Lue keskustelun säännöt.
Kertokaapa rehellisesti, mitä tavallisia asioita ette uskalla tehdä koska joko ette osaa tai koska nolottaa. Nyt ilman mitään sensuuria
Inhoan bussilla kulkemista, koska nolottaa painaa sitä pysähtyy nappulaa. Minulla ei ole ajokorttia.
Kommentit (1890)
Vierailija kirjoitti:
Paljon samoja kokemuksia! Minulla on vielä yksi kummallinen jännityksen aihe. En osaa laskea ollenkaan, jos paikalla on muita ihmisiä. En suoriudu yksinkertaisistakaan laskutehtävistä. Tämän vuoksi kieltäydyn kaikista myyjäisistä tai vastaavista, jossa voisin joutua käsittelemään rahaa.
Sama ongelma, koska laskupääni on hidas ja suorituskykyni on vaihdellut runsaasti tällä saralla.
Suvustani löytyy erilaisia hahmotuksen ongelmia,esim. dysgrafiaa.. Minulle on joskus tyypillistä laskea vähentäen, kun pitäisi lisätä. Lasken takaperin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhua englantia, tiedän osaavani kohtalaisesti ja voin puhua jos vastapuolikin puhuu. Mutta jos pitää esim. opiskellessa puhua englantia suomalaisten opiskelukaverien kuunnellessa menen lähes paniikkiin.
Jostain syystä englannin puhuminen on minulle vaikeaa, vaikka osaan englantia aika hyvinkin. Siis tajuan englanninkielistä tekstiä ja osaan kirjoittaakin englanniksi ja englanninkielisiä elokuvia voin katsoa ilman tekstityksiä, mutta sitten kun sitä englantia pitäisi puhua jonkun kanssa, niin alkaa se kangertelu. Tiedän päässäni että mitä ja miten pitäisi sanoa ja osaan lausuakin englantia, mutta suustani voi tulla sellaista "rallienglantia". :D
Oletko minä? Ymmärrän englantia hyvin, luen kirjoja ja kuuntelen äänikirjoja englanniksi, leffat katson mieluummin ilman tekstitystä, osaan kirjoittaa englantia ja joskus itsekseni höpöttelenkin englanniksi. Mutta jos pitäisi puhua sitä jonkun kanssa, koko kieli pyyhkiytyy pois päästäni! En ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä, enkä osaa itse muodostaa yhtään järkevää lausetta. Kun tilanne on ohi, tiedän kyllä, mitä minulle sanottiin ja mitä olisi itse pitänyt sanoa.
Ihan hirveän noloa ja kurjaa, sillä tästä syystä välttelen ulkomaille matkustamistakin. Haluaisin käydä mm. Skotlannissa, mutten viitsi lähteä sinne solkottamaan siansaksaa ja miettimään hotellissa, että eihän se olisi ollut sen vaikeampaa kuin "Can I have a coffee, please?".
En voi syödä työkavereiden tai muiden "hyvänpäiväntuttujen" läsnäollessa. Perheeni tai miesystäväni kanssa voin kyllä syödä.
Tass vieraampien kanssa en.... Kaadan kaiken päälleni tai sotken oikein kunnolla. Tyyliin jostakin tortillasta saan kaikki täytteet pihalle tai pureskelen pientä palaa ties kuinka kauan jotta saan sen alas ilman ongelmia.
Jossain pizzeriassa tai hampurilaispaikassa voin syödä yksin, eli tuntemattomat eivät haittaa, mutta jollakin tavalla tutut ihmiset haittaavat. Olen huomannut, että töissä ainakin epäillään, että minulla on syömishäiriö, kun kieltäydyn aina tarjottavista. Olen siis normaalipainoinen, mutta silti ihmiset ihmettelevät, ja ymmärrän kyllä heitä, onhan tämä outoa :)
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin käydä ihokarvojen sokeroinnissa kosmetologilla, mutta hävettää niin paljon. Olen lihonut 20 kiloa ja pelottaa miten kosmetologi arvostelee vartaloani. Sheivaamalla siis mennään...
Mäkin pelkästin ennenkuin uskaltausuin varaamaan ajan sokerointin toiseen kaupunkiin. Olen niin vainoharhainen että sokeroijan piti olla ventovieras, en olis kestänyt ajatusta että törmään sokeroijaani (ainakaan en usko törmääväni) vapaa-ajallani ja jotenkin kuvittelin että ne naureskelevat peräpukamilleni kimpassa jos on oman kaupungin tuttuja sokeroimassa.
Tuskin naureskelevat mutta en vaan voi ajatuksilleni mitään..
Niimpä varasin ajan naapurikaupunkiin ja pakotin itseni sokerointipedille alapään kokosokerointiin. Olen nyt käynyt siellä monta vuotta. Persuksen sokerointi hävettää edelleen vaikka sokeroija on todella mukava ja ammattimainen mutta en todellakaan jätä siski palvelua käyttämättä tai siirtyisi takaisin esim höyliin. En koskaan! Sokeroimalla saa ihanan sileän, pitkäkestoisen tuloksen.
Vierailija kirjoitti:
En uskalla mennä lääkäriin kun olen saanut niin vähättelevää kohtelua. Onhan se turhauttavaa.
Sama. Olen käynyt paristi näyttämässä epäilyttäviä luomia (mulla on paljon luomia) ja saanut osakseni lähinnä äkäistä mulkoilua, että ihan tavalliselta tuo näyttää.
Nyt on pari kummallista pattia päässä, jotka haluaisin tutkituttaa, mutten enää uskalla mennä. Yksityiseen ei ole varaa, mikä surettaa, koska siellä saisi varmasti apua, eikä vain v**tuilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen näppärä auton kanssa, olen tottunut ajamaan isoilla henkilöautoilla, pakettiautollakin. Ahtaat paikat, peruutukset, parkkeeraukset jopa kärryn kanssa sujuu, mutta en osaa tankata! Tai en edes uskalla mennä kokeilemaan... Mies on tankannut mun auton kohta 20 v, eikä se edes tiedä mun tankkauskammosta. Olen vain aina onnistunut muiluttamaan tankkauksen sille. Miettikää nyt, kuinka säälittävää. 🙈
Sama! Tosin mieheni tietää kammosta ja patistaa tankille, mutta en halua.
Nyt pelastus on löytynyt työpaikan lähellä olevasta hiljaisesta automaattiasemasta, jossa uskallan jo pitkinhampain käydä 😑
Vierailija kirjoitti:
En kehtaa enää lukea junassa/bussissa kovakantista kirjaa, koska muutaman kerran teiniporukka on osoitellut ja kikatellut. Kai kirjat "pitäisi" nykyään lukea älylaitteilta, mutta minä satun rakastamaan oikeita kirjoja.
Eivät he kirjan fyysistä muotoa kikattaneet vaan sitä, että joku ylipäänsä haaskaa aikaansa johonkin niin tajuttoman typerään kuin lukeminen. Olit heidän mielestään dille (vai mikä sana nykyisin on käytössä), kun et esim. surffannut tai katsonut Tiktokia tai jotain tubettajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
PeliMies76 kirjoitti:
Voi hitto te kaikki tämän ketjun ihmiset olette uusavuttomia ja heikkoluontoisia!
Hävettää olla suomalainen jos näin paljon heikkoluontoisia ihmisuä on olemassa, pelätään kaikkea ihmiskontakteista lähtien.Taitaa olla suomalainen sisu katoamassa toden teolla!!
Kyllä minä ainakin armeijan ja aliupseerikoulun käyneenä on kokenut nuo kaikki tuntemukset, mutta se kasvattaa ! Moni vielä kehtss väittää ettei armeija ollu paha 90-luvulla, mutta kyllä se vaan oli sellaista hattuilua ja nöyryytystä että sen koettua ei helpolla tuu noita fobioita.
Te ihmiset olette eläny niin helpon elämän.Olette niin kaukana a-palvelusluokan ihmisestä kuin tervehdystä ja katsekontaktia pelkäävä naapuri tai harradtekaveri voi olla.
Mutta hyvä että myönnätte että omaatte heikkoluonteisuutta joka on jo jossain määrin mielenterveysongelma.
Olen kai osittain myös katkera kun en ole saanut niin helppoa elämää kuin moni teistä, kaikki nolot tilanteet ja nöyryytykset on nähty. Mutta ylitetty ja siksi hatuttaa rankasti kun ihmiset eivät kykene hoitaman asioitaan... ja iteltä vaadittu aina noon paljon uhrautumista,heittäytymistä ja olen luonnostaan auttanut ihmisiä.
Vastavuoroisesti moni pelkuri ei uskalla kehittyä kun "koskaan ei ole ollu pakko".
Eikö heikkoluonteisia voisi väkisin opettaa toimimaan?
Voisi toki pakottaa, mutta opettaminen ei onnistu väkisin. Voisiko sinua voisi opettaa empaattisemmaksi tai tunneälykkäämmäksi? Oppisitko väkisin?
Et muuten voi tietää jonkun tällaisen jutun perusteella, kenellä on ollut vaikeampaa kuin sinulla. Miksi sitä pitäisi edes verrata?
Kehut siitä, että olet auttanut toisia ihmisiä.
Minulla on ollut ajokortti 30 v, enkä ole koskaan uskaltanut ajaa kaupungissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pelkään hissin ovia. Siis että ne sulkeutuvat kesken kaiken ja jään oven väliin tai joku lahje jää, ja sitten hissi lähtee liikkeelle ja koen hirvittävän tuskallisen kuoleman. Jos ovi on ollut jo jonkin aikaa auki, en enää uskalla mennä sisään. Odotan, että ovet sulkeutuvat ja hissi lähtee ja sitten tilaan itselleni uuden hissin, jotta olen ensimmäinen sisään menijä. Sitten heti kun ovet avautuvat, loikkaan kuin tiikeri uhrinsa kimppuun niistä ovista sisään.
Autolla ajaminen. Minulla b-kortti jonka hankkiminen tuli aikanaan kalliiksi kun reputin kirjallisen teoriaosuuden 6 kertaa ja inssin 10 kertaa. Autokoulun opettajat vertasivat minua somalikuskeihin ja olivat asiattomia kun oppi ei mennyt riittämiin päähän. Minulla todettu keskittymisvaikeus. Autolla ajaminen ahdistanut ja olen epävarma kuski joten en ole ajanut autolla kohta vuosikymmmeneen. Parempi vaan että liikenneriskit jättää ajelut sikseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi syödä työkavereiden tai muiden "hyvänpäiväntuttujen" läsnäollessa. Perheeni tai miesystäväni kanssa voin kyllä syödä.
Tass vieraampien kanssa en.... Kaadan kaiken päälleni tai sotken oikein kunnolla. Tyyliin jostakin tortillasta saan kaikki täytteet pihalle tai pureskelen pientä palaa ties kuinka kauan jotta saan sen alas ilman ongelmia.
Jossain pizzeriassa tai hampurilaispaikassa voin syödä yksin, eli tuntemattomat eivät haittaa, mutta jollakin tavalla tutut ihmiset haittaavat. Olen huomannut, että töissä ainakin epäillään, että minulla on syömishäiriö, kun kieltäydyn aina tarjottavista. Olen siis normaalipainoinen, mutta silti ihmiset ihmettelevät, ja ymmärrän kyllä heitä, onhan tämä outoa :)
Mieheni inhoaa ruuan tyrkyttämistä vieraissa paikoissa. Hän ei alkuun halunnut syödä minunkaan luonani.
Syöminen on aika intiimi juttu, kun tarkemmin ajattelee.
Jotenkin sympaattinen ketju. <3 Kiva jakaa ja lukea vertaistukea ja tietää, et on muitakin vähän outoja kammoja omaavia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kehtaa enää lukea junassa/bussissa kovakantista kirjaa, koska muutaman kerran teiniporukka on osoitellut ja kikatellut. Kai kirjat "pitäisi" nykyään lukea älylaitteilta, mutta minä satun rakastamaan oikeita kirjoja.
Eivät he kirjan fyysistä muotoa kikattaneet vaan sitä, että joku ylipäänsä haaskaa aikaansa johonkin niin tajuttoman typerään kuin lukeminen. Olit heidän mielestään dille (vai mikä sana nykyisin on käytössä), kun et esim. surffannut tai katsonut Tiktokia tai jotain tubettajaa.
Niin että kuka se tämän tarinan dille olikaan...
Vierailija kirjoitti:
Menen lukkoon ravintoloissa. Tiedän, että baareista tilataan juomia, mutta entäs ne muut paikat. Minä en osaa arvioida, mistä saa vain pikkupurtavaa ja mistä vatsansa täyteen.
Mihin menen, kun astun ovesta sisään. Jos katsonkin juuri väärään suuntaan ja jään jumiin siihen oven tukkeeksi, kun en tiedä mitä tehdä. Voiko mennä vaan johonkin pöytään vai ei. Otanko takin pois, mihin laitan sen. Ja missä on vessa?!
Onneksi minulla on mies, jolle kerron jo lähtiessä, mitä haluan syödä. Hän ohjaa sitten minua ja joskus saamme kummastuneita katseita, kun hän sanoo "istu tuonne". Luulevat minun olevan joku alistettu kotiorja.
Itse menen, jos epävarmuutta asiasta, aina suoraan kassalta kysymään, että voiko tästä tilata vai pöydästä. Uskalsin jopa Saksassa parisen vk. sitten kysyä samat asiat alkeis-saksan (1 kurssi kansalaisopistossa viime talvena) "taidoillani". Oli vaan niin palava halu koko ajan puhua kaikki saksaksi muutenkin ja aina kun vaihtoivat englanniksikin kaupoissa, lipunmyynneissä jne. niin silti jatkoin aina vaan sitkeästi saksaksi kaiken mahdollisen puhumista ja vastasin engl. puheeseenkin saksaksi, minkä osasin. Se oli hienoa, että vaikka virheitä tuli ja olin epävarma kieliopeista jne., silti tulin ymmärretyksi joka kerta.
t.mies
Kampaajan tuolissa en koskaan katso itseäni siitä peilistä, koska naama näyttää ihan hirveältä turvonneelta pallolta.
Kotona ei tietenkään tätä ongelmaa ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhua englantia, tiedän osaavani kohtalaisesti ja voin puhua jos vastapuolikin puhuu. Mutta jos pitää esim. opiskellessa puhua englantia suomalaisten opiskelukaverien kuunnellessa menen lähes paniikkiin.
Jostain syystä englannin puhuminen on minulle vaikeaa, vaikka osaan englantia aika hyvinkin. Siis tajuan englanninkielistä tekstiä ja osaan kirjoittaakin englanniksi ja englanninkielisiä elokuvia voin katsoa ilman tekstityksiä, mutta sitten kun sitä englantia pitäisi puhua jonkun kanssa, niin alkaa se kangertelu. Tiedän päässäni että mitä ja miten pitäisi sanoa ja osaan lausuakin englantia, mutta suustani voi tulla sellaista "rallienglantia". :D
Oletko minä? Ymmärrän englantia hyvin, luen kirjoja ja kuuntelen äänikirjoja englanniksi, leffat katson mieluummin ilman tekstitystä, osaan kirjoittaa englantia ja joskus itsekseni höpöttelenkin englanniksi. Mutta jos pitäisi puhua sitä jonkun kanssa, koko kieli pyyhkiytyy pois päästäni! En ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä, enkä osaa itse muodostaa yhtään järkevää lausetta. Kun tilanne on ohi, tiedän kyllä, mitä minulle sanottiin ja mitä olisi itse pitänyt sanoa.
Ihan hirveän noloa ja kurjaa, sillä tästä syystä välttelen ulkomaille matkustamistakin. Haluaisin käydä mm. Skotlannissa, mutten viitsi lähteä sinne solkottamaan siansaksaa ja miettimään hotellissa, että eihän se olisi ollut sen vaikeampaa kuin "Can I have a coffee, please?".
kielen puhumiseen tulee jo parissa kolmessa päivässäkin paljon itsevarmuutta, kun on ulkomailla. Se on hieno tunne mielestäni, jotain kummaa vaan tapahtuu aivoissa ja joku siellä aktivoituu, kun vierasta kieltä kuulee ympärilläänkin koko ajan tms. Turha kriittisyys kielitaitoaan kohtaan kannattaa yrittää heittää pois ja antaa mennä vaan.
Vierailija kirjoitti:
Kampaajan tuolissa en koskaan katso itseäni siitä peilistä, koska naama näyttää ihan hirveältä turvonneelta pallolta.
Kotona ei tietenkään tätä ongelmaa ole.
Ehkä ne tilaa peilinsä pilailutarvikkeiden valmistajalta.
En ole ikinä nähnyt kampaajan peiliä, jossa en näyttäisi sirkusfriikiltä.
En osaa meikata enkä laittaa tukkaa. En tajua miten muut ovat nuo taidot oppineet. Olisi ihanaa ostaa meikkejä mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä tarvitsisin. Hiuslakat ja kihartimet ovat ihan hebreaa.
Mä osaan kyllä käyttää noita, mutta onhan ne suoraan helvetistä. Roiskuttavat saippuavaahtoa ympäriinsä, eikä tosiaan ole edes hygieenisiä. Vielä en onneksi ole kovin monessa paikassa noihin törmännyt, enkä toivottavasti törmääkään... Finnkinoon mennessä mukana aina käsipaperia kotoa :D