Lue keskustelun säännöt.
Miten toimitte ystävän kanssa, joka ei koskaan ota yhteyttä?
04.09.2019 |
a) Jatkatte ystävyyttä niin, että te olette aina se joka ottaa yhteyttä b) Unohdatte tämän ihmisen ja annatte ystävyyden hiipua c) Jotain muuta?
Kommentit (207)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitään. Hän pysyy ystävänä, kunnes jompi kumpi ottaa yhteyttä. Harvoin siihen yli kahta vuotta menee.
Aika ylimielinen asenne. Ja sinä pidät näistä ihmisistä, joita kohtelet näin? Ei vaikuta siltä.
Vastasin ap:n kysymykseen: miten toimin ystävän kanssa, joka ei koskaan ota yhteyttä. Minulla on tällainen ystävä 30 vuoden takaa. Minä aina otin häneen yhteyttä, mutta hän ei minuun.
Minä toimin nykyään tasavertaisesti, samalla tavalla kuin hän. Onko se ylimielistä?
Kyllä se ystävä yleensä vuoden hiljaiselon jälkeen haluaa nähdä, tai sitten se olen minä, joka haluaa nähdä.
Tuo on tuttava, ei ystävä. Ystävyys on kyllä mielestäni jotain muuta.
Olen eri mieltä. Ystävä on henkilö, jonka kanssa jatketaan siitä, mihin edellisen kerran jäätiin. Tuttava on ihminen, jonka kanssa puhutaan säästä, uutisista ja lapsista. Tuo henkilö on siis ystävä.
Tuttava on henkilö, johon ei ole tarvetta pitää yhteyttä. Voidaan silti sattumanvaraisesti tavata esim kerran vuodessa tai miten vaan. Ystävä on henkilö, johon haluaa olla yhteydessä. Haluaa tietää mitä hänelle kuuluu, ja on valmis tekemään ystävyyden eteen jotain, esimerkiksi ottamaan yhteyttä useammin kuin kerran vuodessa. Ei kai se nyt ole ystävyyttä, että kuulet jostain ihmisestä kerran vuodessa tai harvemmin, etkä tiedä pätkääkään mitä hänen elämäänsä kuuluu. Se on etäinen tuttu, tuttava. Ihminen, joka sinua ei niinkään kiinnosta.
Minulle tuttava on ihminen, johon en koskaan edes yritä pitää yhteyttä. Tapaamiset tapahtuvat vahingossa.
Kaveri on ihminen, johon otan yhteyttä vähintään velvollisuudentunnosta. Katson kalenterista ja huomaan, että on aika tavata, ettei yhteys kuihdu.
Ystävään ei tarvitse ottaa yhteyttä. Se kun ei kuihdu, vaikka ei vähään aikaan kuulisi mitään.Ajatteleekohan ystäväsi samoin asiasta? Mitä virkaa on ystävällä, joka ei millään tavalla ole elämässä mukana? Ovatko jukkkiksetkin mielestäsi ystäviäsi vaikkette ole edes koskaan tavanneet?
Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut 43 vuotta, hän on elämässäni mukana pari kertaa kuussa. Ei ole niin kiireinen kuin tuo toinen, josta puhuin.
Juuri puhuimme, että ystävyyssuhde on vapauttava. Ei ole mitään pakkoa. Ei pakkoa soittaa. Vaikka toinen muistaisi sinua synttäreinä, niin toisella ei ole pakkoa muistaa takaisin. Etc. Se on yksi syy, miksi meillä on ystävyyssuhde.Ystävyyssuhde muodostuu kuten rakkaussuhde: se vaatii avautumista, omien keskeneräisyyksien paljastamista, peloista ja haaveista puhumista. Vasta sitten suhteesta tulee emotionaalisen tason suhde.
Iman tätä suhde on kaveruutta.Samaa mieltä, ystävän tunnistaa juuri siitä, että ei ole pakko.
Minulla on 2 ystävää, jotka olen nähnyt 2000 -luvulla n. 3 kertaa. Toisen taisin nähdä viimeksi jotakuinkin 2013, toisen joskus ennen 2010:tä. Kolmannelle lähetin viimeksi tekstiviestin kolmisen vuotta sitten. 2 parasta ystävääni: toiseen taisin olla yhteydessä viimeksi helmikuussa, toiseen toukokuussa. Emme yleensäkään ole yhteydessä (jos tapaamisia ei satu järjestymään) kuin jotain 0-3 kertaa/vuosi. Olemme yhteyksissä, kun on todellista asiaa.
Mutta, kaikkien näiden kanssa on (melkein aina) helppo jatkaa juttelua viime kerrasta jatkaen. Ei synny kiusallisia hiljaisuuksia, ei ole väkinäistä keksiä puheenaiheita. Kumpikin viihtyy, vaikka sitten sitä hiljaisuuttakin olisi. Välitämme toisistamme. Minulle juuri nämä ominaisuudet erottavat Ystävät tuttavista.
Minulle kaikki nämä 5 ovat läheisiä ystäviäni. Toisen parhaista ystävistäni olen tuntenut vuodesta 2005, muut 80-luvun lopulta lähtien. Lähimpänä näistä asuva asuu 400 km päässä (kaikki kuitenkin Suomessa), josta syystä emme usein tapaa.
Selittääkö sitten, että olen mies?
Minä, ylläoleva, olen nainen, mutta aviomieheni totesi vuosia sitten tavatessamme, että minä ajattelen kuin mies...🤣
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
B. Näin olen ruvennut toimimaan viime vuosina. En pidä elämässäni ihmisiä jotka eivät ”anna mulle mitään”.
Ikävä asenne että ystävän pitäisi "antaa" jotakin ollakseen ystävä.
Itsellä meni masennuksen vuoksi suurin osa ystävistä koska en jaksanut pitää yhteyttä, ja sitten huomasin, että myös minuun ei enää otettu yhteyttä, joka masensi minua vielä enemmän. Olin kuitenkin kertonut muutamalle näistä ystävistä mikä elämäntilanteeni on. En ehkä masennuksen vuoksi ollut parasta mahdollista seuraa, mutta ei kukaan ystävistäni myös yrittänyt mitenkään minua auttaa.
Millaista apua olisit ystäviltäsi kaivannut ollessasi masentunut?
Apu oli ehkä väärä sanavalinta. Ehkä olisin kaivannut siinä vaiheessa ymmärrystä siihen etten ollut masennuksen vuoksi hyvää seuraa, ja ehkä olisin enemmän kaivannut ystäviltä yhteydenottoja ja vaikka itse en masennuksen vuoksi pystynyt antamaan itsestäni mitään, olisin halunnut että joku olisi saanut minut ns. ulos omasta masennuksestani, olisin voinut vaikka kuunnella muiden murheita mieluummin kuin velloa omassa huonossa elämäntilanteessani. Mutta ehkä ihmiset ajattelivat että masennuksen vuoksi minut pitää jättää rauhaan.
Itse olen masentunut, joka on koko elämänsä ajan ollut toisten "terapeuttina", jo lapsena vanhemmilleen. Enää en pätkän vertaa jaksa välittää muisten murheiden kuuntelemisesta.
Sussa on jotain vikaa jos muiden murheet saavat sinut noin tolaltaan että itse masennut. Kannattaa ottaa uusi asenne asiaan muiden kuuntelemisen suhteen, eikä muita syyllistävä asenne.
Oletko sinä ala-asteikäisestä asti joutunut olemaan pakosta vanhempiesi terapeuttina toimimattomassa perheessä? Nykyään on vain tullut mitta täyteen. Olen siksi päätynyt välttelemään ihmisten seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mitään. Hän pysyy ystävänä, kunnes jompi kumpi ottaa yhteyttä. Harvoin siihen yli kahta vuotta menee.
Aika ylimielinen asenne. Ja sinä pidät näistä ihmisistä, joita kohtelet näin? Ei vaikuta siltä.
Vastasin ap:n kysymykseen: miten toimin ystävän kanssa, joka ei koskaan ota yhteyttä. Minulla on tällainen ystävä 30 vuoden takaa. Minä aina otin häneen yhteyttä, mutta hän ei minuun.
Minä toimin nykyään tasavertaisesti, samalla tavalla kuin hän. Onko se ylimielistä?
Kyllä se ystävä yleensä vuoden hiljaiselon jälkeen haluaa nähdä, tai sitten se olen minä, joka haluaa nähdä.
Tuo on tuttava, ei ystävä. Ystävyys on kyllä mielestäni jotain muuta.
Olen eri mieltä. Ystävä on henkilö, jonka kanssa jatketaan siitä, mihin edellisen kerran jäätiin. Tuttava on ihminen, jonka kanssa puhutaan säästä, uutisista ja lapsista. Tuo henkilö on siis ystävä.
Tuttava on henkilö, johon ei ole tarvetta pitää yhteyttä. Voidaan silti sattumanvaraisesti tavata esim kerran vuodessa tai miten vaan. Ystävä on henkilö, johon haluaa olla yhteydessä. Haluaa tietää mitä hänelle kuuluu, ja on valmis tekemään ystävyyden eteen jotain, esimerkiksi ottamaan yhteyttä useammin kuin kerran vuodessa. Ei kai se nyt ole ystävyyttä, että kuulet jostain ihmisestä kerran vuodessa tai harvemmin, etkä tiedä pätkääkään mitä hänen elämäänsä kuuluu. Se on etäinen tuttu, tuttava. Ihminen, joka sinua ei niinkään kiinnosta.
Minulle tuttava on ihminen, johon en koskaan edes yritä pitää yhteyttä. Tapaamiset tapahtuvat vahingossa.
Kaveri on ihminen, johon otan yhteyttä vähintään velvollisuudentunnosta. Katson kalenterista ja huomaan, että on aika tavata, ettei yhteys kuihdu.
Ystävään ei tarvitse ottaa yhteyttä. Se kun ei kuihdu, vaikka ei vähään aikaan kuulisi mitään.Miksi pidät yhteyttä velvollisuudentunnosta? Tapaat siis ainoastaan siksi, ettei yhteys kuihtuisi, mutta oikeasti et edes haluaisi tavata? Hyi, miten suunnitelmallista. Anna mieluummin sellaisten ihmisten (kavereiden?) mennä. Ei aikuisen ihmisen tarvitse tavata ketään vain velvollisuudentunnosta, ellei se ole sinun sukulaisesi, johon on vähän pakko pitää yhteyttä.
Haluan kyllä tavata, ja pidän näistä ihmisistä, mutta en ”saa” suhteesta mitään. En mitään ajateltavaa, en oivalluksia, en erityistä iloakaan. Mutta eihän vapaa-ajan suhteet ole ole saamista ja hyväksikäyttöä.
Miksi pidän yhteyttä? Ei niissä ihmisissä ole mitään vikaa ole, ihan mukavia ovat, miksi en pitäisi? En mitenkään usein tapaa heitä, ehkä kerran tai kaksi vuodessa.Ihmiset, joita oikeasti haluan tavata, herättävät minussa uusia oivalluksia, opin jotain uutta, haastavat minua ajattelemaan tai saavat minut nauramaan sydämeni pohjasta. Sellaiset suhteet ovat parhaimpia. Ja harvinaisia, todella harvinaisia.
Mitähän sinä annat ystävyyssuhteessa toiselle ihmiselle? Mietin vaan, että kuulostat aika itsekeskeiseltä. En ymmärrä, että miksi kukaan tapaisi edes kerran vuodessa ihmistä, jolta et saa mitään iloa? Aivan kummallista.
Jaa. Sitä pitää kysyi heiltä itseltään....
kun puhutaan juuri tuosta ystävästä, joka ei ota minuun yhteyttä enkä minä häneen, niin sen tiedän, että saan hänet nauramaan aivan toisella tavalla kuin kukaan muu. Mutta eihän minullakaan naurun aiheet riitä, jos tapaisimme useammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu osoittaa että yleinen suomalainen kiintymyssuhdetyyli on turvaton, välttelevällä tavalla. Ihmisiä suorastaan pelätään.
Introversio ja ekstroversio ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Ehkäpä Suomessa introvertteja on enemmän. Minä introverttina välttelen liian takertuvia ja yhteydenpitoon painostavia ihmisiä, ja ystäväpiirini koostuukin lähinnä introverteista. Jos et pidä introvertin tyylistä, hanki muunlaisia ystäviä. Ystävä et ainakaan tälle introvertille ole, koska ystävyyteen kuuluu ymmärrys.
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli johtuu yleensä lapsuuden traumoista eikä introvertista luonteesta. Introvertilla voi olla tämän lisäksi normaali, takertunut tai pelokas kiintymyssuhdetyyli siinä missä ekstrovertillakin.
Kiintymystyylit paljastuvat vain läheisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa. Ei yleensä ystävyyssuhteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu osoittaa että yleinen suomalainen kiintymyssuhdetyyli on turvaton, välttelevällä tavalla. Ihmisiä suorastaan pelätään.
Introversio ja ekstroversio ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Ehkäpä Suomessa introvertteja on enemmän. Minä introverttina välttelen liian takertuvia ja yhteydenpitoon painostavia ihmisiä, ja ystäväpiirini koostuukin lähinnä introverteista. Jos et pidä introvertin tyylistä, hanki muunlaisia ystäviä. Ystävä et ainakaan tälle introvertille ole, koska ystävyyteen kuuluu ymmärrys.
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli johtuu yleensä lapsuuden traumoista eikä introvertista luonteesta. Introvertilla voi olla tämän lisäksi normaali, takertunut tai pelokas kiintymyssuhdetyyli siinä missä ekstrovertillakin.
Kiintymystyylit paljastuvat vain läheisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa. Ei yleensä ystävyyssuhteissa.
Olet väärässä. Ystävyyssuhde nimenomaan myös on sellainen läheinen ihmissuhde, jossa kiintymyssuhdetyylien erot tulevat esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaihtoehto B, "annan ystävyyden hiipua" lähimpänä oikeaa, paitsi että sen toisen mielestä ei ole enää ollutkaan ystävyyttä, jos ei otetan koskaan yhteyttä. Pitää ehkä minua vain tuttavana enää tai ei enää halua olla yhteyksissä.
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
B. Näin olen ruvennut toimimaan viime vuosina. En pidä elämässäni ihmisiä jotka eivät ”anna mulle mitään”.
Ikävä asenne että ystävän pitäisi "antaa" jotakin ollakseen ystävä.
Itsellä meni masennuksen vuoksi suurin osa ystävistä koska en jaksanut pitää yhteyttä, ja sitten huomasin, että myös minuun ei enää otettu yhteyttä, joka masensi minua vielä enemmän. Olin kuitenkin kertonut muutamalle näistä ystävistä mikä elämäntilanteeni on. En ehkä masennuksen vuoksi ollut parasta mahdollista seuraa, mutta ei kukaan ystävistäni myös yrittänyt mitenkään minua auttaa.
Millaista apua olisit ystäviltäsi kaivannut ollessasi masentunut?
Apu oli ehkä väärä sanavalinta. Ehkä olisin kaivannut siinä vaiheessa ymmärrystä siihen etten ollut masennuksen vuoksi hyvää seuraa, ja ehkä olisin enemmän kaivannut ystäviltä yhteydenottoja ja vaikka itse en masennuksen vuoksi pystynyt antamaan itsestäni mitään, olisin halunnut että joku olisi saanut minut ns. ulos omasta masennuksestani, olisin voinut vaikka kuunnella muiden murheita mieluummin kuin velloa omassa huonossa elämäntilanteessani. Mutta ehkä ihmiset ajattelivat että masennuksen vuoksi minut pitää jättää rauhaan.
Itse olen masentunut, joka on koko elämänsä ajan ollut toisten "terapeuttina", jo lapsena vanhemmilleen. Enää en pätkän vertaa jaksa välittää muisten murheiden kuuntelemisesta.
Sussa on jotain vikaa jos muiden murheet saavat sinut noin tolaltaan että itse masennut. Kannattaa ottaa uusi asenne asiaan muiden kuuntelemisen suhteen, eikä muita syyllistävä asenne.
Oletko sinä ala-asteikäisestä asti joutunut olemaan pakosta vanhempiesi terapeuttina toimimattomassa perheessä? Nykyään on vain tullut mitta täyteen. Olen siksi päätynyt välttelemään ihmisten seuraa.
Vastauksena kysymykseesi niin olen ollut. Sen lisäksi vanhempani käyttivät minua välittäjänä ja vallankäytön välineenä aina siitä asti kun erosivat ja olin 6-vuotias , siihen asti kun toinen vanhemmista kuoli. Silti jaksan kyllä hyvin kuunnella muiden murheita ja jopa olen enemmän kuin valmis tukemaan heitä murheissaan. Minusta tuo on asenne kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
B. Näin olen ruvennut toimimaan viime vuosina. En pidä elämässäni ihmisiä jotka eivät ”anna mulle mitään”.
Ikävä asenne että ystävän pitäisi "antaa" jotakin ollakseen ystävä.
Itsellä meni masennuksen vuoksi suurin osa ystävistä koska en jaksanut pitää yhteyttä, ja sitten huomasin, että myös minuun ei enää otettu yhteyttä, joka masensi minua vielä enemmän. Olin kuitenkin kertonut muutamalle näistä ystävistä mikä elämäntilanteeni on. En ehkä masennuksen vuoksi ollut parasta mahdollista seuraa, mutta ei kukaan ystävistäni myös yrittänyt mitenkään minua auttaa.
Millaista apua olisit ystäviltäsi kaivannut ollessasi masentunut?
Apu oli ehkä väärä sanavalinta. Ehkä olisin kaivannut siinä vaiheessa ymmärrystä siihen etten ollut masennuksen vuoksi hyvää seuraa, ja ehkä olisin enemmän kaivannut ystäviltä yhteydenottoja ja vaikka itse en masennuksen vuoksi pystynyt antamaan itsestäni mitään, olisin halunnut että joku olisi saanut minut ns. ulos omasta masennuksestani, olisin voinut vaikka kuunnella muiden murheita mieluummin kuin velloa omassa huonossa elämäntilanteessani. Mutta ehkä ihmiset ajattelivat että masennuksen vuoksi minut pitää jättää rauhaan.
Itse olen masentunut, joka on koko elämänsä ajan ollut toisten "terapeuttina", jo lapsena vanhemmilleen. Enää en pätkän vertaa jaksa välittää muisten murheiden kuuntelemisesta.
Sussa on jotain vikaa jos muiden murheet saavat sinut noin tolaltaan että itse masennut. Kannattaa ottaa uusi asenne asiaan muiden kuuntelemisen suhteen, eikä muita syyllistävä asenne.
Oletko sinä ala-asteikäisestä asti joutunut olemaan pakosta vanhempiesi terapeuttina toimimattomassa perheessä? Nykyään on vain tullut mitta täyteen. Olen siksi päätynyt välttelemään ihmisten seuraa.
Vastauksena kysymykseesi niin olen ollut. Sen lisäksi vanhempani käyttivät minua välittäjänä ja vallankäytön välineenä aina siitä asti kun erosivat ja olin 6-vuotias , siihen asti kun toinen vanhemmista kuoli. Silti jaksan kyllä hyvin kuunnella muiden murheita ja jopa olen enemmän kuin valmis tukemaan heitä murheissaan. Minusta tuo on asenne kysymys.
Ehkä et vain ole osannut ottaa irtiottoa menneisyydestä ja siksi toistat loputtomiin samaa roolia ostaaksesi toisten hyväksynnän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu osoittaa että yleinen suomalainen kiintymyssuhdetyyli on turvaton, välttelevällä tavalla. Ihmisiä suorastaan pelätään.
Introversio ja ekstroversio ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Ehkäpä Suomessa introvertteja on enemmän. Minä introverttina välttelen liian takertuvia ja yhteydenpitoon painostavia ihmisiä, ja ystäväpiirini koostuukin lähinnä introverteista. Jos et pidä introvertin tyylistä, hanki muunlaisia ystäviä. Ystävä et ainakaan tälle introvertille ole, koska ystävyyteen kuuluu ymmärrys.
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli johtuu yleensä lapsuuden traumoista eikä introvertista luonteesta. Introvertilla voi olla tämän lisäksi normaali, takertunut tai pelokas kiintymyssuhdetyyli siinä missä ekstrovertillakin.
Kiintymystyylit paljastuvat vain läheisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa. Ei yleensä ystävyyssuhteissa.
Olet väärässä. Ystävyyssuhde nimenomaan myös on sellainen läheinen ihmissuhde, jossa kiintymyssuhdetyylien erot tulevat esiin.
Olen eri kuin kommentoimasi, mutta ei kiintymyssuhdeteoriassa mainita ystäviä, vain vanhemmat, rakastettu ja omat lapset. Jonkun verran kiintymystyyli tietysti vaikuttaa kaikissa ihmissuhteissa, koska se on tapa reagoida akselilla vetäytyminen- kohti meneminen. Jos se liittyy psykopatologiaan, niin silloin esimerkiksi ystävyyteen pakottavat, muissa pakonomaisesti riippuvat ihmiset voi nähdä kiintymyssuhdemallin läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu osoittaa että yleinen suomalainen kiintymyssuhdetyyli on turvaton, välttelevällä tavalla. Ihmisiä suorastaan pelätään.
Introversio ja ekstroversio ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Ehkäpä Suomessa introvertteja on enemmän. Minä introverttina välttelen liian takertuvia ja yhteydenpitoon painostavia ihmisiä, ja ystäväpiirini koostuukin lähinnä introverteista. Jos et pidä introvertin tyylistä, hanki muunlaisia ystäviä. Ystävä et ainakaan tälle introvertille ole, koska ystävyyteen kuuluu ymmärrys.
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli johtuu yleensä lapsuuden traumoista eikä introvertista luonteesta. Introvertilla voi olla tämän lisäksi normaali, takertunut tai pelokas kiintymyssuhdetyyli siinä missä ekstrovertillakin.
Kiintymystyylit paljastuvat vain läheisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa. Ei yleensä ystävyyssuhteissa.
Olet väärässä. Ystävyyssuhde nimenomaan myös on sellainen läheinen ihmissuhde, jossa kiintymyssuhdetyylien erot tulevat esiin.
Ei se ihan niinkään mene. Tai voi näkyä, kun ystävää näkee usein ja on paljon häneen yhteydessä.
Kiintymyssuhde toisaalta vaatii myös jonkinlaisen riippuvuuden ihmisten välille. Siksi jotkut pariskunnat pystyvät tulemaan hyvin toimeen eron jälkeen, vaikka ei yhdessä ollessaan pystyneetkään, kun tuo riippuvuus on katkennut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin keskustelu osoittaa että yleinen suomalainen kiintymyssuhdetyyli on turvaton, välttelevällä tavalla. Ihmisiä suorastaan pelätään.
Introversio ja ekstroversio ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Ehkäpä Suomessa introvertteja on enemmän. Minä introverttina välttelen liian takertuvia ja yhteydenpitoon painostavia ihmisiä, ja ystäväpiirini koostuukin lähinnä introverteista. Jos et pidä introvertin tyylistä, hanki muunlaisia ystäviä. Ystävä et ainakaan tälle introvertille ole, koska ystävyyteen kuuluu ymmärrys.
Välttelevä kiintymyssuhdetyyli johtuu yleensä lapsuuden traumoista eikä introvertista luonteesta. Introvertilla voi olla tämän lisäksi normaali, takertunut tai pelokas kiintymyssuhdetyyli siinä missä ekstrovertillakin.
Kiintymystyylit paljastuvat vain läheisissa ihmissuhteissa, kuten parisuhteissa. Ei yleensä ystävyyssuhteissa.
Olet väärässä. Ystävyyssuhde nimenomaan myös on sellainen läheinen ihmissuhde, jossa kiintymyssuhdetyylien erot tulevat esiin.
Ei se ihan niinkään mene. Tai voi näkyä, kun ystävää näkee usein ja on paljon häneen yhteydessä.
Kiintymyssuhde toisaalta vaatii myös jonkinlaisen riippuvuuden ihmisten välille. Siksi jotkut pariskunnat pystyvät tulemaan hyvin toimeen eron jälkeen, vaikka ei yhdessä ollessaan pystyneetkään, kun tuo riippuvuus on katkennut.
Kiintymyssuhdetyylit heijastavat yleisellä tasolla suhtautumistamme toisiin ihmisiin. Toki ihminen voi soveltaa erilaisia strategioita suhteessa eri ihmisiin. Jokainen ihmissuhde kun on omanlaisensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
B. Näin olen ruvennut toimimaan viime vuosina. En pidä elämässäni ihmisiä jotka eivät ”anna mulle mitään”.
Ikävä asenne että ystävän pitäisi "antaa" jotakin ollakseen ystävä.
Itsellä meni masennuksen vuoksi suurin osa ystävistä koska en jaksanut pitää yhteyttä, ja sitten huomasin, että myös minuun ei enää otettu yhteyttä, joka masensi minua vielä enemmän. Olin kuitenkin kertonut muutamalle näistä ystävistä mikä elämäntilanteeni on. En ehkä masennuksen vuoksi ollut parasta mahdollista seuraa, mutta ei kukaan ystävistäni myös yrittänyt mitenkään minua auttaa.
Millaista apua olisit ystäviltäsi kaivannut ollessasi masentunut?
Apu oli ehkä väärä sanavalinta. Ehkä olisin kaivannut siinä vaiheessa ymmärrystä siihen etten ollut masennuksen vuoksi hyvää seuraa, ja ehkä olisin enemmän kaivannut ystäviltä yhteydenottoja ja vaikka itse en masennuksen vuoksi pystynyt antamaan itsestäni mitään, olisin halunnut että joku olisi saanut minut ns. ulos omasta masennuksestani, olisin voinut vaikka kuunnella muiden murheita mieluummin kuin velloa omassa huonossa elämäntilanteessani. Mutta ehkä ihmiset ajattelivat että masennuksen vuoksi minut pitää jättää rauhaan.
Itse olen masentunut, joka on koko elämänsä ajan ollut toisten "terapeuttina", jo lapsena vanhemmilleen. Enää en pätkän vertaa jaksa välittää muisten murheiden kuuntelemisesta.
Sussa on jotain vikaa jos muiden murheet saavat sinut noin tolaltaan että itse masennut. Kannattaa ottaa uusi asenne asiaan muiden kuuntelemisen suhteen, eikä muita syyllistävä asenne.
Oletko sinä ala-asteikäisestä asti joutunut olemaan pakosta vanhempiesi terapeuttina toimimattomassa perheessä? Nykyään on vain tullut mitta täyteen. Olen siksi päätynyt välttelemään ihmisten seuraa.
Vastauksena kysymykseesi niin olen ollut. Sen lisäksi vanhempani käyttivät minua välittäjänä ja vallankäytön välineenä aina siitä asti kun erosivat ja olin 6-vuotias , siihen asti kun toinen vanhemmista kuoli. Silti jaksan kyllä hyvin kuunnella muiden murheita ja jopa olen enemmän kuin valmis tukemaan heitä murheissaan. Minusta tuo on asenne kysymys.
Ehkä et vain ole osannut ottaa irtiottoa menneisyydestä ja siksi toistat loputtomiin samaa roolia ostaaksesi toisten hyväksynnän.
Ehkä en, mutta en koe sitä ongelmaksi enkä masennu ystävien murheista. Toisten hyväksynnän ostaminen on aika erikoinen veto, mitä se edes käsittää?
Psykologian opiskelijat valtasivat ketjun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykologian opiskelijat valtasivat ketjun.
Opiskelija?
N51
Sitten kun on ketju jossa joku kysyy "haluan eroon tuttavasta/ystävästa, mitä teen", on vastaukset aina "ei tarte sanoa suoraan, älä vaan ota itse ikinä yhteyttä niin kyllä siitä pitää normaalin ihmisen ymmärtää ettei sua kiinnosta".
Kuitenkin tässä kaikki ovat taas sitä mieltä että tottakai pitää pitää yhteyttä ihan yksipuolisesti, suunnilleen narsistipsykopaatti on se joka alkaa laskemaan ja vertailemaan yhteydenottojen määrää 🙄.
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurperheen äiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veni vidi vici kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
B. Näin olen ruvennut toimimaan viime vuosina. En pidä elämässäni ihmisiä jotka eivät ”anna mulle mitään”.
Ikävä asenne että ystävän pitäisi "antaa" jotakin ollakseen ystävä.
Itsellä meni masennuksen vuoksi suurin osa ystävistä koska en jaksanut pitää yhteyttä, ja sitten huomasin, että myös minuun ei enää otettu yhteyttä, joka masensi minua vielä enemmän. Olin kuitenkin kertonut muutamalle näistä ystävistä mikä elämäntilanteeni on. En ehkä masennuksen vuoksi ollut parasta mahdollista seuraa, mutta ei kukaan ystävistäni myös yrittänyt mitenkään minua auttaa.
Millaista apua olisit ystäviltäsi kaivannut ollessasi masentunut?
Apu oli ehkä väärä sanavalinta. Ehkä olisin kaivannut siinä vaiheessa ymmärrystä siihen etten ollut masennuksen vuoksi hyvää seuraa, ja ehkä olisin enemmän kaivannut ystäviltä yhteydenottoja ja vaikka itse en masennuksen vuoksi pystynyt antamaan itsestäni mitään, olisin halunnut että joku olisi saanut minut ns. ulos omasta masennuksestani, olisin voinut vaikka kuunnella muiden murheita mieluummin kuin velloa omassa huonossa elämäntilanteessani. Mutta ehkä ihmiset ajattelivat että masennuksen vuoksi minut pitää jättää rauhaan.
Itse olen masentunut, joka on koko elämänsä ajan ollut toisten "terapeuttina", jo lapsena vanhemmilleen. Enää en pätkän vertaa jaksa välittää muisten murheiden kuuntelemisesta.
Sussa on jotain vikaa jos muiden murheet saavat sinut noin tolaltaan että itse masennut. Kannattaa ottaa uusi asenne asiaan muiden kuuntelemisen suhteen, eikä muita syyllistävä asenne.
Oletko sinä ala-asteikäisestä asti joutunut olemaan pakosta vanhempiesi terapeuttina toimimattomassa perheessä? Nykyään on vain tullut mitta täyteen. Olen siksi päätynyt välttelemään ihmisten seuraa.
Vastauksena kysymykseesi niin olen ollut. Sen lisäksi vanhempani käyttivät minua välittäjänä ja vallankäytön välineenä aina siitä asti kun erosivat ja olin 6-vuotias , siihen asti kun toinen vanhemmista kuoli. Silti jaksan kyllä hyvin kuunnella muiden murheita ja jopa olen enemmän kuin valmis tukemaan heitä murheissaan. Minusta tuo on asenne kysymys.
Ehkä et vain ole osannut ottaa irtiottoa menneisyydestä ja siksi toistat loputtomiin samaa roolia ostaaksesi toisten hyväksynnän.
Ehkä en, mutta en koe sitä ongelmaksi enkä masennu ystävien murheista. Toisten hyväksynnän ostaminen on aika erikoinen veto, mitä se edes käsittää?
Jos olet niin hienosti balanssissa itsesi kanssa, niin miksi otat kierroksia siitä, että joku viihtyy mieluummin itsekseen kuin toisten huoliämpärinä?
Vierailija kirjoitti:
Psykologian opiskelijat valtasivat ketjun.
Erehdyt.
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun on ketju jossa joku kysyy "haluan eroon tuttavasta/ystävästa, mitä teen", on vastaukset aina "ei tarte sanoa suoraan, älä vaan ota itse ikinä yhteyttä niin kyllä siitä pitää normaalin ihmisen ymmärtää ettei sua kiinnosta".
Kuitenkin tässä kaikki ovat taas sitä mieltä että tottakai pitää pitää yhteyttä ihan yksipuolisesti, suunnilleen narsistipsykopaatti on se joka alkaa laskemaan ja vertailemaan yhteydenottojen määrää 🙄.
Jos tapaamisissa on hyvä henki ja molemmat viihtyvät, miksi sitä tarvitsisi laskea yhteydenottoja?
Ystäväni ehdotti ensi viikolle tapaamista pari kuukautta sitten. Sen jälkeen olen ollut siinä uskossa, että hänen kalenteri on täynnä jos jonkinlaista reissua ja perhearkea, joten en ole ottanut yhteyttä, vaan annan hänelle tilaa ottaa yhteyttä kunhan itse kiireiltään ehtii. Sitä ensi viikon tapaamista ei siis ole vielä ollut, koska hän ei kiireisempänä kertonut milloin hänelle sopisi.
Vierailija kirjoitti:
Sitten kun on ketju jossa joku kysyy "haluan eroon tuttavasta/ystävästa, mitä teen", on vastaukset aina "ei tarte sanoa suoraan, älä vaan ota itse ikinä yhteyttä niin kyllä siitä pitää normaalin ihmisen ymmärtää ettei sua kiinnosta".
Kuitenkin tässä kaikki ovat taas sitä mieltä että tottakai pitää pitää yhteyttä ihan yksipuolisesti, suunnilleen narsistipsykopaatti on se joka alkaa laskemaan ja vertailemaan yhteydenottojen määrää 🙄.
Ja tottakai pitää sanoa jos ei halua nähdä enää. Silloin ei tarvitse arvuutella. Sano vain, että nyt elämäntilanne sellainen ettei ole aikaa muille kuin lähipiirilleen.
Mitähän sinä annat ystävyyssuhteessa toiselle ihmiselle? Mietin vaan, että kuulostat aika itsekeskeiseltä. En ymmärrä, että miksi kukaan tapaisi edes kerran vuodessa ihmistä, jolta et saa mitään iloa? Aivan kummallista.