As-lapsi tuhoaa perheen

Vierailija kirjoitti:

Jotkut hyötyvät tukevista seinistä ja hoitohenkilökunnasta. Sellasista ei kotona ole. Tähän ratkaisuun et saa täältä tukea. Pelasta perheesi.

Niin ..ne hyötyvät jotka ovat siellä seinien ULKOPUOLELLA

Nämä on kyllä vaikeita tilanteita koko perheelle ja joskus tuntuvat kovin epäreiluilta kaikille.

Itselläni on lähipiirissä tapaus jossa perheessä as-lapsi (kaiketi voisi sanoa keskivaikea, vanhemmat itse kuvaavat lasta näin). Hän on esikoinen. Vanhemmat olivat toki väsyneitä mutta jaksoivat silti hyvin lapsensa kanssa kun tämä oli ainoa lapsi.

Vanhemmille tuli iso tarve ja halu saada lisää lapsia. Tehdä sisarus ainokaiseksi. Lähisukulainen kun itsestä aika jättää. Halusivat tottakai myös saada kokea neurotyypillisen (=ei as-lapsen, ns. normaalapsen) vanhemmuus. Mutta mitä vanhemmat eivät olleet ottaneet tarpeeksi huomioon oli se että 1. Assilapsesta saattaa tulla vaativampi uuden sisaruksen myötä (as-lapsen oli äärimmäisen vaikea sopeutua muutokseen jonka uusi lapsi toi) ja 2. Se toinen ”normaalikin” lapsi vie voimavaroja vaikkei erikoisalapsi olisikaan.

Tulos: kun nuorempi oli 4v esikois as-lapsi sijoitettiin perheen ulkopuolelle koska vanhemmilta loppui voimavarat ja as-lapsi ”terrorisoi” koko perhettä.

Tuntuu ihan tosi pahalta. Yhden lapsen kanssa pärjäsivät mutta kun toisen halusivat niin jaksamista ei enää riittänytkään sille vaikeammalle. Elävät nyt yhden lapsen lapsiperhe-elämää. Se vaikea lapsi on ulkoistettu muiden hoidettavaksi. Miltä tuntunee siltä as-lapsesta. Hehän eivät ole tyhmiä. Aivot toimivat ja ovat usein äärimmäisenkin skarppeja/älykkäitä mutta sosiaalisissa taidoissa/tunteiden ilmaisussa on ongelmaa. Se ei tarkoita ettei tunteita olisi.

Tuli pikkuveli. Se tavallinen ja helppo. Se jota ei viety terapiaan 3x viikossa. Ja se vei vanhemman lapsen tilan perheestä.

Ymmärrän vanhempia että halusivat toisen lapsen mutta silti mietin oliko oikea ratkaisu vanhemman lapsen hyvinvoinnin kannalta. Ainakaan ei ollut hyvä ratkaisu äidin mielenterveyden kannalta. Vaikka toisaalta sanoo että kun vanhempi sijoitettiin niin oli ”kuin olisi saanut elämänsä takaisin” mutta silti tuntee päivittäin huonoa omaatuntoa toisesta lapsestaan kun ei jaksanutkaan”.

koska olette itse lapset tehneet ja halunneet kantaa vastuun lapsistanne,niin antakaa terveet lapset huostaan ja keskittykää siihen haastavampaan lapseen. Terveet lapsenne ansaitsevat terveen perheen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Jeesus rakastaa teidänkin perhettä.

Lapsi kirkkoon ja rukoilkaa

Jeesus oli itsekin vammainen ..

En lukenut kaikkia viestejä, joten vähän epäselväksi jäi, mitä tukea ap:n perhe on saanut. Itselläni on as-teinipoika, jonka kanssa on nykyisin hyvin helppoa, mutta välissä oli muutama sanoisinko tosi hirveä vuosi. Sen haluan sanoa, että sitä apua täytyy hakea tasan niin kauan, että sitä saa. Meille ei todellakaan ole ikinä tyrkytetty mitään tutkimuksia tai tukitoimia, kaiken on saanut itse hakemalla hakea. "Meidän kaupunki ei tarjoa" on huono selitys. Jos ei vaatimallakaan saa apua, pitää vaihtaa paikkakuntaa. Näennäisesti erityislapsia tuetaan ja rahaa ainakin palaa koko hommaan veronmaksajilta, mutta käytännössä se tuki voi olla ihan hyödytöntä. Meillä kävi neuropsykiatrinen valmentaja, joka totesi lapsen jumittumisista, ettei kyllä valitettavasti osaa auttaa. Tätä odotettiin puolitoista vuotta. Ryhmäterapiaa tarjottiin, koska se auttaa as-lasten sosiaalisia taitoja -  paha vaan, että lapseni sos. taidot ovat olleet yllättävän hyvät, ne ongelmat ovat olleet ihan muualla. Ainoan toimivan tukitoimen, kevennetyn koulupäivän, keksin minä ja asiantuntijat suostuivat vähän pitkin hampain, mutisivat lähinnä masennuksen mahdollisuudesta. Kun lapsen kuormitus väheni, kaikki muuttui saman tien paljon helpommaksi. As-lasten ykkösoire on usein silkka uupumus, siitä johtuu usein aggressiivisuus, jumittuminen ym. Tästä on kirjoittanut mm. Paula Tilli. Ja senkin haluan kokemuksestani sanoa, etteivät ne perheen ns. normaalit lapset kestä kaikkea. Kyllä meilläkin pikkuveli joutui tosi koville :(

as-lapsi, eli AlastonSuomesta olette sen hankkineet? hyi hyi ja tsot tsot!

Vierailija kirjoitti:

En lukenut kaikkia viestejä, joten vähän epäselväksi jäi, mitä tukea ap:n perhe on saanut. Itselläni on as-teinipoika, jonka kanssa on nykyisin hyvin helppoa, mutta välissä oli muutama sanoisinko tosi hirveä vuosi. Sen haluan sanoa, että sitä apua täytyy hakea tasan niin kauan, että sitä saa. Meille ei todellakaan ole ikinä tyrkytetty mitään tutkimuksia tai tukitoimia, kaiken on saanut itse hakemalla hakea. "Meidän kaupunki ei tarjoa" on huono selitys. Jos ei vaatimallakaan saa apua, pitää vaihtaa paikkakuntaa. Näennäisesti erityislapsia tuetaan ja rahaa ainakin palaa koko hommaan veronmaksajilta, mutta käytännössä se tuki voi olla ihan hyödytöntä. Meillä kävi neuropsykiatrinen valmentaja, joka totesi lapsen jumittumisista, ettei kyllä valitettavasti osaa auttaa. Tätä odotettiin puolitoista vuotta. Ryhmäterapiaa tarjottiin, koska se auttaa as-lasten sosiaalisia taitoja -  paha vaan, että lapseni sos. taidot ovat olleet yllättävän hyvät, ne ongelmat ovat olleet ihan muualla. Ainoan toimivan tukitoimen, kevennetyn koulupäivän, keksin minä ja asiantuntijat suostuivat vähän pitkin hampain, mutisivat lähinnä masennuksen mahdollisuudesta. Kun lapsen kuormitus väheni, kaikki muuttui saman tien paljon helpommaksi. As-lasten ykkösoire on usein silkka uupumus, siitä johtuu usein aggressiivisuus, jumittuminen ym. Tästä on kirjoittanut mm. Paula Tilli. Ja senkin haluan kokemuksestani sanoa, etteivät ne perheen ns. normaalit lapset kestä kaikkea. Kyllä meilläkin pikkuveli joutui tosi koville :(

Näin aikuisen as-naisena allekirjoitan tuon uupumuksen ja ylikuormituksen täysin. Normaali koulu, varsinkin nykyaikainen, on aivan hirvittävän kuormittava ympäristö kenelle hyvänsä, saati sitten assille. On kamalaa olla siellä melussa ja hälyssä ja joutua vielä opettelemaan hitaampien tahtiin. Eli olet tylsistynyt ja ylikuormittunut samaan aikaan, alisuoriudut, mikä aiheuttaa turhautumista.

Sitten jos kotona on muita lapsia, ei sielläkään ole hetken rauhaa. Varsinkin jos on sellainen perhe, missä tv on koko ajan päällä tms.

Eli assi kotikouluun tai selkeästi lyhyemmät koulupäivät. Rauhoitetaan kotona olo, jos ei muu auta muutatte taloon jossa assi voi saada itsellen "man caven" jota voi vaikka vähän äänieristää. Kengät jalassa sänkyyn menosta ja lakanoiden vaihtamattomuudesta on aivan turha tapella, luulisi että ap olisi jo tähän mennessä oppinut valitsemaan taistelunsa.

Assi ei ole tyhmä, se ymmärtää kyllä on selittää järkevästi ja loogisesti. Mutta jos on aivan pohjattoman uupunut, ei välttämättä ihan oikeasti jaksa ottaa niitä kenkiä pois saati lakanaa vaihtaa. Voi tuntua siltä että kotonakin vaan kiusataan, kun koko ajan vaaditaan ja vaaditaan ja vaaditaan.

Ruokailutilanteet kannattaa myös rauhoittaa. Assi ei luultavasti saa yhtään mitään yhteisistä ruokailuhetkistä (itse en ole koskaan tykännyt syödä kenenkään muun kuin mieheni kanssa. En ymmärrä miksi minun pitäisi muiden huviksi seurustella syödessäni jos MINÄ en saa siitä mitään.) Anna sen syödä yksinään ja mitä tykkää. Kyllä se sitten aikanaan alkaa syödä muutakin kuin sipsejä ja suklaata. Ylikuormittuneena vaan valitettavasti kaikki aistiylherkkyydet, myös ruokaan liittyvät, pahenee eikä yksinkertaisesti välttämättä pysty nielemään kuin tiettyjä juttuja.

Eli rauhoittakaa tilanne. Antakaa assille tilaa ja rauhaa, lopettakaa pikkuasioista tappelu. Tämä on koko perheelle eduksi, myös muut lapset voivat paremmin kun vanhemmat eivät käytä koko energiaansa yhden kanssa tappeluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Pakko se on luovuttaa ja nostaa kädet pystyyn kun henkilö itse ei halua mitään apua, eikä suostu mihinkään hoitoon tms.

Kyseessä on lapsi, ilmeisesti vielä tosi pieni. Jos ei omat kyvyt riitä, huostaanotto on vaihtoehto. Oman onnen nojaan ei saa jättää, varsinkaan ajatellen, että sekopää mikä sekopää. Todennäköisesti itsetunto on muutenkin hauras.

Kommentoin tämän AIKUISEN tekstiä, en lapsen. Vaikea ajatella että vanhemmat ja sossu nostaisivat kädet pystyyn jos vastassa on lapsi/nuori/aikuinen joa ITSE halusiai selvittää tilaansa. Sehän on heitteillejättö jos edes sostyöntekijät eivät ohjaa lääkäriin, tai lääkäri ei ota vastaan lasta joka haluaa itse apua.

Kyllä, se on heitteillejättö. Sen on sossu myöntänytkin jälkeen päin. Ajat oli monin tavoin erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa on huomiotava myös se että kaikkia ei voi ns pelastaa. Joidenkin ihmisten rasti on vain olla se tilastollinen sekopää. Olen pahoillani mutta niin se on. Se tuntuu kamalalta kun sattuu omalle kohdalle, kun haluaisi hyvää ja haluaisi auttaa ja tehdä kaikkensa. Aina se ei ole mahdollista. Voi olla, että apn lapsi on juuri tällainen. Itse kokeilisin tuota lääkkeellistä osastohoitoa ja sitten jotain laitossijoitusta viimeisenä keinona. Tai sitten ottaisin töistä vuoden virkavapaana ja yrittäisin omistaa elämäni lapselle jos olisi mitään mitä voisi tehdä. Voi olla että kun täysi-ikäistyy, lapsi on silti täysin menetetty. Neurologinen poikkeavuus ei ole vanhempien vika eivätkä vanhemmat ole yli-ihmisiä. Osaan vaan ei saa kontaktia ellei ole joku autismin kirjon ammattilainen

Mun mielestä lasten kohdalla ei saisi luopua toivosta. Minä olin vaikea. Oli kyllä kotiolotkin hemmetin vaikeat. Vanhemmat nosti kädet ylös, sossu nosti kädet ylös. Oli perkeleen vaikea taistella yksin, kun ei kukaan edes epäillyt mitään häiriöitä. Aikuisena adhd asperger-piirteillä. Ja tolokku ihminen minusta tuli. Oireet hankaloittaa elämää ja moni asia piti opetella. Onneksi terapeutti jaksoi uskoa.

Toivosta ei saa luopua ja ammattiapua pitää olla saatavilla, mutta montako muuta elämää saa siinä sivussa uhrata. Siinä helposti menee sisarienkin mielenterveys, koulu ja tulevaisuus pilalle, jos kotielämä humppaa autistin ympärillä.

Ei yhtään. Minä tarkoitan toivosta luopumisella sitä, että lapsi jätetään oman onnensa nojaan ja heitteille. Huostaanotto ei ole välttämättä sitä. Siinähän yritetään auttaa.

Oletteko kokeilleet käydä rauhoittamassa hermoja luonnossa?

Meillä neurokirjo-lapsi on välillä herkkä saamaan raivareita kaikesta, kun on hermot kireällä, mutta luonto auttaa. Samoin auttaa, kun lukemisen ja ruutuajan sijaan saa lapsen tekemään käsillään asioita muun perheen kanssa, esim. leipomista jne. Neurokirjolaiset eivät välttämättä pysty rajaamaan ärsykkeitä pois, joten aivot kuormittuvat helpommin kaikesta. Auttaa, kun meillä ei esim. ole telkkaria ja ruutuaika rajataan vähäiseksi. Ja itse pitäisi tietty jaksaa pysyä rauhallisena.

Meillä kävi myös joskus viikonloppuhoidossa aggressiivinen ja ylivilkkaasti käyttäytyvä lapsi, joka muuttuikin suht normaaliksi jo tunnin luontokävelyn ja rauhallisen arjen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Nämä on kyllä vaikeita tilanteita koko perheelle ja joskus tuntuvat kovin epäreiluilta kaikille.

Itselläni on lähipiirissä tapaus jossa perheessä as-lapsi (kaiketi voisi sanoa keskivaikea, vanhemmat itse kuvaavat lasta näin). Hän on esikoinen. Vanhemmat olivat toki väsyneitä mutta jaksoivat silti hyvin lapsensa kanssa kun tämä oli ainoa lapsi.

Vanhemmille tuli iso tarve ja halu saada lisää lapsia. Tehdä sisarus ainokaiseksi. Lähisukulainen kun itsestä aika jättää. Halusivat tottakai myös saada kokea neurotyypillisen (=ei as-lapsen, ns. normaalapsen) vanhemmuus. Mutta mitä vanhemmat eivät olleet ottaneet tarpeeksi huomioon oli se että 1. Assilapsesta saattaa tulla vaativampi uuden sisaruksen myötä (as-lapsen oli äärimmäisen vaikea sopeutua muutokseen jonka uusi lapsi toi) ja 2. Se toinen ”normaalikin” lapsi vie voimavaroja vaikkei erikoisalapsi olisikaan.

Tulos: kun nuorempi oli 4v esikois as-lapsi sijoitettiin perheen ulkopuolelle koska vanhemmilta loppui voimavarat ja as-lapsi ”terrorisoi” koko perhettä.

Tuntuu ihan tosi pahalta. Yhden lapsen kanssa pärjäsivät mutta kun toisen halusivat niin jaksamista ei enää riittänytkään sille vaikeammalle. Elävät nyt yhden lapsen lapsiperhe-elämää. Se vaikea lapsi on ulkoistettu muiden hoidettavaksi. Miltä tuntunee siltä as-lapsesta. Hehän eivät ole tyhmiä. Aivot toimivat ja ovat usein äärimmäisenkin skarppeja/älykkäitä mutta sosiaalisissa taidoissa/tunteiden ilmaisussa on ongelmaa. Se ei tarkoita ettei tunteita olisi.

Tuli pikkuveli. Se tavallinen ja helppo. Se jota ei viety terapiaan 3x viikossa. Ja se vei vanhemman lapsen tilan perheestä.

Ymmärrän vanhempia että halusivat toisen lapsen mutta silti mietin oliko oikea ratkaisu vanhemman lapsen hyvinvoinnin kannalta. Ainakaan ei ollut hyvä ratkaisu äidin mielenterveyden kannalta. Vaikka toisaalta sanoo että kun vanhempi sijoitettiin niin oli ”kuin olisi saanut elämänsä takaisin” mutta silti tuntee päivittäin huonoa omaatuntoa toisesta lapsestaan kun ei jaksanutkaan”.

Tämä on tabu josta ei paljoakaan puhuta edes as-perheiden kesken. Vanhempien halu toiseen lapseen tai toisiin lapsiin as-esikoisen jälkeen on niin iso ettei miettiä jaksetaanko useampaa lasta. Kuvitellaan jotenkin että se tavallinen lapsi tai lapset eivät aiheuta yhtään huolta/murhetta/kuormitusta koskaan. Sitten vanhemmat palavat loppuun ja ratkaisuksi haetaan erikoislapsen sijoitusta. Onneksi yleensä se torpataan aika topakasti hoitokontaktien puolelta ja suurin osa vanhemmista ymmärtää lopulta ettei se ole ratkaisu.

Omien päätösten kanssa pitää elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on, että erityislapsille ei edes pysty pitämään kuria. Ja toisaalta vaikka pystyisikin, niin kurinpito on punainen vaate sossuille ja käytännössä sama kuin jos itse pyytäisi ottamaan lapsen huostaan.

Kurinpito ei ole paha. Väkivalta kuten tukistus on paha ja syytä luopua lapsesta silloin ehkä.

Miten?

Millä lailla pidetään kuria lapselle, joka ei hätkähdä mistään eikä ole mitään, mitä voisi esim. ottaa pois?

Kotiarestia? Lapselle, jolla ei ole yhtään kaveria tai harrastusta ja joka on aina kotona? Tilanne on oikeasti niin ettei ole kurinpitotoimia, joita näihin lapsiin voi käyttää.

Palkitseminen ja positiivinen palaute voisi toimia paremmin. Kehutaan heti, jos on vähänkin aihetta kehua. Palkitaan, jos tietyt, yhdessä sovitut säännöt ja tavoitteet toteutuvat. Esim. "anteeksi"-sanan käyttö päivän aikana, jos on tehnyt jotain väärin. Aloitetaan siis ihan pienistä asioista, eikä vaadita lapselta, että pitää pystyä käyttäytymään viikko putkeen kunnolla. Palkinto voi olla ikä- ja taitotaso huomioiden esim. tietty aika pelata kännykällä, pleikalla tmv. Tai vaikkapa yhteinen kiva tekeminen perheen kanssa (lukeminen, lautapelit, leffa...), karkkia, keräilykortti (jos kerää esim. futis- tai Pokemonkortteja).

Pienin askelin eteenpäin.

Perheen voi tuhota nettiriippuvainen äiti ja myös tekee sen.

Täällä myös as-lapsen reilusti nuorempi sisarus. Meillä as-lapsi jäi täysi-ikäisenäkin kotiin terrorisoimaan arkea. Vanhemmat pakottivat minut ala-asteikäisenä terapioimaan tätä tuntikausia ja syyttivät kaikista konflikteista meitä terveitä sisaruksia. Ei osattu riittävän hyvin lukea ajatuksia ja tajuta, mikä milloinkin aiheuttaa huutoraivarit, tavaroiden rikkomista tai pahimmillaan väkivaltaa. Nykyään välit poikki koko konkkaronkkaan paitsi terveeseen sisarukseen.

As-lapsi ei tuhoa perhettä. Sen sijaan vanhempien jaksamattomius ja osaltaan osaamattomuus tuhoaa.

Usein as-lapsien käytös nähdään sairauden kautta. Mitä tahansa as-lapsi tekeekin niin se johtuu assista. Huono käytös pöydässä = johtuu assista. Toisten lasten töniminen = johtuu assista. Huutaminen = johtuu assista. Tavaroiden rikkominen = johtuu assista. Ei muisteta että se as-lapsi on myös muuta kuin as. Hän on myös lapsi.

Mitäpä jos se huono käytös pöydässä johtuukin siitä että hän on lapsi jolle ei ole jaksettu tarpeeksi pitkään ja osaamistasoisesti opettaa/kieltää että ei, näin ei tehdä. Jne.

Jos se assilapsi kolisuttaa ja keikuttaa tuoliaan siksi ettei häntä enää jakseta kieltää kun ”sillä on nyt tuo Assi, johtuu siitä”. As-lapselle pitää usein jaksaa vuodesta toiseen opettaa pöytätapoja kuin yksi-kaksivuotiaalle mutta aivan kuten yksi-kaksivuotias hän oppii ja lopettaa huonon käytöksen kun tarpeeksi pitkään sitä vaaditaan. Otetaan ruoka pois jos ei huono käytös pöydässä lopu. Ruoan saa takaisin kun osaa käyttäytyä. Kummasti nämä assit yleensä kyllä rauhoittuvat lopulta tilanteissa kun heiltä ei hyväksytä huonoa käytöstä.

Kyllä, se on helvetillisen pitkä matka kasvattaa as-lasta. 10-vuotiasta joutuu opettamaan mahdollisesti vielä kuten normaalia kolmevuotiasta mutta jos ei nyt syvemmästä autismista ole kyse niin onnistuu kyllä. Nimimerkillä kokemusta on 20v ajalta.

Jos vanhemmat vaan hyväksyisivät että se oma lapsi käyttäytyy joskus huonosti koska on ihan lapsi ja se huono käytös sallitaan (”kun sillä on assi niin ei voi mitään”) niin asialle voisi tehdä muutoksen.

No siis, jos tulis huostaanotto niin melkeinpä ekana tulis lääkitykset. Perhekodissa kun olin, niin kaikilla "pikkusilla" oli jotain psyykelääkitystä. Joo, ja sit 15 v poitsu käytti seksuaalisesti hyväks 9v tyttöä. Ja se yks pikkupoika jatkuvasti oli pippeli esillä. Että sinne vaan. Hommatkaa kotipalvelua ja tukiperhe, missä teidän assi lomailis? Vaikkapa kiireellinen sijoitus, mutta laitos on oikeesti täynnä vinksahtaneita lapsia ja aikuisia.

T. 6 eri lastislaitoksessa ollut.

Kehitysvammaiset vain laitokseen

Karma! Hahaa! Siinähän painitte tekojenne seurausten kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Perheen voi tuhota nettiriippuvainen äiti ja myös tekee sen.

Iso KYLLÄ!

Toivottavasti tämä on provo, koska muuten aloitus on todella huonon ja sairaan vanhemman kirjoittama.

Et ole etsinyt lapselle apua.

Koulu ei ole etsinyt lapselle hoitoa.

As-lapset ovat HYVIN herkkiä vaistoamaan läheisten fiiliksiä ja ajatuksia ja hän voi nyt huonosti. Enkä ihmettele, kun luen tekstisi. Lapsiparka.

Hän tarvitsee turvallisia ja rakastavia vanhempia, jotka osoittavat rakkauttaan joka päivä. Hän tarvitsee rauhallisen luokan ja huoneen. Hän voi huonosti isossa luokassa ja perheessä.

Äläkä sano, ettei minulla ole kokemusta. Olen itse ollut lapsena samassa tilanteessa, eikä vanhemmillani onneksi tullut mieleen huostaanotto.

Olet itsekäs. Voisit ottaa lapsen vaikka viikkoksi kahdestaan mökille ja olla rauhassa, jutella ja tehdä mukavia juttuja. Ehkä yhteys teidän välillä vielä löytyisi. Hänellä on ilmeisesti teini-ikä ja kaikki teinit ovat rasittavia. Rakastathan häntä paljon! Hän rakastaa sinua.