Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen aika hiljainen mutta kykenen kyllä keskustelemaankin  kunhan puhutaan oikeista aiheista.   Monet kaipaavat vain kuuntelijaa  heidän tarinoilleen.   jotka ovat kertoneet jo moneen kertaan.  ei siitä oikein saa keskustelua aikaiseksi.   ja minä olen sitten se tylsä tyyppi joka ei puhu mitään.

Minä olen muutaman kerran törmännyt seuraaviin moottoriturpiin, jotka ovat oikeasti olleet äänessä 3-4h

- Omasta mielenkiinnon kohteesta jauhamineen

- ADHD-ihmisiä, joille on sairaudenkuvaan kuuluvaa se, että tekstiä tulee, kuuntelemaan ei jouda

- Vatvojan, joka vatvoo samoja asioita päivästä toiseen ja voi puhua niistä 4h kerralla ja seuraavana päivänä sama uudestaan alusta.

- Voimaantuneita yksilöitä, yleensä keski-ikäisiä naisia, jotka eivät enää häpeile mitään ja jakavat kaiken, siis aivan kaiken, ihan kenen kanssa joka vaan kuuntelee

- Omaa ääntään rakastavat rouva, joka vetää monologia päivittäin, myös kotona, olipa kuuntelijaa tai ei. Varmaan kai tällainen ääneen ajattelija, joka vaan suoltaa ajatuksia suustaan ulos.

Itse lämpenen hitaasti, enkä tosiaan halua alkaa kertoilla kellekään tuntemattomalle tai puolitutulle mitään yksityisasioitani. Toinen taas kertoo kaiken sairauksista seksielämään ja avioliiton ongelmista ex-puolison elämän yksityiskohtiin ja mielenterveysongelmista lasten haasteisiin, ja odottaa vastavuoroisesti tätä samaa minulta. Ei kiitos. Et ole vielä avannut intiimitasoa 9, jolla näistä asioista voidaan keskustella. Seksielämästäni en puhu edes ystävieni kanssa. Se ei kuulu heille, vaan on minun ja puolisoni välinen asia.

Sen, että laittaa keskusteluihin rajoja tai ohjaa aiheita ole kiellettyä. Puhuminen ei ole joko hiljaisuus tai kaiken jakaminen. Minä en ole koskaan puhunut seksistä. Mutta sanon sen ja vaihdan aihetta. Tai ehkä alan puhumaan katolisen kirkon skandaaleista.

Varmaan heitit sarkasmina tuon vastaukseksi minulle, mutta minä puhuisin erittäin mielelläni ensi tapaamisella ihmisten kanssa just tuommoisista omituisista aiheista, kuten katolisen kirkon skandaaleista. Paljon mieluummin kuin minulle tuntemattoman ihmisen yksityiselämän yksityisasioista, joita hän haluaa auliisti jakaa kanssani heti kättelyn jälkeen.

Itse asiassa tapasimme kerran 3 naisen kanssa. Minä tunsin heidät molemmat, he tapasivat ensimmäistä kertaa. Olimme vielä eri maista. Ensi tapaamisella puhuttiin 4h läpi uskonnot, politiikka, tiede, psykologia, kotimaidemme yhteiskuntarakenne ja päätöksenteko jne. ja vasta sen jälkeen alkoi small talk tyyliin "Ai mitäs sinä muutet teet työksesi? Mitä harrastat? Missä olet matkaillut?"

En harrasta sarkasmia puheessa. Se oli vain esimerkki siitä, miten helppoa aiheesta toiseen siirtyminen on, jos haluaa. Seksistä kun voi puhua niin monesta näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Minä taas en pidä siitä, että puolitutut kuten työkaverit utelevat minulta yksityiselämääni kuuluvia asioita, kuten perhe- ja asumiskuviot ja muut henkilökohtaiset asiat. Kunnioitan myös muiden yksityisyyttä, enkä utele niistä asioista. Jos joku alkaa kertoa niistä ja selvästi tarvitsee kuuntelijaa, voin kuunnella, mutta en silloinkaan jaa omia asioitani, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita. Kuten tuo edellinen kirjoittaja sanoi (ja on sanonut jo monta kertaa mutta kun et kuuntele) työkavereiden kanssa voi kyllä puhua työasioista, naapureiden kanssa taloyhtiöön ja asumiseen liittyvistä jne. Läheisten kanssa sitten voi puhua mistä vaan.

Te ihmiset, joita askarruttaa jonkun läheisen käytös mutta ette osaa kysyä häneltä itseltään, vaan ventovierailta internetissä - kertokaa, miksi?

Ihmetyttää vaan, miksi kommunikaatio on niin vaikeaa, vaikka on omasta mielestään ns. puhelias

En

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Miksi mun  pitäisi tietää, onko työkaverillani lapsia? Tai millä paikkakunnalla hän asuu?  Olen tehnyt alihankintana töitä yrityksiin, joissa on ollut ko yrityksen työntekijöitä työkavereinani, eikä mulla ole aavistustakaan, missä he asuvat. Oletettavasti sadan kilometrin päässä työpaikastaan, etätyötä tekevät saattavat asua vaikka Barcelonassa. Ei mulla ole mitään tarvetta saada tietää, missä joku asuu. Kysyn osoitetta sitten, jos olen aikeissa lähettää etanapostia tai mennä käymään. Nämä ovat juuri sellaisia asioita, joita mun ei tarvitse tietää.  Lasten olemassaolo tulee yleensä hyvin selväksi, kun sovitaan talvilomia ja joku toivoo lomaansa koulujen hiihtolomaviikon ajaksi. Okei, ehkä hänellä on kouluikäisiä lapsia tai puolisonsa on opettaja, mutta en mä tee sillä tiedolla mitään. Mun suhtautumiseni työkaveriin ei muutu millään tavalla, olipa hänellä lapsia tai ei tai onko hänen puolisonsa opettaja vai ei. 

Tietenkin mä lähden itsestäni. Niinhän sinäkin teet, kun haluat, että hiljaisetkin huomioivat sinut. Haluat, että he puhuvat kanssasi. Haluat, että he puhuvat sulle enemmän kuin "joo" tai "aha". Silloinkin, kun puhumasi asia ei kiinnosta heitä lainkaan. Sulle ei riitä, että sun läheisesi ja ystäväsi huomioivat. Haluat enemmän. 

Miten niiden, jotka haluavat puhua, pitäisi tehdä? Löytää toisensa. Etsiä itselleen sellaista seuraa, joka haluaa puhua heidän kanssaan. Jos työpaikalla ei ole yhtään ainoaa sellaista, sitten etsii itselleen juttukaveria vapaa-ajalleen. Yli miljoona suomalaista on siirtynyt pandemian vuoksi etätöihin eikä heilläkään ole enää työkaveria vieressä juttelemassa heidän kanssaan. Hekin täyttävät puhumisen tarpeensa jossain muualla kuin töissä. Jos luulet olevasi ainoa suomalainen, joka haluaa puhua, olet väärässä. Mutta ei sun tarvitse saada juttuseuraa sellaisesta, jolla on jo ihan riittävästi juttuseuraa ennestään, joka viettää kahvitaukonsa mieluummin hiljaa tai jota muuten vaan ei kiinnosta ne puheenaiheet, mitkä sua kiinnostavat. Todennäköisesti sullakin on varsin iso kaveripiiri, jossa ihan varmasti on puheliaita ihmisiä. Et tarvitse hiljaisen ihmisen puhumista yhtään mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Minä taas en pidä siitä, että puolitutut kuten työkaverit utelevat minulta yksityiselämääni kuuluvia asioita, kuten perhe- ja asumiskuviot ja muut henkilökohtaiset asiat. Kunnioitan myös muiden yksityisyyttä, enkä utele niistä asioista. Jos joku alkaa kertoa niistä ja selvästi tarvitsee kuuntelijaa, voin kuunnella, mutta en silloinkaan jaa omia asioitani, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita. Kuten tuo edellinen kirjoittaja sanoi (ja on sanonut jo monta kertaa mutta kun et kuuntele) työkavereiden kanssa voi kyllä puhua työasioista, naapureiden kanssa taloyhtiöön ja asumiseen liittyvistä jne. Läheisten kanssa sitten voi puhua mistä vaan.

Kyllä minä ymmärrän mitä kirjoitat, mutta se ei liity kovinkaan aiheeseen suuremmin mitä sinä yksilönä teet.

Puhumme yleisellä tasolla ja silloin sinun yksittäiset kokemukset ovat aika epäolennaisia. Olitko tiistaina hiljaisempi ja puhuitko naapurin kanssa kasveista vai hänen kuolleesta mummostaan. Puhumme määrätynlaisesta hiljaisuudesta, jossa muut syystä tai toisesta alistetaan siihen. On se sitten omat vanhemmat, jotka eivät puhu tai naapuri joka ei saa edes moikattua tai se työkaveri joka ei koskaan avaa suutaan, mutta aina on siinä kuuntelemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Miksi mun  pitäisi tietää, onko työkaverillani lapsia? Tai millä paikkakunnalla hän asuu?  Olen tehnyt alihankintana töitä yrityksiin, joissa on ollut ko yrityksen työntekijöitä työkavereinani, eikä mulla ole aavistustakaan, missä he asuvat. Oletettavasti sadan kilometrin päässä työpaikastaan, etätyötä tekevät saattavat asua vaikka Barcelonassa. Ei mulla ole mitään tarvetta saada tietää, missä joku asuu. Kysyn osoitetta sitten, jos olen aikeissa lähettää etanapostia tai mennä käymään. Nämä ovat juuri sellaisia asioita, joita mun ei tarvitse tietää.  Lasten olemassaolo tulee yleensä hyvin selväksi, kun sovitaan talvilomia ja joku toivoo lomaansa koulujen hiihtolomaviikon ajaksi. Okei, ehkä hänellä on kouluikäisiä lapsia tai puolisonsa on opettaja, mutta en mä tee sillä tiedolla mitään. Mun suhtautumiseni työkaveriin ei muutu millään tavalla, olipa hänellä lapsia tai ei tai onko hänen puolisonsa opettaja vai ei. 

Tietenkin mä lähden itsestäni. Niinhän sinäkin teet, kun haluat, että hiljaisetkin huomioivat sinut. Haluat, että he puhuvat kanssasi. Haluat, että he puhuvat sulle enemmän kuin "joo" tai "aha". Silloinkin, kun puhumasi asia ei kiinnosta heitä lainkaan. Sulle ei riitä, että sun läheisesi ja ystäväsi huomioivat. Haluat enemmän. 

Miten niiden, jotka haluavat puhua, pitäisi tehdä? Löytää toisensa. Etsiä itselleen sellaista seuraa, joka haluaa puhua heidän kanssaan. Jos työpaikalla ei ole yhtään ainoaa sellaista, sitten etsii itselleen juttukaveria vapaa-ajalleen. Yli miljoona suomalaista on siirtynyt pandemian vuoksi etätöihin eikä heilläkään ole enää työkaveria vieressä juttelemassa heidän kanssaan. Hekin täyttävät puhumisen tarpeensa jossain muualla kuin töissä. Jos luulet olevasi ainoa suomalainen, joka haluaa puhua, olet väärässä. Mutta ei sun tarvitse saada juttuseuraa sellaisesta, jolla on jo ihan riittävästi juttuseuraa ennestään, joka viettää kahvitaukonsa mieluummin hiljaa tai jota muuten vaan ei kiinnosta ne puheenaiheet, mitkä sua kiinnostavat. Todennäköisesti sullakin on varsin iso kaveripiiri, jossa ihan varmasti on puheliaita ihmisiä. Et tarvitse hiljaisen ihmisen puhumista yhtään mihinkään. 

Olet aivan oikeassa. En tarvitse heitä mihinkään.

Sinäkin olet nyt selitänyt pitkät tarinat mitä olet elämässäsi tehnyt. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että ketään kiinnostaa? Miksi kirjoitat noita? Eikö sen pitäisi olla niin, ettei sinun kuuluisi jakaa itsestäsi mitään, koska miksi muita kiinnostaisi? Sinä ja sinun työsi ja työkaverisi. Ja silti pidät sitä sen arvoisena, että minä jopa vastaisin siihen, koska kirjoitat jopa kysymyksiä. Sinua ei kiinnosta muut, mutta oletat, että sinun juttusi kiinnostaa muita.

Sinun ajatuksesi ei kiinnosta ketään. Tai siis ne kiinnostaa aivan yhtä paljon kuin se kiinnosti sinua oliko työkavereillasi läheisiä ihmisiä vai ei. Eli tasan 0.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Miksi mun  pitäisi tietää, onko työkaverillani lapsia? Tai millä paikkakunnalla hän asuu?  Olen tehnyt alihankintana töitä yrityksiin, joissa on ollut ko yrityksen työntekijöitä työkavereinani, eikä mulla ole aavistustakaan, missä he asuvat. Oletettavasti sadan kilometrin päässä työpaikastaan, etätyötä tekevät saattavat asua vaikka Barcelonassa. Ei mulla ole mitään tarvetta saada tietää, missä joku asuu. Kysyn osoitetta sitten, jos olen aikeissa lähettää etanapostia tai mennä käymään. Nämä ovat juuri sellaisia asioita, joita mun ei tarvitse tietää.  Lasten olemassaolo tulee yleensä hyvin selväksi, kun sovitaan talvilomia ja joku toivoo lomaansa koulujen hiihtolomaviikon ajaksi. Okei, ehkä hänellä on kouluikäisiä lapsia tai puolisonsa on opettaja, mutta en mä tee sillä tiedolla mitään. Mun suhtautumiseni työkaveriin ei muutu millään tavalla, olipa hänellä lapsia tai ei tai onko hänen puolisonsa opettaja vai ei. 

Tietenkin mä lähden itsestäni. Niinhän sinäkin teet, kun haluat, että hiljaisetkin huomioivat sinut. Haluat, että he puhuvat kanssasi. Haluat, että he puhuvat sulle enemmän kuin "joo" tai "aha". Silloinkin, kun puhumasi asia ei kiinnosta heitä lainkaan. Sulle ei riitä, että sun läheisesi ja ystäväsi huomioivat. Haluat enemmän. 

Miten niiden, jotka haluavat puhua, pitäisi tehdä? Löytää toisensa. Etsiä itselleen sellaista seuraa, joka haluaa puhua heidän kanssaan. Jos työpaikalla ei ole yhtään ainoaa sellaista, sitten etsii itselleen juttukaveria vapaa-ajalleen. Yli miljoona suomalaista on siirtynyt pandemian vuoksi etätöihin eikä heilläkään ole enää työkaveria vieressä juttelemassa heidän kanssaan. Hekin täyttävät puhumisen tarpeensa jossain muualla kuin töissä. Jos luulet olevasi ainoa suomalainen, joka haluaa puhua, olet väärässä. Mutta ei sun tarvitse saada juttuseuraa sellaisesta, jolla on jo ihan riittävästi juttuseuraa ennestään, joka viettää kahvitaukonsa mieluummin hiljaa tai jota muuten vaan ei kiinnosta ne puheenaiheet, mitkä sua kiinnostavat. Todennäköisesti sullakin on varsin iso kaveripiiri, jossa ihan varmasti on puheliaita ihmisiä. Et tarvitse hiljaisen ihmisen puhumista yhtään mihinkään. 

Olet aivan oikeassa. En tarvitse heitä mihinkään.

Sinäkin olet nyt selitänyt pitkät tarinat mitä olet elämässäsi tehnyt. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että ketään kiinnostaa? Miksi kirjoitat noita? Eikö sen pitäisi olla niin, ettei sinun kuuluisi jakaa itsestäsi mitään, koska miksi muita kiinnostaisi? Sinä ja sinun työsi ja työkaverisi. Ja silti pidät sitä sen arvoisena, että minä jopa vastaisin siihen, koska kirjoitat jopa kysymyksiä. Sinua ei kiinnosta muut, mutta oletat, että sinun juttusi kiinnostaa muita.

Sinun ajatuksesi ei kiinnosta ketään. Tai siis ne kiinnostaa aivan yhtä paljon kuin se kiinnosti sinua oliko työkavereillasi läheisiä ihmisiä vai ei. Eli tasan 0.

Vastaan vain esittämiisi kysymyksiin ja kommentoin sun näkemyksiäsi. Jotta ehkä ymmärtäisit jättää rauhaan työpaikallasi, naapurustossasi jne ne ihmiset, jotka ovat mieluummin hiljaa kuin puhuvat kanssasi. Aivan samalla tavalla kuin hekin jättävät sinut rauhaan, jotta voit puhua niiden kanssa, jotka haluavat puhua kanssasi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia kuin sinä eikä kaikkien samanlaisia kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hiljaisuus häiritsee, on seura väärää. Oikeassa seurassa hiljaisuus ei häiritse tai ahdista.

Se, että osaa keskustella, kiinnostua muista, sosialisoida ja jakaa ajatuksia ei tarkoita etteikö osaa olla hiljaa tai joskus jopa nauttia siitä. Mutta se ettei osaa tai halua puhua on kyllä suora merkki siitä, että arvostaa itsensä kanssa olemista yli muun. Ja sille ajattelumallille on oma nimensä.

Tässäkö se laumahistoria näkyy eniten, sellainen joka pelaa eri säännöillä halutaan pois samanhenkisten luota? 

Olen Suomessa extrovertti ja muilla mailla introvertti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Eri, mutta eihän tuo kantaaottamattomuus ja vaiteluaisuus ole kannanotto siihen ihmiseen, ei se ole ylimielisyyttä. En vaan itse näe sille tarvetta, ja kun sellaista tarvetta ei ole, niin en oikein pysty samaistumaan että toinen voi vaan kaivata sitä kontaktia lajitoveriin tuolla tavoin. 

Pystytkö sinä samaistumaan tarpeeseeni olla keskustelematta? Jos et, niin sehän kertoo ylimielisyydestä. Sinä, sinä ja sinun tarpeesi hakea tukea ja huomiota. 

Sama mutta toisinpäin, U see. 

Hupaisaa. Puheliaat onnistuvat kohta kääntämään minut entiseksi puheliaaksi. En taida haluta kuulua siihen viiteryhmään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Miksi mun  pitäisi tietää, onko työkaverillani lapsia? Tai millä paikkakunnalla hän asuu?  Olen tehnyt alihankintana töitä yrityksiin, joissa on ollut ko yrityksen työntekijöitä työkavereinani, eikä mulla ole aavistustakaan, missä he asuvat. Oletettavasti sadan kilometrin päässä työpaikastaan, etätyötä tekevät saattavat asua vaikka Barcelonassa. Ei mulla ole mitään tarvetta saada tietää, missä joku asuu. Kysyn osoitetta sitten, jos olen aikeissa lähettää etanapostia tai mennä käymään. Nämä ovat juuri sellaisia asioita, joita mun ei tarvitse tietää.  Lasten olemassaolo tulee yleensä hyvin selväksi, kun sovitaan talvilomia ja joku toivoo lomaansa koulujen hiihtolomaviikon ajaksi. Okei, ehkä hänellä on kouluikäisiä lapsia tai puolisonsa on opettaja, mutta en mä tee sillä tiedolla mitään. Mun suhtautumiseni työkaveriin ei muutu millään tavalla, olipa hänellä lapsia tai ei tai onko hänen puolisonsa opettaja vai ei. 

Tietenkin mä lähden itsestäni. Niinhän sinäkin teet, kun haluat, että hiljaisetkin huomioivat sinut. Haluat, että he puhuvat kanssasi. Haluat, että he puhuvat sulle enemmän kuin "joo" tai "aha". Silloinkin, kun puhumasi asia ei kiinnosta heitä lainkaan. Sulle ei riitä, että sun läheisesi ja ystäväsi huomioivat. Haluat enemmän. 

Miten niiden, jotka haluavat puhua, pitäisi tehdä? Löytää toisensa. Etsiä itselleen sellaista seuraa, joka haluaa puhua heidän kanssaan. Jos työpaikalla ei ole yhtään ainoaa sellaista, sitten etsii itselleen juttukaveria vapaa-ajalleen. Yli miljoona suomalaista on siirtynyt pandemian vuoksi etätöihin eikä heilläkään ole enää työkaveria vieressä juttelemassa heidän kanssaan. Hekin täyttävät puhumisen tarpeensa jossain muualla kuin töissä. Jos luulet olevasi ainoa suomalainen, joka haluaa puhua, olet väärässä. Mutta ei sun tarvitse saada juttuseuraa sellaisesta, jolla on jo ihan riittävästi juttuseuraa ennestään, joka viettää kahvitaukonsa mieluummin hiljaa tai jota muuten vaan ei kiinnosta ne puheenaiheet, mitkä sua kiinnostavat. Todennäköisesti sullakin on varsin iso kaveripiiri, jossa ihan varmasti on puheliaita ihmisiä. Et tarvitse hiljaisen ihmisen puhumista yhtään mihinkään. 

Olet aivan oikeassa. En tarvitse heitä mihinkään.

Sinäkin olet nyt selitänyt pitkät tarinat mitä olet elämässäsi tehnyt. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että ketään kiinnostaa? Miksi kirjoitat noita? Eikö sen pitäisi olla niin, ettei sinun kuuluisi jakaa itsestäsi mitään, koska miksi muita kiinnostaisi? Sinä ja sinun työsi ja työkaverisi. Ja silti pidät sitä sen arvoisena, että minä jopa vastaisin siihen, koska kirjoitat jopa kysymyksiä. Sinua ei kiinnosta muut, mutta oletat, että sinun juttusi kiinnostaa muita.

Sinun ajatuksesi ei kiinnosta ketään. Tai siis ne kiinnostaa aivan yhtä paljon kuin se kiinnosti sinua oliko työkavereillasi läheisiä ihmisiä vai ei. Eli tasan 0.

Eri, mutta tässä minun mielestäni puhutaan tästä ilmiöstä ja siitä mitä vaikuttimia on kenenkin puheliaisuuden ja puhumattomuuden taustalla. Itse ainakin pidän tästä aiheesta ja sitä on käsitelty aika hyvin, sortumatta nimittelyyn ja piikittelyyn. Esimerkki siitä että asiasta voi tosiaan keskustella vaikka onkin aika eri kannat. 

Että nämä henkilökohtaiset tapojen esittelyt ovat tässä siksi, että ne avaavat tilanteita. Esimerkkejä toiminnasta, on helpompi selittää asioita. 

Olisi kiva jos tätä voisi jatkaa tosiaan menemättä henkilökohtaisuuksiin, keskustelu on mielenkiintoista. Eikä kukaan muutu, mutta voi juuri saada jotain ahaa-elämyksiä parhaimmillaan. 

Olen hiljaa koska olen huono keskustelemaan ja keksimään puheenaiheita. Tykkään kuitenkin tosi paljon kuunnella muiden keskusteluita. Sanon jotain jos koen tarpeelliseksi. Tykkään olla isoissa porukoissa silti, koska voi kuunnella keskusteluita ja koska on monta osallistujaa keskustelussa, ei välttämättä tarvitse sanoa mitään kun kaikki muut puhuu eikä tule kiusallisia hiljaisuuksia. Mutta tykkään myös olla paljon yksin ja jos minua ja hiljaisia mielipiteitäni ei kaivata, en väkisin tuppaudu seuraan vaan menen vaikka lukemaan kirjaa.

Tyhmille ei kannata puhua.

vauvaihmettelijä kirjoitti:

Te ihmiset, joita askarruttaa jonkun läheisen käytös mutta ette osaa kysyä häneltä itseltään, vaan ventovierailta internetissä - kertokaa, miksi?

Ihmetyttää vaan, miksi kommunikaatio on niin vaikeaa, vaikka on omasta mielestään ns. puhelias

Kyllä on kysytty asianosaisilta itseltäänkin, asiallisestikin. Silloin vaihtoehtoina on joko puolustus- tai hyökkäysreaktio tai sitten vastaus on "en tiedä". Yritä siinä sitten keskustella. Tai vaihtoehtoisesti kun kertoo, miltä toisen käytös, toimintatavat tai tekemättäjättämiset tms. tuntuvat, niin silloinkin saa vain vihaa tai kiistämistä osakseen.

Eihän sitä saisi "vaatia" hyvää kohtelua eihän?

Vierailija kirjoitti:

Tyhmille ei kannata puhua.

Entä sitten, kun perhepiirissäkin voi olla tällaisiakin ihmisiä (johtuen kaltoinkohtelusta), ja heitä kun ei ole voinut valita? Kaikkien muidenkaan kanssa ei välttämättä hääppöistä ole, ja omakin terveys on voinut mennä kaiken keskellä. Mitä siinä tilanteessa muuta on jäljellä, kuin kärsimys, kun poispääsyäkään ei ole?

Vierailija kirjoitti:

vauvaihmettelijä kirjoitti:

Te ihmiset, joita askarruttaa jonkun läheisen käytös mutta ette osaa kysyä häneltä itseltään, vaan ventovierailta internetissä - kertokaa, miksi?

Ihmetyttää vaan, miksi kommunikaatio on niin vaikeaa, vaikka on omasta mielestään ns. puhelias

Kyllä on kysytty asianosaisilta itseltäänkin, asiallisestikin. Silloin vaihtoehtoina on joko puolustus- tai hyökkäysreaktio tai sitten vastaus on "en tiedä". Yritä siinä sitten keskustella. Tai vaihtoehtoisesti kun kertoo, miltä toisen käytös, toimintatavat tai tekemättäjättämiset tms. tuntuvat, niin silloinkin saa vain vihaa tai kiistämistä osakseen.

Eihän sitä saisi "vaatia" hyvää kohtelua eihän?

Ihan samalla tavallahan sinäkin tunnut käyttäytyvän. Eihän sultakaan saisi "vaatia" hyvää kohtelua, jos toiselle hyvä kohtelu tarkoittaa jotain muuta kuin itsellesi. Kovin hyökkäävä sinäkin tunnut olevan. Ja miksi toinen ei saisi puolustautua? Haluat, että kaikki tekevät kuten sinä sanot, mutta kukaan muu ei saisi asettaa sulle mitään vaatimuksia.  Ymmärrän hyvin, miksi jotkut eivät halua puhua kanssasi, koska pidät itsepäisesti kiinni siitä, että sinä ja vain sinä olet oikeassa etkä edes halua ymmärtää muita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös hiljainen, mulla ei yksinkertaisesti ole yhtäkään asiaa päässä mistä puhuisi. Voi olla etten edes mieti mitään. Esimerkiksi jos olen työkavereiden kanssa ruokatauolla yhtä aikaa, ei mulla juuri ole yhtään ajatusta päässä, syön vaan ja mietin vaikka sitä lihapullaa. Tai vaikka tulevaa kuntosaleilua työpäivän jälkeen.

Osaan mä tarvittaessa puhua, esim kylässä tai siis uusille ihmisille tai jos ihmiset vaan olettaa mun puhuvan. Kyllä mä sitten puhun, mutta se on ihan opittua, ei mulle kovin luontaista. Mieluummin kuuntelisin. Sitten puhumisien jälkeen olenkin jo väsynyt enkä jaksa puhua.

On myös ystäviä, enemmän oon se, että kuuntelen heidän juttuja ja otan kantaa niihin tai tekemisten/pelien kautta jutellaan ja nauretaan. Mutta en myös hyville ystäville oikeastaan avaa tuntojani, en oikeastaan avaa niitä juuri kellekkään. Pidän ajatukset sisälläni, se on varmaan huono juttu mutta en osaa niitä uloskaan tuoda.

Ite mietin puheliaita ihmisiä, miten niillä yksinkertaisesti riittää puhetta? Onko oikeasti heillä koko ajan joku ajatus, mikä on hyvä päästää valloilleen? En siis paheksu, mutta ihmettelen vaan ihmisten erilaisuutta

Minä puhun paljon ja kuuntelen ja keskustelen mielelläni. Minä taas en ymmärrä ihmisiä joita ei kiinnosta mikään. Maailmassa on niin paljon tapahtumia ja ilmiöitä, että miten niitä ei voi olla edes ajattelematta?

Miksei riittäisi keskusteltavaa? Nytkin on maailmalla menossa suuret valtataistelut. Taloudesta riittäisi puhuttavaa viikoiksi. Luonnontila ja teknologiset näkymät. Kuinka paljon niistäkin voisi keskustella asiasta tietävien kanssa. Teknologia ja taide, musiikki ja elokuvat. Niistä nyt varsinkin voisi puhua tunteja. Entä ihmisisuhteet tai psykologiset ilmiöt? Onko hauskempaa kuin puhua ihmisten käytöksestä ja motiiveista? Entä ihan jokapäiväiset asiat? Ruoka, matkat, urheilu, vaatteet, meikit ja käsityöt, niissä riittää vaikka millaista keskustelua. Mitä tekee, mistä tykkäisi, mitä on suunnitellut, kuinka joku muu oli ratkaissut asian jne.

Mutta kun ei kiinnosta mikään, niin ei kiinnosta mikään ja silloin muiden puheet tuntuvat varmaan tylsiltä. Ei ole sanottavaa, eikä ole tietoa asioista.

Itselleni tämän kaltaisista ihmisistä tulee mieleen ettei heillä oikein ajatus kulje noin ylipäätään kovasti.

Olen eri, mutta mä olen yksinkertaisesti tullut vanhaksi. En jaksa olla enää kiinnostunut samoista asioista kuin nuorempana. Enkä jaksa puhua samoista asioista, joista olen puhunut sadat kerrat ennenkin. Mun on vaikea kuvitella, että ketään ihan oikeasti kiinnostaisi tietää, mitä söin tänään tai mitä aion syödä huomenna. Tai että jälleen kerran olen ihan hetken päästä lähdössä koiran kanssa iltalenkille. Teen koirani kanssa iltalenkin 365 kertaa vuodessa, joten en keksi siitäkään mitään muita kiinnostavaa keskusteltavaa. En myöskään jaksa olla enää kiinnostunut taloudesta. Ihmiskunta selvisi 1990-luvun lamastakin ja tulee selviämään myös pandemian aiheuttamasta lamasta. Asiat, jotka tapahtuvat ehkä 50 tai 100 vuoden päästä, eivät nekään jaksa enää kiinnostaa. 

Monen mielestä mun vaatimaton ja yksinkertainen elämäni on varmasti tosi tylsää, mutta mulle tämä on ihan täydellistä. Olen aiemmin ollut varsin aktiivinen ja nuorena jopa eläinsuojeluaktivisti, mutta kaikella on aikansa. Teen toki erilaisia asioita ja on mulla suunnitelmiakin eläkepäiviäni varten, mutta en saa mitään keskusteluista, missä muut kertovat, mitä he aikovat eläkkeellä tehdä ja mä kertoisin, mitä mä aion tehdä.  En tarvitse enää muilta ideoita, mitä voisin tehdä. Toisaalta en koe tarpeelliseksi selittää kenellekään, miksi en aio eläkepäivinäni tehdä maailmanympärysmatkaa tai ryhtyä pelaamaan golfia. Ihmiset, jotka tuntevat mut hyvin,  ovat varmasti jo pidemmän aikaa tienneet, että musta tulee eläkkeellä "crazy cat lady". 

N63

Mitähän sitä kieltämään, että muista olet varmasti aika tylsää seuraa ja flegmaattinen ihminen. Mikään uusi ei kiinnosta ja mistään ei ole sanottavaa ja muiden jutut kiinnostavat vielä vähemmän. Et saa itse mitään mistään ja muille ei sinulla ole mitään annettavaa tai halua antaa. Tämän tyyppiset tekstit vahvistavat vain sitä ajatusta, että hiljaisilla ei todellakaana ole mitään annettavaa muille, vaikka suunsa avaisivatkin joskus. Ja muilla, vaikka heillä olisi annettavaa, niin heidän annettava ei voisi vähemmän kiinnostaa näitä ihmisiä.

Toinen jalka haudassa ja tulevaisuuden näkymät olettomat ja kaikki lähtee ajatuksista kannattaako, onko tarpeellista, saanko hyötyä, ei ole kannattavuuden kannalta enää ajankohtaista, en tarvitse mitään muilta jne.

Minäkään en ole enää nuorukainen, mutta joka päivä ympärillä on kiinnostavia asioita. Ympäristö muuttuu joka tasolla. Minua kiinnostaa muiden asiat jopa enemmän kuin omani. Enkä puhu nyt mistään juoruista. Ihmisten elämä ja heidän kertomuksensa voivat olla todella mielenkiintoisia ja eri näkökulmat varsinkin tuovat paljon uusia ajatuksia myös itselle.

En usko, että itse voisin tai ennenkaikkea haluaisin olla ns. hiljainen crazy cat lady. Joita kiinnostaa vaan katsoa kissoja ja syöttää niitä ja nyhjätä yksin kotona ja olla jämähtänyt siihen maailmaan joka oli ajankohtainen kun olin 25-vuotias. Mutta sinäänsä mielenkiintoista lukea näitä sinunkin ajatuksia ja ehkä joskus tulen keskustelemaan jonkun kanssa tästäkin ilmiöstä, koska sinäänsä se on aika mielenkiintoinen ilmiö.

Mutta eikö olekin ihan hyvä, että sinä ja hänen kaltaisensa ette koskaan työpaikan kahvihuoneessa puhuisi keskenänne mitään? Sinua ei kiinnostaisi hänen juttunsa eikä häntä sinun juttusi, joten miksi teidän edes pitäisi puhua yhtään mistään? Voit puhua muille ja hän on hiljaa. Win-win.

En todennäköisesti puhuisikaan hänen kanssaan. Miksi tekisin sitä edes? Minä en kiinnosta häntä ja hänellä ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, koska mikään ei kiinnosta häntä, mutta se on väärin sanoa etteikö hänen juttunsa voisi kiinnostaa, jos hän ne ilmaisisi tai niitä olisi. Mutta kuten sanoin, monesta tekstistä tulee selkeästi esille, ettei niitä ole.

Hiljainen on toisaalta kuin esine. Paitsi, että ehkä esineestäkin on monesti enemmän iloa ympäristölle. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä turhimmiksi hiljaiset ihmiset tulevat ihmiskunnalle. Jos kone voi hoitaa heidän työnsä heidän oleminen siellä työyhteisössä muuttuu täysin turhaksi. Heidän olemistaan työpaikalla ei voi edes selittää inhimillisillä näkökulmilla.

Yksinäisiä puurtajamuurahaisia, jotka eivät ajattelutasolla tuo mitään ihmisyydelle. Koska ajatukset, jos niitä ei koskaan ilmaista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Onko se hyvä asia, että ihmiset eivät ajattele, heitä ei kiinnosta mikään tai eivät ilmaise itseään? Ei minusta. Minusta siinä ei ole mitään win puolta, jos toinen ei ajattele mitään tai toinen ei niitä upeita ajatuksiaan suostu jakamaan muille.

Oletpas tökerö! Ihmisen puheliaisuus on hänen seuransa laatumittari. Hyvässä seurassa puhuvat kaikki - ennemmin tai myöhemmin. Ehkä et osaa olla loukkaamatta ja sohimatta ampiaispesiä puhuessasi, minkä takia sinulle ei haluta avautua? Vaikutat kiusaajalta, et mukavalta rupattelutoverilta. Kirjoittaessasi saat sentään punnita jokaisen sanasi ennen, kuin lähetät viestin...!

Luen tekstiä, jossa kirjoitetaan ihan suoraan kuinka mikään eikä kukaan muu kuin omat ajatukset kiinnosta. Miten tämä pitäisi tulkita? Jos jonkun pitäisi loukkaantua niin se on juuri he, joita kyseinen ihminen ei pidä edes puhumisen tai jakamisen arvoisena. Hyvässä seurassa näiden kommenttejen perusteella ei keskustella välttämättä yhtään sen enempää, vai onko jostain syystä aina ne muut vaan niin kauheaa seuraa? Sinä olet ihanaa seuraa ja muut huonoa ja rasittavaa ja länkyttävät ja mitä muuta inhottavaa nyt olivatkaan?

Minä en kirjoita kuinka muissa ei ole mitään kiinnostavaa, kuinka muut ovat rasittavia ja kuinka ei halua kuulla heitä ja kuinka win tilanne se on heille, kun en puhu heille. Minulle se ei ole win tilanne, että joku pitää minua niin hirveänä etten ole puheiden tai ajatuksien arvoinen. Että minun asiani ovat niin arvottomia, että hiljaisuus on aina parempi vaihtoehto. Minä näen sen aika halveksivana ja vihamielisenä kohteluna. Joten mieti oikein kuka se törkeä on. Hän joita muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa ja joka haluaa puhua muiden kanssa, vai hän jota ei muut ja heidän ajatuksensa kiinnostaa yhtään ja tuo sen omalla hiljaisuudellaan joka päivä esille muille.

Tarkoittaako tuo, että hiljaisen ihmisen seurassa susta tulee epävarma? Ja itsentuntosi romahtaa, jos et koe olevasi KAIKILLE muille arvokas? Miksi sun edes pitäisi olla kaikille arvokas? Miksi sulle ei riitä, että olet arvokas vanhemmillesi, sisaruksillesi, puolisollesi, lapsillesi ja ystävillesi? Miksi sun pitäisi olla arvokas työkavereillesikin? Tai naapureillesi? Tai jollekin muulle?

Minun arvoni ei muutu muiden johdosta, mutta onhan sen nyt varmasti suurimmasta osasta ihmisiä aika epäreilua, kun sinut ja juttusi ja asiasi koetaan turhina ja täysin epärelevantteina. Evvk asenne ei ole mikään kunnianosoitus ketään kohtaan.

Ei vaikka puhuttaisiin ihan ihmisarvon tasolla.

Onko joku luvannut sulle, että maailma olisi reilu? Ikävä tosiasia on, että on paljon ihmisiä, joiden mielestä sinunkin juttusi ovat kuolettavan tylsiä ja turhia. Ainakin osa niistä. Ehkä se on mielestäsi epäreilua, mutta se on kuitenkin totuus. Ja miksi sinua kohtaan pitäisi esittää kunnianosoituksia? Anteeksi nyt vaan, arvon ylhäisyys, mutta kirjoituksistasi tulee tunne, että pidät itseäsi kaikkia muita ylempänä ja parempana ja sen vuoksi ärsyynnyt, jos joku ei pidäkään. 

Ei, maailma ei ole reilu ja ylimieliset ihmiset tekevät siitä vielä monesti aika inhottavan muille. En minä tarvitse mitään kunniansoituksia, mutta etkai sinä nyt sentään väitä, että se on jotenkin hienoa, kun ihmiset sinua kohtaan ovat täysin välinpitämättömiä? Että välinpitämättömyys saa aikaan muissa hyvää oloa. Että jotenkin hienoa, kun voi todeta, että ketään ei kiinnosta.

Olet aivan oikeassa, että totuus on juuri tuota. Ketään ei kiinnosta ja naapurikin saattaa maata mädäntyneenä kuukausia kunnes haju paljastaa ja silloinkin se kiinnostaa, koska se oma nenä kärsii.

Minä en pidä itseäni yhtään sen parempana kuin muut. Minä en koe, että aikani on liian arvokasta etten voisi puhua muille. Minä en ajattele ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta voisin keskittyä heihin. Joten kun puhut kuka kokee itsensä ylemmäksi, niin se on juuri sinunlaiset, jotka kokevat muiden olevan liian länkyttäviä, epäkiinnostavia, vääristä aiheista puhuvia, jotta heille voisi puhua. Asenteesi on ihmisiä kohtaan vihamielinen, eikä minua häiritse yhtään, jos et puhu minulle. Parempi vaan, koska puhun mielummin ihmisten kanssa, joilla on positiivisempi asenne ja joita asiat kiinnostavat. Mutta edustat kuitenkin ryhmääsi, eikä se näyttäydy kovin positiivisena, vaikka äärettömän yleisenä.

Ei välinpitämättömyys ole mitään erityisen hienoa, se on yksinkertaisesti vain merkityksetöntä. Sinäkin takuulla kävelet joka ainoa päivä ohi ihmisten, joita et millään tavalla huomioi. Mulle se, että joku suhtautuu muhun välinpitämättömästi, on aivan normaalia. Joka ainoa kerta, kun esim kävelen Helsingin keskustassa Elielin aukion läpi, vastaan tulee ihmisiä, joita en huomioi yhtään mitenkään. Väistän ainoastaan, jos meinaan törmätä. Eivät hekään huomioi mua mitenkään ja jos pari tuntia myöhemmin näyttäisi jonkun vastaan tulleen valokuvaa, ei pystyisi sanomaan, onko nähnyt kyseisen henkilön vai ei. 

Kotiinsa yksin mädäntyneet ihmiset ovat ehkä niitä, jotka ovat aikoinaan työpaikalla kuvitelleet olleensa työkavereilleen kovinkin tärkeitä ja kun ovat jääneet pois työelämästä, eivät ole olleetkaan. Työyhteisöön on pois lähteneen tilalle tullut joku uusi. Tai että entinen naapuri tulisi vieläkin katsomaan, vaikka asuu jo ihan muualla. Surullistahan se on, jos kukaan ei välitä, mutta yleensä ihmisillä on kuitenkin ne läheiset ihmiset, jotka välittävät.

Puhun kyllä työkavereideni kanssa työasioista, mutta en yksityiselämästäni tai mielipiteistäni vaikkapa Myanmarin tilanteeseen. Naapurini kanssa voin puhua taloyhtiöön tehtävistä remonteista, mutta en työasioistani. Läheiset, ystävät ja kaverit ovat sitten eri asia, heidän kanssaan voin  puhua melkein mistä vaan. Toisaalta en viitsi tylsistyttää heitä puhumalla työasioistani vaan pitää olla jotain yhteistä, mikä kiinnostaa kumpaakin osapuolta. En ihan oikeasti kaipaa keskustelua sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain kohteliaisuuttaan teeskentelevät olevansa kiinnostuneita aiheesta. Olen ollut työssä, jossa on ollut kansainvälisiä tilaisuuksia ja small talkikin on mulle ihan tuttua ja onnistuu hyvin, mutta koen sen työksi, koska sillä ei loppujen lopuksi ole muuta tarkoitusta kuin firman etu. Onneksi siitä työstä maksettiin varsin hyvin. 

Oletko hölmö, vai etkö muuten vain ymmärrä missä kontekstissa puhumme asiasta? Me emme puhu nyt siitä, että kaikkien kanssa pitäisi puhua. Että jokainen vastaantulija pitäisi nähdä keskustelukumppanina ja heille pitäisi sanoa jotain. Emmekä siitä, että äänessä kuuluu olla taukoamatta. Emme edes siitä, että jokaisen pitää puhua yksityisasiat kaikille vastaantulijoille. Tai siitä, että suu käy taukoamatta taukohuoneessa.

Vaan ihmisistä, joilla ei oikeasti ole mitään syytä vastata kysymyksiin vain yhdellä sanalla, jos edes sillä. Heitä, joiden kiinnostus ei riitä edes sen vertaan siihen työkaveriin, että tietäisi onko tällä vaikka lapsia tai asuuko hän edes kyseisellä paikkakunnalla. Näitä, joille muiden normaalit jokapäiväiset puhumiset ovat. ” turhaa länkyttämistä”. Joista on aivan kauheaa puhua normaalisti toiselle ihmiselle. Siis sille luokkakaverille, työkaverille, naapurille, lasten kavereiden äidille tms. Mitä muuta se on kuin ylimielisyyttä?

Sinä lähdet taas itsestäsi. Sinä et kaipaa, sinulla on jo juttuseuraa, sinä määrittelet mikä on toiselle tylsää puheenaihetta jne. Olethan sinä jos sitä ja tätä. No, hienoa sinulle. Joku muu nyt saattaisi haluta kuuntelevaa korvaa. Tuntea olonsa huomatuksi. Vahvistusta itsetunnolleen. Kuka mitäkin. Mutta kuten aiemmin luki. Maailma on julma paikka, eikä siellä ajatella muita, vaan itseään ja omia tarpeita. Hiljaisuutta arvostavat ihmiset voivat olla hiljaisuuudessa tunteja päivittäin. Mutta nämä jotka haluaisivat puhua, mitä heille on tarjolla, kun ympäristössä olevat kokevat heidät vaan länkyttävuksi rasitteiksi?

Minä taas en pidä siitä, että puolitutut kuten työkaverit utelevat minulta yksityiselämääni kuuluvia asioita, kuten perhe- ja asumiskuviot ja muut henkilökohtaiset asiat. Kunnioitan myös muiden yksityisyyttä, enkä utele niistä asioista. Jos joku alkaa kertoa niistä ja selvästi tarvitsee kuuntelijaa, voin kuunnella, mutta en silloinkaan jaa omia asioitani, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita. Kuten tuo edellinen kirjoittaja sanoi (ja on sanonut jo monta kertaa mutta kun et kuuntele) työkavereiden kanssa voi kyllä puhua työasioista, naapureiden kanssa taloyhtiöön ja asumiseen liittyvistä jne. Läheisten kanssa sitten voi puhua mistä vaan.

Kyllä minä ymmärrän mitä kirjoitat, mutta se ei liity kovinkaan aiheeseen suuremmin mitä sinä yksilönä teet.

Puhumme yleisellä tasolla ja silloin sinun yksittäiset kokemukset ovat aika epäolennaisia. Olitko tiistaina hiljaisempi ja puhuitko naapurin kanssa kasveista vai hänen kuolleesta mummostaan. Puhumme määrätynlaisesta hiljaisuudesta, jossa muut syystä tai toisesta alistetaan siihen. On se sitten omat vanhemmat, jotka eivät puhu tai naapuri joka ei saa edes moikattua tai se työkaveri joka ei koskaan avaa suutaan, mutta aina on siinä kuuntelemassa.

Keskustelun aihe on "Te ihmiset, jotka ette juuri puhu, kertokaa miksi". En puhu paljoa, en puhu kaikkien kanssa, joten mielestäni minulla on oikeus vastata kysyttyyn kysymykseen. Päin vastoin voisi kysyä, mitä sinä, puhelias ihminen tässä keskustelussa teet, eihän sinulta edes alunperin kysytty mitään?

Siksikö sitä kyselet, että oppisit itsekin olemaan vähän hiljempaa? Monet naiset on niin kauheita papupatoja, etteivät osaa olla yhtään suu kiinni. Oli asiaa tai ei. Harvemmin asiaa. Nämä hiljaiset osaavat kanssa puhua omassa oikeassa seurassa. Muuten ihmettelevät pöllämystyneenä hiljaa toisen puhetulvaa, niin, että ihan katsovat turhaksi sanoa yhtään mitään.