Hirveintä, mitä olet syönyt tai juonut kohteliaisuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin muistisairas mummeli kutsui minut kahville.

Ei sitten ollut muistanut laittaa kahvinpuruja ja kohteliaisuudesta

join pelkkää kuumaa vettä, kun ei mummeli huomannut

unohdustaan ja joi itsekkin sitä keittimen läpi mennyttä

vettä.

Tämä on hauska. Oli siis osannut veden keittää. Jotain muistia kuitenkin.

Tästä keitetystä vedestä tuli mieleen kun pienenä kävin kylässä äidin kanssa

Aikuiset joi tietysti kahvia mutta minä en juonut ja emäntä kysyi että otatko kuumaa vettä, ja sillä tarkoitettiin sitä että kuumaan veteen sekoitettiin vaikka marjamehua tai teepussi. (meilläpäin muuten sanottiin ruisleipä-palasta kakuksi, "otatkos kakkua?" "söen vuan yhen kakkupalan)

Noh, kerran taas kysyttiin, että otatkos sitten kuumoo vettä. Arvelin saavani kuumaa mehua tai teetä mutta emäntä kaatoikin kuppiini tosiaan vain pelkkää kuumaa vettä.

Pistin siihen hieman sokeria, kun emäntä tarjosi. Ja join se sokeriveden kohteliaasti.

Enempää ei mahtunut mahaan, kiitos kovasti.

 

Sen jälkeen rupesin aina kylässä pyytämään ihan vain lasillisen kylmää vettä, jota hämmästeltiin kovasti.

Tämä 70-luvun alussa maaseudulla.

Tuohon sokeriveteen olisi pitänyt laittaa loraus maitoa. Se oli 60- ja 70-luvuilla yleinen päiväkahvijuoma lapsilla etenkin maaseudulla.

Onko tuo sitä hopeateetä? 

Mummo syötti mulle joskus tällaista aikoinaan. Kieltäydyin juomasta. Lämmin sokeroitu maito oli musta aivan käsittämätön konsepti. 

Hopeatee, kuumaa maitoa, vettä (ei pelkkää maitoa) ja makeutusainetta: Mitään herkullisempaa ei ole. Se vain tulee saada höyryävän kuumana ja juoda niin kuumana kuin pystyy, ei haaleana. Sama pätee lempiruokaan, makaronivelliin (maidossa keitetyt sarvimakaronit, makeahkoa).

Vierailija kirjoitti:

Kaalilaatikko olisi varmaan hirveintä mitä voisi kuvitella, mutta sitä en suostuisi syömään edes kohteliaisuudesta. Siihen on ehdoton ei.

Mistä moinen asenne, kaalilaatikkoa kohtaan. Eikö kotona ole totuttu sitä syömään ja osattu uunissa valmistaa. Maailmankaikkeuden herkullisin ruokalaji, siinä missä kaalikääryleet ja kaalipatakin, tai kaalipiirakka. Aika ikävää levittää tuollaisia asenteita. Terveellistä, edullista, se liha-kaalilaatikko, vaikka ei tarvitse lisätä sanaa liha, koska ilman sitä se ei perinteistä kaalilaatikkoa olisikaan.

Nahkiaiset. Joka ei kala olekaan sen puoleen. Jos olisin porilainen, tietysti rakastaisin niitä, jos niihin olisi tottunut jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin muistisairas mummeli kutsui minut kahville.

Ei sitten ollut muistanut laittaa kahvinpuruja ja kohteliaisuudesta

join pelkkää kuumaa vettä, kun ei mummeli huomannut

unohdustaan ja joi itsekkin sitä keittimen läpi mennyttä

vettä.

Tämä on hauska. Oli siis osannut veden keittää. Jotain muistia kuitenkin.

Tästä keitetystä vedestä tuli mieleen kun pienenä kävin kylässä äidin kanssa

Aikuiset joi tietysti kahvia mutta minä en juonut ja emäntä kysyi että otatko kuumaa vettä, ja sillä tarkoitettiin sitä että kuumaan veteen sekoitettiin vaikka marjamehua tai teepussi. (meilläpäin muuten sanottiin ruisleipä-palasta kakuksi, "otatkos kakkua?" "söen vuan yhen kakkupalan)

Noh, kerran taas kysyttiin, että otatkos sitten kuumoo vettä. Arvelin saavani kuumaa mehua tai teetä mutta emäntä kaatoikin kuppiini tosiaan vain pelkkää kuumaa vettä.

Pistin siihen hieman sokeria, kun emäntä tarjosi. Ja join se sokeriveden kohteliaasti.

Enempää ei mahtunut mahaan, kiitos kovasti.

 

Sen jälkeen rupesin aina kylässä pyytämään ihan vain lasillisen kylmää vettä, jota hämmästeltiin kovasti.

Tämä 70-luvun alussa maaseudulla.

Tuohon sokeriveteen olisi pitänyt laittaa loraus maitoa. Se oli 60- ja 70-luvuilla yleinen päiväkahvijuoma lapsilla etenkin maaseudulla.

Se oli "hopeateetä", ja kyllä sitä juotiin kaupungissakin 70-80 - luvulla. 

Toinen versio "hopeateestä" oli ihan vaan tavallinen tee (uutettu siis vaikka teepussi kuumaan veteen) johon loraus maitoa.

Hopeateen juju on siinä, että siinä ei ole teetä ollenkaan. Sinun versiosi on pelkkä tee.

Tuo on se "hopeatee" jota kyseisellä alueella juotiin. Ei ole "minun versioni".

Sitten sinä olet elänyt todella umpimetsän junttilassa. Meillä itärajan junttipitäjässäkin osattiin erottaa tee ja hopeatee toisistaan mummoja myöten.

Kiva että sodan kokeneet isovanhempani ovat mielestäsi juntteja.

Mutta ihan vinkkinä kun et kerran ymmärrä, tuo mainitsemani "versio" on todennäköisesti se mitä juotiin kun sitä teetä oli varaa ostaa.

Teillä ei ilmeisesti ollut varaa

Kyllä hopeateetä on juotu ihan herkuttelumielessä. Sehän ei myös piristä illalla samalla tavalla kuin tee, jos joku ei halua piristyä liikaa yötä vasten. (Lämpimät ruokajuomat ovat hauskoja, vaikka tuota ei ruokajuomana juotukaan.)

Sylvester kirjoitti:

Talkkuna.

Suotakoon silti sen ystäville. Piimän kera. Varmaan huipputerveellistä. Eikö siihen voi lisätä puolukoitakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin muistisairas mummeli kutsui minut kahville.

Ei sitten ollut muistanut laittaa kahvinpuruja ja kohteliaisuudesta

join pelkkää kuumaa vettä, kun ei mummeli huomannut

unohdustaan ja joi itsekkin sitä keittimen läpi mennyttä

vettä.

Tämä on hauska. Oli siis osannut veden keittää. Jotain muistia kuitenkin.

Tästä keitetystä vedestä tuli mieleen kun pienenä kävin kylässä äidin kanssa

Aikuiset joi tietysti kahvia mutta minä en juonut ja emäntä kysyi että otatko kuumaa vettä, ja sillä tarkoitettiin sitä että kuumaan veteen sekoitettiin vaikka marjamehua tai teepussi. (meilläpäin muuten sanottiin ruisleipä-palasta kakuksi, "otatkos kakkua?" "söen vuan yhen kakkupalan)

Noh, kerran taas kysyttiin, että otatkos sitten kuumoo vettä. Arvelin saavani kuumaa mehua tai teetä mutta emäntä kaatoikin kuppiini tosiaan vain pelkkää kuumaa vettä.

Pistin siihen hieman sokeria, kun emäntä tarjosi. Ja join se sokeriveden kohteliaasti.

Enempää ei mahtunut mahaan, kiitos kovasti.

 

Sen jälkeen rupesin aina kylässä pyytämään ihan vain lasillisen kylmää vettä, jota hämmästeltiin kovasti.

Tämä 70-luvun alussa maaseudulla.

Tuohon sokeriveteen olisi pitänyt laittaa loraus maitoa. Se oli 60- ja 70-luvuilla yleinen päiväkahvijuoma lapsilla etenkin maaseudulla.

Se oli "hopeateetä", ja kyllä sitä juotiin kaupungissakin 70-80 - luvulla. 

Toinen versio "hopeateestä" oli ihan vaan tavallinen tee (uutettu siis vaikka teepussi kuumaan veteen) johon loraus maitoa.

Hopeateen juju on siinä, että siinä ei ole teetä ollenkaan. Sinun versiosi on pelkkä tee.

Tuo on se "hopeatee" jota kyseisellä alueella juotiin. Ei ole "minun versioni".

Sitten sinä olet elänyt todella umpimetsän junttilassa. Meillä itärajan junttipitäjässäkin osattiin erottaa tee ja hopeatee toisistaan mummoja myöten.

Kiva että sodan kokeneet isovanhempani ovat mielestäsi juntteja.

Mutta ihan vinkkinä kun et kerran ymmärrä, tuo mainitsemani "versio" on todennäköisesti se mitä juotiin kun sitä teetä oli varaa ostaa.

Teillä ei ilmeisesti ollut varaa

Kyllä hopeateetä on juotu ihan herkuttelumielessä. Sehän ei myös piristä illalla samalla tavalla kuin tee, jos joku ei halua piristyä liikaa yötä vasten. (Lämpimät ruokajuomat ovat hauskoja, vaikka tuota ei ruokajuomana juotukaan.)

Huomasitko kuinka sodan kokeneet (molemmat isoisäni palvelivat jatkosodassa) isovanhempani ovat juntteja?

Helmipuuro. En ollut koskaan sellaisesta kuullut ennen kuin Satakunnassa rannikolla. Kauhukseni sitä Pirkanmaalla tarjotaan pääruokana (ikävästi jäähtyneenä... , kuten niissä paikoissa asiaan kuuluu) vanhainkodeissa, tietysti säästösyystä, halpaa, kunnon ruoan tilalla, kun kaikki eivät sielläkään alueella siihen ole tottuneet (ei siitä syystä että olisi helppoa niellä tai syöttää). Tehty perunasta.

Sushi. Raakaa kalaa en mistään hinnasta söisi. Enkä valkoisen riisin turhaa, tyhjää energiaa ilman mitään ravintosisältöä. Tosi lihotusruokaa. Ikävä trendi Suomessa.

Vuohenjuusto. Niin lampaan hajuista. Turha trendi.

Munakoiso. Vaikka ei välttämättä ole niin löllöä jos se osaa oikein valmistaa, itketyttää ensin suolan kanssa.

Rucola. Niin katkeraa. Vaikka sitä voi varmaan olla eri makuista, aina ei ole yhtä katkeraa.

Sokerilliset kivennäisvedet tai virvoitusjuomat: Ei pysty juomaan silkkaa ylimääräistä energiaa, lihotusruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin muistisairas mummeli kutsui minut kahville.

Ei sitten ollut muistanut laittaa kahvinpuruja ja kohteliaisuudesta

join pelkkää kuumaa vettä, kun ei mummeli huomannut

unohdustaan ja joi itsekkin sitä keittimen läpi mennyttä

vettä.

Tämä on hauska. Oli siis osannut veden keittää. Jotain muistia kuitenkin.

Tästä keitetystä vedestä tuli mieleen kun pienenä kävin kylässä äidin kanssa

Aikuiset joi tietysti kahvia mutta minä en juonut ja emäntä kysyi että otatko kuumaa vettä, ja sillä tarkoitettiin sitä että kuumaan veteen sekoitettiin vaikka marjamehua tai teepussi. (meilläpäin muuten sanottiin ruisleipä-palasta kakuksi, "otatkos kakkua?" "söen vuan yhen kakkupalan)

Noh, kerran taas kysyttiin, että otatkos sitten kuumoo vettä. Arvelin saavani kuumaa mehua tai teetä mutta emäntä kaatoikin kuppiini tosiaan vain pelkkää kuumaa vettä.

Pistin siihen hieman sokeria, kun emäntä tarjosi. Ja join se sokeriveden kohteliaasti.

Enempää ei mahtunut mahaan, kiitos kovasti.

 

Sen jälkeen rupesin aina kylässä pyytämään ihan vain lasillisen kylmää vettä, jota hämmästeltiin kovasti.

Tämä 70-luvun alussa maaseudulla.

Tuohon sokeriveteen olisi pitänyt laittaa loraus maitoa. Se oli 60- ja 70-luvuilla yleinen päiväkahvijuoma lapsilla etenkin maaseudulla.

Se oli "hopeateetä", ja kyllä sitä juotiin kaupungissakin 70-80 - luvulla. 

Toinen versio "hopeateestä" oli ihan vaan tavallinen tee (uutettu siis vaikka teepussi kuumaan veteen) johon loraus maitoa.

Hopeateen juju on siinä, että siinä ei ole teetä ollenkaan. Sinun versiosi on pelkkä tee.

Tuo on se "hopeatee" jota kyseisellä alueella juotiin. Ei ole "minun versioni".

Sitten sinä olet elänyt todella umpimetsän junttilassa. Meillä itärajan junttipitäjässäkin osattiin erottaa tee ja hopeatee toisistaan mummoja myöten.

Kiva että sodan kokeneet isovanhempani ovat mielestäsi juntteja.

Mutta ihan vinkkinä kun et kerran ymmärrä, tuo mainitsemani "versio" on todennäköisesti se mitä juotiin kun sitä teetä oli varaa ostaa.

Teillä ei ilmeisesti ollut varaa

Kyllä hopeateetä on juotu ihan herkuttelumielessä. Sehän ei myös piristä illalla samalla tavalla kuin tee, jos joku ei halua piristyä liikaa yötä vasten. (Lämpimät ruokajuomat ovat hauskoja, vaikka tuota ei ruokajuomana juotukaan.)

Huomasitko kuinka sodan kokeneet (molemmat isoisäni palvelivat jatkosodassa) isovanhempani ovat juntteja?

Kaikille tiedoksi: millä termeillä persu kutsuu sotaveteraaneja? Umpimetsän juntti.

Tätäkö te oikeasti haluatte?

Valtiota joka pilkkaa juuri niitä, jotka kuolivat tämän maan puolesta?

Lörtsyt. makeat ja suolaiset. Elleivät ne merkitse itselle mitään, elleivät kuulu omaan ruokaperinteeseen. Pelkkiä rasvapommeja, hirvittää ajatus joutua syömään rasvaa ja turhaa energiaa.

Kerma mämmin kanssa. Raikasta, kylmää maitoa sen pitää olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapurin muistisairas mummeli kutsui minut kahville.

Ei sitten ollut muistanut laittaa kahvinpuruja ja kohteliaisuudesta

join pelkkää kuumaa vettä, kun ei mummeli huomannut

unohdustaan ja joi itsekkin sitä keittimen läpi mennyttä

vettä.

Tämä on hauska. Oli siis osannut veden keittää. Jotain muistia kuitenkin.

Tästä keitetystä vedestä tuli mieleen kun pienenä kävin kylässä äidin kanssa

Aikuiset joi tietysti kahvia mutta minä en juonut ja emäntä kysyi että otatko kuumaa vettä, ja sillä tarkoitettiin sitä että kuumaan veteen sekoitettiin vaikka marjamehua tai teepussi. (meilläpäin muuten sanottiin ruisleipä-palasta kakuksi, "otatkos kakkua?" "söen vuan yhen kakkupalan)

Noh, kerran taas kysyttiin, että otatkos sitten kuumoo vettä. Arvelin saavani kuumaa mehua tai teetä mutta emäntä kaatoikin kuppiini tosiaan vain pelkkää kuumaa vettä.

Pistin siihen hieman sokeria, kun emäntä tarjosi. Ja join se sokeriveden kohteliaasti.

Enempää ei mahtunut mahaan, kiitos kovasti.

 

Sen jälkeen rupesin aina kylässä pyytämään ihan vain lasillisen kylmää vettä, jota hämmästeltiin kovasti.

Tämä 70-luvun alussa maaseudulla.

Tuohon sokeriveteen olisi pitänyt laittaa loraus maitoa. Se oli 60- ja 70-luvuilla yleinen päiväkahvijuoma lapsilla etenkin maaseudulla.

Se oli "hopeateetä", ja kyllä sitä juotiin kaupungissakin 70-80 - luvulla. 

Toinen versio "hopeateestä" oli ihan vaan tavallinen tee (uutettu siis vaikka teepussi kuumaan veteen) johon loraus maitoa.

Hopeateen juju on siinä, että siinä ei ole teetä ollenkaan. Sinun versiosi on pelkkä tee.

Tuo on se "hopeatee" jota kyseisellä alueella juotiin. Ei ole "minun versioni".

Sitten sinä olet elänyt todella umpimetsän junttilassa. Meillä itärajan junttipitäjässäkin osattiin erottaa tee ja hopeatee toisistaan mummoja myöten.

Kiva että sodan kokeneet isovanhempani ovat mielestäsi juntteja.

Mutta ihan vinkkinä kun et kerran ymmärrä, tuo mainitsemani "versio" on todennäköisesti se mitä juotiin kun sitä teetä oli varaa ostaa.

Teillä ei ilmeisesti ollut varaa

Kyllä hopeateetä on juotu ihan herkuttelumielessä. Sehän ei myös piristä illalla samalla tavalla kuin tee, jos joku ei halua piristyä liikaa yötä vasten. (Lämpimät ruokajuomat ovat hauskoja, vaikka tuota ei ruokajuomana juotukaan.)

Huomasitko kuinka sodan kokeneet (molemmat isoisäni palvelivat jatkosodassa) isovanhempani ovat juntteja?

Eivät varmaan ole olleet juntteja. Sitä on se, että normaalia teekupillista maidon kanssa sanotaan hopeateeksi, siinä on ollut jo jotakin vikaa tajuamisessa eli ei olla ymmärretty edes, mistä koko hopeatee-nimitys tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomiviina, Koskenkorva, olut, voileipäkakku (kalaa)...

Ei voi olla totta. Joku suuttui tästäkin.

Ai mistä. Kalavoileipäkakku on parasta voileipäkakuista, vaikka muuten ei kalaa söisikään. Tosi herkku. Saisi palata hautajaiskahvi-/ruokapöytiin.

Vierailija kirjoitti:

Nahkiaiset. Joka ei kala olekaan sen puoleen. Jos olisin porilainen, tietysti rakastaisin niitä, jos niihin olisi tottunut jo lapsena.

Oulun seudulla myös nahkiaiset ovat suurta herkkua! Namnam! Halstrattuna toki, etikassakin menee mutta halstrattu on vielä parempaa.

Katkarapuja. Olin oksentaa. Alas meni vain runsaan juomisen svulla joka suupalalla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessani 60-luvulla mummolassa, mummi tarjosi pannukahvia johon oli silloin tapana laittaa suolaa. Meillä kotona ei kahviin suolaa laitettu ja meinasin oksentaa kun join kahvin. En tahtonut loukata mummia, mutta myöhemmin keksin aina tekosyyn kieltäytyä kiltisti mummin kahvista.

Isoisäni laittoi (pannu)kahviinsa suolaa aikoinaan, tai joskus pienen nokareen voita. Ei niitä kyllä valmiiksi pannuun lisätty, pieni (hopeinen) suola-astia pikkuruisine lusikoineen oli kahvipöydässä (on perintöesineenä kaapissa minulla), voinsa haki keittiöstä.

Asiaan: muutaman päivän vanhaa kermakakkua olen pienen palan syönyt kohteliaisuudesta, vaikka maistui selvästi vanhalta. Ystävä tarjosi, oli ollut jotkut juhlat aiemmin. Yleensä kieltäydyn kohteliaasti epämääräisyyksistä.