Lapsi imee voimat koko perheestä.

Eskarilainen kaipaa jo enemmän kavereiden seuraa ja toimintaa. Miksi ette ota eskarin lisäksi ip-hoitoa? Näin me teimme, vaikka olin pienemmän kanssa kotona. Isompi kaipasi kavereita ja seuraa. Iltapäivälläkin oli usein "liian aikaista" lapsen mielestä lähteä. Eskarissa ryhmäpaine auttaa tavoille oppimisessa ja opettajat voivat tarkkailla objektiivisesti lasta. Sitten iltapäivällä voi ottaa iisisti lasten kanssa. Jaksaisit itsekin olla paremmalla tuulella, jos lapsi viettäisi vähän enemmän aikaa hoidossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on toiminut se, että tekeminen loppuu jos märinä ei lopu. Siis jos kyse on jostain mistä lapsi tykkää.

Esimerkissäsi menitte puistoon ja lapsi vain kiukutteli -> puistoon meno pois.

Aina tietysti varoitetaan etukäteen "Jos et pysty leikkimään kiukuttelematta niin leikki loppuu" ja "Tuo mitä nyt teet on kiukuttelua".

Muista kehua hyvistä hetkistä usein. Lapset rakastavat positiivista palautetta, mutta me aikuiset usein unohdetaan antaa sitä. Lapsi ei osaa käyttäytyä "hyvin" jos ei muista mitä se "hyvin" oli.

En ole ap, mutta aina ketuttaa yhtä paljon kun aikuinen ihminen puhuu ”kiukuttelusta”. Kiukuttelu tosiaan on aina just sitä, minkä aikuinen päättää olevan kiukuttelua.

Minun mielestäni koko kiukuttelun käsite pitäisi purkaa atomeiksi. Lapsella on tunteita, ja hän ilmaisee niitä välillä sopivilla ja välillä sopimattomilla tavoilla. Se, että kiukuttelu kielletään, ei poista kiukkua ja tee aurinkoista lasta.

T. Nälkäisenä kiukutteleva äiti.

Mä en ymmärrä yhtään mitä yritit sanoa, ympäripyöreetä liibalaabaa millä oikeutat oman kiukuttelusi? Joo on tunteita mut kiukuttelu on rasittavaa ja lapsellista.

"Kiukuttelu" on käsite jolla aikuinen alentaa lapsen tunteman suuttumuksen, turhautumisen ja ärtymyksen perusteettomaksi ja merkityksettömäksi, jotenkin vähemmän tärkeiksi ja oikeutetuiksi kuin omat vastaavansa, vaikka todellisuudessa ne ovat lapselle tarkoituksenmukaisia voimanlähteitä kun lapsi harjoittelee ilmaisemaan itseään ja puolustamaan tarpeitaan. Lapsi ei osaa sanoa "tuntuu epäreilulta etten saa suklaamuroja vaikka haluan" vaan polkee jalkaa ja vinkuu, koska ei ole vielä muuta oppunut. Eikä opikaan jos avuksi vain moititaan kiukuttelusta. Kiukuttelusta puhuva aikuinen vähättelee sijaan miettisi miksi lapsi tuntee niin, auttaisi lasta tunnistamaan olotilan ja keksimään ympäristöystävällisempiä ja tuloksekkaampia tapoja viestiä sitä.

Ja kyllä, "turhasta kiukuttelu" on myös ihan hiton rasittavaa - siksi aikuinen säästää myös on ja hermojaan jos osaa korjata asennettaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muissa aistituntemuksissa eroa toisiin lapsiin? Sitä ei edes vanhempi ehkä huomaa, jos on esikoinen kyseessä - itse en tajunnut edes kolmannen kohdalla. Kaikki tekeminen oli jotenkin vaikeaa, pureskeli paitoja, itki puskiessa vielä 4v., nirsoili ruoalle (tuntuu oudolle suussa), oli jotenkin kömpelö joissakin toiminnoissa, toisissa huippulahjakas (laski kertolaskuja eskarissa sujuvasti esim.). Pesulla oli vaikea käydä. Ei osannut kunnolla pyyhkiä pyllyä tai siis ei halunnut, pidin laiskuutena.

Diagnoosi oli lopulta sensorisen integraation ongelmat. Siihen liittyy muuten myös aggressio, joka tuli meillä kuvioihin vasta 10v kieppeillä. Googleta?

Hankala sanoa kun on esikoinen. Mutta joo tuo on tuttua että "ruoka tuntuu oudolle suussa" vaatteiden kanssa ei yleensä ongelmia, sukissa joskus valittaa että ei tunnu kivalta ja tahtoo vaihtaa ne. Meillä pääosin käytössä sellaisia Vaatteita mitä lapsen on helppo Pukea,esim H&m perus collareita mitkä vaan vedetään päälle. :)

Tuo ruoka homma itseäni usein huolestuttanut vain. Epäilen, että lapsi ns pinnistelee eskarissa että siellä jaksaa toimia ja tehdä niinkun muutkin ja noudattaa ohjeita, kotona sitten purkautuu. Väsynyt lapsi ei ole, todella energinen ja päiväunet lopetti jo 2v. Ap

Mun esikoinen oli pienempänä haastava tietyissä jutuissa. Pikkuhousuista piti leikata pesulaput (usein muistakin vaatteista), housut kiristi, kaikki oli huonosti. Joskus taisi päiväkodissa hoitaja mainita aistiyliherkkyydestä, mutta kun itse tunnistin että meillä kyse oli viivyttelystä. Toisin sanoen jos meno oli mieluinen niin ne samat leggarit mitkä juuri eilen eskariin mennessä oli mahdottomat, olikin tosi hyvät hoplopissa. Noin esimerkkinä. Eli meillä lapsi puljaili asioiden kanssa kun ei olisi halunnut tehdä jotain, esimerkiksi aamulla väsyneenä lähteä päiväkotiin. Olin myös kuopuksen kanssa samoihin aikoihin äitiyslomalla.

Aloin kiinnittämään tosiaan enemmän huomiota näihin siirtymätilanteisiin, jotka oli ihan pienestä asti tuottanut hankaluuksia. Oma tuntuma on että muutenkin kun oli/on ns. haaveilijaluonne (uppoutuu ihan muihin asioihin kuin mihin pyydettiin), niin tuo aika isona isosiskoksi tulo pahensi vitkuttelua ja kiukuttelua. Sillä lapsella oli valtava huomiontarve vanhemmalta. Alettiin ihan säännöllisesti viettämään enemmän aikaa ilman pikkusisarusta. Mikä ero lapsessa kun kuopus meni mummolaan ja tuo isompi sai välillä molempien vanhempien jakamattoman huomion. Voisiko teillä olla vastaavasta kyse? Mietin vaikka tuota aamuista ”vaihdan vaipan kuopukselta, pue itse”- tilannetta, reagoiko kiukuttelulla siihen että pienempi lapsi, suurempien fyysisten avuntarpeiden vuoksi menee hänen edelle? Tai tuo puistoon meno, voisiko olla että oikeasti oli äitiä ikävä mutta kiukuttaa kun on pikkusisarus mukana? Eskarilainen on tosi pieni vielä vaikka isoa esittää. Itse ainakin syyllistyin esikoisen liian omatoimisuuden vaatimiseen kun pienempi vei ison ajan.

Nykyään meidän neljäsluokkalainen on omatoiminen reipas koululainen eikä hierrä pikkarit tai leggarit. Eikä ole aistiyliherkkä.

Ootte lapsen tossun alla. Antaneet periksi kun periksi ei pitänyt antaa.

Meillä toimii lelut. Apina käski pukemaan tai syötti. Kesti hetken eikä enään tullut murinaa.

Jos lapsi on jo isompi voi olla että olette jo niin syvällä metsässä eikä mikään auta.

Nyt vähän asennetta touhuun!

Turha tässä on lasta syyttää

Minun lapsella on jonkin verran samoja pulmia (aamu- ja iltatoimissa ja siirtymätilanteissa) kuin mitä ap kuvaili tässä lapsellaan olevan. Lapseni on nyt 1.luokalla. Päiväkodissa, esikoulussa ja neuvolassa on kaikki sujunut aina hyvin eikä mitään huolta ole ammattilaisilla ollut. On jopa kehuttu omatoimiseksi ja hyvin keskittyväksi lapseksi. Tästä huolimatta kotona on aika usein arkisia tilanteita, jolloin lapsi heittäytyy aikalailla aikuisen ohjattavaksi. Minun lasta täytyy olla välillä patistamassa ja ohjeistamisessa sekä valvomassa, kun hän suorittaa aamu- tai -iltatoimia, jotta hän saa ne tehtyä kohtuullisessa ajassa.

Olen huomannut, että sekä lapsen että aikuisen tunnetila vaikuttaa suuresti siihen, milloin asiat onnistuvat ja milloin ei. Lapset ovat hyvin herkkiä aistimaan tunteita ja esim. vanhemman stressiä ja kiirettä. Lapsi ei kuitenkaan toimi mitenkään loogisesti tai osaa välttämättä suhtautua ns. oikealla tavalla aistimiinsa omiin se vanhemman tunteisiin ja koko tilanteen tunneilmapiiriin. Voi siis olla, että lapsi reagoi esim. aikuisen kireyteen ja stressiin tai kiireeseen hidastamalla toimintaansa, koska ei tiedä mikä se epämiellyttävä olo tai tunne itsellä tai äidillä on ja miten sitä pitäisi käsitellä ja mitä sille tehdä.

Oman lapseni vastaavat pulmat johtuvat siis todennäköisesti osin meidän vanhempien ja lapsen välisen vuorovaikutuksen pulmista, ehkä epäjohdonmukaisuudesta kasvatuksessa, erilaisista temperamenttipiirteistä aikuisella ja lapsella (esim. toinen nopeatempoinen, toinen verkkaisempi, järjstelmällinen/epäjärjestelmällinen, aamuvirkku/iltavirkku).. Huomaan ymmärtäväni lapseni tiettyjä piirteitä paremmin kuin lapsen isä ymmärtää, koska hoksaan että minulla on ihan samoja piirteitä kuin lapsella. Voitte kuvitella millaista on kun iltatorkku ja nopeatempoinen isä hoitaa iltavirkun ja hidastempoisemman lapsen kanssa iltatoimia. Lasta ei vielä kovin väsytä, mutta isällä on jo kiire nukkumaan. Lapsi toimii verkkaisesti ja isä ihmettelee hidasta toimintaa ja alkaa ehkä esittää uhkauksia (ei iltasatua jos et nyt heti tee sitä tai tätä) jne. Kehoitan ap:ta tuetustumaan Liisa Keltinkangas-Järvinen temperamenttikirjallisuuteen ja pohtimaan myös tätä puolta asiasta.

Jos siis ap:n lapsen pulmat eivät näy esikoulussa niin tuskin saisi perheneuvolasta tai muulta taholta tutkimuksissa mitään nepsy-diagnoosia. Niihin nepsy-diagnooseihin vaaditaan pulmien näkyminen eri ympäristöissä. Ei riitä se, että vain kotona on haasteita. Jos haasteet eivät näy muualla kuin kotona niin kyse on todennäköisemmin vuorovaikutuksen pulmista, joihin voi vaikuttaa hyvin monet asiat kuten erilaiset temperamenttipiirteet lapsella ja vanhemmalla, kasvatustyyli, vanhemman tunne-ja vuorovaikutustaidot, koko perheen vuorovaikutusdynamiikka, ajautuminen negatiivisella kehälle vuorovaikutuksessa,

perheen elämäntilannetekijät jne.

Muutamia kysymyksiä siis, näkyvätkö pulmat samalla tavalla esim. kun lasta hoitaa vaikka isovanhempi, näkyvätkö pulmat (esim. hidas siirtyminen tai hidas toiminta) kun lähdetään johonkin, mikä lapselle mieluinen paikka/tekeminen? Jos lapsi on hyvällä mielellä niin onko hänellä siltikin vaikeuksia suorittaa arkisia toimia?

Valitettavasti monet vanhemmat haluavat syyttää lasten huonoa käytöstä sillä että lapsessa olisi jotain vikaa, eikä omassa toiminnassa.

Todellisuudessa erityislapsia on vähän.

Muutenhan erityiskouluja olisi joka nurkalla.

Vierailija kirjoitti:

Huh, vaadit lapselta kyllä mahdottomia. Esim. pukeminen. Pilko se pieniin osiin.  Usko pois, että lapselle "Tässä on vaatteet pue ne päällesi sillä aikaa kun vaihdan pikkusiskolle vaipan" on aivan liian monimutkainen asia. Lyhennä pyyntöjä, ole itse paikalla. "Pue housut", "Pue paita" "Nyt laita sukat" jne on tuossa vaiheessa kehitystä se, mitä lapsi pystyy sisäistämään. Ja älä tosiaankaan sovi lapsen kanssa mitään, että nyt voi katsoa lastenohjelmia kun lupaat että puet sitten kiltisti ulkovaatteet. Syyn ja seurauksen suhde opetellaan tuossa iässä toisinpäin...

Eilen kaupassa todistin kyllä todella painajaismaista tilannetta. Perhe ostoksilla, noin 2-3 v lapsi istui kärryssä. Lapsi haki huomiota vanhemmiltaan, ei saa. Lapsi käy huutamaan. Äiti sanoo, että älä huuda tai et saa herkkuja tällä reissulla (saako sitten joka kauppareissulla, en tiedä?) Huuto jatkuu. Äiti toteaa, että jos et lopeta huutoa, lähdetään pois kaupasta. Huuto yltyy. Kaupasta ei poistuta. Jätsihyllyn kohdalla alkaa valtava "Haluun häätelööööööö!" -karjunta. Vanhemmat käskee olemaan hiljaa, isä ottaa poskesta kiinni ja kiukkuisena toteaa, että nyt tuo huuto saa luvan loppua. Loppui hetkeksi. No, lopputulema oli, että kassajonossa perässäni oli lapsi, joka oli kyllä hiljaa, mutta jolla oli jäätelö käsissään. Pakkaus avaamattomana sentään. 

No joo ei liittynyt ap:n tilanteeseen, mutta tuli mieleen. Itsellä oli vaikeuksia olla hiljaa tilanteessa. "En ole töissä nyt, ei kuulu mulle" piti itseään rauhoittaa.

Perheneuvola voisi oikeasti olla teidän paikka. Tutkittaisiin, onko mitä neurologista 8aistiyliherkkyyttä tms.) ja saisit ihan kunnon vinkkejä tilanteisiin, jotka nyt tunnut tekevän ihan väärin päin.

Meidän kolmevuotiaskin osaa jo pukea. Hänelle kun sanoo että vaatteet päälle, niin katoaa omaan huoneeseen ja hetken päästä tulee sieltä paidan/mekon, housut ja sukat pukeneena.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsella on jonkin verran samoja pulmia (aamu- ja iltatoimissa ja siirtymätilanteissa) kuin mitä ap kuvaili tässä lapsellaan olevan. Lapseni on nyt 1.luokalla. Päiväkodissa, esikoulussa ja neuvolassa on kaikki sujunut aina hyvin eikä mitään huolta ole ammattilaisilla ollut. On jopa kehuttu omatoimiseksi ja hyvin keskittyväksi lapseksi. Tästä huolimatta kotona on aika usein arkisia tilanteita, jolloin lapsi heittäytyy aikalailla aikuisen ohjattavaksi. Minun lasta täytyy olla välillä patistamassa ja ohjeistamisessa sekä valvomassa, kun hän suorittaa aamu- tai -iltatoimia, jotta hän saa ne tehtyä kohtuullisessa ajassa.

Olen huomannut, että sekä lapsen että aikuisen tunnetila vaikuttaa suuresti siihen, milloin asiat onnistuvat ja milloin ei. Lapset ovat hyvin herkkiä aistimaan tunteita ja esim. vanhemman stressiä ja kiirettä. Lapsi ei kuitenkaan toimi mitenkään loogisesti tai osaa välttämättä suhtautua ns. oikealla tavalla aistimiinsa omiin se vanhemman tunteisiin ja koko tilanteen tunneilmapiiriin. Voi siis olla, että lapsi reagoi esim. aikuisen kireyteen ja stressiin tai kiireeseen hidastamalla toimintaansa, koska ei tiedä mikä se epämiellyttävä olo tai tunne itsellä tai äidillä on ja miten sitä pitäisi käsitellä ja mitä sille tehdä.

Oman lapseni vastaavat pulmat johtuvat siis todennäköisesti osin meidän vanhempien ja lapsen välisen vuorovaikutuksen pulmista, ehkä epäjohdonmukaisuudesta kasvatuksessa, erilaisista temperamenttipiirteistä aikuisella ja lapsella (esim. toinen nopeatempoinen, toinen verkkaisempi, järjstelmällinen/epäjärjestelmällinen, aamuvirkku/iltavirkku).. Huomaan ymmärtäväni lapseni tiettyjä piirteitä paremmin kuin lapsen isä ymmärtää, koska hoksaan että minulla on ihan samoja piirteitä kuin lapsella. Voitte kuvitella millaista on kun iltatorkku ja nopeatempoinen isä hoitaa iltavirkun ja hidastempoisemman lapsen kanssa iltatoimia. Lasta ei vielä kovin väsytä, mutta isällä on jo kiire nukkumaan. Lapsi toimii verkkaisesti ja isä ihmettelee hidasta toimintaa ja alkaa ehkä esittää uhkauksia (ei iltasatua jos et nyt heti tee sitä tai tätä) jne. Kehoitan ap:ta tuetustumaan Liisa Keltinkangas-Järvinen temperamenttikirjallisuuteen ja pohtimaan myös tätä puolta asiasta.

Jos siis ap:n lapsen pulmat eivät näy esikoulussa niin tuskin saisi perheneuvolasta tai muulta taholta tutkimuksissa mitään nepsy-diagnoosia. Niihin nepsy-diagnooseihin vaaditaan pulmien näkyminen eri ympäristöissä. Ei riitä se, että vain kotona on haasteita. Jos haasteet eivät näy muualla kuin kotona niin kyse on todennäköisemmin vuorovaikutuksen pulmista, joihin voi vaikuttaa hyvin monet asiat kuten erilaiset temperamenttipiirteet lapsella ja vanhemmalla, kasvatustyyli, vanhemman tunne-ja vuorovaikutustaidot, koko perheen vuorovaikutusdynamiikka, ajautuminen negatiivisella kehälle vuorovaikutuksessa,

perheen elämäntilannetekijät jne.

Muutamia kysymyksiä siis, näkyvätkö pulmat samalla tavalla esim. kun lasta hoitaa vaikka isovanhempi, näkyvätkö pulmat (esim. hidas siirtyminen tai hidas toiminta) kun lähdetään johonkin, mikä lapselle mieluinen paikka/tekeminen? Jos lapsi on hyvällä mielellä niin onko hänellä siltikin vaikeuksia suorittaa arkisia toimia?

Osa pulmista näkyy. Esim isovanhempien luona. Saattaa ensin olla kylässä nätisti, kunnes alkaa riehuminen ja toisten kiusaaminen. Noi lähtötilanteet oli pienenpönä myös hankalia vaikka oltais oltu menossa hoploppiin. Nykyään vaihtelee, välillä jos on menossa kaverille kylään laittaa nopsasti, sitten toisella kerralla voi olla et haluaa lähteä muttei saa aikaiseksi.

Ap

Kuulostaa siltä, että lapsen elämä on pelkkää käskyjen noudattamista ja sanelua. Tee sitä, tee tätä. Annatko ollenkaan posiitivista palautetta? Innostatko? Jos sanot vain, että nyt puet, niin sellainen kaikuu kuuroille korville. Innosta, kehu. ”Mahdatko olla nopeampi pukemaan kuin pikkusisaruksesi?” tai ”Saat itse päättää laitatko ensin housut vai paidan” ja pukemisen onnistuessa kehut vuolaasti ja liioitellen.

Tämän olen ainakin itse huomannut. Lapsi lakkaa tottelemasta ja koko päivän saa vaan kuulla käskyjä, kieltoja ja torumista. Kehuminen vuolaasti nostaa lapsen itsetuntoa.

Tuo syömisongelma viittaa vahvasti aistiyliherkkyyteen jos ruoka tuntuu inhottavalta suussa.

Joka toinen viesti sanoo että pitää olla johdonmukaisempi, tiukempi, jyrkempi ja sinnikkäämpi, ja joka toinen käskee hellittää, joustaa, ymmärtää ja laskea odotuksia. Ihmekös tuo jos vanhemmat on välillä hukassa mikä tapa johtaa toivottuun tulokseen.

Kuulostaa niin tutulta kirjoituksesi. Minulla on 4. luokkalainen, jonka kanssa kaikki on ollut vääntämistä pienestä asti. Tuntuu, että uhmaikä alkoi 2-vuotiaana ja jatkuu yhä. Siirtymätilanteet, kuten pukeminen on meilläkin vaikeita. Koulun on vaikeaa. Koulussa on kiltisti, mutta läksyjen kanssa vitkuttelee joka kerta. On tukiopetuksessa ja erityisopetuksessa.

Vuosi sitten törmäsin netissä ADHD-esitteeseen, jossa kerrottiin ADD:stä. Tuntui, että se on kirjoitettu lapsestani. Otin yhteyttä koulupsykologiin ja kouluterveydenhoitajaan. Psykologi oli sitä mieltä, että ei sillä mitään ADD:ta ole, vaan kaikki johtuu huonosta kasvatuksesta, eikä ollut edes tavannut meitä. Terveydenhoitaja otti meidät vastaan, järjesti koululle monialaisen palaverin ja käski meidät perheneuvolaan. Perheneuvolassa on lähinnä juteltu, josta sain itseluottamusta, että en ole ainakaan kovin paljon väärin tehnyt. Perheneuvolan työntekijä järjesti vielä koululle palaveria, johon osallistui myös lääkäri. Hän teki lähetteen toimintaterapeutin arvioon. Arvio on vielä kesken, mutta hän on maininnut, että on tunteidensäätelyssä ja omantoiminnanohjauksessa ongelmaa, ja voi olla aistiyliherkkyyttä.

Kerroit, että olet jotakin kautta pyytänyt apua, mutta on pitkät jonot, ja vähättelivät ongelmaanne. Kannattaa kysellä apua useammasta paikasta ja kertoa hyvin tarkasti ne kaikista pahimmat ongelmat. Meilläkin meni vuosi, että on saatu konkreettista apua, enkä nyt tästäkään tiedä, mitä tästä seuraa. Sen olen kuitenkin huomannut, että joka syksy, kun koulu alkaa, raivareita on enemmän, mutta kun arkeen taas tottuu, tilanne tasaantuu edes vähän. Sama juttu oli eskarin aloittamisenkin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Esimerkissäsi menitte puistoon ja lapsi vain kiukutteli -> puistoon meno pois.

Aina tietysti varoitetaan etukäteen "Jos et pysty leikkimään kiukuttelematta niin leikki loppuu" ja "Tuo mitä nyt teet on kiukuttelua".

Tulee elävästi mieleeni taannoin oman, hieman nuoremman lapsen kanssa. Oltiin menossa läheiseen leikkipuistoon, lapsi omalla pyörällään ja toinen vanhemmista kävellen. Ennen lähtöä teroitettiin monta kertaa, että "iskää/äitiä kuunnellaan ja jos sanotaan, että seis, niin silloin pysähdytään". Matkalla, kun pari kertaa havaitsin muksun selvästi kokeilevan irtiottoa, annoin tuolloin ultimaattumin, että joko mennään kunnolla tai sitten käännytään takaisin.

Ei kovinkaan yllättävää, että muksu silti päätti kokeilla rajojaan ja veivasi kovaa vauhtia, seis-komennosta välittämättä, leikkipuiston portille. Onneksi ei autoja sattunut kohdalle. Muksulle selväsanaisesti, että nyt ei mennyt putkeen ja kuten aiemmin oli puhe, että jos ei mennä kunnolla, niin ei mennä leikkimään. Pakko myöntää, että kyllä se hieman omaa sydäntäkin riipaisi katsoa sitä lapsen ilmettä, kun hän tajusi, että nyt lähdetään kotiin eikä pääsekään leikkipuistoon. Itkien polki, rassukka, vieressäni koko matkan kotiin.

Mutta jos jotain hyvää hakee, niin tuon episodin jälkeen ei ole tarvinnut enää neuvotella tästä asiasta. Kun isi/äiti sanoo, että "seis!", niin muksu kyllä vetää joka kerta jarrutuksen ja jää odottamaan.

Vierailija kirjoitti:

Joka toinen viesti sanoo että pitää olla johdonmukaisempi, tiukempi, jyrkempi ja sinnikkäämpi, ja joka toinen käskee hellittää, joustaa, ymmärtää ja laskea odotuksia. Ihmekös tuo jos vanhemmat on välillä hukassa mikä tapa johtaa toivottuun tulokseen.

Lapset jopa samassa perheessä, on erilaisia ja sellaiset joilla ei ole haastavia lapsia, eivät tahdo sitä ymmärtää. Meidän esikoiselle toimii, kun on johdonmukainen. Kuopus jos saa päähänsä, että haluaa jotain esim 8 aikaan illalla, ja sanotaan, että ei voi sitä saada, koska pitää ruveta nukkumaan, jaksaa parkua niin kauan, että nukahtaa, kerran parkui tällaisessa tilanteessa kahteentoista asti yöllä. Nukahti, mutta havahtui, kun minä liikahdin ja jatkoi parkumista. Lopulta tein kompromissin, koska oli pakko päästä nukkumaan ja tuo häiritsi koko perhettä. Monet sanoo, että ei saa antaa periksi, ettei lapsi opi, että kiukuttelemalla saa tahtonsa läpi. Sitä olen yrittänyt noudattaa aina, mutta lapsi on niin kovapäinen, että tuo ei toimi. Tuossa esimerkissä oli pakko jo antaa periksi, kun ei voi huudattaa aamuun asti, koska sitten kaikki on vain pahempaa, kun kaikki ovat väsyneitä. En koskaan anna kiukuttelemalla suoraan periksi, vaan jonkinlaisen kompromissin kautta. "Tänään et voi saada, mutta jos huomenna teet tämän kiltisti, niin sitten saat". Tuollainen voi toimia. Vaikka minkälaisia rangaistuksia raivoamiselle antaa, niin huuto sen kuin yltyy. Se on vaikea ymmärtää sellaisen, jolla on helpompi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Eskarilainen kaipaa jo enemmän kavereiden seuraa ja toimintaa. Miksi ette ota eskarin lisäksi ip-hoitoa? Näin me teimme, vaikka olin pienemmän kanssa kotona. Isompi kaipasi kavereita ja seuraa. Iltapäivälläkin oli usein "liian aikaista" lapsen mielestä lähteä. Eskarissa ryhmäpaine auttaa tavoille oppimisessa ja opettajat voivat tarkkailla objektiivisesti lasta. Sitten iltapäivällä voi ottaa iisisti lasten kanssa. Jaksaisit itsekin olla paremmalla tuulella, jos lapsi viettäisi vähän enemmän aikaa hoidossa.

Meinaatko että sillä se lähtee millä on tullutkin? Ap just kirjoitti, että kesällä ei ollut mitään ongelmia, ja nyt eskarin myötä ongelmat alkoivat.

Minä ehdottaisin, että ei missään nimessä lisätunteja ainakaan nyt. Ensin olisi hyvä odottaa, että lapsi tottuu eskariin ja kuormitus vähenee. Moni tuntuu sekoittavan lapsen ylikierrokset liikunnan ja virikkeiden tarpeeseen.

Joulun jälkeen voisi katsoa tilannetta sitten uudelleen, mikäli eskari menee hyvin, lapsi jaksaa ja ap:n kunnassa on mahdollista ottaa lisätunteja. Monissa kunnissa tätä mahdollisuutta ei edes ole.

Tuhnunaama1988 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkissäsi menitte puistoon ja lapsi vain kiukutteli -> puistoon meno pois.

Aina tietysti varoitetaan etukäteen "Jos et pysty leikkimään kiukuttelematta niin leikki loppuu" ja "Tuo mitä nyt teet on kiukuttelua".

Tulee elävästi mieleeni taannoin oman, hieman nuoremman lapsen kanssa. Oltiin menossa läheiseen leikkipuistoon, lapsi omalla pyörällään ja toinen vanhemmista kävellen. Ennen lähtöä teroitettiin monta kertaa, että "iskää/äitiä kuunnellaan ja jos sanotaan, että seis, niin silloin pysähdytään". Matkalla, kun pari kertaa havaitsin muksun selvästi kokeilevan irtiottoa, annoin tuolloin ultimaattumin, että joko mennään kunnolla tai sitten käännytään takaisin.

Ei kovinkaan yllättävää, että muksu silti päätti kokeilla rajojaan ja veivasi kovaa vauhtia, seis-komennosta välittämättä, leikkipuiston portille. Onneksi ei autoja sattunut kohdalle. Muksulle selväsanaisesti, että nyt ei mennyt putkeen ja kuten aiemmin oli puhe, että jos ei mennä kunnolla, niin ei mennä leikkimään. Pakko myöntää, että kyllä se hieman omaa sydäntäkin riipaisi katsoa sitä lapsen ilmettä, kun hän tajusi, että nyt lähdetään kotiin eikä pääsekään leikkipuistoon. Itkien polki, rassukka, vieressäni koko matkan kotiin.

Mutta jos jotain hyvää hakee, niin tuon episodin jälkeen ei ole tarvinnut enää neuvotella tästä asiasta. Kun isi/äiti sanoo, että "seis!", niin muksu kyllä vetää joka kerta jarrutuksen ja jää odottamaan.

Eli sinun lapsesi kuuluu sarjaan ”kerrasta oppijat”. Ei siinä mitään, hieno homma, mutta on myös toisenlaisia lapsia. Lisäksi on tietysti myös epäjohdonmukaisia vanhempia, mutta johdonmukainenkin on aika hukassa, kun lapseksi sattuu riittävän kova luu.

Kovin helposti täällä tuomitaan vanhempi. Minulla on useampi lapsi, ja nuorimmaiseni on hyvin samanlainen kuin lapsesi. Yläkoulussa hän sai viimein diagnoosin, ADD ja on myös assin piirteitä. Muut lapseni ovat ihan ”normaaleja”, jotka ovat pukeutuneet itse parivuotiaasta saakka. Mutta osaamisesta ja kasvattamisesta tässä ei olekaan kyse.

Siirtymät ovat vaikeat. Jumiutuminen asioihin on arkipäivää. Alisuoriutuminen samoin. Aistiyliherkkyys aiheuttaa ongelmia moneen, äänet, vaatteiden saumat, liian kylmä, liian kuuma, oudot maut, ruokien suutuntuma. Minulla meni aikaa tajuta että ei ole mitään mieltä pakottaa lasta syömään kuten kaikkia muita sillä ruokailuun liittyvät aistimukset ovat hänelle raskaita. Normaalit arjen rutiinit kuorimittavat valtavasti siinä missä muille ovat arkipäivää. Ylikuorimittimisen vaara on läsnä, ja arjessa on oltava aikaa vain olla. Mieluinen harrastus tuo elämään iloa, mutta pitää olla tarkka ettei se ala vaatimaan liikaa resursseja. Väsymys on välillä totaalista.

Diagnoosi oli hyvä ja tarpeen. Lääkitystä ei ole kokeiltu, vaikka toivon sitä edelleen helpottamaan arkea. Hae apua lapselle ja samalla koko perheelle. Tuo ei helpota lapsen kasvaessa. Edelleen jo lähes aikuista lastani on muistutettava arjen rutiineista hampaiden pesusta lähtien.

Auttaa jo se, kun ymmärtää että kyseessä ei ole kiukuttelu, ei huono käytös eikä kiusanteko. Ei sinun osaamisesi kasvattajana. Lapsi elää ihan erilaisessa maailmassa kuin me. Kun saa apua nyt ja tukea koulussa heti alusta asti, on tulevaisuus helpompi.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti monet vanhemmat haluavat syyttää lasten huonoa käytöstä sillä että lapsessa olisi jotain vikaa, eikä omassa toiminnassa.

Todellisuudessa erityislapsia on vähän.

Muutenhan erityiskouluja olisi joka nurkalla.

Erityiskoulut on pääosin lakkautettu. Erityislapset ovat normaaliluokassa oppimassa, miten kuuluu käyttäytyä, ja normaalilapset oppivat sietämään erilaisuutta, kun joukossa on erityislapsia. Eikö kuulostakin hienolta ainakin näin teoriassa?