Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Jos hiljaisuus häiritsee, on seura väärää. Oikeassa seurassa hiljaisuus ei häiritse tai ahdista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hiljaiset kertovat, että kyllä puhuvat joissain tilanteissa niin ymmärrän sen. Olen itse se puhelias.
Mutta miksi sitten hiljaiset täällä luulevat tai jopa ovat sitä mieltä, että puheliaat puhuvat taukoamatta? Miksi näin? Jos hiljaiset puhuvat kuitenkin joskus niin kyllä sillä logiikalla myös puheliaat osaavat olla joskus hiljaa.

On tietenkin niin hiljaisia ihmisiä, että ovat lähes mykkiä ja niin puheliaita ihmisiä, että eivät ole hiljaa oikeastaan koskaan. Mutta nämä ovat kuitenkin vähemmistö.

Keskimäärin on niin, että puhumattomat puhuvat jonkin verran ja puheliaat ovat jonkin verran hiljaa.

Olen juuri nyt etäpalaverissa. Meitä on täällä 9. Kuusi on hiljaa, koska kolme puhuu taukoamatta. Välillä jopa toistensa päälle. Tietenkään kaikki puheliaat eivät ole tällaisia, mutta porukassa riittää jo yksikin, joka puhuu koko ajan. Silloin muille jää vain kuuntelijan rooli. 

Huono puheenjohtaja, jos palaveri sujuu noin.

Tämä on epävirallinen firman sisäinen palaveri, jossa ei ole puheenjohtajaa. Meillä on tällaisia nyt etätöiden aikana kerran viikossa. Varmaan siksi, että puheliaat saavat puhua, koska muuten heidän työhyvinvointinsa kärsii. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhun silloin kun minulla on jotain asiaa eli sanottavaa, en siksi, että näkisin tehtäväkseni täyttää hiljaisuuden tyhjänpäiväisellä hölinällä.

Osaako sinuntyyppiset ihmiset ylipäätään keskustella, vai onko kommunikointi pelkkää sanomista tai niin sanottua toteamista ja ilmoitusluontoista?

Mikä on tyhjänpäiväistä hölinää? Se, että kysytään muiden kiinnostuksista? Se, että jaetaan omia kokemuksia? Se, että huomioidaan muiden kanssa ympäristöä?

Olen eri, mutta olen tuollaisten vanhempien lapsi jotka ei puhuneet keskenään (eikä kyllä muidenkaan kanssa) eikä meille lapsille ellei ollut oikeasti asiaa. Ja se asia tosiaan oli aina juurikin ilmoitusluontoista ja yleensä vielä jonkinlainen moite tai muu negatiivisuus.

Sellainen normihöpöttely oli järkytys kun sellaista ekan kerran kaverin kotona kuuli ja kuinka hankalaa sitä oli kun ei tiennyt mitä pitää tehdä, pitääkö olla silti itse hiljaa vai pitääkö/saako sellaiseen yrittää osallistua.

Meillä sama. Opipa siinä sitten sosialisoimaan. Kasvettiin vielä maaseudulla kaukana kaikesta ja sukuun ei pidetty mitään yhteyttä isän päätöksestä. Ensimmäisen kerran keskustelin isäni kanssa vasta reippaasti päälle 30-vuotiaana, mutta mitäpä asiaa enää on ihmiselle, jonka kanssa ei ole koskaan keskustellut? Äitini kanssa ei myöskään keskusteltu. Ei koskaan ei yhtään mistään. Nykyisin äiti juoruilee hyväntahtoisesti omat ja naapurien asiat, joten on vielä parempi, etten kerro yhtään mitään. Kohta siitä tietää puoli kuntaa. Omia mielipiteitäni en esitä, enkä kerro kummallekaan mistään, mitä elämässäni tapahtuu.

Kun kasvaa tällaisessa ympäristössä on aivan järkyttävää huomata, että ihmiset puhuvat toisilleen, sosialisoivat ja haluavat tietää toistensa kuulumiset. Poisoppiminen koko elämänmittaisesta "ole hiljaa, ei kiinnosta"-ohjelmoinnista on muuten ihan pirun vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Vierailija kirjoitti:

olen aika hiljainen mutta kykenen kyllä keskustelemaankin  kunhan puhutaan oikeista aiheista.   Monet kaipaavat vain kuuntelijaa  heidän tarinoilleen.   jotka ovat kertoneet jo moneen kertaan.  ei siitä oikein saa keskustelua aikaiseksi.   ja minä olen sitten se tylsä tyyppi joka ei puhu mitään.

Minä olen muutaman kerran törmännyt seuraaviin moottoriturpiin, jotka ovat oikeasti olleet äänessä 3-4h

- Omasta mielenkiinnon kohteesta jauhamineen

- ADHD-ihmisiä, joille on sairaudenkuvaan kuuluvaa se, että tekstiä tulee, kuuntelemaan ei jouda

- Vatvojan, joka vatvoo samoja asioita päivästä toiseen ja voi puhua niistä 4h kerralla ja seuraavana päivänä sama uudestaan alusta.

- Voimaantuneita yksilöitä, yleensä keski-ikäisiä naisia, jotka eivät enää häpeile mitään ja jakavat kaiken, siis aivan kaiken, ihan kenen kanssa joka vaan kuuntelee

- Omaa ääntään rakastavat rouva, joka vetää monologia päivittäin, myös kotona, olipa kuuntelijaa tai ei. Varmaan kai tällainen ääneen ajattelija, joka vaan suoltaa ajatuksia suustaan ulos.

Itse lämpenen hitaasti, enkä tosiaan halua alkaa kertoilla kellekään tuntemattomalle tai puolitutulle mitään yksityisasioitani. Toinen taas kertoo kaiken sairauksista seksielämään ja avioliiton ongelmista ex-puolison elämän yksityiskohtiin ja mielenterveysongelmista lasten haasteisiin, ja odottaa vastavuoroisesti tätä samaa minulta. Ei kiitos. Et ole vielä avannut intiimitasoa 9, jolla näistä asioista voidaan keskustella. Seksielämästäni en puhu edes ystävieni kanssa. Se ei kuulu heille, vaan on minun ja puolisoni välinen asia.

Vierailija kirjoitti:

Jos hiljaisuus häiritsee, on seura väärää. Oikeassa seurassa hiljaisuus ei häiritse tai ahdista.

Se, että osaa keskustella, kiinnostua muista, sosialisoida ja jakaa ajatuksia ei tarkoita etteikö osaa olla hiljaa tai joskus jopa nauttia siitä. Mutta se ettei osaa tai halua puhua on kyllä suora merkki siitä, että arvostaa itsensä kanssa olemista yli muun. Ja sille ajattelumallille on oma nimensä.

Kuuntelen yleensä muita, koska mun mielipiteet on vääriä. Jos sanon, mitä ajattelen, tulee riita tai ihmiset mykistyy. Puhun kunnolla vain ihmissuhteissa, jotka ovat minulle merkityksellisiä, muita tyydyn kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, jos kaikki ihmiset olisivat hiljaa. Nekin, jotka nyt ovat puheliaita lakkaisivat puhumasta. Kukaan ei kysyisi mitään, jos vahingossa kysyisi, niin kukaan ei vastaisi.

Kukaan ei ilmaisisi mitä ajattelee. Jotkurt lopettaisivat jopa ajattelemisen, osa ei edes olisi koskaan ajatellut mitään, paitsi ehkä sitä syömäänsä lihapullaa.

Kotona olisi aivan hiljaista, lapsille ei puhuta ja lapset eivät oppisi puhumaan. Koulussa ei opettaja puhuisi eikoppilaat vastaisi.

Työpaikoilla olisi hipihiljaista.

Kukaan ei puhuisi mitään jos tavattaisi muita ihmisiä, harrastuksissa tai kyläilemässä yms.

Miten itsekkäitä nämä puhumattomat ihmiset ovatkaan. Antavat tai mielellään antaisivat muiden, sosiaalisesti taitavien ja ajattelevien ihmisten hoitaa kaikki asiat ja kommunikoinnin. Sen lisäksi arvostelevat ja ibåvailevat puheliaita ihmisiä. Tosiasiassa eivät tulisi toimeen ilman näitä puhuvia ja ajattelevia ihmisiä, tai olisi sitten pakko alkaa itse puhumaan.

Miksi ihmisille on annettu kyky puhua ja ajatella? No ihan siksi, että elämä on helpompaa ja miellyttävämpää, myös ymmärtää mitä toinen ajattelee, ei tule väärinkäsityksiä niin paljon. Myös ystävystyy ja tulee läheiseksi helpommin kun puhuu ja ajattelee, miten edes pystyy ihastumaan, rajastumaan, ilmaisemaan mitäån myönteistä toiselle ihmiselle jos on ilmeetön ja lähes mykkä.

Jos siis puhetaito on ihmisellä.

Mminulle olisi aivan hirveä ajatuskin, että minä en ajattelisi mitään, hyvin vähän.

Kun ajatukset aivan itsestään ja pakottamatta liikkuvat päässäni.

Miltei joka asiassa on monta eri puolta ja on kiva erilaisia asioita miettiä, pohtia ja niistä myös jutella.

Se on elämän suuri rikkaus ja kiitos siitä.

Omituinen on päätelmäsi, että puhumaton ihminen ei ajattele. Minä ainakin ajattelen koko ajan, mutta sinun kaltaisten ymmärtämättömien ihmisten kanssa en kasvotusten vaihtaisi sanaakaan.

Meillä tuskin olisikaan paljoakaan yhteistä puhuttavaa.

Koska kahdensuuntainen keskustelu ja ajatustenvaihto minun mielestäni vaatisi sitä, että vaikka ihminen ajattelisikin niin hänen pitää pystyä tuottamaan ne ajatukset myös puheen tasolle.

En nauti siitä, että itse olisin se joka ilmaisee ajatuksensa ja mielipiteensä ja toinen kyllä ottaa ne vastaan, mutta ei anna itsestään vastavuoroisesti mitään.

En halua keskustella yksin ja olla se keskustelua ylläpitävä voima yksin.

Omat ajatukseni jo tiedän ja tunnen, miekenkiintoista olisi juuri kuulla ne toisen ajatukset ja mielipiteet, ääneen. Sehän on keskustelun idea.

Mielenkiintoista on, että hiljaiset olettavat, että puheliaat jotenkin nauttivat yksinpuhelustaan ja haluavat olla yksin äänessä.

Ei pidä ainakaan minun kohdallani paikkaansa. Suorastaan joskus kärsin, kun en saa mitään irti vastapuolelta.

Nautinnollisinta on keskustella sellaisen ihmisen kanssa jolla on omia ajatuksia ja itsekin saan asioihin uutta näkökulmaa, jopa uutta ajateltavaa. "Hyvä kun sanoit tuon, en olisi asiaa osannut näin ajatella".

Mikä siinä sitten on, että ne omat ajatukset ovat niin kallisarvoisia, ettei niitä voi tuoda esiin? Miksi niitä pitää niin visusti säilöä siellä omassa pääkopassa? Menevätkö ne jotenkin pilalle suusta ulostullessa vai kasvavatko korkoa niinkuin sijoitetut rahat kun omia ajatuksia ei tuhlaa muille ihmisille.

Joskus keskustelukumppanista voi aistia voimakkaan negatiivisen, arvostelevan suhtautumisen. Kaikkeen mitä sanot suhtaudutaan kriittisesti ja kaikesta etsitään asiavirheitä, kaikki ajatukset tyrmätään. Sellaiselle ihmiselle ei tee mieli antaa mitään itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen aika hiljainen mutta kykenen kyllä keskustelemaankin  kunhan puhutaan oikeista aiheista.   Monet kaipaavat vain kuuntelijaa  heidän tarinoilleen.   jotka ovat kertoneet jo moneen kertaan.  ei siitä oikein saa keskustelua aikaiseksi.   ja minä olen sitten se tylsä tyyppi joka ei puhu mitään.

Minä olen muutaman kerran törmännyt seuraaviin moottoriturpiin, jotka ovat oikeasti olleet äänessä 3-4h

- Omasta mielenkiinnon kohteesta jauhamineen

- ADHD-ihmisiä, joille on sairaudenkuvaan kuuluvaa se, että tekstiä tulee, kuuntelemaan ei jouda

- Vatvojan, joka vatvoo samoja asioita päivästä toiseen ja voi puhua niistä 4h kerralla ja seuraavana päivänä sama uudestaan alusta.

- Voimaantuneita yksilöitä, yleensä keski-ikäisiä naisia, jotka eivät enää häpeile mitään ja jakavat kaiken, siis aivan kaiken, ihan kenen kanssa joka vaan kuuntelee

- Omaa ääntään rakastavat rouva, joka vetää monologia päivittäin, myös kotona, olipa kuuntelijaa tai ei. Varmaan kai tällainen ääneen ajattelija, joka vaan suoltaa ajatuksia suustaan ulos.

Itse lämpenen hitaasti, enkä tosiaan halua alkaa kertoilla kellekään tuntemattomalle tai puolitutulle mitään yksityisasioitani. Toinen taas kertoo kaiken sairauksista seksielämään ja avioliiton ongelmista ex-puolison elämän yksityiskohtiin ja mielenterveysongelmista lasten haasteisiin, ja odottaa vastavuoroisesti tätä samaa minulta. Ei kiitos. Et ole vielä avannut intiimitasoa 9, jolla näistä asioista voidaan keskustella. Seksielämästäni en puhu edes ystävieni kanssa. Se ei kuulu heille, vaan on minun ja puolisoni välinen asia.

Sen, että laittaa keskusteluihin rajoja tai ohjaa aiheita ole kiellettyä. Puhuminen ei ole joko hiljaisuus tai kaiken jakaminen. Minä en ole koskaan puhunut seksistä. Mutta sanon sen ja vaihdan aihetta. Tai ehkä alan puhumaan katolisen kirkon skandaaleista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Olen eri, mutta ehkä luontaisesti puhujilla ja luontaisesti kuuntelijoilla on ajatus tai ohjelmointi ero, syystä tai toisesta?

Esimerkiksi itse en koe mitenkään epäkohteliaana, että toinen ei halua keskustella kanssani. Se on ihan OK minulle. En pidä myöskään sitä osoituksena siitä, että olisin ihmisenä epäkiinnostava, tylsä tai arvoton, jos asioitani ei haluta kuunnella. Oma oletusarvoni on, että miksi minun elämäni asiat kiinnostaisivat muita? Siis aivan rehellisesti miksi? Mitä se toinen henkilö saa siitä, että kerron vaikka katsoneeni Netflixiä viikonloppuna tai mietin, että menisinkö ensi syksynä sieneen, jos tulee hyvä sato, vai onko pakastimeni täynnä? Miksi juuri MINUN viikonloppu on oleellinen ja siitä kuuleminen parantaa toisen henkilön päivää?

Jos saa energiaa sosialisoimisesta, sitten ymmärrän sen. Itse saan energiaa kirjoittamisesta. Minulle se on luontaisempaa ihan jo siitä syystä, että ne, joita ajatukseni eivät kiinnosta, voivat siirtyä seuraavaan henkilöön ja ne, joita ajatukseni kiinnostavat, voivat jäädä lukemaan niitä. Se tuntuu minusta aidollamme yhteydelle kuin pelkkä puhutaan sosialisoimisen tarpeen takia.

Missä tämä, ettei tule huomatuksi ja kuulluksi, on todella huono ja jossa itsekään en sitä siedä, ovat läheiset ihmissuhteet ja työelämä. Siinä tapauksessa katkaisen yhteydet ja jatkan matkaani.

Minusta on ihan hirvittävän mukavaa keskustella toisten kanssa, mutta omalla kohdallani koen, että minua ja toista innostavat eniten keskustelut aiheista, joissa voidaan oikeasti keskustella. Esimerkiksi harrastuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin liittyvät asiat. Rakastan informaatiota ja sen jakamista sekä vastaanottamista. Mutta sosiaalisesta small talkista en kyllä saa oikein mitään irti. Se on vähän aina sellaista "on se ilmoja pidellyt", vaikka keskusteltaisiin siitä, että mitä toinen kokkasi. Vasta ystävyyssuhteissa, kun on ensin tutustuttu ja puhuttu syvälliset läpi, tällainen arkinen rupattelu tuntuu mukavalle. Silloin tiedän, että tämä ihminen ihan aidosti haluaa kuulla mitä juuri minulle kuuluu ja miten se minun keikauskakkukokeiluni onnistuikaan :D

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla niin, että ne nopeat puhujat ovat myös nopeita ajatuksiltaan ja nopeita hoksaamaan ympäristöään?

Jospa on niin, että he ihan hyvin pystyvät sekä puhumaan, ajattelemaan sekä seuraamaan muita?

Jospa heillä vaan on niin nopeat hoksottimet? Ovat hyvinkin analyyttisiä ja tarkastelevat asioita monelta kannalta. Joskus itse jopa liikaakin. Onko ihan mahdoton yhtälö?

Se vaan tuntuu hitaista siltä, että eivät ehdi. Kun heistä se on mahdotonta. Kun itse eivät ehdi tai pysty.

Siksi on niin mukavaa näiden hiljaisten ja hitaasti hoksaavien mollata ja aliarvioida nopeita.

Itsetunnon puutetta, sanon minä.

Sinä täällä ylimielinen olet tuolla kommentillasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaa, jos kaikki ihmiset olisivat hiljaa. Nekin, jotka nyt ovat puheliaita lakkaisivat puhumasta. Kukaan ei kysyisi mitään, jos vahingossa kysyisi, niin kukaan ei vastaisi.

Kukaan ei ilmaisisi mitä ajattelee. Jotkurt lopettaisivat jopa ajattelemisen, osa ei edes olisi koskaan ajatellut mitään, paitsi ehkä sitä syömäänsä lihapullaa.

Kotona olisi aivan hiljaista, lapsille ei puhuta ja lapset eivät oppisi puhumaan. Koulussa ei opettaja puhuisi eikoppilaat vastaisi.

Työpaikoilla olisi hipihiljaista.

Kukaan ei puhuisi mitään jos tavattaisi muita ihmisiä, harrastuksissa tai kyläilemässä yms.

Miten itsekkäitä nämä puhumattomat ihmiset ovatkaan. Antavat tai mielellään antaisivat muiden, sosiaalisesti taitavien ja ajattelevien ihmisten hoitaa kaikki asiat ja kommunikoinnin. Sen lisäksi arvostelevat ja ibåvailevat puheliaita ihmisiä. Tosiasiassa eivät tulisi toimeen ilman näitä puhuvia ja ajattelevia ihmisiä, tai olisi sitten pakko alkaa itse puhumaan.

Miksi ihmisille on annettu kyky puhua ja ajatella? No ihan siksi, että elämä on helpompaa ja miellyttävämpää, myös ymmärtää mitä toinen ajattelee, ei tule väärinkäsityksiä niin paljon. Myös ystävystyy ja tulee läheiseksi helpommin kun puhuu ja ajattelee, miten edes pystyy ihastumaan, rajastumaan, ilmaisemaan mitäån myönteistä toiselle ihmiselle jos on ilmeetön ja lähes mykkä.

Jos siis puhetaito on ihmisellä.

Mminulle olisi aivan hirveä ajatuskin, että minä en ajattelisi mitään, hyvin vähän.

Kun ajatukset aivan itsestään ja pakottamatta liikkuvat päässäni.

Miltei joka asiassa on monta eri puolta ja on kiva erilaisia asioita miettiä, pohtia ja niistä myös jutella.

Se on elämän suuri rikkaus ja kiitos siitä.

Omituinen on päätelmäsi, että puhumaton ihminen ei ajattele. Minä ainakin ajattelen koko ajan, mutta sinun kaltaisten ymmärtämättömien ihmisten kanssa en kasvotusten vaihtaisi sanaakaan.

Meillä tuskin olisikaan paljoakaan yhteistä puhuttavaa.

Koska kahdensuuntainen keskustelu ja ajatustenvaihto minun mielestäni vaatisi sitä, että vaikka ihminen ajattelisikin niin hänen pitää pystyä tuottamaan ne ajatukset myös puheen tasolle.

En nauti siitä, että itse olisin se joka ilmaisee ajatuksensa ja mielipiteensä ja toinen kyllä ottaa ne vastaan, mutta ei anna itsestään vastavuoroisesti mitään.

En halua keskustella yksin ja olla se keskustelua ylläpitävä voima yksin.

Omat ajatukseni jo tiedän ja tunnen, miekenkiintoista olisi juuri kuulla ne toisen ajatukset ja mielipiteet, ääneen. Sehän on keskustelun idea.

Mielenkiintoista on, että hiljaiset olettavat, että puheliaat jotenkin nauttivat yksinpuhelustaan ja haluavat olla yksin äänessä.

Ei pidä ainakaan minun kohdallani paikkaansa. Suorastaan joskus kärsin, kun en saa mitään irti vastapuolelta.

Nautinnollisinta on keskustella sellaisen ihmisen kanssa jolla on omia ajatuksia ja itsekin saan asioihin uutta näkökulmaa, jopa uutta ajateltavaa. "Hyvä kun sanoit tuon, en olisi asiaa osannut näin ajatella".

Mikä siinä sitten on, että ne omat ajatukset ovat niin kallisarvoisia, ettei niitä voi tuoda esiin? Miksi niitä pitää niin visusti säilöä siellä omassa pääkopassa? Menevätkö ne jotenkin pilalle suusta ulostullessa vai kasvavatko korkoa niinkuin sijoitetut rahat kun omia ajatuksia ei tuhlaa muille ihmisille.

Se juttu on varmaan niin, että kun käsitys kiinnostavasta asiasta on erilainen. Mä oon silleen viritetty ainakin, että ne normaalit asiat ei kiinnosta. Ei sellaiset mitkä liittyy oikeestaan yksittäisiin ihmisiin. Kaikille kuuluu aina jotain, katsos. 

haaaistaaaaa kakkkaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen aika hiljainen mutta kykenen kyllä keskustelemaankin  kunhan puhutaan oikeista aiheista.   Monet kaipaavat vain kuuntelijaa  heidän tarinoilleen.   jotka ovat kertoneet jo moneen kertaan.  ei siitä oikein saa keskustelua aikaiseksi.   ja minä olen sitten se tylsä tyyppi joka ei puhu mitään.

Minä olen muutaman kerran törmännyt seuraaviin moottoriturpiin, jotka ovat oikeasti olleet äänessä 3-4h

- Omasta mielenkiinnon kohteesta jauhamineen

- ADHD-ihmisiä, joille on sairaudenkuvaan kuuluvaa se, että tekstiä tulee, kuuntelemaan ei jouda

- Vatvojan, joka vatvoo samoja asioita päivästä toiseen ja voi puhua niistä 4h kerralla ja seuraavana päivänä sama uudestaan alusta.

- Voimaantuneita yksilöitä, yleensä keski-ikäisiä naisia, jotka eivät enää häpeile mitään ja jakavat kaiken, siis aivan kaiken, ihan kenen kanssa joka vaan kuuntelee

- Omaa ääntään rakastavat rouva, joka vetää monologia päivittäin, myös kotona, olipa kuuntelijaa tai ei. Varmaan kai tällainen ääneen ajattelija, joka vaan suoltaa ajatuksia suustaan ulos.

Itse lämpenen hitaasti, enkä tosiaan halua alkaa kertoilla kellekään tuntemattomalle tai puolitutulle mitään yksityisasioitani. Toinen taas kertoo kaiken sairauksista seksielämään ja avioliiton ongelmista ex-puolison elämän yksityiskohtiin ja mielenterveysongelmista lasten haasteisiin, ja odottaa vastavuoroisesti tätä samaa minulta. Ei kiitos. Et ole vielä avannut intiimitasoa 9, jolla näistä asioista voidaan keskustella. Seksielämästäni en puhu edes ystävieni kanssa. Se ei kuulu heille, vaan on minun ja puolisoni välinen asia.

Sen, että laittaa keskusteluihin rajoja tai ohjaa aiheita ole kiellettyä. Puhuminen ei ole joko hiljaisuus tai kaiken jakaminen. Minä en ole koskaan puhunut seksistä. Mutta sanon sen ja vaihdan aihetta. Tai ehkä alan puhumaan katolisen kirkon skandaaleista.

Varmaan heitit sarkasmina tuon vastaukseksi minulle, mutta minä puhuisin erittäin mielelläni ensi tapaamisella ihmisten kanssa just tuommoisista omituisista aiheista, kuten katolisen kirkon skandaaleista. Paljon mieluummin kuin minulle tuntemattoman ihmisen yksityiselämän yksityisasioista, joita hän haluaa auliisti jakaa kanssani heti kättelyn jälkeen.

Itse asiassa tapasimme kerran 3 naisen kanssa. Minä tunsin heidät molemmat, he tapasivat ensimmäistä kertaa. Olimme vielä eri maista. Ensi tapaamisella puhuttiin 4h läpi uskonnot, politiikka, tiede, psykologia, kotimaidemme yhteiskuntarakenne ja päätöksenteko jne. ja vasta sen jälkeen alkoi small talk tyyliin "Ai mitäs sinä muutet teet työksesi? Mitä harrastat? Missä olet matkaillut?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Muistaakseni introvertin ja ekstrovertin keskusteluero on, että introvertti aloittaa tuntemattomien kanssa syvällisillä aiheilla; samat mielenkiinnonkohteet, samat harrastukset, uskonnot, filosofia, politiikka, tiede, taide, elämä, kuolema jne. Sen jälkeen siirrytään siihen "Ai, sinulla on koira?! Ihanaa, minkä rotuinen?"

Ektrovertti aloittaa small talkilla ja tuolla koiralla ja muulla kevyellä rupattelulla. Kun ystävyys on syventynyt, siirrytään sitten vasta puhumaan syvistä aiheista.

Ambivertti soljahtaa molempiin riippuen siitä, kumpi tarve hänellä on juuri sillä hetkellä. Eli latautuvatko akut kevyellä rupattelulla vai syvällä pohdiskelulla.

Vierailija kirjoitti:

Mä opin jo lapsuudenkodissa ettei mun puhumisilla ole merkitystä kenellekään vaan joko sanomani asia oli tyhmää/älytöntä tai sitten se ohitettiin ihan täysin eli olisi ollut sama kuin olisin seinille puhunut.

Ja noin se jatkui sitten koulussakin eli juttuni oli poikkeuksetta tyhmiä ja sitten kun en puhunut olin itse tyhmä kun en puhunut.

Samalla kaavalla on mennyt sitten aikuisikäkin eli työelämässäkin mut ohitettiin, mun mielipidettä ei kysytty eikä noteerattu vaikka sen sanoinkin ja jossain vaiheessa aloin jo epäillä olenko mä olemassa ollenkaan tai puhunko mä edes ääneen..

Nyt sitten juttelen kotona itsekseni ja kaupan kassan kanssa vaihdan heit ja sanon kiitos kerran viikkoon.

”noin se jatkui sitten koulussakin eli juttuni oli poikkeuksetta tyhmiä ja sitten kun en puhunut olin itse tyhmä kun en puhunut”

Juuri noin hiljaisia kohdellaan eli teit niin tai näin, mikään ei kelpaa, koska pitäisi olla kälättäjien mieliksi kuin muotista valettu kälättäjä muiden joukossa. Sinussa ”hiljaisessa” ei todellakaan ole mitään vikaa, muut ihmiset ovat vain väärin kohdelleet sinua, useimmat tietoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hiljaiset kertovat, että kyllä puhuvat joissain tilanteissa niin ymmärrän sen. Olen itse se puhelias.
Mutta miksi sitten hiljaiset täällä luulevat tai jopa ovat sitä mieltä, että puheliaat puhuvat taukoamatta? Miksi näin? Jos hiljaiset puhuvat kuitenkin joskus niin kyllä sillä logiikalla myös puheliaat osaavat olla joskus hiljaa.

On tietenkin niin hiljaisia ihmisiä, että ovat lähes mykkiä ja niin puheliaita ihmisiä, että eivät ole hiljaa oikeastaan koskaan. Mutta nämä ovat kuitenkin vähemmistö.

Keskimäärin on niin, että puhumattomat puhuvat jonkin verran ja puheliaat ovat jonkin verran hiljaa.

Olen juuri nyt etäpalaverissa. Meitä on täällä 9. Kuusi on hiljaa, koska kolme puhuu taukoamatta. Välillä jopa toistensa päälle. Tietenkään kaikki puheliaat eivät ole tällaisia, mutta porukassa riittää jo yksikin, joka puhuu koko ajan. Silloin muille jää vain kuuntelijan rooli. 

Niin ja yritäppäs ottaa puheenvuoro samalla tavalla kuin he, tulee kylmä hiljaisuus ja aihe muutetaan toiseksi tai sitten palaveri päättyy lyhyeen ja ilkeät jälkipuheet alkavat jyllätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Tässä on aika moni hiljainen vastannut tätä samaa eli eivät puhu, koska heitä ei kuunnella, heidän päälle puhutaan, muita ei kiinnosta, puheenaiheet eivät kohtaa, intressit eivät kohtaa ja/tai toiset kyseenalaistavat heidän puheensa tai ottavat ne jopa hyökkäyksenä. Moni on sanonut, että jos kertoisi ajatuksensa ääneen, muut ottaisivat sen hyökkäyksenä heitä kohtaan.

Minulla on tällainen ystävä, joka puhuu erittäin mielellään. Hän voi puhua mistä vaan ja mielellään puhuukin. Mutta, yleensä hänelle suututaan, hänen näkemyksensä otetaan hyökkäyksenä tai häntä ruvetaan oikomaan hänen sanomisistaan.

Esimerkiksi nyt vaikka, että ei tarvitse käydä läpi hirveitä ihmissuhteita tietääkseen, mitä haluaa kumppanilta ja mikä on toimiva ihmissuhde. Oppia voi muutenkin, vaikka esimerkin kautta, lukemalla, tutkimalla. Tästä sitten suhteissaan epäonnistuneet pillastuvat, että nyt haukut minua ja minun tekemiäni valintoja ja arvostelet minua nokkaasi pitkin.

Tai että kaikissa uskonnoissa on sama pohja-ajatus siellä taustalla, ja tästä aletaan riehua, että no eikä ole, kun jotkut uskonnot nyt vaan ovat parempia kuin muut.

Tai että hän on elämäänsä tyytyväinen ja keskustelukumppani alkaa sättiä, että no et varmana ole, kun sinulta puuttuu sitä ja tätä mitä minulla on. Että väitätkö, että minä olen jotenkin onneton, kun minä olen tehnyt uraa ja halunnut sen ja hankkinut sitä ja tätä, mitä sinä et halua?

Hän on sitten todennut, että parempi vaan pitää suunsa kiinni.