Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmat lopettivat yhteydenpidon
11.09.2019 |
Mieheni vanhemmat eivät pidä enää yhteyttä kun saatiin lapsi. Ennen nähtiin kerran, pari kuukaudessa.
Laitettiin kyllä rajoja ja luulen että se on syynä.
Mutta ihan nätisti ja aiheesta. Ensimmäinen loukkaantuminen oli kun en halunnut välittömästi lapsen synnyttyä esitellä vauvaa, vaan vasta seuraavana päivänä.
Ja pyydettiin etteivät osta kokoajan kaikkea. Vaan joskus jotain ja mielellään tarpeellista.
Kummaksuivat imetystä kun sitten lapsi ei halua kuin äidin... otin vauvan takaisin syliin kun itki mummin sylissä.
Pikkuhiljaa yhteydenpito väheni ja loppui kokonaan.
Mies sanoo että varmaan siksi kun eivät saaneet olla sellaisia isovanhempia kuin haluavat.
Kommentit (869)
Vierailija kirjoitti:
Mihin on unohtunut nuorilta ihmisiltä sellainen asia kuin vanhempien kunnioitus?
Mun nuoruudessa se oli vielä aika selvää pässinlihaa, että vaikka vanhukset olis ollut kuinka typeriä tahansa, sitä ei menty aukomaan päätä niille. Kuuluu ihan peruskäytöstapoihin.
Mulle ei olis tullut mieleenkään alkaa arvostella esim. mummiltani saamia häälahjoja vaikka ne oli aivan sellaisia, mitä en olisi koskaan käyttänyt. Kiitin ja näytin iloista naamaa.
Sama päti appivanhemmiltani saamiin tavaroihin. Kiitin ja käytin niitä mitä saatoin käyttää. Sama pätee kaikkiin ihmisiin. Ei lahjan antajan mieltä tarvitse pahoittaa sillä, että kertoo kuinka pahasti tämä nyt epäonnistui. Kertoisitko sen lapsellesi? Ystävällesi? Äidillesi? No, minä en kertoisi.
No ei mulla muuta. Kannattaa joskus vilkaista sinne peiliinkin. Metsä tuppaa vastaamaan niin kuin sinne huutaa.
Sinä nyt keskityt vain nuohan tavaroihin. Se on vain yksi asia. Ja joku häälahja on aivan eri asia kuin jatkuvasti liian pienet vaatteet.
Meillä (ap) anoppi osteli myös kassikaupalla leluja. Ei vahingossakaan niitä mistä oli ollut puhe vaan päinvastoin. Kun oli ihan pieni vauva pyydettiin ettei osta muovia jos ei ole bpa merkintää. Ei siis haitallista muovia kun laittaa kaiken suuhun. Toki osti heti jonkun leikkiastiaston ja hedelmiä jossa merkintää ei ollut, ja lapsi laittaa kaiken suuhun.
Ja se muovirojun määrä oli älytön, kun ei nimenomaan haluttu isoja kasoja tavaraa.
Eikä normaali ihminen loukkaannu jos sanoo ei kiitos, nyt ei tarvita leluja, joku kirja voisi olla kiva.
Ja muutenkin mihin saakka pitää kunnioittaa? Jos ei isovanhempi yhtään kuuntele eikä kunnioita?
Pitääkö kunnioittaa kun vaatimalla vaati saada tietää lapsen nimen etukäteen? Ja kerrottiin nimi xxx mutta ei olla vielä varmoja vaan pohditaan vielä niin älä kerro eteenpäin! Niin anoppi heti kertoi kaikille, olin vielä raskaana, rupesi puhumaan xxx:stä ja teki jopa kakun miehen syntymäpäiville (oltiin sanottu ettei tuo mitään) jossa lukee tuo xxx.
Ja lukuiset muut esimerkit, juhlapäivien vietto, anoppi päättää missä myös meidän perhe juhlii, pitääkö edelleen kunnioittaa ja hyväksyä??
Ei ihmistä joka ei kuuntele itse muita oikein voi kunnioittaa, ellei sitten ole jo todella vanha ja tai sairas. Mun tapauksessa kuitenkin ihan terveet 60+ appivanhemmat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mihin on unohtunut nuorilta ihmisiltä sellainen asia kuin vanhempien kunnioitus?
Mun nuoruudessa se oli vielä aika selvää pässinlihaa, että vaikka vanhukset olis ollut kuinka typeriä tahansa, sitä ei menty aukomaan päätä niille. Kuuluu ihan peruskäytöstapoihin.
Mulle ei olis tullut mieleenkään alkaa arvostella esim. mummiltani saamia häälahjoja vaikka ne oli aivan sellaisia, mitä en olisi koskaan käyttänyt. Kiitin ja näytin iloista naamaa.
Sama päti appivanhemmiltani saamiin tavaroihin. Kiitin ja käytin niitä mitä saatoin käyttää. Sama pätee kaikkiin ihmisiin. Ei lahjan antajan mieltä tarvitse pahoittaa sillä, että kertoo kuinka pahasti tämä nyt epäonnistui. Kertoisitko sen lapsellesi? Ystävällesi? Äidillesi? No, minä en kertoisi.
No ei mulla muuta. Kannattaa joskus vilkaista sinne peiliinkin. Metsä tuppaa vastaamaan niin kuin sinne huutaa.
Oletko kuullut sellaista sanontaa, kuin "Kunnioitus sille kenelle se kuuluu"? Tämä tarkoittaa, että pelkästään ikä ei ole merkitsevä seikka kunnioituksen saamisessa. Se isovanhempi ei saa käyttää asemaansa väärin eikä toimia miten tahansa ja voi silti odottaa että kaikki kunnioittavat häntä aina ja kaikessa. Jos oma käytös on oikeasti kaikkea muuta kuin sitä, mitä sen pitäisi, niin aika outoa odottaa kunnioitusta vain, koska ikä.
Se että vanhempia ihmisiä kunnioittaa, ei kuitenkaan estä normaalia kommunikointia. Tuo tavaramäärä on esimerkiksi sellainen asia, että jos sun kotiisi jatkuvasti kipataan tarpeeton romukuorma, niin pakkohan siitä asiasta on sanoa, ellet halua toimia jonkinlaisena loppusijoituspisteenä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aletaan naukumaan väristä, merkistä tai jostain muusta. Mutta jos saat usein esimerkiksi Ikea-kassillisia liian pieniä/monta numeroa liian suuria vaatteita lapselle, on mielestäni ihan asianmukaista sanoa asiasta. Tämä taas ei tarkoita, että isovanhemmalle karhutaan naama punaisena. Asian voi sanoa ihan sävyisästi. Itse jouduin aikanaan vastaavassa tilanteessa sanomaan, että olen kyllä kiitollinen kaikista saamistani vaatteista mutta lapsen koko on nyt 68cm ja me ei pienen säilytystilan vuoksi voida ottaa meille 150cm vaatteita vuosikausiksi pyörimään. Samalla kerroin myös, mitä kokoja kaivattaisiin, jos tuntuu, että antaja jotain haluaa tuoda. Ei tuosta loukkaantua kenekään tarvinnut, emmehän ole 3-vuotiaita.
Satunnaiset lapsen päällä epämukavat vaatteet voi laittaa kaikessa hiljaisuudessa pois. Eri asia on sitten se, jos näitä oikeasti kytätään niin kuin ketjussa osa kertoo toimittavan.
Vanhempien kunnioitus ei myäskään ole synonyymi sille, että se isovanhempi voi alkaa määräillä kenenkään toisen perhe-elämää ja suuttua, kun häntä ei totella. Siinä kuuluukin tehdä rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin on unohtunut nuorilta ihmisiltä sellainen asia kuin vanhempien kunnioitus?
Mun nuoruudessa se oli vielä aika selvää pässinlihaa, että vaikka vanhukset olis ollut kuinka typeriä tahansa, sitä ei menty aukomaan päätä niille. Kuuluu ihan peruskäytöstapoihin.
Mulle ei olis tullut mieleenkään alkaa arvostella esim. mummiltani saamia häälahjoja vaikka ne oli aivan sellaisia, mitä en olisi koskaan käyttänyt. Kiitin ja näytin iloista naamaa.
Sama päti appivanhemmiltani saamiin tavaroihin. Kiitin ja käytin niitä mitä saatoin käyttää. Sama pätee kaikkiin ihmisiin. Ei lahjan antajan mieltä tarvitse pahoittaa sillä, että kertoo kuinka pahasti tämä nyt epäonnistui. Kertoisitko sen lapsellesi? Ystävällesi? Äidillesi? No, minä en kertoisi.
No ei mulla muuta. Kannattaa joskus vilkaista sinne peiliinkin. Metsä tuppaa vastaamaan niin kuin sinne huutaa.
Miksi mua kohtaan huonosti käyttäytyvää ihmistä pitäisi kunnioittaa vain siksi, että on syntynyt muutaman vuosikymmenen mua aiemmin?
Mä olen pistänyt stopin anopin tavaravirralle, koska sitä tuli uskomattomia määriä. väärää kokoa olevaa rikkinäistä, likaista vaatetta, 2-vuotiaalle vauvaleluja tai vaihtoehtoisesti paljon isommalle lapselle tarkoitettuja leluja... ja sitten vielä kytätään, että tulihan se jussipaita varmasti käyttöön? Ei tullut, kun oli saadessa 2 numeroa liian pieni. (Eikä olisi tullut muutenkaan). Mun koti ei ole mikään SPR-kirppiksen välivarasto. Kun oma kotinsa näyttää kohta himohamstraajat -sarjan kandidaatilta, niin ei se oikeuta tekemään mun kodista saman näköistä! Ei tuollainen ostelu ole tervettä, vaan oman ostelutarpeen tyydyttämistä sekä vallan käyttöä.
Vallankäyttö on oikea termi, täällä se on mun äiti joka sitä harrastaa. Olen veljen vaimoa joutunut vuosien saatossa useasti puolustamaan, räjähtänyt veljellekin kun ei uskalla sanoa meidän äidille vastaan. Äidin bravuuri on varsinkin toi tavaran hankkiminen eikä se ole ollut enää aikoihin millään tavalla hyväntahtoista. Vuosia teki niin että osti syksyllä veljen lapsille vaatteet eskari- ja koulukuvia varten täysin oman makunsa mukaan ja kovaan ääneen kysyi miniältään, aina siis nimenomaan siltä, että onko kuvat jo tullu ja onko ne esillä. Ihan hirveitä toisiinsa epäsopivia liian lapsellisia vaatteita ja kun sanoin asiasta ekan kerran äidille, se suhahti että onko sulla lapsia, ihan kuin en siksi ymmärtäisi mistään mitään.
En tajua mikä siinä on niin vaikeaa, ei tulisi mieleenkään perseillä ketään kohtaan niinkuin meidän äiti ja ap:n anoppi tekee. Itte olen suosittu vieras veljen kotona ja lapset puhuu musta ihanalla niitten keksimällä lempinimellä ja huom. mulla ei ole lapsia, mutta silti osaan käyttäytyä.
Vierailija kirjoitti:
Ap teki oikein asettaessaan rajat isovanhemmille, mutta hintana oli tuo sukulaisten menettäminen. Ehkä se on pieni hinta heidän mahdollisesti aiheuttamastaan riesasta.
Meillä anoppi katkaisi välit, kun hänelle ei käynyt se, ettei olekaan ylintä päätäntävaltaa käyttävä henkilö poikansa perheessä. Näin on hyvä.
Nämä moniongelmaiset miniät taas kokoontuu täksikin päiväksi haukkumaan anoppejaan. Pitäkäähän hauskaa. Täältä puuttuu vielä se ET-vouhkaaja. Hänetkin jo tunnistaa, kuten monen muunkin tarinan tästä ketjusta, kun ovat niitä raivonneet jo vuosia täällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joskus se vaan on sillälailla että välien poikkimeno on PARAS ratkaisu. Mulle on käynyt aikalailla samoin kun pari sivua taaksepäin ketjussa olleelle, eli isovanhemmat oikeasti meinasivat ”ryöstää” vauvan mukaansa vaikka heitä oli moneen kertaan kielletty, ja silloin juuri appivanhemmat raivosivat ja kirkuivat että ”tämä vauva ei ole vain sinun, meilläkin on yhtäläinen oikeus päättää!!”. Anoppi myös sai jonkun kilarin ja kirkui ja itki sekaisin ja haukkui mua hulluksi. Ymmärrän sen että vauva ei ole ns minun, vaan mieheni. Mutta että isovanhemmilla olisi yhtäläinen oikeus päättää... not!
No se siitä sitten, välit meni samantien, ja EI OLE IKÄVÄ. Ei tulisi mieleenkään potea pahaa mieltä että suhdetta ei ole. Ei, vaikka nämä oli meille ainoat isovanhemmat.
Ap on vielä vähän sekaisin ja toivoo ristikkäisiä asioita (että toisaalta olisi hyvät rajat mutta toisaalta hyvät välit). Sanon suoraan että molempia et voi saada. Siis satuttamatta itseäsi.
Siksi pitää pohtia kumman haluat, tilanteen jossa ei välejä, vai että välit ja ylitsevyöryvä anoppi. Sanoisin että jälkimmäinen katkeroittaa pitkässä juoksussa enemmän.
Suomessa on tuhansittain lapsiperheitä joissa ei olla isovanhempien kanssa yhteydessä lainkaan. Näistä ei vaan perhelehdissä kirjoitella vaan asia on tabu. Mutta ei ollenkaan niin harvonaista kun luulisi.
Vierailija kirjoitti:
Nämä moniongelmaiset miniät taas kokoontuu täksikin päiväksi haukkumaan anoppejaan. Pitäkäähän hauskaa. Täältä puuttuu vielä se ET-vouhkaaja. Hänetkin jo tunnistaa, kuten monen muunkin tarinan tästä ketjusta, kun ovat niitä raivonneet jo vuosia täällä.
Ei meillä kaikilla ole tarvetta haukkua anoppeja. Anoppiin on loistavat välit: 250km ja 10vuotta puhumattomuutta. Olen tyytyväinen anoppiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joskus se vaan on sillälailla että välien poikkimeno on PARAS ratkaisu. Mulle on käynyt aikalailla samoin kun pari sivua taaksepäin ketjussa olleelle, eli isovanhemmat oikeasti meinasivat ”ryöstää” vauvan mukaansa vaikka heitä oli moneen kertaan kielletty, ja silloin juuri appivanhemmat raivosivat ja kirkuivat että ”tämä vauva ei ole vain sinun, meilläkin on yhtäläinen oikeus päättää!!”. Anoppi myös sai jonkun kilarin ja kirkui ja itki sekaisin ja haukkui mua hulluksi. Ymmärrän sen että vauva ei ole ns minun, vaan mieheni. Mutta että isovanhemmilla olisi yhtäläinen oikeus päättää... not!
No se siitä sitten, välit meni samantien, ja EI OLE IKÄVÄ. Ei tulisi mieleenkään potea pahaa mieltä että suhdetta ei ole. Ei, vaikka nämä oli meille ainoat isovanhemmat.
Ap on vielä vähän sekaisin ja toivoo ristikkäisiä asioita (että toisaalta olisi hyvät rajat mutta toisaalta hyvät välit). Sanon suoraan että molempia et voi saada. Siis satuttamatta itseäsi.
Siksi pitää pohtia kumman haluat, tilanteen jossa ei välejä, vai että välit ja ylitsevyöryvä anoppi. Sanoisin että jälkimmäinen katkeroittaa pitkässä juoksussa enemmän.
Suomessa on tuhansittain lapsiperheitä joissa ei olla isovanhempien kanssa yhteydessä lainkaan. Näistä ei vaan perhelehdissä kirjoitella vaan asia on tabu. Mutta ei ollenkaan niin harvonaista kun luulisi.
Mun siskoni selittää jatkuvasti miten veljeni poika on ”suvun lapsi”.
Veli vielä niin pöllö että otti siskoni pojan kummiksi. Jostain syystä hirveä tarve sekaantua ja haukkua kälyä joka ”ei ymmärrä poikaa kuten kummitäti ymmärtää”.
Minusta anoppius ja isovanhemmuus on nykyisin helppoa. Toista oli ennen, kun isovanhempien odotettiin osallistuvan aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään enemmän. Piti olla yhteisöllisyyttä, vaikka ihmisten väliset kemiat eivät aina kohdanneetkaan. Nykyisin asioista, joista lapsuudessani 60-luvulla huolehti yhteisö, huolehtii yhteiskunta sekä erilaiset palveluja tarjoavat yritykset. Lapsiperheet haluavat ja voivat elää omaa elämäänsä omalla tavallaan.
Kirjoittaja 621 kysyi, mihin on kadonnut vanhempien ihmisten kunnioitus. Nykyisin ei enää tarvitse, koska vanhempia ihmisiä ei tarvita. Omat vanhempani joutuivat vielä kunnioittamaan, koska yhteisölllisyydessä oli vähän pakko, jos halusi saada yhteisöltään jotain apua. Sukulaisten kanssa oli pakko olla väleissä, jos jossain vaiheessa tarvitsisikin lastenhoitoapua, taloudellista apua jne. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että omat ja/tai appivanhemmat esimerkiksi takasivat aikuisten lastensa asuntolainan. Nykyisin ei enää tarvitse. Tilapäiseenkään rahapulaan ei enää tarvita sukulaisia, koska on luottokortit, pankeista saa joustoluottoja ja hätätilanteessa voi ottaa vaikka pikavipin. Pidempiaikaisiin rahavaikeuksiin taas on yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten isovanhempia ei tarvita enää lastenhoitajiksikaan vanhempien työssäkäynnin ajaksi. Pienille koululaisille taas on iltapäiväkerhot.
Tavaroita taas on helppo hankkia eikä nykyisin enää oteta vastaan käytettyjä vaatteita, joissa olisi lapselle nk kasvunvaraa. Omassa lapsuudessani otettiin. Minäkin sain aikoinaan joltain luistimet, mutta jalkani ei koskaan kasvanut niin suureksi, että ne olisivat olleet sopivan kokoiset. Maailma on muuttunut tosi paljon eikä yltäkylläisyyden keskellä ole syytä varastoida tavaroita, joita EHKÄ joskus voi tarvita. Olen joutunut opettelemaan pois omien vanhempieni "tätä voi vielä tarvita" -ajattelusta ja rehellisesti sanottuna nautin, kun kodissani ei ole mitään ylimääräistä. Pari vuotta sitten "konmaritin" pois kaiken ylimääräisen.
En ole ostanut koskaan lapsenlapsilleni mitään. En ole nähnyt missään kaupassa sellaisia vaatteita tai leluja, mitä poikani ja miniäni ostavat lapsille. En siis edes tiedä, mistä ostaisin ja millaisin perustein nykyvanhemmat tekevät lapsilleen hankintoja. Netin keskustelupalstoilta olen lukenut vesipilareista lasten ulkoiluvaatteissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä vesipilarit vaatteissa tarkoittavat. Omassa lapsuudessani oli ihanaa, jos sai mummilta karkkipussin. Karkkia kun ei saanut kovin usein. Nykyisin lapsilla on joko karkkipäivä kerran viikossa tai lapsille ei haluta antaa lainkaan karkkia. Ja hyvä niin. Jos ostaisin lapsenlapsilleni jotain, ostaisin varmasti ihan väärin.
Poikani perheineen elää ihan omaa elämäänsä. Kutsuvat minut kylään muutaman kerran vuodessa, kun haluavat tavata. Elävät niin kiireistä elämää, että minun ei kannata kutsua, koska sopivan ajankohdan löytäminen olisi hankalaa. Viestittelen poikani kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Välini poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini ovat ihan hyvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin on unohtunut nuorilta ihmisiltä sellainen asia kuin vanhempien kunnioitus?
Mun nuoruudessa se oli vielä aika selvää pässinlihaa, että vaikka vanhukset olis ollut kuinka typeriä tahansa, sitä ei menty aukomaan päätä niille. Kuuluu ihan peruskäytöstapoihin.
Mulle ei olis tullut mieleenkään alkaa arvostella esim. mummiltani saamia häälahjoja vaikka ne oli aivan sellaisia, mitä en olisi koskaan käyttänyt. Kiitin ja näytin iloista naamaa.
Sama päti appivanhemmiltani saamiin tavaroihin. Kiitin ja käytin niitä mitä saatoin käyttää. Sama pätee kaikkiin ihmisiin. Ei lahjan antajan mieltä tarvitse pahoittaa sillä, että kertoo kuinka pahasti tämä nyt epäonnistui. Kertoisitko sen lapsellesi? Ystävällesi? Äidillesi? No, minä en kertoisi.
No ei mulla muuta. Kannattaa joskus vilkaista sinne peiliinkin. Metsä tuppaa vastaamaan niin kuin sinne huutaa.
Miksi mua kohtaan huonosti käyttäytyvää ihmistä pitäisi kunnioittaa vain siksi, että on syntynyt muutaman vuosikymmenen mua aiemmin?
Mä olen pistänyt stopin anopin tavaravirralle, koska sitä tuli uskomattomia määriä. väärää kokoa olevaa rikkinäistä, likaista vaatetta, 2-vuotiaalle vauvaleluja tai vaihtoehtoisesti paljon isommalle lapselle tarkoitettuja leluja... ja sitten vielä kytätään, että tulihan se jussipaita varmasti käyttöön? Ei tullut, kun oli saadessa 2 numeroa liian pieni. (Eikä olisi tullut muutenkaan). Mun koti ei ole mikään SPR-kirppiksen välivarasto. Kun oma kotinsa näyttää kohta himohamstraajat -sarjan kandidaatilta, niin ei se oikeuta tekemään mun kodista saman näköistä! Ei tuollainen ostelu ole tervettä, vaan oman ostelutarpeen tyydyttämistä sekä vallan käyttöä.
Vallankäyttö on oikea termi, täällä se on mun äiti joka sitä harrastaa. Olen veljen vaimoa joutunut vuosien saatossa useasti puolustamaan, räjähtänyt veljellekin kun ei uskalla sanoa meidän äidille vastaan. Äidin bravuuri on varsinkin toi tavaran hankkiminen eikä se ole ollut enää aikoihin millään tavalla hyväntahtoista. Vuosia teki niin että osti syksyllä veljen lapsille vaatteet eskari- ja koulukuvia varten täysin oman makunsa mukaan ja kovaan ääneen kysyi miniältään, aina siis nimenomaan siltä, että onko kuvat jo tullu ja onko ne esillä. Ihan hirveitä toisiinsa epäsopivia liian lapsellisia vaatteita ja kun sanoin asiasta ekan kerran äidille, se suhahti että onko sulla lapsia, ihan kuin en siksi ymmärtäisi mistään mitään.
En tajua mikä siinä on niin vaikeaa, ei tulisi mieleenkään perseillä ketään kohtaan niinkuin meidän äiti ja ap:n anoppi tekee. Itte olen suosittu vieras veljen kotona ja lapset puhuu musta ihanalla niitten keksimällä lempinimellä ja huom. mulla ei ole lapsia, mutta silti osaan käyttäytyä.
Olisipa meidänkin ympärillä enemmän sun kaltaisia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta anoppius ja isovanhemmuus on nykyisin helppoa. Toista oli ennen, kun isovanhempien odotettiin osallistuvan aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään enemmän. Piti olla yhteisöllisyyttä, vaikka ihmisten väliset kemiat eivät aina kohdanneetkaan. Nykyisin asioista, joista lapsuudessani 60-luvulla huolehti yhteisö, huolehtii yhteiskunta sekä erilaiset palveluja tarjoavat yritykset. Lapsiperheet haluavat ja voivat elää omaa elämäänsä omalla tavallaan.
Kirjoittaja 621 kysyi, mihin on kadonnut vanhempien ihmisten kunnioitus. Nykyisin ei enää tarvitse, koska vanhempia ihmisiä ei tarvita. Omat vanhempani joutuivat vielä kunnioittamaan, koska yhteisölllisyydessä oli vähän pakko, jos halusi saada yhteisöltään jotain apua. Sukulaisten kanssa oli pakko olla väleissä, jos jossain vaiheessa tarvitsisikin lastenhoitoapua, taloudellista apua jne. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että omat ja/tai appivanhemmat esimerkiksi takasivat aikuisten lastensa asuntolainan. Nykyisin ei enää tarvitse. Tilapäiseenkään rahapulaan ei enää tarvita sukulaisia, koska on luottokortit, pankeista saa joustoluottoja ja hätätilanteessa voi ottaa vaikka pikavipin. Pidempiaikaisiin rahavaikeuksiin taas on yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten isovanhempia ei tarvita enää lastenhoitajiksikaan vanhempien työssäkäynnin ajaksi. Pienille koululaisille taas on iltapäiväkerhot.
Tavaroita taas on helppo hankkia eikä nykyisin enää oteta vastaan käytettyjä vaatteita, joissa olisi lapselle nk kasvunvaraa. Omassa lapsuudessani otettiin. Minäkin sain aikoinaan joltain luistimet, mutta jalkani ei koskaan kasvanut niin suureksi, että ne olisivat olleet sopivan kokoiset. Maailma on muuttunut tosi paljon eikä yltäkylläisyyden keskellä ole syytä varastoida tavaroita, joita EHKÄ joskus voi tarvita. Olen joutunut opettelemaan pois omien vanhempieni "tätä voi vielä tarvita" -ajattelusta ja rehellisesti sanottuna nautin, kun kodissani ei ole mitään ylimääräistä. Pari vuotta sitten "konmaritin" pois kaiken ylimääräisen.
En ole ostanut koskaan lapsenlapsilleni mitään. En ole nähnyt missään kaupassa sellaisia vaatteita tai leluja, mitä poikani ja miniäni ostavat lapsille. En siis edes tiedä, mistä ostaisin ja millaisin perustein nykyvanhemmat tekevät lapsilleen hankintoja. Netin keskustelupalstoilta olen lukenut vesipilareista lasten ulkoiluvaatteissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä vesipilarit vaatteissa tarkoittavat. Omassa lapsuudessani oli ihanaa, jos sai mummilta karkkipussin. Karkkia kun ei saanut kovin usein. Nykyisin lapsilla on joko karkkipäivä kerran viikossa tai lapsille ei haluta antaa lainkaan karkkia. Ja hyvä niin. Jos ostaisin lapsenlapsilleni jotain, ostaisin varmasti ihan väärin.
Poikani perheineen elää ihan omaa elämäänsä. Kutsuvat minut kylään muutaman kerran vuodessa, kun haluavat tavata. Elävät niin kiireistä elämää, että minun ei kannata kutsua, koska sopivan ajankohdan löytäminen olisi hankalaa. Viestittelen poikani kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Välini poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini ovat ihan hyvät.
Tässä viimein fiksu ja järkevä mummo, joka ei itkupotkukiukkuile kun ei saakaan määrätä poikansa perheen elämästä. Ja paras kaikesta, ymmärtää että maailma on muuttinut ja agraariajan toimintamallit eivät enää toimi. Tällaisia lisää! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta anoppius ja isovanhemmuus on nykyisin helppoa. Toista oli ennen, kun isovanhempien odotettiin osallistuvan aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään enemmän. Piti olla yhteisöllisyyttä, vaikka ihmisten väliset kemiat eivät aina kohdanneetkaan. Nykyisin asioista, joista lapsuudessani 60-luvulla huolehti yhteisö, huolehtii yhteiskunta sekä erilaiset palveluja tarjoavat yritykset. Lapsiperheet haluavat ja voivat elää omaa elämäänsä omalla tavallaan.
Kirjoittaja 621 kysyi, mihin on kadonnut vanhempien ihmisten kunnioitus. Nykyisin ei enää tarvitse, koska vanhempia ihmisiä ei tarvita. Omat vanhempani joutuivat vielä kunnioittamaan, koska yhteisölllisyydessä oli vähän pakko, jos halusi saada yhteisöltään jotain apua. Sukulaisten kanssa oli pakko olla väleissä, jos jossain vaiheessa tarvitsisikin lastenhoitoapua, taloudellista apua jne. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että omat ja/tai appivanhemmat esimerkiksi takasivat aikuisten lastensa asuntolainan. Nykyisin ei enää tarvitse. Tilapäiseenkään rahapulaan ei enää tarvita sukulaisia, koska on luottokortit, pankeista saa joustoluottoja ja hätätilanteessa voi ottaa vaikka pikavipin. Pidempiaikaisiin rahavaikeuksiin taas on yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten isovanhempia ei tarvita enää lastenhoitajiksikaan vanhempien työssäkäynnin ajaksi. Pienille koululaisille taas on iltapäiväkerhot.
Tavaroita taas on helppo hankkia eikä nykyisin enää oteta vastaan käytettyjä vaatteita, joissa olisi lapselle nk kasvunvaraa. Omassa lapsuudessani otettiin. Minäkin sain aikoinaan joltain luistimet, mutta jalkani ei koskaan kasvanut niin suureksi, että ne olisivat olleet sopivan kokoiset. Maailma on muuttunut tosi paljon eikä yltäkylläisyyden keskellä ole syytä varastoida tavaroita, joita EHKÄ joskus voi tarvita. Olen joutunut opettelemaan pois omien vanhempieni "tätä voi vielä tarvita" -ajattelusta ja rehellisesti sanottuna nautin, kun kodissani ei ole mitään ylimääräistä. Pari vuotta sitten "konmaritin" pois kaiken ylimääräisen.
En ole ostanut koskaan lapsenlapsilleni mitään. En ole nähnyt missään kaupassa sellaisia vaatteita tai leluja, mitä poikani ja miniäni ostavat lapsille. En siis edes tiedä, mistä ostaisin ja millaisin perustein nykyvanhemmat tekevät lapsilleen hankintoja. Netin keskustelupalstoilta olen lukenut vesipilareista lasten ulkoiluvaatteissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä vesipilarit vaatteissa tarkoittavat. Omassa lapsuudessani oli ihanaa, jos sai mummilta karkkipussin. Karkkia kun ei saanut kovin usein. Nykyisin lapsilla on joko karkkipäivä kerran viikossa tai lapsille ei haluta antaa lainkaan karkkia. Ja hyvä niin. Jos ostaisin lapsenlapsilleni jotain, ostaisin varmasti ihan väärin.
Poikani perheineen elää ihan omaa elämäänsä. Kutsuvat minut kylään muutaman kerran vuodessa, kun haluavat tavata. Elävät niin kiireistä elämää, että minun ei kannata kutsua, koska sopivan ajankohdan löytäminen olisi hankalaa. Viestittelen poikani kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Välini poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini ovat ihan hyvät.
Olipas mustavalkoista. Minä taas olen sanonut lapselleni että mielelläni autan ja vien lapsia vaikka puistoon jos haluavat. Voi siis kysyä.
Ja kaikillahan kiireitä on mutta koitetaan sovitella aikatauluja että tulevat noin kerran kaksi meille syömään.
Mielelläni menen käymään kun kutsuvat ja kysyn mitä vietävää haluavat.
Vaatteita en osta koska en itsekään halunnut toisten valitsemia. Joskus olen ostanut mutta whatsapilla laittanut ensin kuvan haluavatko ja varmistanut koon.
Lahjaksi annan yleensä rahaa, siinä vaikea erehtyä.
Alussa jo sanoin että mulle voi puhua asioista suoraan.
Kun lapsenlapsi syntyi, kyselin pojalta mitä uusi ÄITI haluaisi ja ostin hemmottelulahjakortin.
Tiesivät että olen innoissani isoäitiydestä ja sanoin että tulen heti käymään kun itse jaksavat, en tuppautunut.
Tiedän että en ole ykkösnainen poikani elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Nämä moniongelmaiset miniät taas kokoontuu täksikin päiväksi haukkumaan anoppejaan. Pitäkäähän hauskaa. Täältä puuttuu vielä se ET-vouhkaaja. Hänetkin jo tunnistaa, kuten monen muunkin tarinan tästä ketjusta, kun ovat niitä raivonneet jo vuosia täällä.
Oletko ajatellut, että jollekin tämä voi olla ainoa kanava purkaa asiaa edes jollain tasolla? Voi myös olla, että joku on keskustelun myötä havahtunut huomaamaan, ettei oman perheen tilanne ehkä olekaan ihan normaali.
Ei se, että ei suostu äitinsä tai anoppinsa ovimatoksi tai pidä hänen toimintaansa oikeutettuna, tarkoita miniän moniongelmaisuutta - paremminkin ne äitien ja anoppien toimet kertovat heistä itsestään.
Sinä sen sijaan vaikutat hyvin katkeralta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei nykyisin voi olla isovnhempi , mummi ja ukki perinteisellä tavalla. Aina tuntee tekevänsä väärin.
Onko se nyt kauheeta jos mummi on innoissaan ja ostaa välillä epäsopivaakin?
Lapsen maailma ei siihen kaadu ja ei varmasti lapsen vanhempienkaan.
Mummi on innoissaan ja ostaa ja häslää, annetaan tehdä niin!
Nalle Puhkin kysyy, mitä jos......
Pointti on siinä, että jokainen ydinperhe päättää omasta puolestaan lapsia koskevista asioista, juhlista ym. Joskus perheen säännöt voivat olla jollain mittapuulla liian tiukkoja ja nipottamista, mutta se ei silti ole kenenkään muun asia mennä niitä kyseenalaistamaan.
Ja vaikka joku asia vaikuttaisi pikkumaiselta, sanotaan vaikka että äiti ostaa lapselle kaikki juhlavaatteet, vaikka mummotkin haluaisi. Tai isä haluaa opettaa lapsen ajamaan pyörällä, vaikka vaarikin haluaisi. Niin äidin/isän ei KOSKAAN pitäisi joutua tinkimään omista haluistaan lapsen hoidon ja kasvatuksen suhteen isovanhempien halujen takia. Ei pitäisi tulla sellaista tilannetta, että äiti/isä ajattelee, että kai minun täytyy tuohon suostua...saanhan kuitenkin tehdä asiat x, y ja z... ei täydy! Vanhemmilla on oikeus tehdä just ne vanhemmuuteen liittyvät jutut, pienetkin, jotka ovat heille tärkeitä. Mitään kompromisseja ei tarvitse eikä kuulu tehdä, jos vastakkain ovat isovanhemman ja vanhemman toiveet, koska isovanhemmat eivät ole lapsen suhteen osapuoli, jolla on sananvaltaa. Vain vanhemmilla on.
(Lapsen toiveet ovat tietysti sitten tärkeimmät, kun lapsi on tarpeeksi iso ne ilmaisemaan).
Anoppi on aikanaan saanut päättää omista lapsistaan ja oman perheensä rajoista ja nyt uusi sukupolvi päättää omistaan.
Mä en tajua tuollaista ehdotonta jääräpäisyyttä, että kaikki on ennalta sovittu ja siitä ei poiketa, koska ei vaan poiketa ja ei pidä tehdä kompromisseja.
Esimerkkinä tuo polkupyörällä ajamisen opettelu. Meillä vaari (miehen isä) oli sitä ehdottanut esikoisen kohdalla ja toivonut saavansa ottaa opettamisen kunnia-asiakseen, ja sen hänelle soimme. Lapsi ja isovanhempi saivat kivaa yhteistä tekemistä ja aikaa ja kivoja isovanhempi-lapsenlapsi -muistoja. Molemmille se oli kova juttu. Mies meni mukaan "avustajaksi" ja näin kaikki saivat olla mukana. Korotimme leikkimielisesti vaarin Suvun Fillaroinnin Opettaja Nro I :ksi ja hän opettaa kaikki lapsemme ajamaan polkupyörällä. Lapset ovat ihan fiiliksissä tästä spesiaalihommasta vaarin kanssa.
No näin meillä ja teemme paljon asioita yhdessä. Isovanhemmat ovat luontevasti mukana.
Eihän kukaan sanonut että nämä asiat on ennalta päätetty ja niistä ei poiketa. Ne asiat mitkä vanhempi kokee tärkeäksi tehdä lapsen kanssa hän tekee ja piste. Jos ei koe jotain asiaa kohtaan palavaa intohimoa niin tietenkin antaa isovanhempien tehdä sen.
Teillä kumpikaan vanhemmista ei kokenut tärkeäksi opettaa lasta pyöräilemään itse ilman isovanhempien läsnäoloa. Siksi tuo ei ole kompromissi, mitä teitte, eikä kuulukaan olla. Mutta jos (tuulesta temmattu esimerkki, korvaa jollain mikä on teille sopiva) miehesi olisi vaikka halunnut ehdottomasti olla se, joka vie esikoisenne ensimmäisenä kalastamaan, ja nimenomaan kahdestaan, ja sinun isäsi olisi myös tehdä sen ensimmäisenä, nimenomaan kahdestaan, niin oikeastiko olisit pyytänyt miestäsi neuvottelemaan asiasta, tekemää kompromissin tai vain antamaan isäsi viedä lapsen, koska se on vaarille niin tärkeää?
Miksi niin monen anopin on vaikea kysyä ja kuunnella?
Haluaisin vastauksen.
Kysyä esim niistä vaatteista, edes se koko?
Miksi ette tue lapsianne valinnoissa esim se imetys?
Jos ette itse imettäneet miksi torppaatte toisen valinnan?
Miksi haluatte loistaa niissä ristiäisissä kun ei ne ole teidän juhlat? Miksi otatte sen pääroolin tai ei mitään? Miksi ette kysy minkälaista apua tarvivat?
Vierailija kirjoitti:
Minusta anoppius ja isovanhemmuus on nykyisin helppoa. Toista oli ennen, kun isovanhempien odotettiin osallistuvan aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään enemmän. Piti olla yhteisöllisyyttä, vaikka ihmisten väliset kemiat eivät aina kohdanneetkaan. Nykyisin asioista, joista lapsuudessani 60-luvulla huolehti yhteisö, huolehtii yhteiskunta sekä erilaiset palveluja tarjoavat yritykset. Lapsiperheet haluavat ja voivat elää omaa elämäänsä omalla tavallaan.
Kirjoittaja 621 kysyi, mihin on kadonnut vanhempien ihmisten kunnioitus. Nykyisin ei enää tarvitse, koska vanhempia ihmisiä ei tarvita. Omat vanhempani joutuivat vielä kunnioittamaan, koska yhteisölllisyydessä oli vähän pakko, jos halusi saada yhteisöltään jotain apua. Sukulaisten kanssa oli pakko olla väleissä, jos jossain vaiheessa tarvitsisikin lastenhoitoapua, taloudellista apua jne. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että omat ja/tai appivanhemmat esimerkiksi takasivat aikuisten lastensa asuntolainan. Nykyisin ei enää tarvitse. Tilapäiseenkään rahapulaan ei enää tarvita sukulaisia, koska on luottokortit, pankeista saa joustoluottoja ja hätätilanteessa voi ottaa vaikka pikavipin. Pidempiaikaisiin rahavaikeuksiin taas on yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten isovanhempia ei tarvita enää lastenhoitajiksikaan vanhempien työssäkäynnin ajaksi. Pienille koululaisille taas on iltapäiväkerhot.
Tavaroita taas on helppo hankkia eikä nykyisin enää oteta vastaan käytettyjä vaatteita, joissa olisi lapselle nk kasvunvaraa. Omassa lapsuudessani otettiin. Minäkin sain aikoinaan joltain luistimet, mutta jalkani ei koskaan kasvanut niin suureksi, että ne olisivat olleet sopivan kokoiset. Maailma on muuttunut tosi paljon eikä yltäkylläisyyden keskellä ole syytä varastoida tavaroita, joita EHKÄ joskus voi tarvita. Olen joutunut opettelemaan pois omien vanhempieni "tätä voi vielä tarvita" -ajattelusta ja rehellisesti sanottuna nautin, kun kodissani ei ole mitään ylimääräistä. Pari vuotta sitten "konmaritin" pois kaiken ylimääräisen.
En ole ostanut koskaan lapsenlapsilleni mitään. En ole nähnyt missään kaupassa sellaisia vaatteita tai leluja, mitä poikani ja miniäni ostavat lapsille. En siis edes tiedä, mistä ostaisin ja millaisin perustein nykyvanhemmat tekevät lapsilleen hankintoja. Netin keskustelupalstoilta olen lukenut vesipilareista lasten ulkoiluvaatteissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä vesipilarit vaatteissa tarkoittavat. Omassa lapsuudessani oli ihanaa, jos sai mummilta karkkipussin. Karkkia kun ei saanut kovin usein. Nykyisin lapsilla on joko karkkipäivä kerran viikossa tai lapsille ei haluta antaa lainkaan karkkia. Ja hyvä niin. Jos ostaisin lapsenlapsilleni jotain, ostaisin varmasti ihan väärin.
Poikani perheineen elää ihan omaa elämäänsä. Kutsuvat minut kylään muutaman kerran vuodessa, kun haluavat tavata. Elävät niin kiireistä elämää, että minun ei kannata kutsua, koska sopivan ajankohdan löytäminen olisi hankalaa. Viestittelen poikani kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Välini poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini ovat ihan hyvät.
Eikö sen karkkipussin voi viedä, vaikka lapsi ei sitä samana päivänä saisikaan...? Tai eikö voi kysyä, mitä halutaan ja mistä näitä saa, jos haluaa ostaa jotain tiettyä? 🤔
Tästä viestistä tuli jotenkin uhriutuva olo. Ja hieman surullinen myös. En tiedä, miksi.
Nämä isovanhemmuuskuviot eivät myöskään mielestäni ihan noin yksinkertaisia ole. Osa isovanhemmista ei halua hoitaa lapsenlapsia tai olla läsnä heidän elämässään. Osa isovanhemmista on myös niitä, joilla on aina "muuta hommaa" jos heitä pyydetään kylään tai vaihtoehtoisesti kysytään, saisiko heillä piipahtaa. Yhtälailla niille omille lapsille siis myös voi tulla olo, että ei sitten, kun on riittävän monta kertaa kysynyt ja vastaus on aina, että pitää siivota, käydä kaupassa, vaihtaa petivaatteet tai jopa, että kun olen juuri vaihtanut puhtaan pöytäliinan ja se sitten sotkeutuu. Esimerkit ovat elävästä elämästä.
Parasta olisi, jos vanhemmat eivät pitäisi isovanhempia hoitoautomaatteina tai itsestäänselvyyksinä. Ja toki myös niin, että jos tarvii jostain sanoa, niin se tehtäisiin ihan oikeista asioista. Ei siitä, että lapselle puettiin nyt väärä vaate päälle tai että mummu antoi lapselle pussin karkkia vaikka ei ollut karkkipäivä. Oikea asia voi olla vaikka se, jos mummu aina lapsen kanssa ollessaan laiminlyö hammashygienian hoidon, määräilee perheen arkea tai vaikka käyttäytyy muuten jotenkin epäasiallisesti tai lapsen kannalta haitallisesti.
Isovanhempien taas tulisi ymmärtää, että vaikka välit voi olla läheiset, perhe päättää kuitenkin itse asiansa. Ei niin, että jos lapsi ei tule mummilaan hoitoon kun perheellä on muuta, siitä suututaan. Tai että raivotaan, kun perhe ei muuten toimi halutulla tavalla.
Musta tosin tuntuu että nämä on niin normaaleja asioita että niistä ei oikeasti pitäisi joutua edes keskustelemaa. Vaikka valitettavasti täälläkin on jouduttu ja joudutaan kai edelleen, niin kauan, kuin elon päiviä riittää.
Vierailija kirjoitti:
Minusta anoppius ja isovanhemmuus on nykyisin helppoa. Toista oli ennen, kun isovanhempien odotettiin osallistuvan aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään enemmän. Piti olla yhteisöllisyyttä, vaikka ihmisten väliset kemiat eivät aina kohdanneetkaan. Nykyisin asioista, joista lapsuudessani 60-luvulla huolehti yhteisö, huolehtii yhteiskunta sekä erilaiset palveluja tarjoavat yritykset. Lapsiperheet haluavat ja voivat elää omaa elämäänsä omalla tavallaan.
Kirjoittaja 621 kysyi, mihin on kadonnut vanhempien ihmisten kunnioitus. Nykyisin ei enää tarvitse, koska vanhempia ihmisiä ei tarvita. Omat vanhempani joutuivat vielä kunnioittamaan, koska yhteisölllisyydessä oli vähän pakko, jos halusi saada yhteisöltään jotain apua. Sukulaisten kanssa oli pakko olla väleissä, jos jossain vaiheessa tarvitsisikin lastenhoitoapua, taloudellista apua jne. Siihen aikaan oli ihan tavallista, että omat ja/tai appivanhemmat esimerkiksi takasivat aikuisten lastensa asuntolainan. Nykyisin ei enää tarvitse. Tilapäiseenkään rahapulaan ei enää tarvita sukulaisia, koska on luottokortit, pankeista saa joustoluottoja ja hätätilanteessa voi ottaa vaikka pikavipin. Pidempiaikaisiin rahavaikeuksiin taas on yhteiskunnan tarjoama sosiaaliturva. Kaikilla lapsilla on subjektiivinen päivähoito-oikeus, joten isovanhempia ei tarvita enää lastenhoitajiksikaan vanhempien työssäkäynnin ajaksi. Pienille koululaisille taas on iltapäiväkerhot.
Tavaroita taas on helppo hankkia eikä nykyisin enää oteta vastaan käytettyjä vaatteita, joissa olisi lapselle nk kasvunvaraa. Omassa lapsuudessani otettiin. Minäkin sain aikoinaan joltain luistimet, mutta jalkani ei koskaan kasvanut niin suureksi, että ne olisivat olleet sopivan kokoiset. Maailma on muuttunut tosi paljon eikä yltäkylläisyyden keskellä ole syytä varastoida tavaroita, joita EHKÄ joskus voi tarvita. Olen joutunut opettelemaan pois omien vanhempieni "tätä voi vielä tarvita" -ajattelusta ja rehellisesti sanottuna nautin, kun kodissani ei ole mitään ylimääräistä. Pari vuotta sitten "konmaritin" pois kaiken ylimääräisen.
En ole ostanut koskaan lapsenlapsilleni mitään. En ole nähnyt missään kaupassa sellaisia vaatteita tai leluja, mitä poikani ja miniäni ostavat lapsille. En siis edes tiedä, mistä ostaisin ja millaisin perustein nykyvanhemmat tekevät lapsilleen hankintoja. Netin keskustelupalstoilta olen lukenut vesipilareista lasten ulkoiluvaatteissa, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä vesipilarit vaatteissa tarkoittavat. Omassa lapsuudessani oli ihanaa, jos sai mummilta karkkipussin. Karkkia kun ei saanut kovin usein. Nykyisin lapsilla on joko karkkipäivä kerran viikossa tai lapsille ei haluta antaa lainkaan karkkia. Ja hyvä niin. Jos ostaisin lapsenlapsilleni jotain, ostaisin varmasti ihan väärin.
Poikani perheineen elää ihan omaa elämäänsä. Kutsuvat minut kylään muutaman kerran vuodessa, kun haluavat tavata. Elävät niin kiireistä elämää, että minun ei kannata kutsua, koska sopivan ajankohdan löytäminen olisi hankalaa. Viestittelen poikani kanssa keskimäärin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Välini poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini ovat ihan hyvät.
On kyllä uhriutuva mummo. Toista oli enne..jopa joo
Ei teillä ole hyvät välit vaan hyvin etäiset.
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen anopin on vaikea kysyä ja kuunnella?
Haluaisin vastauksen.
Kysyä esim niistä vaatteista, edes se koko?
Miksi ette tue lapsianne valinnoissa esim se imetys?
Jos ette itse imettäneet miksi torppaatte toisen valinnan?
Miksi haluatte loistaa niissä ristiäisissä kun ei ne ole teidän juhlat? Miksi otatte sen pääroolin tai ei mitään? Miksi ette kysy minkälaista apua tarvivat?
Tätä olen myös monesti miettinyt. Meillä anoppi ilmoitti, että voi vaikka käydä tilaamassa ja hakemassa häidemme koristeluun tarvittavat kukat, kunhan me maksamme. Tämä sopi. Tässä vaiheessa kerroin, että oltiin miehen kanssa ajateltu tällaista... mistä anoppi taas veti herneen nokkaansa. Anoppi ilmaisi asian pojalleen siten, kuin olisin hänet asian tiimoilta haukkunut. Mies raivosi, että mitä olen mennyt sanomaan hänen äidilleen. Meni hiljaiseksi, kun kerroin.
Joskus kieltämättä tuntuu, että vaikka mies nyt on kuinka kasvattanut selkärangan ja munat itselleen vuosien saatossa, niin olisiko ne häät pitänyt jättää viettämättä ja lapset tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen anopin on vaikea kysyä ja kuunnella?
Haluaisin vastauksen.
Kysyä esim niistä vaatteista, edes se koko?
Miksi ette tue lapsianne valinnoissa esim se imetys?
Jos ette itse imettäneet miksi torppaatte toisen valinnan?
Miksi haluatte loistaa niissä ristiäisissä kun ei ne ole teidän juhlat? Miksi otatte sen pääroolin tai ei mitään? Miksi ette kysy minkälaista apua tarvivat?Tätä olen myös monesti miettinyt. Meillä anoppi ilmoitti, että voi vaikka käydä tilaamassa ja hakemassa häidemme koristeluun tarvittavat kukat, kunhan me maksamme. Tämä sopi. Tässä vaiheessa kerroin, että oltiin miehen kanssa ajateltu tällaista... mistä anoppi taas veti herneen nokkaansa. Anoppi ilmaisi asian pojalleen siten, kuin olisin hänet asian tiimoilta haukkunut. Mies raivosi, että mitä olen mennyt sanomaan hänen äidilleen. Meni hiljaiseksi, kun kerroin.
Joskus kieltämättä tuntuu, että vaikka mies nyt on kuinka kasvattanut selkärangan ja munat itselleen vuosien saatossa, niin olisiko ne häät pitänyt jättää viettämättä ja lapset tekemättä.
Minä anoppina olisin sanonut että maksan sellaiset kukat kuin haluatte
Yksittäisenä tapauksena joku ristiäistarjoiluissa päteminen tai juhlamekon osto vaikuttaa melko harmittomilta. Mutta kun näitä yksittäisiä tapauksia sattuu käytännössä joka kerta isovanhempia tavatessa, niin ei sitä kukaan jaksa.