Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Suullinen ja kirjallinen ilmaus kirjoitti:

Tässä ketjussa on se huvittava puoli että ainakin puolet kommenteista on ns. hiljaisilta ihmisiltä. Ei kai suullisen ja kirjallisen ilmaisun välillä pitäisi olla niin suurta ero paitsi että puhekieli on kirjakieltä vapaamuotoisempaa ja katkonaisempaa. Hyvässä keskustelussa myös ne hiljaisemmat pääset ääneen eikä käy niin että 4 hengen ryhmästä vain ne kaksi vilkkainta ovat  luonnostaan eniten äänessä.

Aikoinaan minusta tuli varmaankin sosiaalisempi sitä kautta kun vietin suhteellisen paljon aikaa yliopiston kuppilakeskusteluissa, joissa kokoonnumme selvin päin saman pöydän ääreen juttelemaan kaiken maailman asioista tiettyjen vakiojäsenten ja myös vaihtuvien jäsenten kanssa. Harrastin myös vuosia sitten internetin englanninkielisiä chatohjelmia, joissa juteltiin niitä näitä täysin satunnaisten ihmisten kanssa eikä siihen liittynyt mitään taka-ajatuksia kuten parinmuodostusta.

Vanhemmiten sitä on tullut myös rohkeammaksi ja osaa vaihtaa muutaman sanan vaikka vanhojen mummojen kanssa kaupan kahvitarjouksesta tai jutella hetken jonkun naapurin kanssa taloyhtiön pesutuvassa ilman sen kummempia motiiveja.

Mulle taas on käynyt vähän päinvastoin. Nuorena olin hyvinkin puhelias ja sosiaalinen. Tulin toimeen kaikkien kanssa ja yleensä mulla oli kaikkien kanssa oikein mukavaakin. Kävi vain niin, että matkaani tarttui enemmän ja enemmän mukavia ihmisiä. Eikä se aluksi ollut edes kuormittavaa. Juttelin livenä, puhuin puhelimessa, viestittelin ja chattailin. Kerran tulin töistä kotiin ja mua odotti 38 uutta viestiä. Suurin osa kuului "mitä kuuluu?" -sarjaan. Laskin, että jos uhraan jokaiselle viestin lähettäneelle 5 minuuttia ajastani (mikä ei siis ole paljon yhdelle ihmiselle), mulla menee yli 3 tuntia viesteihin vastaamiseen. Vähensin vastaamista, vastasin viiveellä ja vähitellen ihmisiä on karsiutunut elämästäni. Uusia ihmisiä tavatessani olen ottanut aiempaa torjuvamman asenteen. En ole enää niin avoin ja ystävällinen, koska en halua antaa muille käsitystä, että olisin valmis tutustumaan enemmänkin. En silti ole epäystävällinenkään vaan viileän kohtelias. 

Niin, mitä järkeä olisi keskustella vain itseään kiinnostavista asioista ja vain täysin samanlaisten ja -mielisten ihmisten kanssa silloin harvoin kun keskustelee tai sanoo sen yhden sanan vastauksen.

Elämän ua keskustelun taikahan on juuri siinä, että huomaa miten erilaisia me ihmiset olemme ja miten erilaisia ajatuksia ja elämänkohtaloita on olemassa.

Siinähän samalla laajentaa omaakin ajatusmaailmaansa ja aivot saavat pureksittavaa.

Saattaa viisastua itsekin, ei pyöritä vain niitä samoja ajatuksia ja jo valmiiksi omaksuttuja mielipiteitä päässään.

Virkistäväähän se on, myös aivotkin tarvitsevat virkistystä.

Voi kuinka iloiseksi se naapurin mummo tai pappa saattaa tulla kun hänen kanssaan vaihtaa muutaman sanan.

Voi vaikka puhua ilmoista jos ei muuta keksi.

Ei minun lapsuudessa vain puhuttu lapsille. Jos olin jotenkin näkyvä äidilleni, niin ainoastaan sen vuoksi, kun kuuntelin hänen huoliaan. Muutenkin olin aika näkymätön lapsi. Isäni myös puhui vain itsestään, mutta ei koskaan kysellyt mitään minusta tai ollut muutenkaan kiinnostunut. Olin lapsuudesta lähtien aina se kuuntelija. Äitini kyllä sanoi aikoinaan, että olen älykäs ja osasin vasta myöhemmin kysyä, että miksi pidät minua älykkäänä? Niin vastaus oli, että osasin sanoa hänelle oikeat vastaukset hänen huoliinsa. Jotenkin vain oppinut siihen, ettei minua kuunnella. Lapsuus opettanut olemaan hiljainen ja jotenkin sellainen ollu aina, että pitää olla vain toisia varten, mutta näihän se ei ole. On vaikea opetella puhumaan vanhemmiten, jos omat vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita sinusta. Jos olen yrittänyt puhua tai näyttää maalaustöitäni, mitä tein lapsena, niin sain kuulla olevani itserakas ym. Minulle ei vain annettu mahdollisuutta puhua. 

Itse tykkään jutella jos toinen on valmis kuuntelemaan ja vuorovaikutus syntyy luontevasti.

Jotkut ihmiset puhuu liikaa tyhjänpäiväisiä asioita, asioita jotka ei liity kuin omaan itseen, asioita jotka ei kiinnosta muita.

Hiljaiselta kannattaa kysyä paljon kysymyksiä joihin täytyy vastata enemmän kuin kyllä tai ei.

Luottamus ja kunnioitus myös minulle tärkeitä asioita jotta voi keskustella syvällisemmin.

Voi kuinka toivon, että olisin supliikki ja sosiaalinen, "normaali" ihminen. Mutta en ole. Olen hiljainen ja harkitseva, punnitsen sanojani tarkkaan kaikkien muiden paitsi mieheni seurassa.

Osaksi se on varmaan synnynnäistä, koska olen lapsesta saakka ollut rauhallinen luonteeltani, ja osaksi opittua. Huonot kokemukset ihmisistä ja oma epävarmuus boostaavat hiljaisuuttani. Jotenkin aina ajattelen, että ei ketään kiinnosta mitä sanon, tai pelkään että sanon jotain hölmöä. Ja ajan myötä sitä on vain oppinut olemaan enemmän hiljaa kuin puhumaan. Joidenkin ihmisten seurassa kyllä pystyn rentoutumaan ja puhumaan normaalisti.

En silti ajattele mitään pahaa puheliaista ihmisistä, kuten moni tuntuu tekevän. Ennemminkin vain yleensä mietin, miltä se tuntuisi jos itsekin pystyisi luontevasti puhumaan kenelle tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Sananlaskut 10:19

Paljossa puheessa vaanii synti, viisas se, joka kielensä hillitsee.

Ei niin, että hillitsee kielensä epäkohteliaaksi, vaan esim kontrolloi loukkaavan tai rumat sanat pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat ihmiset eivät ole mitenkään erityisen mielenkiintoisia, joten en viitsi ylläpitää puhetta ilman merkittävää sisältöä. Mitään vaikeutta tai jännittävää siinä ei ole, pystyn löpisemään niin aidasta kuin aidanseipäästäkin, jos tilanne niin vaatii. Olen kuitenkin mieluiten ja enimmäkseen omissa ajatuksissani. Jep, epäsosiaalinen introvertti.

Minusta tällaiset ajatukset ovat aina todella kummallisia. Ettäkö on niin itseensä käpertynyt, ettei kykene näkemään muita ihmisiä mielenkiintoisina? Minusta melkein jokaisessa on jotain mielenkiintoista ja olenkin kiinnostunut ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan, vaikken kaikkien kanssa samaa mieltä olisikaan tai ehkä juuri silloin vasta olenkin kiinnostunut. Ihmiset ovat mielenkiintoisia, komplekseja ja moniulotteisia, jos viitsii antaa hetken itsestään

t. maailmasta kiinnostunut Mensan jäsen, kun joku kuitenkin sen älyn tähän kohta vetää 

Joku puolustusmekanismi varmaan. On monta kertaa kokenut itsensä ulkopuoliseksi, eikä ole onnistunut kasvattamaan kunnollista itseluottamusta, vaan tuntee jäävänsä jalkoihin ja olevansa se pahnanpohjimmainen. Ujoutta pidetään heikkoutena ja moni aikuinenkin yrittää karistaa hissukan viittaa harteiltaan, helpointa se on varmaan juuri tuolla "En ole ujo, mua ei vaan kiinnosta"-mentaliteetilla

Olen hyvin ujo ja introvertti, mutta en silti osaa auttaa miehesi pään sisällön purkamisessa, sillä itelleni ei tulis mieleenkään olla tuppisuuna uuden tuttavuuden kanssa kahden kesken, sehän vasta kiusallista olisi

Minusta tuo kuulostaa enemmänkin laiskuudelta ja huonoilta vuorovaikutustaidoilta, kuin arkuudelta, mies on luultavasti tottunut asetelmaan, että toiset keksii puheenaiheet ja hän vastailee silloin, kun tykkää ja mykkänä voi olla siihen asti, että toinen vihdoin keksii jotain tarpeeksi kiinnostavaa keskusteltavaa. Tämä toimii ja on ymmärrettävää vielä isossa porukassa, mutta ei todellakaan kaksin ollessa, kun yritetään tutustua

Vierailija kirjoitti:

Ei minun lapsuudessa vain puhuttu lapsille. Jos olin jotenkin näkyvä äidilleni, niin ainoastaan sen vuoksi, kun kuuntelin hänen huoliaan. Muutenkin olin aika näkymätön lapsi. Isäni myös puhui vain itsestään, mutta ei koskaan kysellyt mitään minusta tai ollut muutenkaan kiinnostunut. Olin lapsuudesta lähtien aina se kuuntelija. Äitini kyllä sanoi aikoinaan, että olen älykäs ja osasin vasta myöhemmin kysyä, että miksi pidät minua älykkäänä? Niin vastaus oli, että osasin sanoa hänelle oikeat vastaukset hänen huoliinsa. Jotenkin vain oppinut siihen, ettei minua kuunnella. Lapsuus opettanut olemaan hiljainen ja jotenkin sellainen ollu aina, että pitää olla vain toisia varten, mutta näihän se ei ole. On vaikea opetella puhumaan vanhemmiten, jos omat vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita sinusta. Jos olen yrittänyt puhua tai näyttää maalaustöitäni, mitä tein lapsena, niin sain kuulla olevani itserakas ym. Minulle ei vain annettu mahdollisuutta puhua. 

Sama täällä.

Ei mitään luonnollisia reaktioita vanhemmilta minuun tai siskoon. Tämä sitten näkyi koulussa, kun en uskaltanut puhua kenellekään ja sitten työelämässä ihmiset eivät kauaa jaksaneet seuraani, kun en ollut viihdyttävä, sosiaalinen ihminen :( Vasta nyt nelikymppisenä olen uskaltautunut puhumaan, mutta menneisyyteni takia olen hyvin varautunut ihmisten kanssa kanssakäymiseen ja valitsen seurani hyvin tarkkaan, todennäköisesti liiankin tarkkaan.

Kosketuksen puutekin teki minusta vähän kylmän ja kolhon oloisen ihmisen, mutta minkän lapsi sillekään voi oikein mitään. On tosi perseestä huomata, että sinun ihmisarvosi määräytyy sen mukaan, kuinka vanhempasi ovat sinut kasvattaneet.

Joskus ihmiset haluavat kuunnella enemmän itseään

Joskus en puhu, jos ei ole välttämättä mielestäni muille kiinnostavaa puhuttavaa

En tykkää pinnallisesta kanamaisesta itsensä esiintuomisesta tai hölynpölystä

Vähempikin puhe riittää, asiat saa sanottua

Puhun vain välillä vähän, riippuu seurasta ja tilanteesta. Saatan olla todella puhelias, vaikka ei välttämättä uskoisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useimmat ihmiset eivät ole mitenkään erityisen mielenkiintoisia, joten en viitsi ylläpitää puhetta ilman merkittävää sisältöä. Mitään vaikeutta tai jännittävää siinä ei ole, pystyn löpisemään niin aidasta kuin aidanseipäästäkin, jos tilanne niin vaatii. Olen kuitenkin mieluiten ja enimmäkseen omissa ajatuksissani. Jep, epäsosiaalinen introvertti.

Minusta tällaiset ajatukset ovat aina todella kummallisia. Ettäkö on niin itseensä käpertynyt, ettei kykene näkemään muita ihmisiä mielenkiintoisina? Minusta melkein jokaisessa on jotain mielenkiintoista ja olenkin kiinnostunut ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan, vaikken kaikkien kanssa samaa mieltä olisikaan tai ehkä juuri silloin vasta olenkin kiinnostunut. Ihmiset ovat mielenkiintoisia, komplekseja ja moniulotteisia, jos viitsii antaa hetken itsestään

t. maailmasta kiinnostunut Mensan jäsen, kun joku kuitenkin sen älyn tähän kohta vetää 

Joku puolustusmekanismi varmaan. On monta kertaa kokenut itsensä ulkopuoliseksi, eikä ole onnistunut kasvattamaan kunnollista itseluottamusta, vaan tuntee jäävänsä jalkoihin ja olevansa se pahnanpohjimmainen. Ujoutta pidetään heikkoutena ja moni aikuinenkin yrittää karistaa hissukan viittaa harteiltaan, helpointa se on varmaan juuri tuolla "En ole ujo, mua ei vaan kiinnosta"-mentaliteetilla

Tai sitten kyse vain siitä, että on kiinnostuneempi muista asioista kuin ihmisistä. Eläimistä, asioista tai ilmiöistä. Mä olen tosin kiinnostunut alkuperäiskansoista ja heidän elintavoistaan, mutta en tavallisista suomalaisista ihmisistä. Toki siinä tapauksessa, että tapaisin suomalaisen, joka on päässyt kokonaan eroon rahasta. Ei omistaisi edes pankkitiliä vaan tuottaisi lähes kaiken tarvitsemansa itse ja mitä ei pysty itse tuottamaan, hankkisi vaihdantataloudessa. Eläisi siten, että missään vaiheessa raha ei vaihda omistajaa. Sellaiseen ihmiseen olisi mielenkiintoista tutustua. Tai sellaiseen, joka kykenee lisääntymään partenogeneettisesti. Tai sellaiseen, joka ei koskaan kävele jaloillaan vaan aina käsillään. 

Tykkään kuunnella, ja useimmat ystäväni ovat ihmisiä, joita kiinnostaa puhua.

Vierailija kirjoitti:

En puhu jos seuralaiset ovat älykkyysosamäärältään alemmalla tasolla ja keskustelunaiheemme eivät kohtaa. Viisaimmat ihmiset on aina ne hiljaisimmat.

En tiedä, mitkä pisteet sait Mensan testistä - ehkä korkeatkin- mutta viisas et kyllä ole, tai sitten et tiedä, mitä älykkyys tarkoittaa (moni rinnastaa älyn kivaan käytökseen ja tyhmyyden kusipäisyyteen) sillä nyt käytännössä julistat, että laaja-alaisista oppimisvaikeuksista kärsivät, saati älyllisesti kehitysvammaiset, tai keskenkasvuiset lapset eivät ole huomiosi arvoista porukkaa, vaan ainoastaan vähintään normaaliälyiset (mitä luultavasti itse olet) on tervetulleita seuraasi.

Asenteesi on todella ennakkoluuloinen, ahdasmielinen ja ylenkatseellinen, etkä voi tällaisia piirteitä älykkyydellä kompensoida, ikävää seuraa olet varmasti niin kauan, kuin tällaiset kriteerit vallitsee seuranhakuasi.

Fiksuna ihmisenä sun kannattaa ehkä kuitenkin kehittää itseäsi ja yrittää ymmärtää, että kaikki ihmiset ei ole niitä "ikäistään kypsempiä", eikä heidän tarvitsekaan olla, älyllisesti heikommatkin käyttää älyään niin hyvin, kuin osaavat ja se on hienoa. Ja heidän keskuudessa on yhtä paljon mukavia ihmisiä, kuin sinunkin älyistesi.

Ja ihan, kuin älyllinen nero ei muka voisi olla kusipää, juntti tai hölösuu

Vierailija kirjoitti:

En puhu jos seuralaiset ovat älykkyysosamäärältään alemmalla tasolla ja keskustelunaiheemme eivät kohtaa. Viisaimmat ihmiset on aina ne hiljaisimmat.

Siinä tapauksessa minulle herää ajatus, että tunneälyä ja sosiaalista pelisilmää sinulla ei ainakaan ole.

Hiljaa pysyminen ei automaattisesti merkitse viisautta. Viisas tajuaa missä tilanteessa suu tulee avata. Usein hiljaiset pitävät suunsa kiinni silloin kun tulisi pitää puoliaan tai tehdä päätöksiä, mutta sitten nurisevat selän takana tyytymättömyyttään.

Minulla monia syitä miksi en puhu paljon. Olen toisaalta muutenkin vähän ujompi luonne sekä introvertti. Samalla on tullut paljon ikäviä kokemuksia ihmisistä ja se kaikki on tehnyt minusta varovaisemman. Mietin tarkkaan milloin on oikea hetki puhua ja pohdin mitä sanoisin. En uskalla enää tutustua ihmisiin niin helposti. Sellaisessa seurassa missä on paljon puheliaita ihmisiä en saa monesti sanottua mitään ja olen vain hiljaa. Odotan liikaa sopivaa hetkeä. Samalla en yleensä sano mitään jos keskustelun aihe ei ole itselle tuttu. Pohdin liikaa ja olen ajatuksissani monesti. Myös ne hetket, kun huomaan ettei toista kiinnosta yhtään minun asiani saavat hiljenemään. Sitten kuuntelen jo liikaakin toisten puhetta ja olen monesti kuuntelijan roolissa. Tähän kaikkeen vaikuttaa siis paljon persoonani, ikävät kokemukset sekä perheeni myös. Meillä kotona opetettiin mieluummin olemaan hiljaa ja rauhallinen. Piti aina kuunnella vanhempia ja olla helppo ja kiltti. Ehkä sekin vaikuttaa ja en osaa enää pitää melua itsestäni. Toisaalta jos seura on sellaista, että pystyn olemaan rennommin ja edes joku oikeasti kuuntelee niin voin puhua enemmänkin. Ajattelen silti monesti paljon enemmän kuin sanon.

Vierailija kirjoitti:

Usein perua lapsuudesta, jolloin on ollut selvä sääntö ettei puhuta, mikäli ei erikseen kysytä. Lapsena alistettu..

Tiedän, se on tämä lutterikulttuuri ja itsekin kärsinyt siitä. Vei vuosia, että uskalsi avata suunsa ja kuunnella omaa ääntään. Koulussakin jätin viittaamisen väliin.

Minut pelasti muutto ulkomaille ja hämmästys tai oivallus ettei tarvinnut jännittää mitä sieltä suusta tulee ulos. Pikkuhiljaa avarruin ja opin tuikitärkeän ja ystävällisen smalltalkin.

Hauskinta on se, että minun uskotaan olevan ruotsalainen kun juttelen ulkomaan matkoillani engl. Kun mainitsen olevani suomalainen on hämmästys suuri, että olen erilainen.

Nykyään nuoret ovat jo onneksi erilaisia ja puhuvat sujuvaa engl. ja osaavat olla myös kohteliaita. Heillä ei useinkaan ole edes tätä suomalaista aksenttia ääntämisessä.

Vierailija kirjoitti:

Suullinen ja kirjallinen ilmaus kirjoitti:

Tässä ketjussa on se huvittava puoli että ainakin puolet kommenteista on ns. hiljaisilta ihmisiltä. Ei kai suullisen ja kirjallisen ilmaisun välillä pitäisi olla niin suurta ero paitsi että puhekieli on kirjakieltä vapaamuotoisempaa ja katkonaisempaa. Hyvässä keskustelussa myös ne hiljaisemmat pääset ääneen eikä käy niin että 4 hengen ryhmästä vain ne kaksi vilkkainta ovat  luonnostaan eniten äänessä.

Aikoinaan minusta tuli varmaankin sosiaalisempi sitä kautta kun vietin suhteellisen paljon aikaa yliopiston kuppilakeskusteluissa, joissa kokoonnumme selvin päin saman pöydän ääreen juttelemaan kaiken maailman asioista tiettyjen vakiojäsenten ja myös vaihtuvien jäsenten kanssa. Harrastin myös vuosia sitten internetin englanninkielisiä chatohjelmia, joissa juteltiin niitä näitä täysin satunnaisten ihmisten kanssa eikä siihen liittynyt mitään taka-ajatuksia kuten parinmuodostusta.

Vanhemmiten sitä on tullut myös rohkeammaksi ja osaa vaihtaa muutaman sanan vaikka vanhojen mummojen kanssa kaupan kahvitarjouksesta tai jutella hetken jonkun naapurin kanssa taloyhtiön pesutuvassa ilman sen kummempia motiiveja.

Mulle taas on käynyt vähän päinvastoin. Nuorena olin hyvinkin puhelias ja sosiaalinen. Tulin toimeen kaikkien kanssa ja yleensä mulla oli kaikkien kanssa oikein mukavaakin. Kävi vain niin, että matkaani tarttui enemmän ja enemmän mukavia ihmisiä. Eikä se aluksi ollut edes kuormittavaa. Juttelin livenä, puhuin puhelimessa, viestittelin ja chattailin. Kerran tulin töistä kotiin ja mua odotti 38 uutta viestiä. Suurin osa kuului "mitä kuuluu?" -sarjaan. Laskin, että jos uhraan jokaiselle viestin lähettäneelle 5 minuuttia ajastani (mikä ei siis ole paljon yhdelle ihmiselle), mulla menee yli 3 tuntia viesteihin vastaamiseen. Vähensin vastaamista, vastasin viiveellä ja vähitellen ihmisiä on karsiutunut elämästäni. Uusia ihmisiä tavatessani olen ottanut aiempaa torjuvamman asenteen. En ole enää niin avoin ja ystävällinen, koska en halua antaa muille käsitystä, että olisin valmis tutustumaan enemmänkin. En silti ole epäystävällinenkään vaan viileän kohtelias. 

Minulla on tietty suhteellisen vakiintunut ystävä- ja tuttavapiiri  mutta heihin on ollut vaikea pitää yhteyttä tänä korona-aikana, sillä meillä oli yleensä tapana tavata kahvilassa tai ruokaravintolassa sopivalla porukalla. Onneksi suurin osa kavereistani on sitä ikäluokkaa että he osaavat jutella ilman että tarvitsee räplätä kännykkää ja turvatua Googleen tai Wikipediaan. Kyse ei ole kuitenkaan mistään Trivial Pursuit kisasta vaan siitä tiedosta mitä on sinne aivojen kovalevylle on kertynyt vuosien mittaan.

Minua ei löydy mistään sosiaalisesta mediasta omalla nimellä vaan kirjoitan enemmin erilaisille nettifoorumeille vaihtelevin nimimerkein. Monet niistä ovat harrastusfoorumeja ja kommentoin myös Hesarin uutisia nimimerkin turvin.

Olen mielestäni seurassa vilkas ja ulospäinsuuntautunut mutta viihdyn hyvin omissa oloissa aivan ongelmitta. Kun olen tekemisissä ihmisten kanssa, niin en minä silloin halua olla mikään tuppisuu vaan pyrin sanomaan jotain mukavaa ja älykästä. Vanhemmiten en ole huolissani siitä mitä muut ihmiset ajattelevat mutta en pyrin myöskään loukkamaan ketään. Tosin osaan pitää puoleni ja useimpien ihmisten kanssa voi käydä järkeviä keskusteluja vaikka he eivät olisi mitään "sydänystäviä".  Ei siinä häviä mitään jos vaihtaa muutaman sanan jonkun satunnaisesti tapaamansa ihmisen kanssa.

On kielletty puhumasta vieraille ihmisille ja kaikki ovat vieraita koska en luota kehenkään.

Up