As-lapsi tuhoaa perheen

Vierailija kirjoitti:

Varmaankin kurssilla saa sellaista tukea että lapsikin oppii ymmärtämään itseään paremmin. Hänellä pitäisi varmaan olla huomattavasti vähemmän virikkeellinen ympäristö, käytös kertoo stressistä ja kuormittumisesta. Eikö joku rauhoittava lääkitys toimisi tuohon. Harmi että lasta ei saa ilmeisesti lukita kotiin niin pitää antaa vaan karata. Voi tuhota niillä päihteillä päänsä. Asperger ei välttämättä pysty samastumaan toisen kokemukseen joten ei ymmärrä mitä merkitystä on ahdistuksella jota aiheuttaa muille. Koska kyseessä jo teini voi olla liian myöhäistä.. vai toimiko tukitoimet paremmin kun hän oli nuorempi? Voiko tämä olla reaktiota siihen kun tuttu terapeutti lopetti? Ottaisin lapsen pois koulusta ja pyytäisin osastolle hoitojaksoa. On vaaraksi itselleen ja muille. Lääkitykset ja terapiat kuntoon ja kouluun kertaamaan luokkaa sitten ensi vuonna. Osastohoitoon.

Tämä on jonkun toisen tapaus, ei ap:n, mutta ei sillä ole niin väliä koska hyvin samanlaisen kuuloinen tapaus hänellä

T: Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos ette anna väkivaltaista lastanne vähäksi aikaa sijoitukseen, niin antakaa edes terveet. Heillä on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja vanhempien jakamattomaan huomioon. Nyt he jäävät kaikesta paitsi! Älkää antako yhden traumatisoida muita.

Eihän niitä nyt nyt noinvaan anneta milloin sattuu huvittamaan, vanhemmilla on huoltovelvollisuus jälkeläisistään. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Lapsen kuormitus vaikuttaa paljon käytökseen. Jo pelkkä koulu voi olla liian kuormittava. Nykyäänhän on monia tapoja suorittaa peruskoulu. Jos perheessä on vielä muita lapsia plus lapseen kyllästyneet vanhemmat, niin lapsen kuormitus on valtava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Pakko se on luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn kun henkilö itse ei halua mitään apua, eikä suostu mihinkään hoitoon tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Pakko se on luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn kun henkilö itse ei halua mitään apua, eikä suostu mihinkään hoitoon tms.

Kyseessä on lapsi, ilmeisesti vielä tosi pieni. Jos ei omat kyvyt riitä, huostaanotto on vaihtoehto. Oman onnen nojaan ei saa jättää, varsinkaan ajatellen, että sekopää mikä sekopää. Todennäköisesti itsetunto on muutenkin hauras.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Pakko se on luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn kun henkilö itse ei halua mitään apua, eikä suostu mihinkään hoitoon tms.

Kyseessä on lapsi, ilmeisesti vielä tosi pieni. Jos ei omat kyvyt riitä, huostaanotto on vaihtoehto. Oman onnen nojaan ei saa jättää, varsinkaan ajatellen, että sekopää mikä sekopää. Todennäköisesti itsetunto on muutenkin hauras.

Kommentoin tämän AIKUISEN tekstiä, en lapsen. Vaikea ajatella että vanhemmat ja sossu nostaisivat kädet pystyyn jos vastassa on lapsi/nuori/aikuinen joa ITSE halusiai selvittää tilaansa. Sehän on heitteillejättö jos edes sostyöntekijät eivät ohjaa lääkäriin, tai lääkäri ei ota vastaan lasta joka haluaa itse apua.

Vaikea kysymys. Itse suosittelen huostaanottoa ainakin tilanteen rauhoittamiseksi. Autismin skaala on laaja ja ongelmat niin moninaisia, että yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Mutta neuroepätyypillisen sisarena kasvaneena voin sanoa, että myös sisarilla on ihmisoikeudet ja oikeus turvalliseen kotiin. Vaikka erityislapset tarvitsevat erityistukea, niin se ei poista sisarten ja myös vanhempien oikeutta elämään. Usein lopputulos voi olla perheellinen elämänsä vaurioittaneita ihmisiä sen sijaan, että edes muut säilyisivät jotenkin ehjinä. Autismista ei parane, vaikka sen kanssa eläminen voikin helpottua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Olet oikeassa, mutta onko oikein luovuttaa sisarten kohdalla ja pilata heidänkin lapsuus? Jokainen lapsi on yksi tärkeä lapsi. Myös normaali sisar. Pelonilmapiiriä kotona ei saa olla.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Eikä kaikkien autistien kanssa helpota koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Toivosta ei saa luopua ja ammattiapua pitää olla saatavilla, mutta montako muuta elämää saa siinä sivussa uhrata. Siinä helposti menee sisarienkin mielenterveys, koulu ja tulevaisuus pilalle, jos kotielämä humppaa autistin ympärillä.

Mitä as-etuliite tarkoittaa? Asperger?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos ette anna väkivaltaista lastanne vähäksi aikaa sijoitukseen, niin antakaa edes terveet. Heillä on oikeus turvalliseen lapsuuteen ja vanhempien jakamattomaan huomioon. Nyt he jäävät kaikesta paitsi! Älkää antako yhden traumatisoida muita.

Eihän niitä nyt nyt noinvaan anneta milloin sattuu huvittamaan, vanhemmilla on huoltovelvollisuus jälkeläisistään. 

On, mutta huoltovelvollisuus myös niihin sisariin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä as-etuliite tarkoittaa? Asperger?

Juuri näin.

Minkä ikäinen as-lapsenne on ap? Meillä 4v ja hänellä tilanne tasoittunut kehitysharppauksittain. Puolen vuoden sisällä korjaantunut kielellinen kehityshäiriö ja hienomotoriikka

Huostaanotto on viimeinen vaihtoehto.

Sitä ennen kyseeseen voisi tulla vaatia kiireellistä sijoitusta. Eli lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle, jotta tilanne saadaan rauhoittumaan.

Tuttavani perhetilanne oli vastaava ja väkivaltaisestikin oireilevat 8v ja 9v sijoitettiin kodin ulkopuolelle kiireellisesti nelisen vuotta sitten. Edelleen asuvat kodin ulkopuolella, lomalla käyvät kotona. Menneinä vuosina on yliopistollisissa sairaaloissa hiottu diagnoosit, lääkitykset ja tukitoimet kuntoon. Koulumuotona on ollut mukautettu opetus sairaala ja koulukoti ympäristössä. Tilanne on hallussa. Kaikki voivat paremmin. Jopa lapset.

Ei ole oikein, että yksi perheenjäsen aiheuttaa vaaraa ja kohtuutonta kuormitusta muille. Se ei ole kenenkään etu. Etenkin sisarukset kärsivät tällaisissa tapauksissa. Nyt oikeasti alkaa olla viimeiset hetket tehdä jotain. Ei se sitä tarkoita, ettetkö lastasi rakastaisi.

 

En tiennytkään että lapseni diagnoosista as-etuliitteitä puhekielessä, kaikkea sitä palstalta oppii

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Pakko se on luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn kun henkilö itse ei halua mitään apua, eikä suostu mihinkään hoitoon tms.

Ei kai nyt lapselta kysytä haluaako hoitoon tai tarviiko apua. Eikös tuo kirjoittaja puhunut omasta lapsuudestaan, kun oli lapsi niin vanhemmat ja sossu nosti kädet ylös.

Jos tuntuu siltä, että haluaa lapsen ja sille on perusedellytykset olemassa, niin silloin kannattaa lapset tehdä! Muuten voi pahimmassa tapauksessa jäädä kokonaan ilman!

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Jeesus rakastaa teidänkin perhettä.

Lapsi kirkkoon ja rukoilkaa