vanhemmat voivottelivat kovin eroa, kun tiesivät poikansa ongelmat ja heistä kaverini olisi pitänyt vaan jaksaa tukea. Tottakai isovanhemmat on joskus vähän persoonallisia, heillä voi olla voimakkaitakin mielipiteitä, mutta aikuinen ihminen antaa toisille tilaa horjumatta siitä itse. Jos meillä mummu vouhottaa tumppujen perään, niin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä siitä tappelemaan lähtee. Me teemme omalla tavallamme, isovanhemmat ovat omanlaisiaan ja heillä on vanhempina ja isovanhempina puheoikeus, vaikkeivat olekaan päätöksentekijöitä. Hyväähän nuo tarkoittaa.

Väitän, että suurin syy noihin riitoihin on epävarmat ihmiset, sairaalloisen mustasukkaiset ja vallanhaluiset. Oli sitten anoppeja tai miniöitä, niin on ongelmia itsensä kanssa, kun alkaa nähdä joka asiasta vaivaa ja kiusata toista. En mä koe, että mun anoppi vie multa mitään, vaikka on miehelle rakas ja lapsellekin. Ei mun äitiys siitä vähene, jos anoppikin saa rakastaa omalla tavallaan. Samalla tavalla anoppi ei kuvittele, että olemme kilpailijoita.

No helppoahan sulla on ja muutenkin katsot asiaa vain oman kokemuksen läpi. Ei kaikilla ole hyviä isovanhempia. Meillä on valtava suru ja pettymys se että kumpiakaan isovanhempia ei kiinnosta pätkän vertaa perheemme tai lapsemme. Mun omat vanhemmat ei ole kahta lastani nähneet koskaan. Eivät viitsi edes ristiäisiin tulla, koskaan eivät halua tavata. Eivät muista ikiä tai nimiä. Kun ei kiinnosta.

Joten ei tässä mikään joustavuus ja tilan anto auta, minkä teet asialle? Välittämistä ei voi pakotta, ja isovanhemmat ovat nyt valinneet välittää vain itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Ei tuo tavllista ole. Onko miehesi 50?

Mitä mun mieheni iällä on tässä tekemistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Ei tuo tavllista ole. Onko miehesi 50?

Mitä mun mieheni iällä on tässä tekemistä?

En mäkään tajua. Sillä isovanhemman iällä on vaan väliä. Esim minä olen 40 ja mulla on lapset 0v, 2v ja 6v, äitini on 65 ja isäni 75. Eli se mun ISÄ oli ”iäkäs” kun tuli vanhemmaksi. Siis ns vanhaan aikaan iäkäs, kun ennen tehtiin lapset siinä 20v iässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Ei tuo tavllista ole. Onko miehesi 50?

Mitä mun mieheni iällä on tässä tekemistä?

En mäkään tajua. Sillä isovanhemman iällä on vaan väliä. Esim minä olen 40 ja mulla on lapset 0v, 2v ja 6v, äitini on 65 ja isäni 75. Eli se mun ISÄ oli ”iäkäs” kun tuli vanhemmaksi. Siis ns vanhaan aikaan iäkäs, kun ennen tehtiin lapset siinä 20v iässä.

No siksi juuri onkin oletus että tuolla se mies on ainakin 50.

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi puuttui jokaiseen asiaan perheessämme koska keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen. Joka välissä verrattiin siihen miten vauvamme serkkuvauva toimii, pärjää, miten syö, hoidetaan jne. Lopetti vasta kun rautalangasta piti vääntää että jokainen oma yksilönsä, myös lapset, ja että meillä erityislapsi diagnooseineen joten arki hyvin erilaista ja toimimme potilasohjeistusten mukaan. Pyyteli lopulta anteeksi kun tajusi että sairaalaravausta tarvitseva vauva ei yhtä helppohoitoinen ja arki samanlaista kuin terveen vauvan kanssa

Taas kirjoitus, joka osoittaa, ettei osata keskustella perheen sisällä. "Anoppi keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen" - no, kyllähän sitä normaalissa keskustelussa vaihdetaan tietoja siitä, mitä muiden perheenjäsenten elämään kuuluu.  Anoppi olettaa, että kun teillä on pieni lapsi, teitä luulisi kiinnostavan lapsen serkkukin, ja vaihdetuista tiedoista voi hyvällä tuurilla löytää joskus jonkun tiedonjyväsenkin: kas, noinkin voi tehdä, kokeilenpa myös meillä. Mutta joo ei, anoppi tekee tämän kiusallaan, eikä ymmärrä, ennen kuin hieromalla naamaan erikoislapsidiagnoosia.  

Mun äiti on 90 ja sai keväällä ensimmäisen lapsenlapsenlapsen. Ja aivan varmaan muutaman vuoden kuluttua tarjoaa salaa lapselle sokeroituja sokeripaloja, kun lapsen äidin silmä välttää, koska lapsen pitää saada herkkuja edes joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä ainakin olin ensimmäisen lapsen synnyttyä, täysin kokematon ja tietämätön ja vielä toisenkin kanssa ja vasta kolmannen lapsen kanssa tuli varmuutta lastenhoitoon.

Anoppini oli suuri tuki ja ei tarvinnut kuin pirauttaa ja kysyä neuvoa jos tuli ongelmia ja hän tiesi "kaiken" olihan hänellä yli 40v lastenlääkärinä. Ja ikuisti olen kiitollinen.

Usein noilla isovanhemmilla on useampi lapsi ja elämänkokemusta, kun se lapsen synnyttäminen ei tee kenestäkään vielä hyvää vanhempaa, vaikka kuinka itse haluaisi tai kuvittelisi.

Ja toisaalta se, että on saanut esim. kaksi lasta pidettyä hengissä aikuksiksi asti, ei tee kenestäkään lastenkasvatuksen eksperttiä.

Tai sitten tekee. Tai ei tee. Turha vähätellä ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en käsitä teitä. Omassa ystäväpiirissä kenelläkään ei ole ongelmia isovanhempien kanssa. Ei edes sillä, joka jätti rumasti ryyppäävän poikansa ja vanhemmat voivottelivat kovin eroa, kun tiesivät poikansa ongelmat ja heistä kaverini olisi pitänyt vaan jaksaa tukea. Tottakai isovanhemmat on joskus vähän persoonallisia, heillä voi olla voimakkaitakin mielipiteitä, mutta aikuinen ihminen antaa toisille tilaa horjumatta siitä itse. Jos meillä mummu vouhottaa tumppujen perään, niin antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitä siitä tappelemaan lähtee. Me teemme omalla tavallamme, isovanhemmat ovat omanlaisiaan ja heillä on vanhempina ja isovanhempina puheoikeus, vaikkeivat olekaan päätöksentekijöitä. Hyväähän nuo tarkoittaa.

Väitän, että suurin syy noihin riitoihin on epävarmat ihmiset, sairaalloisen mustasukkaiset ja vallanhaluiset. Oli sitten anoppeja tai miniöitä, niin on ongelmia itsensä kanssa, kun alkaa nähdä joka asiasta vaivaa ja kiusata toista. En mä koe, että mun anoppi vie multa mitään, vaikka on miehelle rakas ja lapsellekin. Ei mun äitiys siitä vähene, jos anoppikin saa rakastaa omalla tavallaan. Samalla tavalla anoppi ei kuvittele, että olemme kilpailijoita.

Sulla on varmaan ns. normaalit vanhemmat ja anoppi ja appi. Niin minullakin on, luotan heidän lastenhoitotaitoihinsa. Silti ymmärtän hyvin, että on myös niitä "epänormaaleita", joiden kanssa ei todennäköisesti auta muu kuin tiukka rajojen asettaminen tai jopa välien viilentäminen. En pidä normaalina esimerkiksi sitä tälläkin palstalla esiin tullutta esimerkkiä, jossa anoppi kutsuu itseään systemaattisesti lapsenlapsena äidiksi jatkuvista lopetuspyynnöistä huolimatta ja yrittää muutenkin horjuttaa lapsensa ja miniänsä vanhemmuutta. Minusta tuollaisessa tilanteessa niitä "syitä" tulehtuneeseen tilanteeseen ei tarvitse etsiä kummastakin vaan siitä anopista.

Ihan varmasti tuollainen isovanhempi on poikkeus. Ihan niin kuin erityislapset ja syntymästä sairaatkin ovat poikkeuksia.  Suurin osa ihmisistä ja lapsista on kuitenkin ihan suhtkoht normaaleita, ei mitään automaattinarsisseja, lumihiutaleita, sateenkaaria tai yksisarvisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Ai niinkuin nykyään oliis pikkulapsia, joiden isovanhemmat olisi olleet lapsia sota-aikaan? Sodan loppumisesta on 74 vuotta.

Ja kai sitä voi ihminen 74 vuodessa kehittyä? Tai ainakin tajuta että maailma muuttuu 74 vuodessa, jolloin ne omat lapsuudenkokemukset ei päde enää.

Ihan ohiksena, kyllä sota-ajan lapsilla voi hyvin olla pieniä lastenlapsia vielä nykyään. Mun vanhemmat esim. on 76 ja 80. Mun lapset on 5 ja 1.

Tai, niillä voi olla lapsenlapsenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. Neuvoja kannattaa kuunnella. On ihan turhaa ylpeyttä ja itsepäisyyttä jos ei kykene ottamaan vastaan vanhemman sukupolven neuvoja. 

Samalla tavalla se vanhempi sukupolvi voisi ottaa huomioon, että osa niistä neuvoista ja entisistä toimintatavoista on tänä päivänä vanhentuneita ja tieteellisen tutkimuksen valossa jopa haitallisia lapselle (vrt. esim yllä oleva hammaskaries esimerkki ja vaikkapa pienen vauvan vatsallaan nukuttaminen). Jos vanhemmat haluavat noudattaa uusinta tietoa, kyllä isovanhemmillakin pitäisi olla valmiudet toimia sen mukaan.

Veikkaan, että 95 % vanhemmasta sukupolvesta ottaakin huomioon. 

Kariesasia on ollut tutkittua tietoa jo yli 30 vuotta ja perhepedin sekä nukkuma-asennon vaikutus mm. kätkytkuoleman mahdollisuuteen on vähän tuoreempaa. Näistä ja kaikista muistakin on oiva tilaisuus keskustella. Mutta ei, mieluummin sitä miniä läiskii lakikirjalla anoppia poskelle ja päin vastoin. 

Ja siltikin tuo kariesasia tuntuu olevan monelle hankala noudattaa. Kuten myös se, että vanhemmat toivovat, että 1-vuotiaalle ei anneta karkkia tai kakkua jne.

Samaten se että kaikki tunteet ja tuntemukset yritetään hoidella ruoalla. Jos lapsi on kipeä, tuputetaan herkkuja, jos surullinen niin herkkuja, jos väsynyt niin herkkuja, jos iloien niin herkkuja.

Aina liikaa ja aina epäterveellistä.

Taustalla voi vaikuttaa isovanhemman oma elämä. Jos on vaikka elänyt sota-aikaan ja kokenut puutetta, tai muuten vaan oppinut nuukaksi, herkut ovat parasta mitä he voivat mielestään tarjota. 

Tottakai voi olla vaikka minkälaisia syitä taustalla, mutta silti minusta on outoa, että isovanhemmat loukkaantuvat, kun tämän heiltä kieltää ihan asiallisesti (tyyliin, "ollaan sovittu, että Pertti ei syö karkkis ennen kuin täyttää 2-v")ja usein myös systemaattisesti toimivat tuon periaatteen vastaisesti lapsen vanhempien pyynnöistä huolimatta. Koska tuollaista pyyntöä on kuitenkin helppo noudattaa, eikä se vaadi isovanhemmalta ylimääräistä vaivannäköä.

Siinä saattaa tulla tölväisseeksi isovanhempaa, joka on mielestään ajatellut pelkkää hyvää. Riippuu ihan sanavalinnoista ja äänensävystä ja kehonkielestä, ja vastaanottajan tyypistä, miten käy.  Minäkin olen kerran katkaissut kesken erään jouluvierailun vanhempieni luona, kun tuli erimielisyyttä siitä, milloin lapset voivat saada makeita välipaloja.  Hirveessä lumituiskussa ajettiin kotiin itku silmässä. Ei ollut kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi puuttui jokaiseen asiaan perheessämme koska keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen. Joka välissä verrattiin siihen miten vauvamme serkkuvauva toimii, pärjää, miten syö, hoidetaan jne. Lopetti vasta kun rautalangasta piti vääntää että jokainen oma yksilönsä, myös lapset, ja että meillä erityislapsi diagnooseineen joten arki hyvin erilaista ja toimimme potilasohjeistusten mukaan. Pyyteli lopulta anteeksi kun tajusi että sairaalaravausta tarvitseva vauva ei yhtä helppohoitoinen ja arki samanlaista kuin terveen vauvan kanssa

Taas kirjoitus, joka osoittaa, ettei osata keskustella perheen sisällä. "Anoppi keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen" - no, kyllähän sitä normaalissa keskustelussa vaihdetaan tietoja siitä, mitä muiden perheenjäsenten elämään kuuluu.  Anoppi olettaa, että kun teillä on pieni lapsi, teitä luulisi kiinnostavan lapsen serkkukin, ja vaihdetuista tiedoista voi hyvällä tuurilla löytää joskus jonkun tiedonjyväsenkin: kas, noinkin voi tehdä, kokeilenpa myös meillä. Mutta joo ei, anoppi tekee tämän kiusallaan, eikä ymmärrä, ennen kuin hieromalla naamaan erikoislapsidiagnoosia.  

Kun kyseessä on serkukset, niin se tarkoittaa, että sisarukset ovat saaneet lapsen. Eiköhän tuossa tilanteessa ole luontevampaa jutella sen oman sisaruksen kanssa mitä äidin/anopin. Minä, sisarukseni sekä moni serkkuni äidin puolelta synnyttiin muutaman vuoden sisään. Äidin suvussa meitä serkkuja vertailtiin toisiimme usein ja meidän kuullen eikä se ollut mukavaa kuultavaa. Se vaikuttaa itsetuntoon vieläkin.

Isovanhemmuus ei ole mikään ihmisoikeus. Se että oma aikuinen lapsi saa lapsia ei anna velvollisuuksia, muttei myöskään oikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan asiallisia kommenttejahan nuo ovat (tosin toi viittaus uskonsotiin tässä yhteydessä jäi kyllä vähän hämäräksi). Aika paljon minusta tosiaan vaadittu, että vanhemmat täysin määrittelevät isovanhempien roolin, eikähän se kuitenkin kompromissi aikuistne ihmisten kesken ole? Oma appiukko auttoi aina kun pystyi, pystyminen oli kiinni siitä, mikä vaihe ryyppyputkesta miloinkin oli meneillään. Ei siinä meikäläisen päätökset "vaarin roolista perheessä" olisi paljoa auttaneet. Ja mitä tulee neuvoihin: esikoisella oli ihottumaa pitkin naamaa ja jalkoja, neuvolan mielestä oli ihan tavallista "kuivaihoisuutta, rasvaa perusrasvalla ja kortisonilla jos iho on rikki", poika oli 3kk. Sitten käytiin moikkaamassa isomummoa, siis mun mummoa ja hänen ekat sanansa olivat, että "voi miten paha maitorupi hällä on, mahtaa olla ikävän tuntuista?"  siltä istumalta varasin yksityisen ihotautilääkärin ja katos ketaletta, ei maito, mutta 4-5 muuta ruoka-aineallergiaa löytyi samantien, jotka minä olin imettämällä hänelle siirtänyt. että kyllä niitä neuvojakin joskus kannattaa kuunnella, oman väsymyksen keskellä ei välttämättä ole itse aina kaikista skarpeimmillaan. Ja ei, en ole isovanhempi, enkä tule olemaan vielä moneen vuoteen, esikoinen on nyt 11v.

Olen samaa mieltä. c

Jaa, minulle on mm neuvottu, että lasta pitää kantaa vielä nelivuotiaanakin, että isompaa sisarusta ei saa kieltää lyömästä pienempäänsä, että lapsen pitää syödä koko ajan ja että aikuisen pitää syöttää vielä eskarilaistakin, että viisivuotias on liian pieni pukemaan itse, että lasta ei koskaan missään tapauksessa saa pakottaa mihinkään vaan pitää harhauttelemalla ja curlaamalla selvittää kaikki tilanteet, myös esim kadulle juokseminen, että lapsen hampaita ei tarvitse pestä joka päivä ja että lapsen pitää saada päättää itse.

Ja että vieressä ei saa ikinä lapsi nukkua. Ja että lapsi ei sairastaisi astmaa eikä refluksia jos minä en kuvittelisi hänen sairastavan niitä. Eikä ennen ollut allergioita ja kaikki kulki monoissa, jotka on hyvät jalkineet nykyäänkin.

Neuvojen kuuntelu on eri asia kuin niiden toteuttaminen. Kukaan ei käske sinua toteuttamaan typeriä neuvoja vaan ehdottaa että kuuntelet ne hyvät. Ihan normaalia toimintaa.

Luitko edes mihin vastasin. Väitteeseen että isovanhempien neuvot on aina fiksuja.

Ja MIKSI tuollaista huuhaata muka pitää kuunnella? Ja mitkä noissa minun saamissani on niitä hyviä neuvoja?

En ole tähän rimpsuun kirjoittanut mitään, mutta ethän sinä vastannut väitteeseen, että isovanhempien neuvot ovat aina fiksuja. Joku vaan kirjoitti esimerkin, että oli saanut isovanhemmalta hyvän vinkin siihen, että lapsella saattaa olla märkärupi. Sinun listaamasi asiat ovat sieltä tyhmemmästä päästä, mihin saitkin kommentin, ettei niitä tarvitse toteuttaa. 

Hyvät vinkit kannattaa noteerata. Omasta tapauksesta voin sanoa pari: ruokavälit pienellä ainakin 2 h auttavat vatsavaivojen välttämisessä, ja pieni koroke sängyn yläpäässä helpottaa tukkoisen nenän kanssa nukkuvaa.

Kyllä vastasin.

Et kertonut miksi tuollaisia pähkähulluuksia pitäisi kuunnella? 

Kysyitkö? 

Koska sulla on korvat, joilla kuulee kaikenlaista. Mielessäsi sitten seulot kuulemasi ja päätät, onko asia mielestäsi kokeilemisen arvoinen.  

Vai onko niin, että systemaattisesti olet kuuntelematta yhtään ketään?

MIKÄ tuossa on se hyvä neuvo joka minun pitäisi sieltä seuloa? Et edelleenkään kerro.

Mitä jankkaat?

Enhän minä sitä puolestasi sitä päätä. Todennäköisesti sun mielestä kaikki niistä on syvältä, ja jos on, en ihmettelisi sitä ollenkaan.

Koska et vastaa. Sinä et siis löydä tuosta yhtään hyvää neuvoa.

En edelleenkään ymmärrä, mutta ei varmaan  tarvitsekaan. Mun mielestä tuossa listassa ei ollut hyviä neuvoja, mutta luin ne kuitenkin läpi ajatuksella ennen kuin päätin niin. 

Loppukevennys: "ennen" ei tosiaan ollut allergioita. Oma isäni oli nuorena miehenä auttamassa äitini kotitalossa heinätöissä, ja häntä pidettiin "heikkona" kun nenä vuoti ja silmät ärtyivät pellolla.  Allergiajutut tosiaan tulivat vasta myöhemmin.

Miksi minun sitten pitäisi kuunnella tällaisia neuvoja päivät pääksytysten? Miksi?

Kyllä ennenkin oli allergioita. Minullakin on aina ollut laktoosi-intoleranssi (juu, ei ole tarkalleen ottaen allergia vaan yliherkkyys) ja paha kala-allergia. Ko isovanhempi istutti minua ruokapöydässä välillä neljäkin tuntia ja välillä piti syödä omat oksennuksetkin, kun esim kalakeitto tuli ylös.

Ja koulussa mun siskon piti ruokatunnin jälkeinen välkkä istua ruokalassa syömässä lautaselle puklattu, kylmälieminen, ketto päällä lilluva makaronivelli tai kalasoppa, koska lautanen piti syödä tyhjäksi. Siihen aikaan ei ihmisillä sentään ollut intoleransseja allergioita samaan malliin kuin nykyään.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä anoppi puuttui jokaiseen asiaan perheessämme koska keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen. Joka välissä verrattiin siihen miten vauvamme serkkuvauva toimii, pärjää, miten syö, hoidetaan jne. Lopetti vasta kun rautalangasta piti vääntää että jokainen oma yksilönsä, myös lapset, ja että meillä erityislapsi diagnooseineen joten arki hyvin erilaista ja toimimme potilasohjeistusten mukaan. Pyyteli lopulta anteeksi kun tajusi että sairaalaravausta tarvitseva vauva ei yhtä helppohoitoinen ja arki samanlaista kuin terveen vauvan kanssa

Taas kirjoitus, joka osoittaa, ettei osata keskustella perheen sisällä. "Anoppi keksi alkaa vertailla toisen poikansa perheeseen" - no, kyllähän sitä normaalissa keskustelussa vaihdetaan tietoja siitä, mitä muiden perheenjäsenten elämään kuuluu.  Anoppi olettaa, että kun teillä on pieni lapsi, teitä luulisi kiinnostavan lapsen serkkukin, ja vaihdetuista tiedoista voi hyvällä tuurilla löytää joskus jonkun tiedonjyväsenkin: kas, noinkin voi tehdä, kokeilenpa myös meillä. Mutta joo ei, anoppi tekee tämän kiusallaan, eikä ymmärrä, ennen kuin hieromalla naamaan erikoislapsidiagnoosia.  

Kun kyseessä on serkukset, niin se tarkoittaa, että sisarukset ovat saaneet lapsen. Eiköhän tuossa tilanteessa ole luontevampaa jutella sen oman sisaruksen kanssa mitä äidin/anopin. Minä, sisarukseni sekä moni serkkuni äidin puolelta synnyttiin muutaman vuoden sisään. Äidin suvussa meitä serkkuja vertailtiin toisiimme usein ja meidän kuullen eikä se ollut mukavaa kuultavaa. Se vaikuttaa itsetuntoon vieläkin.

Usein suvun tiedonvälittäjänä toimii isoäiti.  Sisarukset saattavat soitella toisilleen tuskin koskaan, vaikka olisivat samassa elämäntilanteessakin, etenkin jos kyseessä on veli ja sisar. Anoppi - miniäsuhde ei välttämättä sanottavasti poikkea kälyksien suhteesta. Mutta joo, ihmiset on erilaisia.