As-lapsi tuhoaa perheen

Meidän perheessä oli suuria vaikeuksia, kun lapset me ei tehonneet mitkään ns. tavalliset kasvatuskeinot. Otin asioista selvää ja joustin autismipiirteisen lapsen kanssa sen verran, että arki saatiin rullaamaan. Mies ei kuunnellut mitään neuvoja, vaan hänen kasvatusperiaatteensa olivat lähinnä 60-luvulta ja hänen mielestään vain leirin lastamme. Ero oli monta kertaa lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei sinä yksi suunsoittaja, veikkaan että sinulla ei ole lähipiirissä yhtään autistia.

Nämä ihmiset, lapsia tai aikuisia, voivat olla ihan pienen lapsen tasolla taidoissaan ja käytöksessään.

Joku tuolla aiemmin kuvasi että 10-vuotiaalta voi olettaa n. 3-vuotiaan taitoja, mutta aina tilanne ei ole niinkään optimistinen. 

Joukossa on kaikenlaisia tyyppejä; oikeasti fiksuja jossain, osa vähemmän fiksuja. Osa osaa käyttäytyä, osa ei. Osan kanssa opetellaan joka ikinen päivä uudestaan ne asiat, joita on toistettu kaikkien mahdollisten tukitoimien kanssa viimeiset 12 vuotta, ilman menestystä. 

On aika törkeää olettaa etteikö assin kanssa elänyt olisi kaikkeaan yrittänyt. Tavallinen ihminen ei ole lääkäri. Me emme oli yli-ihmisiä. Meilläkin on tarve omaan elämään, edes joskus, johon ei kuulu loputtomat terapiakäynnit, jatkuvat raivarit ja väkivalta, pelkääminen ja vastaava. 

Kaikki lapset eivät etene mihinkään, vaikka heille antaisi resursseja enemmän kuin tavallista. Osa on vaipoissa vielä yläasteellakin, osa ei kommunikoi juuri mitenkään vaikka teoriassa osaisivat mm. tukiviittomat sekä kirjoittaa. Autisti ei ole aivoiltaan tavallinen! 

sotket autistit ja assit.

Ketjussa on puhe asseista.

Assit ovat myös autisteja.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

Neurotyypillistä assista ei tule, mutta aurinkoinen voi kyllä olla. Ei raivoaminen ole tyypillinen as oire. Raivoavalla on yleensä jotain muutakin taustalla. Olen tehnyt paljon töitä assien kanssa ja itsellänikin on as lapsi. Omanlaisensa mukava poika. Ei ikinä ole lyönyt ketään eikä rikkonut tavaroita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Edelleen: opettele ymmärtämään lukemaasi. Superäiti-tulkinta on kyllä nyt ihan omassa päässäsi. Sanoin, että en kelpaa malliksi, mutta tällaiset aivan TAVALLISET äiditkin pärjäävät assien kanssa.

ITSE Sinä väitit, että se on mahtotonta. No ei kuulepas ole.

Totta kai assit ovat erilaisia. Ja me vanhemmat olemme erilaisia. Asumme erilaisissa kunnissa ja saatavilla olevan avun määrä vaihtelee.

Ja siksi minua ärsyttääkin kaltaisesi yleistäjät, joiden mielestä kaikki assit ovat täysin mahdottomia. Eivät ole. Menikö jakeluun vai kaivanko lisää rautalankaa.

Totta kai heillä voi olla aivan hirveitäkin ongelmia, mutta silloinKAAN ei ihan hirveästi auta vain jäädä valittamaan.

Et omasta lapsestasi kerro, minkä ikäinen hän on. Kuulostaa hurjalta, aivan ymmärrän turhautumisesi. Silti, mieti kummasta on enemmän apua: siitä, että katsot tehneesi kaiken voitavan ja lopetat yrittämisen vai siitä, että sitkeästi jatkat keinojen etsintää?

Niinpä.

Puhutko nyt muuten yöllisistä kauhukohtauksista vai mistä? Niitä on meilläkin ollut lapsella 3-5 -vuotiaana, mutta niitä voi olla myös nt-lapsella. Ne eivät johdu aspergerista, mutta totta, syytä ei tunneta ja hoitoa ei ole. Kamalia ovat, olen täysin samaa mieltä. Jos yhtään lohduttaa, ne loppuvat iän myötä ihan yhtä mystisesti kuin alkavatkin.

Myönnän, olen hyvin ratkaisuorientoinut, siksi en hirveästi jää silittelemään kenenkään päätä, vaan yritän potkia liikkeelle. Juoksuhautaan makaamaan jäämällä harvoin voittaa sotia.

Mutta toistan, että ymmärrän turhautumisen erittäin hyvin.

212

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Edelleen: opettele ymmärtämään lukemaasi. Superäiti-tulkinta on kyllä nyt ihan omassa päässäsi. Sanoin, että en kelpaa malliksi, mutta tällaiset aivan TAVALLISET äiditkin pärjäävät assien kanssa.

ITSE Sinä väitit, että se on mahtotonta. No ei kuulepas ole.

Totta kai assit ovat erilaisia. Ja me vanhemmat olemme erilaisia. Asumme erilaisissa kunnissa ja saatavilla olevan avun määrä vaihtelee.

Ja siksi minua ärsyttääkin kaltaisesi yleistäjät, joiden mielestä kaikki assit ovat täysin mahdottomia. Eivät ole. Menikö jakeluun vai kaivanko lisää rautalankaa.

Totta kai heillä voi olla aivan hirveitäkin ongelmia, mutta silloinKAAN ei ihan hirveästi auta vain jäädä valittamaan.

Et omasta lapsestasi kerro, minkä ikäinen hän on. Kuulostaa hurjalta, aivan ymmärrän turhautumisesi. Silti, mieti kummasta on enemmän apua: siitä, että katsot tehneesi kaiken voitavan ja lopetat yrittämisen vai siitä, että sitkeästi jatkat keinojen etsintää?

Niinpä.

Puhutko nyt muuten yöllisistä kauhukohtauksista vai mistä? Niitä on meilläkin ollut lapsella 3-5 -vuotiaana, mutta niitä voi olla myös nt-lapsella. Ne eivät johdu aspergerista, mutta totta, syytä ei tunneta ja hoitoa ei ole. Kamalia ovat, olen täysin samaa mieltä. Jos yhtään lohduttaa, ne loppuvat iän myötä ihan yhtä mystisesti kuin alkavatkin.

Myönnän, olen hyvin ratkaisuorientoinut, siksi en hirveästi jää silittelemään kenenkään päätä, vaan yritän potkia liikkeelle. Juoksuhautaan makaamaan jäämällä harvoin voittaa sotia.

Mutta toistan, että ymmärrän turhautumisen erittäin hyvin.

212

Mun mielestä kirjoittaja ei kyllä tarkoittanut mitään yöllisiä kauhukohtauksia. Yrität nyt selittää asiaa joksikin helposti ratkaistavaksi asiaksi, ratkaisukeskeinen kun olet. Valitettavasti kaikkeen vain ei ole ratkaisua.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä oli suuria vaikeuksia, kun lapset me ei tehonneet mitkään ns. tavalliset kasvatuskeinot. Otin asioista selvää ja joustin autismipiirteisen lapsen kanssa sen verran, että arki saatiin rullaamaan. Mies ei kuunnellut mitään neuvoja, vaan hänen kasvatusperiaatteensa olivat lähinnä 60-luvulta ja hänen mielestään vain leirin lastamme. Ero oli monta kertaa lähellä.

Olit viisas. Yhdenlaiseen lapseen tepsii yhdenlainen kasvatus, toisenlaiseen toinen. Tunnen myös muutaman as-perheen, joissa OSA ongelmista johtuu siitä, että vanhemmat ihan väen vängällä pitävät kiinni erittäin tiukasta ja autoritaarisesta kasvatustavasta.

Totta kai sääntöjä pitää olla, mutta sellaisissa asioissa, joissa joustaminen ei haittaa varsinaisesti ketään, kannattaa hakea kompromissia, jolla arki saadaan sujumaan. Ihan vaan yhtenä esimerkkinä: jos aistiyliherkälle assille korvakuulokkeet tuovat helpotusta, silloin niitå SAA käyttää, vaikka isotäti onkin kylässä.

Arki on täynnä potentiaalisia kompastuskohtia. Meillä esimerkiksi tuotti päiväkoti-iässä skismaa nt-lapsen ja assin välille se, miten päiväkodista tultiin kotiin. Siinä vaiheessa kaikki ovat jo aika väsyneitä ja nälkäisiä ja siten potentiaalisesti herkästi hermostuvia. Assi alkoi saada hepuleita siitä, jos ei saanut sisälle tullessa panna rappukäytävään valoa, tilata hissiä ja soittaa ovikelloa kolmesti. Tyypillisiä as-rutiineja, jotka sivullisesta saattavat tuntua tyhmiltä ja merkityksettömiltä, mutta häntä rutiinit rauhottavat ja auttavat rentoutumaan.

Ratkaisu: lapset tulivat erikseen sisään. Nt-sisarua oli jo eskari, joten hän odotti pihalla hetkisen joko toisen vanhemman kanssa tai yksin, että assi ja toinen vanhempi meni sisälle ja tuli sitten perässä, sai siis myös sytyttää valon ja soittaa ovikelloa jne.

Jos tuossa olisi lähtenyt siitä, että assi vaan "kiukuttelee" ja alkanut kurinpidolla ratkaista asiaa, siitä ei todennäköisesti olisi selvitty ihan vähällä huudolla.

Tuota jatkui pari vuotta ja kouluiässä ongelmaa ei enää ollut.

212

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Edelleen: opettele ymmärtämään lukemaasi. Superäiti-tulkinta on kyllä nyt ihan omassa päässäsi. Sanoin, että en kelpaa malliksi, mutta tällaiset aivan TAVALLISET äiditkin pärjäävät assien kanssa.

ITSE Sinä väitit, että se on mahtotonta. No ei kuulepas ole.

Totta kai assit ovat erilaisia. Ja me vanhemmat olemme erilaisia. Asumme erilaisissa kunnissa ja saatavilla olevan avun määrä vaihtelee.

Ja siksi minua ärsyttääkin kaltaisesi yleistäjät, joiden mielestä kaikki assit ovat täysin mahdottomia. Eivät ole. Menikö jakeluun vai kaivanko lisää rautalankaa.

Totta kai heillä voi olla aivan hirveitäkin ongelmia, mutta silloinKAAN ei ihan hirveästi auta vain jäädä valittamaan.

Et omasta lapsestasi kerro, minkä ikäinen hän on. Kuulostaa hurjalta, aivan ymmärrän turhautumisesi. Silti, mieti kummasta on enemmän apua: siitä, että katsot tehneesi kaiken voitavan ja lopetat yrittämisen vai siitä, että sitkeästi jatkat keinojen etsintää?

Niinpä.

Puhutko nyt muuten yöllisistä kauhukohtauksista vai mistä? Niitä on meilläkin ollut lapsella 3-5 -vuotiaana, mutta niitä voi olla myös nt-lapsella. Ne eivät johdu aspergerista, mutta totta, syytä ei tunneta ja hoitoa ei ole. Kamalia ovat, olen täysin samaa mieltä. Jos yhtään lohduttaa, ne loppuvat iän myötä ihan yhtä mystisesti kuin alkavatkin.

Myönnän, olen hyvin ratkaisuorientoinut, siksi en hirveästi jää silittelemään kenenkään päätä, vaan yritän potkia liikkeelle. Juoksuhautaan makaamaan jäämällä harvoin voittaa sotia.

Mutta toistan, että ymmärrän turhautumisen erittäin hyvin.

212

Olen samaa mieltä. Kyllä as lapsi meilläkin aiheuttaa tiettyjä järjestelyjä. Täytyy kuljettaa terapiaan ja olla joskus pois töistä palaverien takia. Onneksi on pysyvä hoitosuhde sairaalan poliklinikalle. Mutta hyvin meillä pärjätään. Lapsi tai kohta jo nuori saa olla omanlaisensa. Se on selvää, että ketään ei saa lyödä, mutta ei ole sellaista koskaan yrittänytkään. Assin kanssa voi pärjätä oikeen hyvin. Se on ihan mahdollista , vaikka jossain perheessä jonkin assin kanssa ei pärjättäisi. Olen kyllä positiivinen ihminen ja halukas ottamaan avunkin vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Edelleen: opettele ymmärtämään lukemaasi. Superäiti-tulkinta on kyllä nyt ihan omassa päässäsi. Sanoin, että en kelpaa malliksi, mutta tällaiset aivan TAVALLISET äiditkin pärjäävät assien kanssa.

ITSE Sinä väitit, että se on mahtotonta. No ei kuulepas ole.

Totta kai assit ovat erilaisia. Ja me vanhemmat olemme erilaisia. Asumme erilaisissa kunnissa ja saatavilla olevan avun määrä vaihtelee.

Ja siksi minua ärsyttääkin kaltaisesi yleistäjät, joiden mielestä kaikki assit ovat täysin mahdottomia. Eivät ole. Menikö jakeluun vai kaivanko lisää rautalankaa.

Totta kai heillä voi olla aivan hirveitäkin ongelmia, mutta silloinKAAN ei ihan hirveästi auta vain jäädä valittamaan.

Et omasta lapsestasi kerro, minkä ikäinen hän on. Kuulostaa hurjalta, aivan ymmärrän turhautumisesi. Silti, mieti kummasta on enemmän apua: siitä, että katsot tehneesi kaiken voitavan ja lopetat yrittämisen vai siitä, että sitkeästi jatkat keinojen etsintää?

Niinpä.

Puhutko nyt muuten yöllisistä kauhukohtauksista vai mistä? Niitä on meilläkin ollut lapsella 3-5 -vuotiaana, mutta niitä voi olla myös nt-lapsella. Ne eivät johdu aspergerista, mutta totta, syytä ei tunneta ja hoitoa ei ole. Kamalia ovat, olen täysin samaa mieltä. Jos yhtään lohduttaa, ne loppuvat iän myötä ihan yhtä mystisesti kuin alkavatkin.

Myönnän, olen hyvin ratkaisuorientoinut, siksi en hirveästi jää silittelemään kenenkään päätä, vaan yritän potkia liikkeelle. Juoksuhautaan makaamaan jäämällä harvoin voittaa sotia.

Mutta toistan, että ymmärrän turhautumisen erittäin hyvin.

212

Mun mielestä kirjoittaja ei kyllä tarkoittanut mitään yöllisiä kauhukohtauksia. Yrität nyt selittää asiaa joksikin helposti ratkaistavaksi asiaksi, ratkaisukeskeinen kun olet. Valitettavasti kaikkeen vain ei ole ratkaisua.

Ei yöllisiä kauhukohtauksiakaan kyllä ratkaista, kuten sanoin niihin ei ole hoitoa. Ja ne ovat kyllä oikeasti aika kauheita, monta kertaa yössä koko perhe ja naapurusto herää huutoon, johon ei tehoa mikään. Paitsi aika.

Joo, toki en tiedä, mikä hänen lastaan vaivaa, hän vain nyt puhui kumminkin nukkumisestakin.

Joka tapauksessa pääpointti oli, että asperger ei sinänsä ole maailmanloppu, sen kanssa vanhemmat pärjäävät. Ja vaikka olisi mitä ongelmia, aina voi yrittää vielä pyrkiä helpottamaan ongelmaa.

212

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Ohiksena pakko sanoa, että enemmän sädekehää kiillotat sinä, joka et pidä lainkaan mahdollisena sitä, että olet toiminut missään väärin. Sinähän tässä väität, että et ole itse ikinä voinut toimia väärin, se on vaan se lapsi joka on yksin neurologisine syndroomineen se ongelma.

Ei sellainen mitään sädekehää ylläpidä, joka sanoo olevansa tavallinen äiti ja etsii ratkaisuja ongelmiin ja on valmis muuttamaan omaa kasvatustapaansa, kun se ei tehoa ja on virheellinen.

Mietityttää tässä vain nämä jaksamisasiat. Miten kauan täytyy esim. tuollaista huutoa kuunnella? Entä jos mikään ei autakaan? Sisar on jo valmis itsemurhaan. Kuulostaa kauhealta ja pelottavalta. Jos apua lähtee hakemaan nyt, niin kuinka kauan kestää, että tilanne huudon osalta on normalisoitunut, olettaen, että heti löytyy toimiva apu? Itse en jaksaisi.

Tosi ärsyttävää seurata tätä keskustelua kun tosi moni äiti on sitä mieltä, että vanhempien pitää mennä vaikka mutkalle yhden lapsen takia ja ostaa yksityiseltä palveluita jne.

Mä olen se sisar, joka kertoi as-veljestään, ja mun äiti oli puoli vuotta pois töistä veljen takia. Millä rahalla silloin olisi ostettu jotain yksityisiä palveluita?

Ja miten vituttavaa se on, että vanhempien ajasta menee 90 % sun veljeen? Ja että sä et voi tuoda kavereita kotiin, koska veli hermostuu? Että sulla ei oo koskaan molempia vanhempia kattomassa sun pelejä? Että sun tavarat on hajalla, katot kun sun äidillä on naama mustana ja että normaali perhe-elämä on jotain mitä luet kirjoista?

Ja kyllä mun vanhemmat yritti kaikkensa. Ihan kaikkensa. Mun veli sai sen 90 prosenttia ajasta, energiasta ja huolenpidosta. Onneksi porukat jaksoi ja onneksi NYT aikuisena mäkin olen saanut vanhemmiltani aikaa ja huolenpitoa.

244, elämä on. Kaikilla on joku ongelma, sulla sentäs aika pieni. Jokainen vanhempi pyrkii auttamaan sitä lasta, jolla on suurin avun tarve. Ei siinä voi sekuntikellolla mitata huomiota. Mitä sä ylipäänsä edes olisit ite tehnyt, pannut veljen laitokseen, jossa se suurella todennäköisyydellä olis loppuikänsä, joka olis tosin aika pian päättynyt itsariin - vain että sulla ois ollu kivempaa ja enemmän huomiota?!!! Sä kuulostat uskomattomalta. Älä vaan ikinä hanki lapsia.

Ei kaikkensa antaminen auta, jos antaa väärin eikä ota selvää asioista.

Vierailija kirjoitti:

244, elämä on. Kaikilla on joku ongelma, sulla sentäs aika pieni. Jokainen vanhempi pyrkii auttamaan sitä lasta, jolla on suurin avun tarve. Ei siinä voi sekuntikellolla mitata huomiota. Mitä sä ylipäänsä edes olisit ite tehnyt, pannut veljen laitokseen, jossa se suurella todennäköisyydellä olis loppuikänsä, joka olis tosin aika pian päättynyt itsariin - vain että sulla ois ollu kivempaa ja enemmän huomiota?!!! Sä kuulostat uskomattomalta. Älä vaan ikinä hanki lapsia.

Mä olen elänyt as-veljen kanssa 16 vuotta samassa talossa. Montako vuotta sä? Montako kertaa sun perheenjäsen on pahoinpidellyt sut tai sun vanhemman? Jouduitko itse olemaan turvassa päivähoidossa ilman lomia monta vuotta? Isällä ei ollut lomia ja äidin aika meni veljen kanssa takutessa.

Oisko susta ok, että sun teini-ikäinen tyttäresi joutuisi opiskelemaan kuulosuojaimet päässä lukkojen takan kun veli huutaa ilta illan jälkeen eteisessä? Tai että että tyttäresi ei saa koskaan leikkia leluillaan olohuoneessa, keittiössä tai jättää mitään omia tavaroitaan muualle kuin lukittuun huomeeseensa?

Joten, joo musta on ihanaa kun nyt yli parikymppisenä mä saan istua kumman vanhemman vieressä haluan, käydä heidän kanssaan syömässä ja jutella heidän kanssaan ja musta oli jopa ihana matkustaa äidin kanssa ja nukkua samassa parisängyssä. Mä tankkaan sitä kaikkea nyt kun se viimein on mahdollista.

Ja ei sitä tajunnut mistä kaikesta jäi vaille. Varsinkin ennen kouluikää mä luulin, että meillä on normaalia. Teini-iässä mä tajusin toki ettei se ole. Silti vaikka silloin oli se kaikkein pahin vaihe, niin tunsin lojaalisuutta mun veljeä ja vanhempia kohtaan. Ja suljin omat tarpeeni pois. Mulla oli mitätön murrosikä, en kapinoinut yhtään. Ja nyt mulla on hirveä tarve saada itselleni aikaa ja huomiota vanhemmilta. Musta (ja terapeutin) mielestä se on ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Saattaa olla yllätys, että tässä keskustelussa on monta. Minä en kysynyt, onko joku pärjännyt, koska se on irrelevanttia tässä yhteydessä, eikä minua edes kiinnosta, syistä, jotka lainauksessasi kirjoitin. Turha lähteä hirveästi olkiukkoillemaan väsyneen äidin aloitustekstiä, tullut jo esille, kuinka on haettu ja haettu apua. Eli tsemiä siihen luetunymmärtämiseen itsellekin, sinun kantasi ja jalustalle nousu sen sijaan tuli hyvin selväksi

t. lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin nähdä sen supervanhemman, joka kaivaa assista esiin sen aurinkoisen neurotyypillinen lapsen. Niinpä, kun siellä as-diagnoosin alla ei sellaista ole, on vain se lapsi, jolla on as. Ihmeellisiä kuvitelmia ja yleensä erityislapset vievät muutenkin leijonanosan perheen voimavaroista, joten aika menee tulipalojen sammuttamiseen. Ja kun sitä muutakin perhettä on huomioitava.

No ei, kyllä asperger näkyy lapsessa, jos hän on diagnoosin saanut eikä mikään kyökkidiagnosoitu.

Mutta kuten tässä on jo monikin kertonut, ei as-lapsen hoito ja kasvatus mitään rakettitiedettä ole. Olen ainakin oman lapseni kasvattanut ihan kunnialla ja huomioinut hyvin myös toisen, neurotyypillisne sisaruksen.

Eikä olla mitenkään avioeron partaalla miehenkään kanssa.

Haastavaa hommaa se on, mutta juuri siksi ei kannata nostaa tuolla lailla käsiä pystyyn ja kuitata kaikkea asperger-lapsen olemassaololla. Ei voi muka tehdä ongelmille mitään, kun as-lapsi! Kammottava asenne, ei voi muuta sanoa.

Apua saa ja voi hakea monesta paikasta: kunnan opetustoimesta, terveydenhoidosta, Kelalta, Autismi- ja aspergerliitolta, ystäviltä ja sukulaisilta. Omalla rahalla voi ostaa terapiapalveluita (tämä ei tietenkään päde kaikkiin).

Mutta vastuu ottaa selvää asioista on ja pysyy vanhemmilla. Vastuu hakea ratkaisuja ja apua. Ei se helppoa ole, muttei mahdotontakaan, eikä käsien ilmana nostaminen AINAKAAN auta.

Melkein kaikilla lapsilla on joku haasteellisuus. Eikä asperger ole todellakaan vaikein haaste vanhemmille. Ja as-lapset ovat kaikki yksilöitä, joilla on paljon muitakin ominaisuuksia.

212 vai mikä se nyt olikaan, 17-vuotiaan lukiolaisen assin äiti

Tämä on ihan superärsyttävää. Minä, minä, minä, minä kasvatin ja minä onnistuin ja minä sitä ja tätä. Kun sitä autismikirjoa on niin montaa erilaista, että on turha esittää, että jos nyt itse on onnistunut kasvattamaan oman assilapsen hyvin, voi esittää jotain jumalaa ja vaatia, että toinen perhe/äiti, jolla saattaa olla kotona sata kertaa vaikeampi assi-lapsi kuin itsellä ikinä, tekee sitten saman. ''Minä tein'' on todella hutera argumentti.

Seurasin nuorena oman bestiksen perhe-elämää autistisen lapsen kanssa. Muistan, kuinka vanhemmat kyllä kasvattivat pojan isoksi asti kotona, mutta aikamoiset arvet jäi bestikselleni ja tämän siskolle, sekä henkiset että fyysiset. 90 kiloinen jäpikkä pisti nyrkillä perheenjäseniä naamaan, kirkui ja huusi tuntitolkulla putkeen, hajotti ovia ja pirskoi laseja rikki, vaikka vanhemmat kuinka rauhoittelivat ja kaikkensa tekivät. Ajatella, jos tällekin perheelle olisi joku tullut saarnaamaan, että kyllä teidän pitää sitä ja tätä, kun minä taas kasvatan omaa assilastani näin. Voi luoja

Jeesustelu ja moralisointi on todella helppoa, mutta siihen on melko harvalla tosiasiassa oikeutta. 

Juu ei, asseja ON monenlaisia, kuten jo sanoin. Samaten on meitä vanhempia. Vaikka kuinka rakastaisi ja uhrautuisi, mutta ei ota asioista selvää, voidaan mennä metsään.

Ap:n aloituksessa vaan paistoi kauas se, että hän syyttää kaikesta lasta, jopa parisuhteensa toimimattomuutta. Hänellä taisi olla vielä alakouluikäinen assi, joten nyt olisi kyllä syytä hakea sitä tietoa ja apua, eikä nostaa käsiä pystyyn. Ja jos sityen aikanaan on pakko turvautua laitoshoitoon, onpa ainakin tunne, että on tehnyt kaikkensa.

Ja haloo, itsehän siinä kysyit, että nåyttäkää mulle yksikin äiti, joka on pärjännyt hyvin assinsa kanssa! En minä pidä itseäni mallikasvattajana, ja SILTI olen pärjännyt ihan hyvin.

Luetun ymmärrystä voi kuulehan harjoitella.

212

Tämä on ihan kauheata jeesustelua ja tämän takia en koskaan puhu kuin parhaan kaverini (ja hoitotahon) kanssa erityislapsen mukanaan tuomista haasteista. Kyllä nainen on susi toiselle, pääasia kun oma sädekehä kiiltää.

Omalla lapsellani muiden oireilmentymien lisäksi on se, että hän saa pitkiä huutokohtauksia. Siis huutaa taukoamatta, siitä varttin unia välissä ottaen. Huutoa ei vaimenna mikään. Kaikki kivet on käännetty. Sinä sädekehä-äiti, mitä teet kun sisarus kolmatta päivää huutoa taas kerran kuunneltuaan tulee vedet silmissä sanomaan, että ei jaksa enää, haluaa pois, vaikka tappaa itsensä. Ja juu sopeutumisvalmennukset käyty, halaukset opeteltu. Huudolle ei ole ”löydetty” muuta syytä kuin halu huutaa. Ei ole kipua, ei ahdistusta, ei masennusta. Ja täytyy sanoa, että ei se parisuhdekaan siinä huudon keskellä kukoista.

Mutta sen sinulle sanon, että hartaasti toivon, että sinulle ei elämässä koskaan tule suurempia vaikeuksia, sillä en usko että kestäisit sädekehäsi murenemista.

Edelleen: opettele ymmärtämään lukemaasi. Superäiti-tulkinta on kyllä nyt ihan omassa päässäsi. Sanoin, että en kelpaa malliksi, mutta tällaiset aivan TAVALLISET äiditkin pärjäävät assien kanssa.

ITSE Sinä väitit, että se on mahtotonta. No ei kuulepas ole.

Totta kai assit ovat erilaisia. Ja me vanhemmat olemme erilaisia. Asumme erilaisissa kunnissa ja saatavilla olevan avun määrä vaihtelee.

Ja siksi minua ärsyttääkin kaltaisesi yleistäjät, joiden mielestä kaikki assit ovat täysin mahdottomia. Eivät ole. Menikö jakeluun vai kaivanko lisää rautalankaa.

Totta kai heillä voi olla aivan hirveitäkin ongelmia, mutta silloinKAAN ei ihan hirveästi auta vain jäädä valittamaan.

Et omasta lapsestasi kerro, minkä ikäinen hän on. Kuulostaa hurjalta, aivan ymmärrän turhautumisesi. Silti, mieti kummasta on enemmän apua: siitä, että katsot tehneesi kaiken voitavan ja lopetat yrittämisen vai siitä, että sitkeästi jatkat keinojen etsintää?

Niinpä.

Puhutko nyt muuten yöllisistä kauhukohtauksista vai mistä? Niitä on meilläkin ollut lapsella 3-5 -vuotiaana, mutta niitä voi olla myös nt-lapsella. Ne eivät johdu aspergerista, mutta totta, syytä ei tunneta ja hoitoa ei ole. Kamalia ovat, olen täysin samaa mieltä. Jos yhtään lohduttaa, ne loppuvat iän myötä ihan yhtä mystisesti kuin alkavatkin.

Myönnän, olen hyvin ratkaisuorientoinut, siksi en hirveästi jää silittelemään kenenkään päätä, vaan yritän potkia liikkeelle. Juoksuhautaan makaamaan jäämällä harvoin voittaa sotia.

Mutta toistan, että ymmärrän turhautumisen erittäin hyvin.

212

Sivustaseuraajalle potkiminen tulee kyllä selväksi, samoin empatiakyvyttömyys. Hienoa, että olet itsellesi sentään rehellinen. 

Laitetaanpa tähän soppaan vielä yksi lusikka lisää: Entäs kun vanhemmat ovat sitä sukupolvea joiden aikana ei puhuttu aspergerista yhtään mitään? Ja perheessä on yksi aspergerlapsi sekä kaksi ns. normaalia lasta.  Siinä vaiheessa kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja vanhemmat kuolleet aspergerlapsi on hyvässä lykyssä sairastuttanut sisaruksensakin koska hän nyt vaan on tällainen eikä tälle voi mitään. Juuei mitään avunhakemista itse tai kuntoutusta aikuisella iällä tietenkään! Elleivät sitä sisarukset järjestä - ne samat sisarukset jotka ovat tukeneet tätä aspergeria jo muutenkin enemmän tai vähemmän koko elämänsä ajan.

Eli tee sinä ap ihan niin kuin hyvältä tuntuu. Älä hukkaa muiden lastesi elämää tämän aspergerlapsen takia - et varmaan halua sairastuttaa heitäkin? Ajattele myös itseäsi ja puolisoasi. Toivon että löydätte sellaisen ratkaisun joka on hyvä koko perheelle - myös tälle as-lapselle.

212 ja kumppanit kuulostavat kyllä just semmoisilta ihmisiltä, että jos joku vaikka sairastuu, eikä siitä toivu  yrittämisestään huolimatta, alkaa heti hirveä pommitus, - miksi et toivu, mitä teet väärin, oletko kokeillut  tätä ruokavaliota, tämän teet väärin ja minullakin oli kerran selkä kipeä, mutta tein  haarahyppyjä joka päivä tunnin putkeen ja kyllä se sillä meni ja kokeilepa sinäkin nyt ja jos haarahypyt eivät toimikaan niin kylläpä sinä teet senkin väärin ja hei, minä olen ratkaisukeskeinen potkija enkä päähän silittele, että hyppimään vaan!

Ap:lle tsemppiä! Jo pelkän tämän keskustelun seuraamisen puolesta puistattaa ajatella, millaisia asenteita joudutte kohtaamaan tosielämässäkin :/

Onhan haastava lapsi aina iso ongelma, on syy mikä tahansa. Mutta ei se lapsen vika ole, ja jos vanhemmilla ei riitä konstit, niitä sitten vaan hommataan lisää. Olen erityisopettajana saanut oman osani aspergereiden raivoamisista, mutta yleensä niiden tulon näkee ja niitä oppii käsittelemään. Osin kotona lapsi voi käyttäytyä isommalla raivolla, ja vanhemmat tietenkään ei ole alan ammattilaisia. Kun kyse on oman lapsen erityisyydestä, perehtyminen on tärkeää ja useimmat tuntemani fiksut erityislasten vanhemmat tuntee oman lapsensa sairaudet paremmin kuin keskiverto neuvolalääkäri. Niitä vähemmän fiksujakin ikävä kyllä on, joiden mielestä "ei oo mun hommani" ottaa selvää ja nähdä vaivaa. Avun pitäisi tulla kotiovelle kuin pitsakuskin pitsan kera. Niin se ei kyllä pelaa. Liekö koskaan pelannutkaan, muttei ainakaan enää, kun kuntien pitää itse kustantaa viulut esim. erityisopetuksessa, joten siitä säästetään aina kun vain voidaan.

Vierailija kirjoitti:

212 ja kumppanit kuulostavat kyllä just semmoisilta ihmisiltä, että jos joku vaikka sairastuu, eikä siitä toivu  yrittämisestään huolimatta, alkaa heti hirveä pommitus, - miksi et toivu, mitä teet väärin, oletko kokeillut  tätä ruokavaliota, tämän teet väärin ja minullakin oli kerran selkä kipeä, mutta tein  haarahyppyjä joka päivä tunnin putkeen ja kyllä se sillä meni ja kokeilepa sinäkin nyt ja jos haarahypyt eivät toimikaan niin kylläpä sinä teet senkin väärin ja hei, minä olen ratkaisukeskeinen potkija enkä päähän silittele, että hyppimään vaan!

Ap:lle tsemppiä! Jo pelkän tämän keskustelun seuraamisen puolesta puistattaa ajatella, millaisia asenteita joudutte kohtaamaan tosielämässäkin :/

Sä taas puolestaan kyllä kuulostat tyypiltä, joka ei edes soita lääkärille, vaan alkaa vaan heti valittaa ja ruikuttaa somessa... kato hei, mulla on SAIRAUS, en voi tehdä mitään, enkä ole vastuussa mistään, säälikää mua!