Lue keskustelun säännöt.
Olen vahinkolapsi, enkä ole kiitollinen elämästäni
08.09.2019 |
Kun aina sanotaan, että vahinkolapsi on kiitollinen, jos häntä ei abortoida. En minä ainakaan ole! Ei tämä elämä ole ollut millään lailla niin hienoa, että olisi kannattanut syntyä tänne. Monta kertaa olen toivonut, että äidilläni olisi ollut uskallusta tehdä abortti. Valitettavasti hän uskoi ja kuunteli liikaa isäni sukua ja omaansa.
Nyt olen jo kohta 50-vuotias, ja edelleen on samat ajatukset. Ei se abortoitu sikiö siitä abortista kärsi, kun ei mitään mistään ymmärrä. Itse olisin todellakin jättänyt mieluummin syntymättä.
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän aloittajaa hyvin, vaikken myöskään ole vahinkolapsi. Elämäni on hyvää, ja olen onnellinen. En myöskään kärsi masennuksesta. Niin sanotusti viihdyn nahoissani. Silti olisin mieluummin ollut syntymättä. En olisi kärsinyt tippakaan tämän onnen menettämisestä, kun sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Enkä olisi kohdannut niitä suruja mitä nyt olen kohdannut, vaikkei nekään mitään järisyttäviä tai erityisen traumatisoivia ole olleet, ihan tavallisia elämässä vastaan tulevia vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Tämä kaikki vaan olisi jäänyt kokematta, sekä hyvä että paha, ilo ja suru, eikä kumpaakaan olisi koskaan kaivannut, kun ei olisi ollut olemassa niitä kaipaamassa. Kuoleminen nyt kun on jo elänyt on täysin eri asia kuin se, ettei olisi koskaan ollutkaan olemassa.
En myöskään ymmärrä sitä, että pitäisi olla vanhemmille kiitollinen syntymästään. Miksi? Ei minulta ole kysytty haluanko heille syntyä. He ovat ihan itse omista itsekkäistä lähtökohdistaan päättäneet lapsia tehdä, ja heidän tulee kantaa päätöksensä seuraukset, ei minun. He ovat päättäneet lapsia tehdä, joten heidän velvollisuutensa on ollut huolehtia niistä. Lapsilla ei ole mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan vain siksi, että vanhemmat ovat kantaneet vastuunsa omista päätöksistään joihin lapset eivät ole voineet vaikuttaa.
Kuka ihme on esittänyt tämän ajatuksen että vanhemmille pitäisi olla syntymästään kiitollinen? Liittyykö tämä jotenkin uskonnolliseen kasvatukseen, kun minulle tämä on uskonnottomassa perheessä kasvaneena niin vieras? Ei kukaan ole ikinä minulta odottanut kiitollisuutta siitä, että vanhempani päättivät harrastaa keskenään seksiä.
En tietenkään muista osaa sanoa, mutta meillä ainakin toinen vanhemmista käytti tätä kiitollisuudenvelkaa syyllistääkseen lapsensa tekemään asioita. Esimerkiksi ajamaan työpäivän jälkeen usean sadan kilometrin matkan hänen luokseen tekemään lumityöt, ja sitten taas satoja kilometrejä kotiin. ”Kun minä olen kaikkeni sinulle antanut, että saisit hyvän elämän. Rakastanut ja huolehtinut, kantanut 9 kuukautta kohdussani ja synnyttänyt..”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahinkolapsi = suunnittelematon raskaus, jonka annetaan jatkua synnytykseen asti.
Parikymppiseksi asti luulin olevani vahinkolapsi. Isyyttä ei ole koskaan vahvistettu. En ole ollut tekemisissä isäni kanssa. Kerran kysyin äidiltäni asiasta. Hän purskahti nauruun. Kertoi, että 1980-luvulla sinkkunaisen ei ollut mahdollista päästä hedelmöityshoitoihin, joten ainoa mahdollisuus saada lapsi ilman parisuhdetta oli "valomerkin jälkeen " .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän aloittajaa hyvin, vaikken myöskään ole vahinkolapsi. Elämäni on hyvää, ja olen onnellinen. En myöskään kärsi masennuksesta. Niin sanotusti viihdyn nahoissani. Silti olisin mieluummin ollut syntymättä. En olisi kärsinyt tippakaan tämän onnen menettämisestä, kun sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Enkä olisi kohdannut niitä suruja mitä nyt olen kohdannut, vaikkei nekään mitään järisyttäviä tai erityisen traumatisoivia ole olleet, ihan tavallisia elämässä vastaan tulevia vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Tämä kaikki vaan olisi jäänyt kokematta, sekä hyvä että paha, ilo ja suru, eikä kumpaakaan olisi koskaan kaivannut, kun ei olisi ollut olemassa niitä kaipaamassa. Kuoleminen nyt kun on jo elänyt on täysin eri asia kuin se, ettei olisi koskaan ollutkaan olemassa.
En myöskään ymmärrä sitä, että pitäisi olla vanhemmille kiitollinen syntymästään. Miksi? Ei minulta ole kysytty haluanko heille syntyä. He ovat ihan itse omista itsekkäistä lähtökohdistaan päättäneet lapsia tehdä, ja heidän tulee kantaa päätöksensä seuraukset, ei minun. He ovat päättäneet lapsia tehdä, joten heidän velvollisuutensa on ollut huolehtia niistä. Lapsilla ei ole mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan vain siksi, että vanhemmat ovat kantaneet vastuunsa omista päätöksistään joihin lapset eivät ole voineet vaikuttaa.
Kuka ihme on esittänyt tämän ajatuksen että vanhemmille pitäisi olla syntymästään kiitollinen? Liittyykö tämä jotenkin uskonnolliseen kasvatukseen, kun minulle tämä on uskonnottomassa perheessä kasvaneena niin vieras? Ei kukaan ole ikinä minulta odottanut kiitollisuutta siitä, että vanhempani päättivät harrastaa keskenään seksiä.
En tietenkään muista osaa sanoa, mutta meillä ainakin toinen vanhemmista käytti tätä kiitollisuudenvelkaa syyllistääkseen lapsensa tekemään asioita. Esimerkiksi ajamaan työpäivän jälkeen usean sadan kilometrin matkan hänen luokseen tekemään lumityöt, ja sitten taas satoja kilometrejä kotiin. ”Kun minä olen kaikkeni sinulle antanut, että saisit hyvän elämän. Rakastanut ja huolehtinut, kantanut 9 kuukautta kohdussani ja synnyttänyt..”
Vanhempasi kuulostaa lapsiaan manipuloivalta narsistilta. On normaalia huolehtia lapsistaan jos sellaisia on tähän maailmaan ollut pykäämässä.
Minä olin toivottu lapsi ja lapsuuteni oli hyvä. Vanhempani elävät vielä ja ovat edelleen naimisissa, 51 avioliittovuoden jälkeen. Kuitenkin minustakin olisi aivan sama, jos minut olisi abortoitu. Sitten minua ei vain olisi, eikä kukaan siitä kärsisi. Itse en tietäisi siitä mitään, sillä minua ei olisi koskaan ollutkaan. Olen ihan tyytyväinen elämääni, enkä haudo itsemurhaa. En vain ymmärrä tätä argumenttia abortinvastustajilta, että syntymättä jääminen muka olisi joku ylitsepääsemätön tragedia. Ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Et ole vahinkolapsi. Se tilanne jossa sinut hedelmöitettiin saattoi olla väärin, mutta sinä et ole vahinko. Jumala on antanut sinulle elämän ja hän rakastaa sinua. Tutustu häneen ja löydät rauhan ja hyvän lopputuloksen paratiisissa sitten kun aika on.
Uskonnollinen paskanjauhantasi ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisääntyminen on elämän ainoa tarkoitus. Ihmiset pohtivat kauan mikä on elämän "se toinen" tarkoitus. Lopulta osa porukasta on tajunnut ettei muita tarkoituksia ole. Ja jos lisääntyminen ei kiinnosta tuntuu eläminen aika turhalta. Itsekin olen kyllästynyt 20-vuotias. Turhauttaa kun eläimet ja me hankitaan jälkikasvua ja sen jälkeen ei tapahdu mitään. Kaikki vaan elää ja sitten kuolee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kyllä tuntuu olevan taas monia terapian tarpeessa. Hakekaa ihan tosi apua ongelmiin ne.
Nykyään on tosi vaikea päästä terapiaan, kerrotko, miten apua voisi hakea?
KVG
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, ettei jonkun isä halua tulla synnytykseen ei johdu siitä, ettei halua lasta. Ei miehet aina vain kykene olemaan paikalla. Joskus isä nähtyään synnytyksen voi jopa traumatisoitua näkemästään ja kokemastaan, eikä intiimi kanssakäyminen enää synnyttäneen kanssa ole mielekästä. Kaikki ei vain voi olla mukana synnytyksessä.
Tämä keskustelu on hyvä keskustelu, sillä sinäkin, jonka isää ei vanhemmuus kiinnostanut ei tee sinusta vahinkolasta. Ja kun kaksi ihmistä vapaaehtoisesti harrastavat intiimiä toimintaa, niin onhan siinä ollut silloin hienoja hetkiä ja suuria tunteita, niin miksi pitäisi kenenkään sanoa olevansa vahinko, vaikka isä ei ollutkaan tarpeeksi vahva ottaakseen vastuuta.
Vanhemmat käyttivät ehkäisyä, mutta siitä huolimatta sain alkuni. Olen funtsinut, että oon mä aika bad ass, vahva ja sinnikäs. :) Olen onnellinen siitä, että olen olemassa. Kiitos vanhemmilleni, etteivät hankkiutuneet minusta eroon, vaikka ajankohta syntymiselleni ei ollutkaan heidän tilanteessaan ihanteellinen.
Ei kenenkään elämästä tee huonoa se, että ei ole syntynyt pitkällisen harkinnan tuloksena. Taitaa olla omassa asenteessa parannettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahinkolapsi= jne.jne. Tämä on määritelmä jonka joku on keksinyt ja määritellyt. Idioottimainen määritelmä, jota lammasmaiset ihmiset käyttävät. Yksi idioottimaisimpia sanoja jonka tiedän.
Rakastan vanhempiani, vaikka lapsuuteni oli kaaottinen ja olin vahinko. Minua rakastettiin mutta vanhempani eivät olleet valmiita. Äitini ei syönyt pillereitä kun niistä tuli niin karmea päänsärky, nykykielellä migreenitaipumus jonka pillerit nostivat pintaan. Äiti oli villi 17 v tyttö, isäni hiukan yksinkertainen mutta ulkoisilla puitteilla sitä korvaava 16 v poika kun tapasivat ja alkoivat seurustella. Äiti oli isän ensimmäinen tyttökaveri, eikä isä osannut kuulemma ensin suudella vaan "nuoli naamaa kuin vasikka" (kiitos äiti, en olisi halunnut tietää) ja koko kesän panivat pitkin metsiä ilman ehkäisyä joten ei olisi pitänyt olla yllätys että minä ilmoitin syksyllä tulostani. Menivät sitten naimisiin, kun tuohon aikaan sitä odotettiin tai oikeastaan vaadittiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se, ettei jonkun isä halua tulla synnytykseen ei johdu siitä, ettei halua lasta. Ei miehet aina vain kykene olemaan paikalla. Joskus isä nähtyään synnytyksen voi jopa traumatisoitua näkemästään ja kokemastaan, eikä intiimi kanssakäyminen enää synnyttäneen kanssa ole mielekästä. Kaikki ei vain voi olla mukana synnytyksessä.
Tämä keskustelu on hyvä keskustelu, sillä sinäkin, jonka isää ei vanhemmuus kiinnostanut ei tee sinusta vahinkolasta. Ja kun kaksi ihmistä vapaaehtoisesti harrastavat intiimiä toimintaa, niin onhan siinä ollut silloin hienoja hetkiä ja suuria tunteita, niin miksi pitäisi kenenkään sanoa olevansa vahinko, vaikka isä ei ollutkaan tarpeeksi vahva ottaakseen vastuuta.
Miten tuon löpinän pitäisi jonkun traumaattista elämää parantaa? Toki ihmisillä on aina jotkin syyt toimia miten ikinä toimivatkin, mutta se ei vähennä käytöksen traumatisoivuutta niitä ihmisiä kohtaan, joihin se on kohdistunut.
Vierailija kirjoitti:
Rakastan vanhempiani, vaikka lapsuuteni oli kaaottinen ja olin vahinko. Minua rakastettiin mutta vanhempani eivät olleet valmiita. Äitini ei syönyt pillereitä kun niistä tuli niin karmea päänsärky, nykykielellä migreenitaipumus jonka pillerit nostivat pintaan. Äiti oli villi 17 v tyttö, isäni hiukan yksinkertainen mutta ulkoisilla puitteilla sitä korvaava 16 v poika kun tapasivat ja alkoivat seurustella. Äiti oli isän ensimmäinen tyttökaveri, eikä isä osannut kuulemma ensin suudella vaan "nuoli naamaa kuin vasikka" (kiitos äiti, en olisi halunnut tietää) ja koko kesän panivat pitkin metsiä ilman ehkäisyä joten ei olisi pitänyt olla yllätys että minä ilmoitin syksyllä tulostani. Menivät sitten naimisiin, kun tuohon aikaan sitä odotettiin tai oikeastaan vaadittiin.
Kertoisitko lisää millä tavoin lapsuutesi oli "kaoottinen?" Ovatko vanhempasi yhä yhdessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kurja kuulla tyytymttömyydestäsi :( Minä olen onnellinen ja erittäin tyytyväinen elämääni, ja toivoisin tätä kaikille <3
N48
ps. Oletko kokeillut Jeesusta? Hänen rakkautensa parantaa monien monet haavat Peace and love!
Vierailija kirjoitti:
Se, ettei jonkun isä halua tulla synnytykseen ei johdu siitä, ettei halua lasta. Ei miehet aina vain kykene olemaan paikalla. Joskus isä nähtyään synnytyksen voi jopa traumatisoitua näkemästään ja kokemastaan, eikä intiimi kanssakäyminen enää synnyttäneen kanssa ole mielekästä. Kaikki ei vain voi olla mukana synnytyksessä.
Tämä keskustelu on hyvä keskustelu, sillä sinäkin, jonka isää ei vanhemmuus kiinnostanut ei tee sinusta vahinkolasta. Ja kun kaksi ihmistä vapaaehtoisesti harrastavat intiimiä toimintaa, niin onhan siinä ollut silloin hienoja hetkiä ja suuria tunteita, niin miksi pitäisi kenenkään sanoa olevansa vahinko, vaikka isä ei ollutkaan tarpeeksi vahva ottaakseen vastuuta.
Millaisen ihmisen kommentti tämä on? Taustasi? Sukupuoli? Nykyinen perhetilanne?
Ihminen ei ole koskaan vahinko. Homo homo sapiensilla on ilmiömäinen kyky liittää kaikenlaisia määreitä niin itseensä kuin muihin. Liittyneekö tämä siihen että ihminen on melko hierarkinen laji. Tätä sanaa "vahinkolapsi" ei tulisi käyttää. Ei tulisi käyttää mitään sanaa. Jos asia pitää pukea sanoiksi niin voi sanoa että En suunnitellut asiaa kun tulin raskaaksi. Muuta ei tarvitse sanoa. Lapsi syntyy ja häneen ei pidä liittää mitään määreitä. On täysin vanhemman vika ja ongelma jos hän ei ole kykeneväinen/halukas rakastamaan lasta. Se on hänen luonteensa/ajatustensa/kyvyttömyytensä vika. Lapsi on ihminen. Persoona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakastan vanhempiani, vaikka lapsuuteni oli kaaottinen ja olin vahinko. Minua rakastettiin mutta vanhempani eivät olleet valmiita. Äitini ei syönyt pillereitä kun niistä tuli niin karmea päänsärky, nykykielellä migreenitaipumus jonka pillerit nostivat pintaan. Äiti oli villi 17 v tyttö, isäni hiukan yksinkertainen mutta ulkoisilla puitteilla sitä korvaava 16 v poika kun tapasivat ja alkoivat seurustella. Äiti oli isän ensimmäinen tyttökaveri, eikä isä osannut kuulemma ensin suudella vaan "nuoli naamaa kuin vasikka" (kiitos äiti, en olisi halunnut tietää) ja koko kesän panivat pitkin metsiä ilman ehkäisyä joten ei olisi pitänyt olla yllätys että minä ilmoitin syksyllä tulostani. Menivät sitten naimisiin, kun tuohon aikaan sitä odotettiin tai oikeastaan vaadittiin.
Kertoisitko lisää millä tavoin lapsuutesi oli "kaoottinen?" Ovatko vanhempasi yhä yhdessä?
Sotkuinen miten kuten siivottu kämppä, kissoja pyörimässä ympäriinsä kuseks""a nurkkiin, äiti käytti reippaasti alkoholia , ruokana lähinnä perunoita ja ruskeaa kastiketta..
Minusta on noin 4vuotiaana otettu kuva jossa seison pihalla tupakka ( ei palava suussa) ja äiti nauraa takana katketakseen tissiliiveissä ja leveälahkeisissa farkuissa, kaljapullo kädessä.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi syntyy ja häneen ei pidä liittää mitään määreitä. On täysin vanhemman vika ja ongelma jos hän ei ole kykeneväinen/halukas rakastamaan lasta. Se on hänen luonteensa/ajatustensa/kyvyttömyytensä vika. Lapsi on ihminen. Persoona.
Olen tästä samaa mieltä, mutta lapsena asiaa ei ymmärrä tässä valossa vaan kokee syvää häpeää siitä, ettei ole vanhemmalle mieluinen lapsi. Moni hakee koko elämänsä sitten epätoivoisesti sellaisen vanhemman hyväksyntää, joka on jollain tavalla tunnetasolla niin vammainen, ettei kykene sitä lapselleen antamaan. Tämä antaa huonot lähtökohdat muihinkin ihmissuhteisiin, kun tottuu tuollaisessa perheessä kasvamisen myötä ajatukseen siitä, että on ihmisenä arvoton ja pienetkin hyväksynnän rippeet joutuu aina erikseen käytöksellään "ansaitsemaan".
Vielä 70-luvulla, etenkin pienemmissä kaupungeissa oli näitä pakko- avioliittoja joissa morsiamella maha pystyssä ja naama nurinpäin. Tai tehtiin lapsia että olisi sulauduttu joukkoon vaikkei haluttu, nimittäin jos nykyään ihmetellään vapaaehtoista lapsettomuutta niin 60/70-luvuilla siitä olisi joutunut tyyliin hullujenhuoneelle!
Sanoilla on joskus manipulatiivinen vaikutus. Ihminen liittää tai näkee kaiken pelkän yhden määreen kautta. Todellisuudessa "vahinkolapsia" ei ole. On vain sana "vahinkolapsi". Erottakaat määreet ja itsenne toisistaan. Jokainen on oma itsensä. Antiikin filosofin sanoin Ihminen on pieni maailmankaikkeus.