Isovanhemmat lopettivat yhteydenpidon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kuin alku ketjun mutta...

Ihmettelen tätä nyky nuorten aikuisten kykyä nähdä vain itsensä. Minä asetan kaikille rajat ja minä päätän ja minä minä ja minä. Ei isovanhemmat ole olleet yksin kun he olivat aikuisia ja sopeutuvat myös muihin sekä kunnioitti vanhempia. Nyt heidän pitäisi joka välissä kumartaa vielä joka suuntaan.

Jos ei toisella ole paha tahto niin opetetaan myös seuraavalle sukupolvelle joustamassa ja muiden tapojen hyväksymistä. Aina löytyy ääripääryhmä, mutta minä isovanhempansa en jaksaisi alkaa tuossa kohtaa kävelemään kuin posliinikaupassa. Olisin mielummin tyttäreni kanssa joka hyväksyy minut.

Olen samaa mieltä.

Ja mietin, miten nämä minä, minä, minä ihmiset pärjäävät lastensa kanssa, kun he ovat teinejä ja nuoreen pitäisi säilyttää puheyhteys, kun ei edes anopin tai muiden kanssa pystytä tekemään kompromisseja ja tulemaan puolitiehen vastaan ja tuijotetaan vain omaan napaansa. Ja miten näiden parisuhde voi toimia tasavertaisesti, kun nainen on kaikessa päällepäsmärinä. Mies ei pysty edes soittamaan äidilleen, ellei vaimo lähetä tekstiviestiä anopille ja pyydä pojalleen soittamaan.

Meillä on kolme teiniä ja minulla kiva puoliso, appivanhemmat ja äitini, mutta elämäni on jatkuvaa joustamista, kompromisseja, toisen mielipiteen kuuntelemista, oman mielipiteen tarkistamista jne. jotta suhteet pysyvät hyvinä ja toimivina. Sama työelämässä esimiehenä ja luottamustehtävissä. Ja viimeinen on se oma napa, johon voi tuijottaa, jos haluaa ihmissuhteiden ja asioiden toimivan.

Olet väärässä. Luuletko olevasi parempi kun sinulla on teinejä? Mistä tiedät ettei minulla ole aiemmasta liitosta, kerroinhan ikäni. Mutta minun tai sinun teinit ei liity ketjuun millään tavalla.

Mieheni ei ole tossu, kiitos vaan. Soittaa itse kun haluaa, tietysti!

Kuolemantilsnteessa hän oli hyvin hyvin vihainen äidilleen, siitä kuinka välinpitämätön ja itsekäs ja epäempaattinen on kun ei omaa alkeellisia käytöstapoja edes soittaa ja pahoitella. (Vääristele tätä parhaasi mukaan, ihan sama)

Silloin ajattelin auttaa ja pyysin äitiään soittamaan, myös veljensä (anopin veli) pyysi, mutta ei.

En jaksa enää korjailla ikäviä virheitä, vakavia asioita joista kuitenkaan et tietenkään tiedä mitään. Mutta kun kerran kommentoit niin lue edes ensin.

Ehkä sinun kannattaisi panostaa itsesi ilmaisuus, jos olet yhtä "nätisti" laittanut anopillesi rajat, kuin mitä nyt kommentoit tuolle kirjoittajalle. Elämä olisi paljon helpompaa sinulle ja muille ja ennenkaikkea hauskempaa.

Eri.

Ja vinkkinä. Anna miehesi hoitaa suhteensa äitiin. Ja hyväksy sekin, mitä miehesi sanoi sinulle isovanhemmista - he haluavat hoitaa varmasti isovanhemmuuden omalla tavallaan.

Ja se pitää sinun hyväksyä.

Mieheni on ollut kanssani samalla linjalla vanhempana ja kasvattajana. Hän kuin sanoi tuon niin totesi tosiasian, niin se varmaan on.

Se ei silti tarkoita että mieheni olisi halunnut äitinsä kohtelevan meidän lasta kuten siskonsa lapsia, päinvastoin.

Me ei missään nimessä aiota hyväksyä heidän tapaansa määrätä meidän asioista, esimerkiksi lapsen juhlista jotka nyt pian taas tulossa. Ollaan miehen kanssa suunniteltu ne jo. Anoppia ei haluta tekemään juhlia yksin, meillä on oikeus tehdä ne.

Mieheni ei aio hoitaa suhdettaan äitiin enää ollenkaan, enkä siihen puutu. Meillä onneksi kuten jo sanoin muuta sukua minun puolelta ja miehen puolelta läheiset välit veljeensä ja muuhun miehen sukuun joka on iso. Keskitytään niihin joiden seurassa on hyvä olla.

Eihän tässä koko ketjussa ole päätä eikä häntää.

Aluksi haukutaan isovanhemmat, jotka mukamas kokonaan ovat lopettaneet yhteydenpidon ja katkaisseet välinsä, mutta lopuksi valitetaankin, miten he ovat jälleen tarjonneet apuaan lapsen kohta tulevien synttärijuhlien järjestämiseen.

En ole kyllä toista ihmistä tainnut tavata, jolle nuo synttärijuhlat on noin hurjan tärkeä asia, harva niistä yhtä paljon hermostuu ja vielä vuosia jälkikäteen jaksaa apuaan tarjonneita haukkua.

Mukava kuitenkin kuulla, että kaiken tuon sekoilunne keskellä miehellä on vielä edes osaan suvustaan välit kunnossa.

Mun anoppi on myös näitä, jotka kovasti haluavat auttaa esim synttäreiden järjestämisessä. Auttaa, eli siis varastaa koko show’n. Ihan eri asia, että tuo vaikka pyynnöstä voileipäkakun kuin se, että päättää jopa vieraslistalla itse. Kun olen tällaiseen ”avun” torjunut, niin haukutaan päin naamaa, vedotaan pojalle että ero olisi kiva ja selän takana itsesäälissä rypien kerrotaan, kun hän vaan olisi auttanut, mutta miniälle ei mikään kelpaa. Toisekseen, mä olen huomattavasti näppärämpi keittiössä kuin anoppini.

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi on myös näitä, jotka kovasti haluavat auttaa esim synttäreiden järjestämisessä. Auttaa, eli siis varastaa koko show’n. Ihan eri asia, että tuo vaikka pyynnöstä voileipäkakun kuin se, että päättää jopa vieraslistalla itse. Kun olen tällaiseen ”avun” torjunut, niin haukutaan päin naamaa, vedotaan pojalle että ero olisi kiva ja selän takana itsesäälissä rypien kerrotaan, kun hän vaan olisi auttanut, mutta miniälle ei mikään kelpaa. Toisekseen, mä olen huomattavasti näppärämpi keittiössä kuin anoppini.

Mikä ihme tällaiseen käytökseen ajaa? Minulla on isosisko joka haluaa olla ”suvun juhlakoordinaattori” ja tunkee siksi joka paikkaan. Eli käytännössä jokin kummallinen paine on antaa hänen järjestää kaikki juhlat.

Muutenkin tunkemassa meidän elämäämme koko ajan. Tunki jopa lapsen lääkäriin mukaan!

Kaikki käy niin huomaamatta että jos ei ole koko ajan sataprosenttisen valpas, vahinko on jo tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi on myös näitä, jotka kovasti haluavat auttaa esim synttäreiden järjestämisessä. Auttaa, eli siis varastaa koko show’n. Ihan eri asia, että tuo vaikka pyynnöstä voileipäkakun kuin se, että päättää jopa vieraslistalla itse. Kun olen tällaiseen ”avun” torjunut, niin haukutaan päin naamaa, vedotaan pojalle että ero olisi kiva ja selän takana itsesäälissä rypien kerrotaan, kun hän vaan olisi auttanut, mutta miniälle ei mikään kelpaa. Toisekseen, mä olen huomattavasti näppärämpi keittiössä kuin anoppini.

Nimenomaan juuri tällainen toiminta anopilta taisi olla se ongelma, jonka kanssa ap perheineen on paininut.

Niin myös täällä.

Itse esimerkiksi otan mielelläni vastaan apua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en saisi kertoa, mihin apua oikeasti tarvitaan tai että jos minulla on selkeä ajatus jostain, en saisi sanoa sitä ääneen. Toki sanon. Sitten kysyn, että onko joku näistä asioista sellainen mitä voisit tai haluaisit tehdä. Siltä pohjalta sitten katsotaan tilannetta.

Joku halutessaan voi antaa myös vapaat kädet asioiden hoitamiselle. Se on asia erikseen. Tällöin kukaan ei väkisin tunge päättämään asioista tai määräilemään, mitä tehdään ja miten tehdään. Usein näissä "vapaissa käsissäkin" on kuitenkin tapana varmistaa, millasta apua kaivataan.

En ymmärrä, miksi on niin vaikeaa vaikkapa hakea pyydettäessä kakku leipomosta tai kimppu kukkakaupasta. Tai jos kerrotaan että meille on tulossa makeita tosi paljon, mutta kaivattaisiin suolaista - mikä ihme siinä on, että puhuttaessa kyllä nyökytellään että sopii, minä hoidan, mutta todellisuudessa tuodaan juhlapöytään kaksi itse tehtyä täytekakkua. Ei kai siinä mikään varsinaisesti pilalle mene, mutta eipä ihme, jos juhlapaikan isäntäväkeä harmittaa.

Useimmat tuntemani vanhemmat eivät kuitenkaan jätä hommaa muille, koska haluavat tehdä asiat tietyllä tavalla, järjestää esimerkiksi omannäköisen juhlan.

Mä luulen, että ap perheineen on halunnut sekä rajat että hyvät välit ja kun asia ei ole mennyt niin, se harmittaa. Syystäkin.

Jotenkin tuntuu typerältä nämä "Etkö saanut mitä halusitkin?" - kysymykset. Vai onko tosiaan niin että minkäänlaisia rajoja ei ole oikeutta toivoa?

up

.

.

Hei ap. Kuulostaa tutulta teidän perheen tilanne. Meillä rajattomat isovanhemmat. Välit katkaistu meidän puolelta. Silloin kun oltiin vielä väleissä, kuului uhriutumista "emme kelpaa tällaisina", "tuntuu että meitä ei kaivata tänne". Tultiin siis käytännössä ilmoittelematta. Herätettiin vauva päiväunilta meluamalla. Ei voitu olla avuksi tai viettää aikaa meidän perheen kanssa. Eivät siis tarjonneet levähdystaukoa, kaikki oli aina itsekkäillä motiiveilla ja me joustettiin. Mutta pyysivät että kylään olisi pitänyt mennä, jättää lapsi hoitoon ja mennä itse pois. 

Lopuksi alkoi olla sellaista henkistä väkivaltaa, että katsoin viisaammaksi mennä eri suuntaan. Kuormitti ihan liikaa jo muutenkin kuormittavaa pikkulapsiarkea.