Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Jos ei oo mitään yhteisiä mielenkiinnon kohteita niin vaikeaa on vääntää tikusta asiaa. Ja jos toinen ei osaa myöskään keskustella mistään yhteiskunnallisista asioista, näkemyksistä jne niin mitä jää? Kuinka hyvää oli aamupuuro, kuinka on hyvä olo kun alkoi käydä lenkillä tai minkä väristä paskaa muksun vaipasta löytyi? Oon mieluummin hiljaa ja luen vaikkapa kirjaa.

Olen ujo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Omalta kohdalta puhumattomuuteen lienee vaikuttanut koulukiusaus, jolloin tuntui, että kaikesta sanomastani väännettiin jotain ikävää minua vastaan. Samaa olen työelämässä kohdannut pariin kertaan sairaalloisten narsistien kanssa, joilla on ihmeellinen taito kääntää mikä tahansa sanomiseni minua vastaan nolona juttuna, narsistit ovat onneksi taakse jäänyttä elämää. Ja toki puhumattomuuteen lisäksi luontaantyöntävä ulkonäköni ei lisää sosiaalisuutta, kun porukka kaikkoaa ympäriltä..

Ap ei siis viitsi nähdä vaivaa tutustua sen vertaa että löytää yhteisiä mielenkiinnon kohteta ko. miehestä?  Jokin hänessä silti on että viitsii hänen kanssa mennä ulos etc. ulkonäkö, auto yms. Tuskin ylipainoisen elämäntapatyöttömän kanssa noin käy ellei ole amatööripornotähti tai vastaava. Eli jos et saa miehestä keskustelu seuraa, vika on myös naisessa jos ominaisuutta sallitaan viaksi kutsua. Tiedän itse ihmisiä jotka puhuvat kavereiden kesken "lemppari aiheestaan" pari tuntia putkeen mutta eivät hississä kellekkään tuntemattomalle mitään koskaan.

Se puhe. Sehän on eräänlainen mielialojen show jonka mies tarjoilee naiselle, ei ole kipinää eikä kemiaa jos show on vääränlainen ja -aikainen. Clint Eastwoodin aikaisissa lännenleffoissa on preferenssi hiljaiselle miehelle jossa on kuitenkin suorityskykyä mihin vain tarvittaessa ja tätä arvostetaan kun se selviää. Kuitenkin edes niitä smootheimpia prosentti-miehiä ( esim. temppari-uroot) ei kovin pitkään naisten hyvänpäivän kaakatus jaksa kiinnostaa, muista alalajeista puhumattakaan.

Ihmisiä jotka ovat viihde-puhujia ei voi viihdyttää kuin toinen viihde-puhuja. Useimmat miehet kyllä ovat mielissään jos nainen on hiljainen. Joskin siinä on riskintä että hiljaisen naisten iskemiseen pystyy huonompi-supliikkinen toinen mieskin parisuhde formaattia ajatellen.

Pitemmän päälle huono-supliikkisen miehen voimavaroja syö viihdepuhetta vaativa nainen ja homma kärjistyy ennen pitkää "johonkin". Vakka kantensa valitsee.

Olin itse hiljainen, kun aloin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa. Häntä hiljaisuus häiritsi ja sanoikin siitä. Kerroin, että olen enemmän kuuntelija kuin puhuja, mutta yritän jatkossa olla enemmän äänessä. Olin myös alkuun ujo ja epävarma ja monesti pysyin hiljaa sen takia, etten ollut varma uskallanko sanoa ajatukseni ääneen. Ymmärsin kyllä jo silloin, että on hankala tutustua uuteen ihmiseen, joka ei puhu mitään. Onneksi mieheni oli kärsivällinen ja antoi mahdollisuuden. Nykyään viidentoista naimisissaolovuoden jälkeen mieheni on todennut, että olen jopa puhelias :)

Ihminen voi olla erilainen erilaisissa tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. Kun tunnen oloni luontevaksi jonkun ihmisen kanssa, puhua pälätän. Aiheet saattavat myös olla kevyitä ja pintapuolisia, kun puhun paljon. Vieraammassa seurassa ja isossa porukassa saatan edelleen ottaa kuuntelijan roolin, sillä olen luonteeltani perinpohjainen ajattelija ja kun viimein olen avaamassa suuni, puhe onkin siirtynyt jo uusille uomille. Hyvän ystävän kanssa saatan puhua vakavista asioista perinjuurin niin, että tunti jos toinenkin vierähtää aiheen parissa. Merkittävää on se, kuinka hyvin tunnen ihmiset joiden kanssa puhun ja kuinka paljon minun pitää miettiä, mitä suustani päästän...

Ehkä ap:n kannattaa kertoa miltä hänen miestuttavansa hiljaisuus tuntuu (hienovaraisesti tietenkin) ja katsoa, mihin tilanne johtaa. Joskus kemiat ja luonteenpiirteet eivät vain kohtaa ja sekin on ihan ok.

Te, joiden mielestä kaikkien kanssa pitää aina keskustella, käyttekö itse kommentoimassa jokaiseen palstalla olevaan ketjuun? Vai valitsetteko kenties vain ne ketjut, joiden aihe kiinnostaa teitä? Ei puhumisessa tai hiljaisuudessa ole mitään sen kummallisempaa. Jos ollaan porukassa, jossa muut puhuvat vilkkaasti aiheesta, joka ei itseä kiinnosta, on parempi olla hiljaa kuin yrittää vaihtaa puheenaihetta. Eivät ne puheliaat halua, että joku kääntää heitä kiinnostavan aiheen ihan joksikin muuksi. Vaikkapa kesälomasuunnitelmat raakaöljyn hintaan. Varsin usein hiljaisuus on tilannetajua. Ymmärtämistä, että työpaikan kahvihuoneessa Jonna, Henna ja Minna haluavat nyt puhua kesälomasuunnitelmistaan eivätkä raakaöljyn hinnasta kuten Hanna.

Olen myös aika puhelias ja haluan kertoa ja tietää asioita. Joskus myös pelkään puhuvani liikaa. Toisinaan pyydän jopa puhumistani anteeksi. Jos joku ei puhu kyselisin häneltä mitä mieltä hän on asioista ja koittaisin kuunnella ajatuksella mitä hän sanoo. Selvittäisin häntä kiinnostavat asiat. Odottaisin, että hän rohkaistuu puhumaan. Sen ei tarvi hetkessä tapahtua. Usein asiat etenee rauhassa, levosta käsin. Miksi kiire.?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, jos kaikki ihmiset olisivat hiljaa. Nekin, jotka nyt ovat puheliaita lakkaisivat puhumasta. Kukaan ei kysyisi mitään, jos vahingossa kysyisi, niin kukaan ei vastaisi.

Kukaan ei ilmaisisi mitä ajattelee. Jotkurt lopettaisivat jopa ajattelemisen, osa ei edes olisi koskaan ajatellut mitään, paitsi ehkä sitä syömäänsä lihapullaa.

Kotona olisi aivan hiljaista, lapsille ei puhuta ja lapset eivät oppisi puhumaan. Koulussa ei opettaja puhuisi eikoppilaat vastaisi.

Työpaikoilla olisi hipihiljaista.

Kukaan ei puhuisi mitään jos tavattaisi muita ihmisiä, harrastuksissa tai kyläilemässä yms.

Miten itsekkäitä nämä puhumattomat ihmiset ovatkaan. Antavat tai mielellään antaisivat muiden, sosiaalisesti taitavien ja ajattelevien ihmisten hoitaa kaikki asiat ja kommunikoinnin. Sen lisäksi arvostelevat ja ibåvailevat puheliaita ihmisiä. Tosiasiassa eivät tulisi toimeen ilman näitä puhuvia ja ajattelevia ihmisiä, tai olisi sitten pakko alkaa itse puhumaan.

Miksi ihmisille on annettu kyky puhua ja ajatella? No ihan siksi, että elämä on helpompaa ja miellyttävämpää, myös ymmärtää mitä toinen ajattelee, ei tule väärinkäsityksiä niin paljon. Myös ystävystyy ja tulee läheiseksi helpommin kun puhuu ja ajattelee, miten edes pystyy ihastumaan, rajastumaan, ilmaisemaan mitäån myönteistä toiselle ihmiselle jos on ilmeetön ja lähes mykkä.

Jos siis puhetaito on ihmisellä.

Mminulle olisi aivan hirveä ajatuskin, että minä en ajattelisi mitään, hyvin vähän.

Kun ajatukset aivan itsestään ja pakottamatta liikkuvat päässäni.

Miltei joka asiassa on monta eri puolta ja on kiva erilaisia asioita miettiä, pohtia ja niistä myös jutella.

Se on elämän suuri rikkaus ja kiitos siitä.

Omituinen on päätelmäsi, että puhumaton ihminen ei ajattele. Minä ainakin ajattelen koko ajan, mutta sinun kaltaisten ymmärtämättömien ihmisten kanssa en kasvotusten vaihtaisi sanaakaan.

Meillä tuskin olisikaan paljoakaan yhteistä puhuttavaa.

Koska kahdensuuntainen keskustelu ja ajatustenvaihto minun mielestäni vaatisi sitä, että vaikka ihminen ajattelisikin niin hänen pitää pystyä tuottamaan ne ajatukset myös puheen tasolle.

En nauti siitä, että itse olisin se joka ilmaisee ajatuksensa ja mielipiteensä ja toinen kyllä ottaa ne vastaan, mutta ei anna itsestään vastavuoroisesti mitään.

En halua keskustella yksin ja olla se keskustelua ylläpitävä voima yksin.

Omat ajatukseni jo tiedän ja tunnen, miekenkiintoista olisi juuri kuulla ne toisen ajatukset ja mielipiteet, ääneen. Sehän on keskustelun idea.

Mielenkiintoista on, että hiljaiset olettavat, että puheliaat jotenkin nauttivat yksinpuhelustaan ja haluavat olla yksin äänessä.

Ei pidä ainakaan minun kohdallani paikkaansa. Suorastaan joskus kärsin, kun en saa mitään irti vastapuolelta.

Nautinnollisinta on keskustella sellaisen ihmisen kanssa jolla on omia ajatuksia ja itsekin saan asioihin uutta näkökulmaa, jopa uutta ajateltavaa. "Hyvä kun sanoit tuon, en olisi asiaa osannut näin ajatella".

Mikä siinä sitten on, että ne omat ajatukset ovat niin kallisarvoisia, ettei niitä voi tuoda esiin? Miksi niitä pitää niin visusti säilöä siellä omassa pääkopassa? Menevätkö ne jotenkin pilalle suusta ulostullessa vai kasvavatko korkoa niinkuin sijoitetut rahat kun omia ajatuksia ei tuhlaa muille ihmisille.

Kyllä minä keskustelen mielelläni joidenkin harvojen ja valittujen ihmisten kanssa, mutta en ainakaan sellaisten, joista paistaa jo kilometrien päähän, ettei hän tule ikinä kuuntelemaan tai ymmärtämään mitään, mitä sanon.

Sinä täälläkin vaan puhut, puhut, puhut, puhut, mutta et yhtään kuuntele mitä muut sanovat. Ymmärrät tahallasi väärin ja vänkäät vänkäämisen ilosta. Yritä nyt sellaisen kanssa keskustella.

Ap, sun kannattaa muistaa että vain itseään voi muuttaa eli jos et koe voivasi elää hiljaisen miehen kanssa niin silloin juttua ei kannata jatkaa. Mies toki voi ajan kanssa muuttua puheliaammaksi sinun seurassasi, mutta ei hänestä ikinä tule sellaista supliikkia naistennaurattajaa ja seuramiestä jollaista ilmeisesti kaipaat.

Koska kun puhun jään yleensä muiden alle, koska en puhu kovin kovalla äänellä. Harmittaa vain, kun jos haluan osallistua keskusteluun, niin jään siitä ulkopuolelle väkisinkin, kun en ole kailottamassa niin, että korvat soi. Sitten olen vain hiljaa tai jopa lähden pois kun en enää jaksa. Ei keskustelun kuulu olla yksipuolista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Puhuminen levittää koronaa työpaikkojen kahvihuoneissa. Olkaa hiljaa ja antakaa kaverin syödä rauhassa, en kertakaikkiaan kenenkään juttuja jaksais, en ole työpaikalla tekemässä ystävyyssuhteita. Tykkään työstäni (röntgenhoitaja) ja asiakkaita ovat useimmiten melko hiljakseen mutta kahvihuoneen lörpöttelijöitä en ymmärrä. Shut up.

Muut ihmiset puhuvat päälle. Ei heitä kiinnosta mitä minulla olisi sanottavana. Olen heille kuin ilmaa. Joudun aina jakamaan kaiken itselleni mielenkiintoisen vain itselleni, eikä se ole kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Ohis...ehkä sinulla on vain pienempi huomion tarve kuin toisella kirjoittajalla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

näkymätön ninni kirjoitti:

Muut ihmiset puhuvat päälle. Ei heitä kiinnosta mitä minulla olisi sanottavana. Olen heille kuin ilmaa. Joudun aina jakamaan kaiken itselleni mielenkiintoisen vain itselleni, eikä se ole kivaa.

Tämä on juuri se ongelma. Kiinnostuksen puute. He jotka ovat hiljaa, heitä ei kiinnosta kuulla puhetta ja he jotka puhuvat, heitä ei kiinnosta kuulla muiden puheita.

Vierailija kirjoitti:

Puhuminen levittää koronaa työpaikkojen kahvihuoneissa. Olkaa hiljaa ja antakaa kaverin syödä rauhassa, en kertakaikkiaan kenenkään juttuja jaksais, en ole työpaikalla tekemässä ystävyyssuhteita. Tykkään työstäni (röntgenhoitaja) ja asiakkaita ovat useimmiten melko hiljakseen mutta kahvihuoneen lörpöttelijöitä en ymmärrä. Shut up.

Hanki korvatulpat, niin arvokkaat korvasi eivät kulu.

Koronan kannalta korvien kuluneisuus ei merkitse mitään.