Kuinka monen elämän paras suhde on startannut pettämisestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mussa varmaan jotain pahasti vialla kun en todellanaan lähtis pettäjän kanssa sen mitään syvällisempää ees kokeilee, takaraivossa painais kuiteskin jatkuvasti: se petti exäänsä mun kanssa, niin kenenköhän kanssa se pettää mua

Itsetuntokysymys. Jos parisuhde on toimiva ja luja, normaali-itsetuntoinen kykenee kyllä luottamaan. Tietysti jos koko suhde tuntuu epävarmalta, niin ehkä parempi jättääkin sikseen saman tien. 

Elikkä jos oon parisuhteessa ja kuulen että puoliso pettää mua ja vannoo ettei tee sitä uudestaan, niin mulla vaan huono itsetunto jos en luota sen puheisiin 🤔🤔

Ymmärrät huonosti. Tässä puhuttiin aiemmissa suhteissa pettämisestä. 

Ymmärsin kyllä tasantarkkaan mitä tarkoitit, mut ei se poista sitä tosiasiaa että pettäjä on pettäjä on mulla minkälainen itsetunto tahansa

Nyt sinä jankutat vaan pinttynyttä omaa ajatustasi ja luulet, että todellisuus muovautuu jankuttamalla pinttymäsi mukaiseksi. Totuus kun on silti se, että aiempien suhteiden tapahtumat eivät välttämättä sanele seuraavia. 

Siis totuushan on se että opituista toimintamalleista ( tässä tapauksessa pettäminen) erittäin vaikea päästä eroon ja siihenkään ei mun pinttymät vaikuta

Eihän se ole mikään toimintamalli. Ei pettäjä ajattele, että nytpä lähden tästä pettämään. Hän ajattelee, että vitsit, vihdoin saan rakastamani ihanan ihmisen kanssa kahdenkeskisen hetken, ja siinä hetkessä hän ajattelee about nollaa asiaa, kun himo ottaa vallan ja kehot kohtaavat. 

Pettäminen on abstrakti käsite joka kattaa monenlaisia toimintamalleja ja tapahtumaketjuja. 

Alkuperäinen pointti kai oli, että ihminen, joka on lähtenyt ennenkin pettämään kun ekassa suhteessa tulee vaikeuksia, lähtee ehkä muita todennäköisemmin pettämään myös tokassa suhteessa kun tulee vaikeuksia.

Toinen pointti voi olla, että ensin kommentoinut ei halua sekaantua varattuun ihmiseen tämän parisuhdeongelmien laadusta riippumatta, sillä se yleensä satuttaa sitä petetyksi tulevaa.

Eli pettäjän kanssa vehtaaminen satuttaa aina jotain ja pettämisellä alkaneet suhteet päättyvät muita useammin pettämiseen, todistivat nämä av-kertomukset mitä tahansa.

Pettäjillä ei vissiin ihan hirmu hyvin leikkaa kun tällaista periaatetta ei kyetä käsittämään? Vai myönnätkö kuitenkin, että joo, ei ole ehkä nerokkain pariutumismalli? Voisi olla fiksua olla rehellinen ja avoin myös sille ihan ensimmäiselle kumppanille. Vaikka erota jos ei enää huvita olla yhdessä toista kunnioittaen.

"Mutta kun en ollut ihan varma mitä haluan, ehkä nyksän, ehkä eksän"? Silti pettäminen on loukkaavaa ja itsekästä. Voihan siitä joskus seurata hyvääkin lopulta kuten vaikka irtisanomisesta tai läheisen menettämisestä voi joskus seurata hyvääkin.

-Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Minä olen tälläinen eroa ensin tyyppi. Minusta on puhtaasti kumppanin ihmisenä arvostamista että en alottaisi mitään uutta ennenkuin olisin edes suullisesti hoitanut eron tästä. En edes vaatinut että eron täytyy olla ositusta myöten selvä. Mutta millainen ihminen hullaantuu niin totaalisesti jostain että menee pettämään ja sitten ihmettelee että ohoh, sinne saattoi mennä 25 vuoden suhde, kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin? Sen sijaan, että olisi miettinyt rauhassa ja tehnyt päätöksen.

Minä olen ollut nyt suhteessani 15 vuotta, en ole koskaan pettänyt enkä joutunut petetyksi. Olen ihastunut ja jopa hullaantunut toisiin miehiin, mutta en koskaan niin että olisin pettänyt. Olen miettinyt rauhassa mitkä seuraamukset erosta olisi sekä minulle, että perheen muille osapuolille, enkä soheltanut vain sokkona menemään.

Mun paras - nykyinen - suhde alkoi miehen ollessa naimisissa. Mutta otti siitä 2kk päästä eron eli sinänsä toimi asiallisesti, ettei pitkittänyt tilannetta. Itse olin sinkku. Miehellä ei onneksi lapsia ole eksänsä kanssa.

Tottakai voi pohtia, että olisiko järkevää erota jos tuntee että suhde ei enää tuo mitään sisältöä elämään, mutta kuka oikeasti muutenkaan elää täydellisen rationaalista elämää ja tekee aina moraalisesti puhtaanvalkoisia epäitsekkäitä valintoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Siksi, että ei tuollaisia ihmiset ajattele, ennenkuin kohtaavat sen, jonka kanssa synkkaa paremmin. 

Siinä vaiheessa voi kuitenkin sanoa sille uudelle että hei, ennenkuin mitään tapahtuu, mun pitää hoitaa ero asiallisesti nykyistä kohtaan. Vasta sitten alkaa deittailla tätä uutta. Niin toimii asiallinen aikuinen ihminen, se ettei kaikki ole asiallisia tai aikuisesti käyttäytyviä ei ole mikään uutinen. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä.

Näin oppikirjoissa. Joskus todellisuudessakin. Silti elämä on monenkirjavaa ja voi käydä niinkin, että kontrolli pettää, hetkeksikin, vaikkapa jossain pikkujouluissa. Tämä ei ole oikeutus, vaan selitys kysymykseen "miksi". Koska sattuu ja tapahtuu, ihmiset eivät aina pysty täydellisyyteen. 

Ei eivät pysty, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen ottaisi tuollaisen kumppanikseen joka on jo kerran todistetusti “menettänyt kontrollinsa”? Minä ainakin vaatisin parempaa.

Aina voi vaatia ja toivoa. Mutta todellisuus on ikävä kyllä juuri tuo, että ihminen on vain ihminen. Miltei kuka tahansa voi hairahtua. Sellaisetkin, jotka ovat itse uskoneet olevansa uskollisia.

Itse taas en haluaisi edes olla täydellisen ja täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen kumppani. Vaikka hän sitten olisikin 110 % uskollinen, niin jotkut muut piirteet saattaisivat olla ahdistavia tai sietämättömiä.

Rautainen itsekontrolli maustettuna tunteettomuudella ei sekään ole minua kiinnostava persoona.

Samaa mieltä, tuskin monikaan on ollut täysin vapaa solmiessaan uuden suhteen. Onhan sekin tavallaan jo pettämistä vaikka ei aleta sinällään seurustella, mutta ajatukset ovat jo uudessa ihmisessä, ei se pettäminen ole se pelkkä p..o.

Se on veteen piirretty viiva, elämä ei todella ole yksinkertaista.

Vaikka jotkut niin kovin sitä haluaisivatkin.

Minusta täydellisyyteen pyrkiminen on aivan täysin eri asia kuin valmius satuttaa ja traumatisoida ihminen jota on ainakin jossain vaiheessa rakastanut. Se kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää omien tekojensa seuraukset, kyvyttömyydestä empatiaan omaa puolisoaan kohtaan - sitä jonka kanssa on jossain vaiheessa valinnut jakaa elämänsä. Petetyksi tuleminen satuttaa, loukkaa, ja traumatisoi jopa ylisukupolvisesti. Ihmeellistä että on ihmisiä joiden mielestä se on pikkuseikka.

Ei pettäminen edellytä tuollaisia valmiuksia. Eikä pettäminen kaikissa tapauksissa ole mikään ylisukupolvinen trauma. Täydellisyyteen pyrkimistähän se on, vaatia jokaiselta kaikissa tilanteissa täydellisyyttä. Se ei jätä tilaa epätäydellisyydelle, virheiden tekemiselle, harkitsemattomuudelle, suoranaisille tapaturmillekin. Sinä väität että kukaan ikinä pettänyt on kyvytön empatiaan. Se on taatusti törkeää soopaa. Suurin osa kykenee siihen ihan normaalisti. Suuri osa myös katuu tekojaan. Ihmiset tekevät virheitä, ymmärtävät niiden seuraukset ja katuvat. Sitä tapahtuu koko ajan. On epärealistista haihattelua ja mustavalkoistamista lokeroida kaikki ikinä mihinkään hölmöyteen sortuneet äärimmäisen julmiksi ja pahoiksi epäkelvoiksi ihisiksi vailla mitään tulevaisuutta ja mahdollisuuksia muodostaa toimivia ihmissuhteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Siksi, että ei tuollaisia ihmiset ajattele, ennenkuin kohtaavat sen, jonka kanssa synkkaa paremmin. 

Siinä vaiheessa voi kuitenkin sanoa sille uudelle että hei, ennenkuin mitään tapahtuu, mun pitää hoitaa ero asiallisesti nykyistä kohtaan. Vasta sitten alkaa deittailla tätä uutta. Niin toimii asiallinen aikuinen ihminen, se ettei kaikki ole asiallisia tai aikuisesti käyttäytyviä ei ole mikään uutinen. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä.

Näin oppikirjoissa. Joskus todellisuudessakin. Silti elämä on monenkirjavaa ja voi käydä niinkin, että kontrolli pettää, hetkeksikin, vaikkapa jossain pikkujouluissa. Tämä ei ole oikeutus, vaan selitys kysymykseen "miksi". Koska sattuu ja tapahtuu, ihmiset eivät aina pysty täydellisyyteen. 

Ei eivät pysty, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen ottaisi tuollaisen kumppanikseen joka on jo kerran todistetusti “menettänyt kontrollinsa”? Minä ainakin vaatisin parempaa.

Aina voi vaatia ja toivoa. Mutta todellisuus on ikävä kyllä juuri tuo, että ihminen on vain ihminen. Miltei kuka tahansa voi hairahtua. Sellaisetkin, jotka ovat itse uskoneet olevansa uskollisia.

Itse taas en haluaisi edes olla täydellisen ja täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen kumppani. Vaikka hän sitten olisikin 110 % uskollinen, niin jotkut muut piirteet saattaisivat olla ahdistavia tai sietämättömiä.

Rautainen itsekontrolli maustettuna tunteettomuudella ei sekään ole minua kiinnostava persoona.

Samaa mieltä, tuskin monikaan on ollut täysin vapaa solmiessaan uuden suhteen. Onhan sekin tavallaan jo pettämistä vaikka ei aleta sinällään seurustella, mutta ajatukset ovat jo uudessa ihmisessä, ei se pettäminen ole se pelkkä p..o.

Se on veteen piirretty viiva, elämä ei todella ole yksinkertaista.

Vaikka jotkut niin kovin sitä haluaisivatkin.

Jos eroaa puolisosta siksi, että haluaa alkaa seurustelemaan tietyn ihmisen kanssa, on jo pettänyt. Ihan sama, kävikö siinä ohessa ankerias kurkkaamassa koralliluolaan. 

Idealismissaan naiivit moraalijankuttajat ovat sitä mieltä, että ihmisen pitää eräänä päivänä vaan todeta parisuhteensa niin huonoksi, että lyö erolaput tiskiin ja muuttaa pois. Sen jälkeen sitten alkaa etsiskellä maailmasta uutta puolisokandidaattia vaikka on siihen asti kulkenut laput silmillä . 

Käytännössä tuota varmasti tapahtuu, mutta käytännössä tapahtuu todella paljon muutakin, koska aina ihminen ei ymmärrä, halua, uskalla tai kykene ottamaan "kylmää" eroa tuosta vain. Jos suhde on "ihan ok" ja puoliso sellainen johon voi "tyytyä", varsinkin jos on perhe tai omaisuutta pelissä, ihan huvikseen ei erota. Moni sietää jopa aika huonoa suhdetta. Siinä voi olla psyykkisiä pulmiakin mukana, jolloin mikään rationalisointi ei auta. Riittävä motiivi eroprosessin käynnistämiseen voi olla se, että rakastuu toiseen. Joskus sekään yksin ei riitä, vaan pedataan valmiiksi jo uusi parisuhde ja silloin pettäminen kaikin tavoin alkaa olla triviaali valinta. Kun kuitenkin lopputulos on sama, niin ketäpä silloin jaksaa kiinnostaa periaatteen vuoksi pidättäytyä kauneimmasta vain jonkin byrokraattisen nimellisyyden vuoksi. 

En koe että sellainen ihminen on jo pettänyt. Ratkaisevinta ei ole minusta se onko penetroitu, vaan se että ollaanko tietoisesti tapailtu kumppanin selän takana muutakin kuin ystävinä. Siinä on kieltämättä hyvin harmaa raja, mutta selkeämpänä rajana voidaan varmaan yleisesti ottaen pitää asioita joita tehdään yleensä vain kumppanin kanssa (kuten seksin harrastaminen, kädestä pitäminen yms).

Se ei ole mikään nimellisyys sille kumppanille että onko hänen luottamuksensa petetty kokonaisvaltaisesti, vai osaako puoliso erota hänestä asiallisesti. Pettäminen kun todistetusti aiheuttaa suuria kipuilija, jopa traumoja joita joudutaan työstämään ylisukupolvisesti terapeuttien avulla. Tietenkin on aina niitä yksittäistapauksia joita ei kamalasti loukkaa pettäminen, en kuitenkaan ottaisi riskiä että kuuluuko juuri sinun kumppanisi näihin harvinaisuuksiin. Miksei voi kohdella toista inhimillisesti vaikka haluaisikin eron?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Siksi, että ei tuollaisia ihmiset ajattele, ennenkuin kohtaavat sen, jonka kanssa synkkaa paremmin. 

Siinä vaiheessa voi kuitenkin sanoa sille uudelle että hei, ennenkuin mitään tapahtuu, mun pitää hoitaa ero asiallisesti nykyistä kohtaan. Vasta sitten alkaa deittailla tätä uutta. Niin toimii asiallinen aikuinen ihminen, se ettei kaikki ole asiallisia tai aikuisesti käyttäytyviä ei ole mikään uutinen. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä.

Näin oppikirjoissa. Joskus todellisuudessakin. Silti elämä on monenkirjavaa ja voi käydä niinkin, että kontrolli pettää, hetkeksikin, vaikkapa jossain pikkujouluissa. Tämä ei ole oikeutus, vaan selitys kysymykseen "miksi". Koska sattuu ja tapahtuu, ihmiset eivät aina pysty täydellisyyteen. 

Ei eivät pysty, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen ottaisi tuollaisen kumppanikseen joka on jo kerran todistetusti “menettänyt kontrollinsa”? Minä ainakin vaatisin parempaa.

Aina voi vaatia ja toivoa. Mutta todellisuus on ikävä kyllä juuri tuo, että ihminen on vain ihminen. Miltei kuka tahansa voi hairahtua. Sellaisetkin, jotka ovat itse uskoneet olevansa uskollisia.

Itse taas en haluaisi edes olla täydellisen ja täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen kumppani. Vaikka hän sitten olisikin 110 % uskollinen, niin jotkut muut piirteet saattaisivat olla ahdistavia tai sietämättömiä.

Rautainen itsekontrolli maustettuna tunteettomuudella ei sekään ole minua kiinnostava persoona.

Samaa mieltä, tuskin monikaan on ollut täysin vapaa solmiessaan uuden suhteen. Onhan sekin tavallaan jo pettämistä vaikka ei aleta sinällään seurustella, mutta ajatukset ovat jo uudessa ihmisessä, ei se pettäminen ole se pelkkä p..o.

Se on veteen piirretty viiva, elämä ei todella ole yksinkertaista.

Vaikka jotkut niin kovin sitä haluaisivatkin.

Minusta täydellisyyteen pyrkiminen on aivan täysin eri asia kuin valmius satuttaa ja traumatisoida ihminen jota on ainakin jossain vaiheessa rakastanut. Se kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää omien tekojensa seuraukset, kyvyttömyydestä empatiaan omaa puolisoaan kohtaan - sitä jonka kanssa on jossain vaiheessa valinnut jakaa elämänsä. Petetyksi tuleminen satuttaa, loukkaa, ja traumatisoi jopa ylisukupolvisesti. Ihmeellistä että on ihmisiä joiden mielestä se on pikkuseikka.

Ei pettäminen edellytä tuollaisia valmiuksia. Eikä pettäminen kaikissa tapauksissa ole mikään ylisukupolvinen trauma. Täydellisyyteen pyrkimistähän se on, vaatia jokaiselta kaikissa tilanteissa täydellisyyttä. Se ei jätä tilaa epätäydellisyydelle, virheiden tekemiselle, harkitsemattomuudelle, suoranaisille tapaturmillekin. Sinä väität että kukaan ikinä pettänyt on kyvytön empatiaan. Se on taatusti törkeää soopaa. Suurin osa kykenee siihen ihan normaalisti. Suuri osa myös katuu tekojaan. Ihmiset tekevät virheitä, ymmärtävät niiden seuraukset ja katuvat. Sitä tapahtuu koko ajan. On epärealistista haihattelua ja mustavalkoistamista lokeroida kaikki ikinä mihinkään hölmöyteen sortuneet äärimmäisen julmiksi ja pahoiksi epäkelvoiksi ihisiksi vailla mitään tulevaisuutta ja mahdollisuuksia muodostaa toimivia ihmissuhteita. 

Muotoilen uudelleen, pettäminen kertoo kyvystä laittaa empatia omaa kumppaniaan kohtaan jäihin omien, itsekkäiden hetkellisten tarpeiden vuoksi.

Ihmiset sortuvat hölmöyksiin, mutta raja tulee siihenkin vetää mitä on valmis hyväksymään. Miettisin näin 15v jälkeen eroaisinko miehestä jos hän kertoisi pettäneensä, en ole varma olisinko valmis lopettamaan kaikkea jos mies olisi halukas selvittämään asiat. Mutta en todellakaan alkaisi uuteen suhteeseen miehen kanssa, joka on valmis pettämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mussa varmaan jotain pahasti vialla kun en todellanaan lähtis pettäjän kanssa sen mitään syvällisempää ees kokeilee, takaraivossa painais kuiteskin jatkuvasti: se petti exäänsä mun kanssa, niin kenenköhän kanssa se pettää mua

Itsetuntokysymys. Jos parisuhde on toimiva ja luja, normaali-itsetuntoinen kykenee kyllä luottamaan. Tietysti jos koko suhde tuntuu epävarmalta, niin ehkä parempi jättääkin sikseen saman tien. 

Elikkä jos oon parisuhteessa ja kuulen että puoliso pettää mua ja vannoo ettei tee sitä uudestaan, niin mulla vaan huono itsetunto jos en luota sen puheisiin 🤔🤔

Ymmärrät huonosti. Tässä puhuttiin aiemmissa suhteissa pettämisestä. 

Ymmärsin kyllä tasantarkkaan mitä tarkoitit, mut ei se poista sitä tosiasiaa että pettäjä on pettäjä on mulla minkälainen itsetunto tahansa

Nyt sinä jankutat vaan pinttynyttä omaa ajatustasi ja luulet, että todellisuus muovautuu jankuttamalla pinttymäsi mukaiseksi. Totuus kun on silti se, että aiempien suhteiden tapahtumat eivät välttämättä sanele seuraavia. 

Siis totuushan on se että opituista toimintamalleista ( tässä tapauksessa pettäminen) erittäin vaikea päästä eroon ja siihenkään ei mun pinttymät vaikuta

Eihän se ole mikään toimintamalli. Ei pettäjä ajattele, että nytpä lähden tästä pettämään. Hän ajattelee, että vitsit, vihdoin saan rakastamani ihanan ihmisen kanssa kahdenkeskisen hetken, ja siinä hetkessä hän ajattelee about nollaa asiaa, kun himo ottaa vallan ja kehot kohtaavat. 

Pettäminen on abstrakti käsite joka kattaa monenlaisia toimintamalleja ja tapahtumaketjuja. 

Ihminen jolla on noin puuttuva moraalinen selkäranka, ansaitsee kaltaisensa. Normaali ihminen osaa kyllä arvioida omia mielitekojaan. Himoilla ja muilla olisi helppo perustella vaikkapa varkauksia. “No mutta kun minä himoitsin tuota kolmen karaatin timanttia niin kamalasti!” Normaali ihminen osaa ajatella tekojensa seurauksia etukäteen.

Niin, tuonkaltaiset himot ne vaikkapa omaisuusrikoksissakin jylläävät, olet varmaankin ihan oikeassa. Tässä kuitenkin pätee myös se, että kerran omaisuusrikokseen sortunut ei välttämättä tekoaan enää toista, sillä kokemuksen (ja mahdollisten seuraamusten) myötä saattaa oppia lisää siitä moraalista. Tai ihan vaan eri tilanteessa soveltaa eri moraalikoodia.

Jos varastaa ruokkiakseen nälkäiset lapsensa, toimii moraalisesti, koska lasten elämä on tärkeämpää kuin maallinen omaisuus ja omistusoikeus mahdollisine itselle koituvine haittaseuraamuksineen. Jos oma talous sinänsä on kunnossa, muuttuu varkaus moraalittomaksi. Mikään moraalisääntö ei siis oikeastaan ole absoluutti ja tilanteesta riippumaton. Jopa tap pa minen on joskus oikeutettua. 

Kun ihminen on yksisilmäinen ja mustavalkoisen ajattelun vanki, hän takertuu moraalinyrkkisääntöihin ja tuomitsee rajatusta näkökulmastaan kaikki sääntöä rikkovat universaalisti, huomioimatta kulloisenkin todellisen, usein ihmiselämässä monimutkaisen, tilanteen ominaisuuksia ja moraaliseen viitekehykseen oheisvaikuttavia seikkoja. 

Kaikki meistä ovat selkärangattomia oikeassa elämässä. Vain nettifoorumeilla pätiessään voi tietää ehdottomasti kaikesta kaiken ja esittää ylevintä täydellisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Just. Olen varmaan sitten ihastumisriippuvainen sarjamonogamisti kun ensimmäisestä poikaystävästäni erottuani olin vuoden sinkku ja sen jälkeen tämän miehen kanssa naimisissa tosiaan 12 v. On teillä kyllä olettamukset..

Mitäs olet ollut p.a.skassa suhteessa neljännesvuosisadan. Ei se valinnastasi pettää tee kyllä yhtään hienompaa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia. Todennäköisesti olet kuitenkin ollut alkuperäisessä liitossasi vapaasta tahdostasi, ehkä tehnyt sen verran t.yperiä valintoja, ettet ollut siinä enää täysin vapaaehtoisesti. Sitten ei ollut rohkeutta lähteä "tyhjän päälle" tai kyse oli ahneudesta. Ethän olisi saanut kaikkea haluamaasi rehellisin keinoin, joten piti valehdella.

Toivottavasti edes osa pettäjistä pystyy myöntämään nämä vähemmän ihailua herättävät motiivinsa niin saavat ehkä itsekin rauhan joskus. Tosin niinhän se on tutkitustikin, että patologisten valehtelijoiden aivot menevät pilalle. Kun tarpeeksi kauan valehtelee kaikille ja myös itselleen, ei ole enää mahdollisuutta rehellisyyteen.

Sen ymmärrän, ettei jokainen rakasta samaa ihmistä elämänsä loppuun. Elämäntilanteet ajavat ihmisiä joskus erilleen ja haasteet voivat tuhota rakkauden. Oikeuttaako se sitten pettämisen? Sinun mielestäsi tottakai, sehän on ainut keino. Aika sokeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Siksi, että ei tuollaisia ihmiset ajattele, ennenkuin kohtaavat sen, jonka kanssa synkkaa paremmin. 

Siinä vaiheessa voi kuitenkin sanoa sille uudelle että hei, ennenkuin mitään tapahtuu, mun pitää hoitaa ero asiallisesti nykyistä kohtaan. Vasta sitten alkaa deittailla tätä uutta. Niin toimii asiallinen aikuinen ihminen, se ettei kaikki ole asiallisia tai aikuisesti käyttäytyviä ei ole mikään uutinen. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä.

Näin oppikirjoissa. Joskus todellisuudessakin. Silti elämä on monenkirjavaa ja voi käydä niinkin, että kontrolli pettää, hetkeksikin, vaikkapa jossain pikkujouluissa. Tämä ei ole oikeutus, vaan selitys kysymykseen "miksi". Koska sattuu ja tapahtuu, ihmiset eivät aina pysty täydellisyyteen. 

Ei eivät pysty, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen ottaisi tuollaisen kumppanikseen joka on jo kerran todistetusti “menettänyt kontrollinsa”? Minä ainakin vaatisin parempaa.

Aina voi vaatia ja toivoa. Mutta todellisuus on ikävä kyllä juuri tuo, että ihminen on vain ihminen. Miltei kuka tahansa voi hairahtua. Sellaisetkin, jotka ovat itse uskoneet olevansa uskollisia.

Itse taas en haluaisi edes olla täydellisen ja täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen kumppani. Vaikka hän sitten olisikin 110 % uskollinen, niin jotkut muut piirteet saattaisivat olla ahdistavia tai sietämättömiä.

Rautainen itsekontrolli maustettuna tunteettomuudella ei sekään ole minua kiinnostava persoona.

Samaa mieltä, tuskin monikaan on ollut täysin vapaa solmiessaan uuden suhteen. Onhan sekin tavallaan jo pettämistä vaikka ei aleta sinällään seurustella, mutta ajatukset ovat jo uudessa ihmisessä, ei se pettäminen ole se pelkkä p..o.

Se on veteen piirretty viiva, elämä ei todella ole yksinkertaista.

Vaikka jotkut niin kovin sitä haluaisivatkin.

Minusta täydellisyyteen pyrkiminen on aivan täysin eri asia kuin valmius satuttaa ja traumatisoida ihminen jota on ainakin jossain vaiheessa rakastanut. Se kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää omien tekojensa seuraukset, kyvyttömyydestä empatiaan omaa puolisoaan kohtaan - sitä jonka kanssa on jossain vaiheessa valinnut jakaa elämänsä. Petetyksi tuleminen satuttaa, loukkaa, ja traumatisoi jopa ylisukupolvisesti. Ihmeellistä että on ihmisiä joiden mielestä se on pikkuseikka.

Ei pettäminen edellytä tuollaisia valmiuksia. Eikä pettäminen kaikissa tapauksissa ole mikään ylisukupolvinen trauma. Täydellisyyteen pyrkimistähän se on, vaatia jokaiselta kaikissa tilanteissa täydellisyyttä. Se ei jätä tilaa epätäydellisyydelle, virheiden tekemiselle, harkitsemattomuudelle, suoranaisille tapaturmillekin. Sinä väität että kukaan ikinä pettänyt on kyvytön empatiaan. Se on taatusti törkeää soopaa. Suurin osa kykenee siihen ihan normaalisti. Suuri osa myös katuu tekojaan. Ihmiset tekevät virheitä, ymmärtävät niiden seuraukset ja katuvat. Sitä tapahtuu koko ajan. On epärealistista haihattelua ja mustavalkoistamista lokeroida kaikki ikinä mihinkään hölmöyteen sortuneet äärimmäisen julmiksi ja pahoiksi epäkelvoiksi ihisiksi vailla mitään tulevaisuutta ja mahdollisuuksia muodostaa toimivia ihmissuhteita. 

Muotoilen uudelleen, pettäminen kertoo kyvystä laittaa empatia omaa kumppaniaan kohtaan jäihin omien, itsekkäiden hetkellisten tarpeiden vuoksi.

Ihmiset sortuvat hölmöyksiin, mutta raja tulee siihenkin vetää mitä on valmis hyväksymään. Miettisin näin 15v jälkeen eroaisinko miehestä jos hän kertoisi pettäneensä, en ole varma olisinko valmis lopettamaan kaikkea jos mies olisi halukas selvittämään asiat. Mutta en todellakaan alkaisi uuteen suhteeseen miehen kanssa, joka on valmis pettämään.

Ei lantakakku leivonnaiseksi muutu vaikka sitä kuinka muovailisi uudelleen. Ei pettäminen kerro kyvystä laittaa empatia jäihin. Hoet yhä jostain valmiuksista, vaikka sellaista ei olisikaan. Ei ihminen ole valmis pettämään päätyäkseen silti pettämään. Se ensimmäinen kerta pettämistä tulee suurimmalle osalle yllätyksenä. Eivät he pitäneet itseään lainkaan pettäjänä sitä ennen. Eikä moni sitä toistakaan, jouduttuaan kerran kokemaan siitä seuraavan tuskan. Tai opittuaan laittamaan olosuhteet kuntoon, esimerkiksi hankkimaan sellaisen parisuhteen, joka on kaikin puollin toimiva, eikä mitään syytä pettää edes tule. 

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Kirjoitin tuossa aiemmin, että löysin uuden puolison työpaikalta 25 vuotta sitten. En minä häntä "etsinyt", en ollut edes ajatellut pettämistä tai avioeroa. Kyse oli siitä, että jonain sekunnin sadasosan aikana tajusin tämän työkaverini täydellisyyden minulle. Ja että hänen tunteet on vastaavia. Koin ns. "Once in a lifetime" -tilaisuuden, josta oli pidettävä kiinni. Ja että en voi alkaa pelaamaan "eroa ensin ja rakastu sitten" -peliä, koska saatan menettää jahkaillessa tuon tilaisuuden. Itsekästä? Kyllä, mutta näin jälkikäteen ajatellen ero oli hyväksi myös exälleni. Minua itseäni on petetty nuorempana ja se johti eroon. Sillä hetkellä tuntui pahalta, mutta en ole asiaa juurikaan myöhemmin miettinyt. Ajattelen, ette emme olleet vain sopivia toisillemme. Eivät kaikki noista asioista pysyviä traumoja saa. Eivät ihmiset "omista" toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Just. Olen varmaan sitten ihastumisriippuvainen sarjamonogamisti kun ensimmäisestä poikaystävästäni erottuani olin vuoden sinkku ja sen jälkeen tämän miehen kanssa naimisissa tosiaan 12 v. On teillä kyllä olettamukset..

Mitäs olet ollut p.a.skassa suhteessa neljännesvuosisadan. Ei se valinnastasi pettää tee kyllä yhtään hienompaa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia. Todennäköisesti olet kuitenkin ollut alkuperäisessä liitossasi vapaasta tahdostasi, ehkä tehnyt sen verran t.yperiä valintoja, ettet ollut siinä enää täysin vapaaehtoisesti. Sitten ei ollut rohkeutta lähteä "tyhjän päälle" tai kyse oli ahneudesta. Ethän olisi saanut kaikkea haluamaasi rehellisin keinoin, joten piti valehdella.

Toivottavasti edes osa pettäjistä pystyy myöntämään nämä vähemmän ihailua herättävät motiivinsa niin saavat ehkä itsekin rauhan joskus. Tosin niinhän se on tutkitustikin, että patologisten valehtelijoiden aivot menevät pilalle. Kun tarpeeksi kauan valehtelee kaikille ja myös itselleen, ei ole enää mahdollisuutta rehellisyyteen.

Sen ymmärrän, ettei jokainen rakasta samaa ihmistä elämänsä loppuun. Elämäntilanteet ajavat ihmisiä joskus erilleen ja haasteet voivat tuhota rakkauden. Oikeuttaako se sitten pettämisen? Sinun mielestäsi tottakai, sehän on ainut keino. Aika sokeaa.

Sitten, kun asia-argumentit loppuvat, hyökätään toisen kirjoittajan kimppuun. Nyt näemmä kävi niin. Hei hei!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Just. Olen varmaan sitten ihastumisriippuvainen sarjamonogamisti kun ensimmäisestä poikaystävästäni erottuani olin vuoden sinkku ja sen jälkeen tämän miehen kanssa naimisissa tosiaan 12 v. On teillä kyllä olettamukset..

Mitäs olet ollut p.a.skassa suhteessa neljännesvuosisadan. Ei se valinnastasi pettää tee kyllä yhtään hienompaa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia. Todennäköisesti olet kuitenkin ollut alkuperäisessä liitossasi vapaasta tahdostasi, ehkä tehnyt sen verran t.yperiä valintoja, ettet ollut siinä enää täysin vapaaehtoisesti. Sitten ei ollut rohkeutta lähteä "tyhjän päälle" tai kyse oli ahneudesta. Ethän olisi saanut kaikkea haluamaasi rehellisin keinoin, joten piti valehdella.

Toivottavasti edes osa pettäjistä pystyy myöntämään nämä vähemmän ihailua herättävät motiivinsa niin saavat ehkä itsekin rauhan joskus. Tosin niinhän se on tutkitustikin, että patologisten valehtelijoiden aivot menevät pilalle. Kun tarpeeksi kauan valehtelee kaikille ja myös itselleen, ei ole enää mahdollisuutta rehellisyyteen.

Sen ymmärrän, ettei jokainen rakasta samaa ihmistä elämänsä loppuun. Elämäntilanteet ajavat ihmisiä joskus erilleen ja haasteet voivat tuhota rakkauden. Oikeuttaako se sitten pettämisen? Sinun mielestäsi tottakai, sehän on ainut keino. Aika sokeaa.

Sitten, kun asia-argumentit loppuvat, hyökätään toisen kirjoittajan kimppuun. Nyt näemmä kävi niin. Hei hei!

Toisen kirjoittajan tekojen kimppuunhan tässä hyökättiin, asiallisestikin vielä. Selvästi et ole vielä käsitellyt ja hyväksynyt tekojasi. Hei hei!

En minä ainakaan oikeassa elämässä huutele pettämisestä ym kenellekään. Mutta täällä voin myöntää.

Petin ja jätin mutta eipäs se silloinenkaan kumppani uskollinen ollut. Eli tuhoon tuomittu suhde kaikin puolin muutenkin.

Tätä "uutta" suhdetta on kestänyt nyt 28 vuotta ja ei ole ollut tarpeen pettää kertaakaan ja kaikki on muutenkin erittäin ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Just. Olen varmaan sitten ihastumisriippuvainen sarjamonogamisti kun ensimmäisestä poikaystävästäni erottuani olin vuoden sinkku ja sen jälkeen tämän miehen kanssa naimisissa tosiaan 12 v. On teillä kyllä olettamukset..

Mitäs olet ollut p.a.skassa suhteessa neljännesvuosisadan. Ei se valinnastasi pettää tee kyllä yhtään hienompaa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia. Todennäköisesti olet kuitenkin ollut alkuperäisessä liitossasi vapaasta tahdostasi, ehkä tehnyt sen verran t.yperiä valintoja, ettet ollut siinä enää täysin vapaaehtoisesti. Sitten ei ollut rohkeutta lähteä "tyhjän päälle" tai kyse oli ahneudesta. Ethän olisi saanut kaikkea haluamaasi rehellisin keinoin, joten piti valehdella.

Toivottavasti edes osa pettäjistä pystyy myöntämään nämä vähemmän ihailua herättävät motiivinsa niin saavat ehkä itsekin rauhan joskus. Tosin niinhän se on tutkitustikin, että patologisten valehtelijoiden aivot menevät pilalle. Kun tarpeeksi kauan valehtelee kaikille ja myös itselleen, ei ole enää mahdollisuutta rehellisyyteen.

Sen ymmärrän, ettei jokainen rakasta samaa ihmistä elämänsä loppuun. Elämäntilanteet ajavat ihmisiä joskus erilleen ja haasteet voivat tuhota rakkauden. Oikeuttaako se sitten pettämisen? Sinun mielestäsi tottakai, sehän on ainut keino. Aika sokeaa.

Sitten, kun asia-argumentit loppuvat, hyökätään toisen kirjoittajan kimppuun. Nyt näemmä kävi niin. Hei hei!

Toisen kirjoittajan tekojen kimppuunhan tässä hyökättiin, asiallisestikin vielä. Selvästi et ole vielä käsitellyt ja hyväksynyt tekojasi. Hei hei!

Mitä tekojani? Sanoja nämä ovat, eivät tekoja. Sinä vaan vääristelet sanojani ja syytät jostain teoista. Luuseri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Siksi, että ei tuollaisia ihmiset ajattele, ennenkuin kohtaavat sen, jonka kanssa synkkaa paremmin. 

Siinä vaiheessa voi kuitenkin sanoa sille uudelle että hei, ennenkuin mitään tapahtuu, mun pitää hoitaa ero asiallisesti nykyistä kohtaan. Vasta sitten alkaa deittailla tätä uutta. Niin toimii asiallinen aikuinen ihminen, se ettei kaikki ole asiallisia tai aikuisesti käyttäytyviä ei ole mikään uutinen. Kaikkeen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä.

Näin oppikirjoissa. Joskus todellisuudessakin. Silti elämä on monenkirjavaa ja voi käydä niinkin, että kontrolli pettää, hetkeksikin, vaikkapa jossain pikkujouluissa. Tämä ei ole oikeutus, vaan selitys kysymykseen "miksi". Koska sattuu ja tapahtuu, ihmiset eivät aina pysty täydellisyyteen. 

Ei eivät pysty, mutta miksi ihmeessä aikuinen ihminen ottaisi tuollaisen kumppanikseen joka on jo kerran todistetusti “menettänyt kontrollinsa”? Minä ainakin vaatisin parempaa.

Koska se on täysin inhimillistä, normaalia ja ylipäätään elämää. Kukaan ei ole sen yläpuolella eikä ”parempi”. Ihminen on loppupeleissä kuitenkin viettiensä ja biologian vietävissä. Johan se on todistettu, ettei ihminen kykene tekemään puhtaasti tietoisia päätöksiä vaan on hyvin vahvasti omien viettiensä vietävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa, että olette löytäneet rakkauden. Miksi siitä edellisestä huonosta suhteesta, jota ei halua pelastaa, ei voi kuitenkaan ensiksi erota? Miksi valitsitte pettää? Inhositteko edellistä puolisoa niin paljon, että ansaitsikin kärsiä? Tekosyitä on vaemaan tsiljoona, mutta itsekkäästi toimittu, traumoja aiheutettu, onnea!

(P.s. aika jännä, että mua ei ole koskaan petetty ja silti ajattelen näin ehdottomasti)

Eroaminen ei aina ole ihan pikkujuttu käytännössä eikä henkisesti. Se saattaa olla koko elämän vaikein yksittäinen päätös. Ei pidä vähätellä kynnystä ja ihmisten eri tilanteiden vaativuutta.

Näitä "mikset eroa ensin entisestä" -tyyppejä tuntuu yhdistävän jonkinlainen sarjamonogamia, eli kumppani vaihtuu tuhkatiheään, käytännössä heti ensi-ihastumisen huuman laannuttua. Ei siinä mistään todellisista parisuhteista silloin edes puhuta, vaan ihastumisriippuvuudesta.

Toki onkin helppo erota, jos tarvittava vaivannäkö muodostuu laukkujen pakkaamisesta ja uuden vuokrakämpän etsimisestä. On hippasen eri asia jos takana on neljännesvuosisata yhdessä ja kaikki mahdolliset siteet niin taloudellisesti, perheen ja sukujen osalta kuin ehkä sosiaalisestikin. 

Just. Olen varmaan sitten ihastumisriippuvainen sarjamonogamisti kun ensimmäisestä poikaystävästäni erottuani olin vuoden sinkku ja sen jälkeen tämän miehen kanssa naimisissa tosiaan 12 v. On teillä kyllä olettamukset..

Mitäs olet ollut p.a.skassa suhteessa neljännesvuosisadan. Ei se valinnastasi pettää tee kyllä yhtään hienompaa. Ymmärrän kyllä, että tilanteita on monia. Todennäköisesti olet kuitenkin ollut alkuperäisessä liitossasi vapaasta tahdostasi, ehkä tehnyt sen verran t.yperiä valintoja, ettet ollut siinä enää täysin vapaaehtoisesti. Sitten ei ollut rohkeutta lähteä "tyhjän päälle" tai kyse oli ahneudesta. Ethän olisi saanut kaikkea haluamaasi rehellisin keinoin, joten piti valehdella.

Toivottavasti edes osa pettäjistä pystyy myöntämään nämä vähemmän ihailua herättävät motiivinsa niin saavat ehkä itsekin rauhan joskus. Tosin niinhän se on tutkitustikin, että patologisten valehtelijoiden aivot menevät pilalle. Kun tarpeeksi kauan valehtelee kaikille ja myös itselleen, ei ole enää mahdollisuutta rehellisyyteen.

Sen ymmärrän, ettei jokainen rakasta samaa ihmistä elämänsä loppuun. Elämäntilanteet ajavat ihmisiä joskus erilleen ja haasteet voivat tuhota rakkauden. Oikeuttaako se sitten pettämisen? Sinun mielestäsi tottakai, sehän on ainut keino. Aika sokeaa.

Sitten, kun asia-argumentit loppuvat, hyökätään toisen kirjoittajan kimppuun. Nyt näemmä kävi niin. Hei hei!

Toisen kirjoittajan tekojen kimppuunhan tässä hyökättiin, asiallisestikin vielä. Selvästi et ole vielä käsitellyt ja hyväksynyt tekojasi. Hei hei!

Mitä tekojani? Sanoja nämä ovat, eivät tekoja. Sinä vaan vääristelet sanojani ja syytät jostain teoista. Luuseri.

Vaikea arvioida tekoja ja keskustella sanattomasti. Sitten, kun asia-argumentit loppuvat, hyökätään toisen kirjoittajan kimppuun. Nyt näemmä kävi niin. Hei hei! ;D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Sitten kuuletkin että ihastuksesi onkin varattu, tai ollut sinkku mutta ehtinyt löytää jo jonkun toisen, sillä aikaa kun itse kipuilet jotakin v*tun eroa? Ei kiitos!

Näin kävi mulle. Ja se toinen löysi toisen, yhtälailla varastun. Arvatkaa v*tuttaako, kyn ensin yritit pitää jotain moraalia ja sitten kävi näin. Ovat ilmeisesti onnellisia, vaikka perhekuviot ovatkin mutkikkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi otatte elämäänne ihmisen joka on ollut valmis jo kerran pettämään sen jolle on lupauksen antanut? Vai oletteko te juuri niin spesiaaleja että te saatte pidettyä sen henkilön tyytyväisenä ja onnellisena?

Itse en uskaltaisi luottaa tuollaiseen.

Jokainen on spesiaali. Kaikki kun ollaan erilaisia. Jos joku ei yhden kanssa sitten saanutkaan elinikäistä uskollista liittoa, ei se tarkoita etteikö toisen kanssa onnistuisi. Ihminen on uskollinen vain niin kauan kuin hänellä on siihen syytä. 

Syytä? Kuten syy olla pettämättä ihmistä jota on ainakin joskus rakastanut, tietäen tämän teon olevan julma ja hirvittävän kivulias, jopa traumaattinen? Minusta siinä olisi syytä kerrakseen.

Se toinen ihminen voi olla jo tehnyt julmia ja kivuliaita, jopa traumaattisia tekoja, eikä voisi enää vähempää kiinnostaa. Ihan vaan esimerkiksi. 

Näin juuri. Jokaisessa suhteessa on kaksi ihmistä ja sivullinen ei koskaan tiedä, mikä se pariskunnan tilanne oli ennen pettämistä. Omassa tapauksessani mies ja sen ex oli ollut sellaisessa on-off suhteessa ja myös se ex oli myös pettänyt. Jos pariskunnalla on kaikki kunnossa keskenään, niin harvemmin kukaan kolmas väliin mahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen aikuisena alkanut parisuhde on muka oikeasti alkanut niin että molemmat ovat olleet 100% sinkkuja? Toki niitäkin on mutta haloo, en jaksa uskoa että on niin harvinaista aloittaa "pettämisestä".

Miksei voi todeta nykyiselle kumppanille että hei, nyt on niin että koen meidän suhteen olevan siinä vaiheessa etten enää halua olla sun kanssasi, vaan tuntuu että jonkun muun kanssa voisi synkata paremmin?

Toki minusta on raukkamaista alkaa suhteeseen ylipäänsä vain tyytyäkseen ja sitten jättää kun löytyy parempi, sen sijaan että tekisi töitä pitääkseen suhteensa siihen ensimmäiseen kumppaniin hyvänä. Voisi edes koittaa pariterapiaa yms ennen lähtemistä (saati pettämistä!) Onko oikeasti aikuiselle ihmiselle niin vaikea toimia asiallisesti ihmistä kohtaan josta on ainakin joskus välittänyt?

Sitten kuuletkin että ihastuksesi onkin varattu, tai ollut sinkku mutta ehtinyt löytää jo jonkun toisen, sillä aikaa kun itse kipuilet jotakin v*tun eroa? Ei kiitos!

Näin kävi mulle. Ja se toinen löysi toisen, yhtälailla varastun. Arvatkaa v*tuttaako, kyn ensin yritit pitää jotain moraalia ja sitten kävi näin. Ovat ilmeisesti onnellisia, vaikka perhekuviot ovatkin mutkikkaita.

Oikeassa elämässä ei mene kuten ylevää moraalia julistavissa saduissa ja tarinoissa, että oikein toimiva lopulta saa haluamansa ja saavuttaa onnen. Useimmiten jää lehdelle soittelemaan, jos liian puhtoiseksi heittäytyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä kuinka monen elämän paras suhde on startannut ryöstöstä? Kavalluksesta? Pahoinpitelystä?

Huono provo. Vertaat rikoksia, joissa aiheutetaan toiselle aineellista tai fyysistä vahinkoa tekoon, joka ei ole rikos eikä vahingoita kenenkään omaisuutta tai kehoa. 

Voipa hyvinkin olla laukaiseva tekijä sairaudelle.

Noin voi ajatella vain sydämetön narsisti.