Eronnut äiti: mitä toivoisit äitipuolelta? Mitä et voisi sietää?

Itse molemmissa rooleissa olevana toivon, että lapseni saavat kasvaa isänsä luona tasapainoisessa ympäristössä, jossa ovat osa perhettä, eivät mikään välttämätön paha. Entisen mieheni kanssa puheyhteys on onneksi hyvä ja olemme keskustelleet jos esim miehen uuden puolison puolelta on lasten mielestä ollut epäreilua käytöstä. Ymmärrän kyllä, että ei omat kasvavat lapset voivat olla rasittavia ja lapset osaavat taitavasti suodattaa kaiken kivan pois puheistaan. Itse taas äitipuolena kohtelen kaikkia lapsia samalla tavalla kun ovat täällä ja olen yhtä lailla aikuinen kuin isäkin. Jos teen omien kanssa jotain, myös bonuslapsi tulee mukaan. Samoin jos omat lähtee mummun ja papan kans mökille, bonuslapsi voi halutessaan lähteä mukaan. Ap:lle, kunhan olet kiinnostunut lapsista ja heidän tekemisistään pärjäät varmasti.

Mielenkiintoinen ketju. Olen juuri kaksin kotona 8-vuotiaan lapsipuoleni kanssa, hänen isänsä on asioilla. Lapsi ei kaivannut ruokaa eikä viihdytystä tällä erää, joten lueskelemme molemmat tahoillamme.

Lapsi asuu meillä n. 3 yötä viikosta. En ole maailman äidillisin tyyppi enkä ole halunnut omia lapsia, mutta niin vain kävi että kiinnyin lapseen ihan sata-nolla. Oma aikani on silti minulle tärkeää, ja olen iloinen kun isä ja lapsi käyvät elokuvissa tai hoplopeissa keskenään. Ennen kuin muutimme yhteen lapsi oli tiedustellut isältään, miksemme tee enemmänkin asioita kolmestaan (tämä siitä huolimatta että hänellä on hyvin rakastava ja tiivis äitisuhde.)

Tuolloin en ollut vielä valmis niin tiiviseen yhteiseloon. Nykyään jaamme arjen, mikä näkyy lähinnä siinä että syömme yhdessä ja jutellaan päivästä. Toisinaan käymme matkoilla esim. mökillä yhdessä, pääsääntöisesti isä ja lapsi reissaavat kahdestaan ja minä osallistun sen mukaan mitä omat aikataulut sallivat. Kaikki voittavat kun mieheni ei väkisin yritä raahata minua perässään joka lasta koskevaan tapahtumaan, vaan saan myös omaa aikaa ja he keskinäistä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä näitä äitien valituksia siitä kun äitipuoli yrittää "leikkiä kotia". Ihanko oikeasti se on huono asia jos äitipuoli luo tunnesidettä lapseen ja ottaa tämän osaksi perhettään? Millähän motivaatiolla hän huolehtisi lapsesta jos lasta tulee kohdella kuin vierasta? Ja sitten seuraava valitus on että äitipuoli laiminlyö lasta ja kohtelee omiansa eri tavalla. Eikö mikään kelpaa? Onko oikeasti niin kauhea uhka jos äitipuoli yrittää rakastaa lasta parhaansa mukaan? Tuntuu että tässä ei ajatella hetkeäkään lapsen parasta vaan omia loukattuja tunteita. 

Minä puhuin tuossa yllä kodin leikkimisestä. Se on LAPSEN käyttämä sana. LAPSI kokee sen tunkeilevana jotenkin, en ihan tiedä mitä tapahtuu, koska en ole siellä.

On paljon tarinoita, kuinka äitipuoli on ihana ja kaikkea, mutta luulen, että silloin kyse on myös pitkälti henkilökemiasta.

Kaverillani on tytär, jonka isällä oli uusperhe. Kaverini oli tosi iloinen, kun äitipuoli kustansi tytärtä (silloin 12-16) balettiin ja teatteriin, kun hänellä itsellään ei ollut siihen varaa. Nyt jo aikuinen tytär on paljastanut, ettei tykännyt siitä yhtään, kun äitipuoli yritti tehdä keinotekoista äiti-tytär-suhdetta. Ehkä äitipuoli ei sitä yrittänyt, mutta lapsen kokemus voi olla mitä vain.

No, miten suhtaudut lapsesi puheisiin? Kerrotko aikuisena ihmisenä, että äitipuoli ehkä toivoo jotain hyvää? Tai tuet muuten lasta pääsemään haastavien tunteiden kanssa eteenpäin? Vai saatko kiksit siitä että äitipuolella mahdollisesti on hankalaa?

Suhtaudun välinpitämättömästi. En koskaan ala tulkitsemaan toisen ihmisen motiiveja, joista en tiedä. Kuuntelen siis lasta ja sanon, että keskustele isäsi kanssa, että haluaisit enemmän kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan.

Lapsi on siis vanhempi- kun hoitaa itse tuollaiset asiat? Jos oikeasti välität lapsestasi, välinpitämöttämyys ei kyllä ole paras keino. Sillä nonseleeraat hänen tunteensa sekä myös hänen toisen perheensä. Ja jätät lapsesi yksin, ilman tukea kahden perheen väliin. Lapselle paras on tunne siitä, että vanhemmuus kantaa   yli perherajojen. Ja tämä ei tarkoita sitä että puutut toisen perheen elämään. Vaan välität lapsestasi ja myös niiden asioiden tiimoilta, mitä hän tuo toisesta perheestä. Ylläpidät hyvää. Olen tavannut äitejä, joiden lämpö ja vastuu lapsesta loppuu kuin seinään kun on puhe siitä toisesta perheestä. Se tuntuu lapsista kamalalta, heidät ikäänkuin potkaistaan yksin tyhjyyteen, josta sitten siirtyvät sinne toiseen maailmaan. Sen sijaan että äidin välittäminen saattelee heitä. Se on mahdollista siltikin, vaikkei vois sitä exää sietää. Kun kyse on rakkaudesta lapseen. 

Miten minä nonseleeraan lapsen tunteet sillä, että kuuntelen häntä? Ei paapominen auta lasta eteenpäin. Lapsella ikää 12 v.

En myöskään ymmärrä, mitä ihmettä käytännössä tarkoittaa ”lämpö lapsesta loppuu kuin seinään” tai ”lapsi potkaistaan tyhjyyteen” tai ”äidin välittäminen saattelee”. En ymmärrä sanahelinää, ymmärrän vain konkreettisia tekoja.

Minä annan isän olla isä. Kun lapsi siirtyy vuoroviikoksi isän luo, niin minä en ulota lonkeroitani siihen viikkoon. Meillä on jo tarpeeksi ongelmia muutenkin: asumme parin kilsan päässä toisistamme, ja isä tulee silmille, jos lapsi käy luonani isäviikolla. Hänen mielestään minun pitäisi kieltää se, mutta ei, sitä en tee.

Kuten sanoin, että suhtaudun välinpitämättömästi isän ja äitipuolen valintoihin - niin kauan kuin ei ole kyse pahoinpitelystä. Isä saa tehdä itse omat valintansa, eikä minulla ole niihin asiaa. Jos hän haluaa pakottaa heidät olemaan happy big family, niin pakottakoon. Se kostautuu vain hänelle itselleen.

Tuo vika lause särähti pahasti katkeruudelta. Eikö oletettavaa ole, että ovat onnellinen perhe, kun yhdessä haluavat elämänsä rakentaa?

Lapsi ei haluaisi asua isänsä luona, vaan haluaa muuttaa minun luokseni. Koska isän luona pakotetaan olemaan koko ison porukan kanssa, yhdessä äitipuolen lasten ja uuden velipuolen.

Sitä tarkoitin, että isän valinnat tulevat kostautumaan sinä päivänä, kun lapsi saa voimaa sanoa isälleen, missä haluaa asua. (Minä tietty toivon, että jatkaisi vuoroviikkoilua, koska minun luksukseni jatkuisi, mutta tietysti otan hänet luokseni, jos haluaa).

Olkoot onnellinen perhe. Ei se minua haittaa.

Meillä taas miehen poika haluaisi asua meidän kanssa. Pitää lapsiani sisaruksinaan. Äiti ei suostu ja lapsi ei vielä itse saa vaikuttaa. Itse olen miehen lapsen kanssa niin läheinen, että hän kertoo minulle kaikki mieltänsä painavat asiat samalla tavalla kuin isälleen

Jos eroaisin, en toivoisi mitään muuta kuin että äitipuoli olisi hyvä ja rakastava aikuinen tyttärelleni ja että lapsellani olisi turvallinen olo hänen kanssaan. Ei edes haittaa, vaikka kutsuisi itseään äitipuoleksi tai mitä vaan, kunhan olisi vaan välittävä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Olen juuri kaksin kotona 8-vuotiaan lapsipuoleni kanssa, hänen isänsä on asioilla. Lapsi ei kaivannut ruokaa eikä viihdytystä tällä erää, joten lueskelemme molemmat tahoillamme.

Lapsi asuu meillä n. 3 yötä viikosta. En ole maailman äidillisin tyyppi enkä ole halunnut omia lapsia, mutta niin vain kävi että kiinnyin lapseen ihan sata-nolla. Oma aikani on silti minulle tärkeää, ja olen iloinen kun isä ja lapsi käyvät elokuvissa tai hoplopeissa keskenään. Ennen kuin muutimme yhteen lapsi oli tiedustellut isältään, miksemme tee enemmänkin asioita kolmestaan (tämä siitä huolimatta että hänellä on hyvin rakastava ja tiivis äitisuhde.)

Tuolloin en ollut vielä valmis niin tiiviseen yhteiseloon. Nykyään jaamme arjen, mikä näkyy lähinnä siinä että syömme yhdessä ja jutellaan päivästä. Toisinaan käymme matkoilla esim. mökillä yhdessä, pääsääntöisesti isä ja lapsi reissaavat kahdestaan ja minä osallistun sen mukaan mitä omat aikataulut sallivat. Kaikki voittavat kun mieheni ei väkisin yritä raahata minua perässään joka lasta koskevaan tapahtumaan, vaan saan myös omaa aikaa ja he keskinäistä aikaa.

Minäkään en ole maailman äidillisin tyyppi, eikä minulla koskaan ole ollut vauvakuumetta. Silti voin sanoa, että kerro tuo tunne ainakin tuhannella, niin tiedät mitä oma lapsi on. Vasta oman lapsen myötä olen alkanut ymmärtää paremmin muitakin lapsia. Ja myös niitä äitejä ja isiä, jotka eron myötä joutuvat olemaan heistä erossa.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan lasten isän kanssa samoilla linjoilla siitä, että uutta kumppania ei todellakaan kutsuta isä -tai äitipuoleksi, vaan kulkevat ihan etunimellään.

Näin uusperheessä kasvaneena kuulostaa kyllä jotenkin hirveän erikoiselta ja epävarmalta. Yleensä kai isä- tai äitipuolta ei kovin usein käytetä puhuttelusanoina muutenkaan (tyyliin ”isäpuoli, sasinko maitoa”), mutta kyllä se olisi vaikeaa, jos en voisi minulle läheistä perheenjäsentä esim. esittelytilanteissa kuvata sanalla, joka kuvaa ”suhteemme” yleisesti ymmärrettävällä tavalla.

Toki tilanne on eri, jos vanhempi ja uusi kumppani ovat tavanneet lasten ollessa jo aikuisia. Silloin on varmasti luontevinta todeta, että tässä on x, hän on äitini / isäni kumppani / mies / vaimo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon sitä ettei ota mitään äitipuolen roolia, vaan pysyttelee vain lasten isän vaimona. Neutraali ja mahdollisimman mukava ihminen lasten elämässä. Hoitovastuuta ei minkäänlaista, vaan isä hoitaa ja huolta asiat vuorollaan.

Käytännössä tuo "ei minkäänlaista hoitovastuuta" ei oikein onnistu varsinkaan sitten kun asutaan samassa osoitteessa. Kyllä silloin on pakko jonkin verran osallistua, vaikka päävastuu olisikin isällä.

Esimerkkitilanne: Lapset leikkivät olohuoneessa, uusi vaimo istuu sohvalla ja isä on käymässä vessassa. Yksi lapsista kaatuu ja lyö päänsä niin että otsaan tulee haava. 

Pitäisikö uuden vaimon tuossa tilanteessa sinusta jättää lapsi itkemään siiheksi kunnes isä tulee vessasta? Vai olisiko kuitenkin järkevämpää, että se uusi vaimo ottaisi hoitovastuun ja paikkaisi lapsen haavan jne.? 

Olen äitipuoli ja samaa mieltä kuin tuo ylläoleva. Isän kuuluu kantaa vastuu omista lapsistaan.

Minun mieheni lapset ovat Nyt alakoululaisia ja meillä 2-4 vrk /kk.

Tuossa esimerkkitilanteessa toimii hätä-laki. Vaikka en pistä tikkua ristiin miehen lasten eteen, niin hädässä toki autan. Näiden neljän vuoden aikana eteen on tullut vain yksi (1) tilanne, jossa olen joutunut auttamaan. Miehen piti lähteä töihin. Silloin ruokin lapset.

Toki tilanne olisi eri, jos lapset olisivat meillä enemmän, mutta minusta on outoa aina vedota siihen, ettei se toimi, jos isä kantaa vastuun. Kuulkaa, se toimii oikein hyvin. Se vain vaatii äitipuolelta tiukan linjan, ettei haksahda hoitamaan niitä lapsia.

Kukaan ei ole väittänyt, ettei isän vastuunkantaminen toimisi. Oli kyse siitä, voiko uusi vaimo olla täysin vailla hoitovastuuta, jos lapset asuvat samassa osoitteessa edes muutaman päivän. Käytännössä ei voi, koska milloin tahansa voi tulla tilanne, että lapselle sattuu jotain eikä isä juuri sillä siunaamalla pääse hätiiin. Yleensäkin vieroksun uusien puolisoiden asennetta, jossa lasten elämään osallistuminen on "pakko" tai "jouduin auttamaan" jne. Jos otat miehen, jolla on lapsia, olet väistämättä osa niiden lasten elämää. Lapsille ei tule kovin hyvää kuvaa, jos uusi vaimo vain lymyilee nurkissa eikä yritäkään olla osa yhteisiä hetkiä ja tekemisiä. 

Minähän annoin juuri esimerkin, että minä olen joutunut tasan yhden kerran neljässä vuodessa olemaan osa lasten elämää. Teoriassa keksin tilanteita, että minua tarvittaisiin. Käytännössä niitä tilanteita ei ole tullut vastaan.

Minä olen valinnut parisuhteen, en perhe-elämää. Mies tiesi sen, ja silti kosi minua.

Mitä sitten jos lasten äiti kuolee ja lasten on pakko muuttaa täysiaikaisesti isän eli teidän luokse?

Ne lapset sitten oppivat nuorina omatoimisiksi. Mies on aina pitkään töissä.

Lisää äitien toiveita :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon sitä ettei ota mitään äitipuolen roolia, vaan pysyttelee vain lasten isän vaimona. Neutraali ja mahdollisimman mukava ihminen lasten elämässä. Hoitovastuuta ei minkäänlaista, vaan isä hoitaa ja huolta asiat vuorollaan.

Käytännössä tuo "ei minkäänlaista hoitovastuuta" ei oikein onnistu varsinkaan sitten kun asutaan samassa osoitteessa. Kyllä silloin on pakko jonkin verran osallistua, vaikka päävastuu olisikin isällä.

Esimerkkitilanne: Lapset leikkivät olohuoneessa, uusi vaimo istuu sohvalla ja isä on käymässä vessassa. Yksi lapsista kaatuu ja lyö päänsä niin että otsaan tulee haava. 

Pitäisikö uuden vaimon tuossa tilanteessa sinusta jättää lapsi itkemään siiheksi kunnes isä tulee vessasta? Vai olisiko kuitenkin järkevämpää, että se uusi vaimo ottaisi hoitovastuun ja paikkaisi lapsen haavan jne.? 

Olen äitipuoli ja samaa mieltä kuin tuo ylläoleva. Isän kuuluu kantaa vastuu omista lapsistaan.

Minun mieheni lapset ovat Nyt alakoululaisia ja meillä 2-4 vrk /kk.

Tuossa esimerkkitilanteessa toimii hätä-laki. Vaikka en pistä tikkua ristiin miehen lasten eteen, niin hädässä toki autan. Näiden neljän vuoden aikana eteen on tullut vain yksi (1) tilanne, jossa olen joutunut auttamaan. Miehen piti lähteä töihin. Silloin ruokin lapset.

Toki tilanne olisi eri, jos lapset olisivat meillä enemmän, mutta minusta on outoa aina vedota siihen, ettei se toimi, jos isä kantaa vastuun. Kuulkaa, se toimii oikein hyvin. Se vain vaatii äitipuolelta tiukan linjan, ettei haksahda hoitamaan niitä lapsia.

Kukaan ei ole väittänyt, ettei isän vastuunkantaminen toimisi. Oli kyse siitä, voiko uusi vaimo olla täysin vailla hoitovastuuta, jos lapset asuvat samassa osoitteessa edes muutaman päivän. Käytännössä ei voi, koska milloin tahansa voi tulla tilanne, että lapselle sattuu jotain eikä isä juuri sillä siunaamalla pääse hätiiin. Yleensäkin vieroksun uusien puolisoiden asennetta, jossa lasten elämään osallistuminen on "pakko" tai "jouduin auttamaan" jne. Jos otat miehen, jolla on lapsia, olet väistämättä osa niiden lasten elämää. Lapsille ei tule kovin hyvää kuvaa, jos uusi vaimo vain lymyilee nurkissa eikä yritäkään olla osa yhteisiä hetkiä ja tekemisiä. 

Minähän annoin juuri esimerkin, että minä olen joutunut tasan yhden kerran neljässä vuodessa olemaan osa lasten elämää. Teoriassa keksin tilanteita, että minua tarvittaisiin. Käytännössä niitä tilanteita ei ole tullut vastaan.

Minä olen valinnut parisuhteen, en perhe-elämää. Mies tiesi sen, ja silti kosi minua.

Mitä sitten jos lasten äiti kuolee ja lasten on pakko muuttaa täysiaikaisesti isän eli teidän luokse?

Lähtökohtaisesti miehen pitää pärjätä lasten kanssa ja kantaa näistä vastuu, oli sitten sinkku tai parisuhteessa. Oikea kysymys siis on, että mitä jos äiti kuolee ja lasten on muutettava yh-isän luo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Olen juuri kaksin kotona 8-vuotiaan lapsipuoleni kanssa, hänen isänsä on asioilla. Lapsi ei kaivannut ruokaa eikä viihdytystä tällä erää, joten lueskelemme molemmat tahoillamme.

Lapsi asuu meillä n. 3 yötä viikosta. En ole maailman äidillisin tyyppi enkä ole halunnut omia lapsia, mutta niin vain kävi että kiinnyin lapseen ihan sata-nolla. Oma aikani on silti minulle tärkeää, ja olen iloinen kun isä ja lapsi käyvät elokuvissa tai hoplopeissa keskenään. Ennen kuin muutimme yhteen lapsi oli tiedustellut isältään, miksemme tee enemmänkin asioita kolmestaan (tämä siitä huolimatta että hänellä on hyvin rakastava ja tiivis äitisuhde.)

Tuolloin en ollut vielä valmis niin tiiviseen yhteiseloon. Nykyään jaamme arjen, mikä näkyy lähinnä siinä että syömme yhdessä ja jutellaan päivästä. Toisinaan käymme matkoilla esim. mökillä yhdessä, pääsääntöisesti isä ja lapsi reissaavat kahdestaan ja minä osallistun sen mukaan mitä omat aikataulut sallivat. Kaikki voittavat kun mieheni ei väkisin yritä raahata minua perässään joka lasta koskevaan tapahtumaan, vaan saan myös omaa aikaa ja he keskinäistä aikaa.

Minäkään en ole maailman äidillisin tyyppi, eikä minulla koskaan ole ollut vauvakuumetta. Silti voin sanoa, että kerro tuo tunne ainakin tuhannella, niin tiedät mitä oma lapsi on. Vasta oman lapsen myötä olen alkanut ymmärtää paremmin muitakin lapsia. Ja myös niitä äitejä ja isiä, jotka eron myötä joutuvat olemaan heistä erossa.

Tämä kommentti voittaa itsekorostuksen viikkopalkinnon. Erityisesti kuitenkin maininta siitä, että käytännössä kerrot lainaamallesi, että tämä ei esimerkiksi voi ymmärtää lapsia, kun omia ei ole. Äitien ymmärtäminen vielä menisi, mutta tuo on aika hilpeä väite. 😁 Omaa lastasi varmasti ymmärrät, yleisellä tasolla väite on yhtä järkevä kuin se, että ymmärrys ihmisiä kohtaan ylipäätään on vain vanhemmilla.

Kaikkea se leipä elättää.

Omat toiveeni: Jos lasten isä alkaa perseillä, esimerkiksi väistelemällä vastuuta omien lastensa suhteen (koskien elatusmaksuja, tapaamisia, osallistumista lasten elämään), niin älä tue sitä ukkoa millään lailla, älä mahdollista pelleilyä vaan tuomitse sen touhut. On niin nähty, että jossakin vaiheessa monen miehen vahvimmiksi intresseiksi nousee oman hyvän maksimointi lasten kustannuksella. Jos näiden velikultien lähipiiri tuomitsisi touhut, tapauksia olisi ehkä vähemmän. Toisin sanoen, jos ukko väittää että lähivanhempi estää tai hankaloittaa lasten tapaamista, tai koettaa nylkeä miesparan rahoistaan, älä aivan purematta niele.

Vaikeaa olla äitipuoli kun puolison aikuiset lapset eivät kunnioita reviiriä ollenkaan, esim kun tulevat päivälliselle (jonka tekemiseen minäkin olen osallistunut) kiittävät vain isää, jos ovat pidemmän aikaa meillä niin kotimme on kuin hotelli. Ovat muuten kyllä näennäisesti ystävällisiä mutta eivät aidosti pidä minusta. ja tytär haukkuu minua selkäni takana. Mies kertoo että ensin tulevat lapset ja koira ja sen jlk minä että näillä spekseillä mennään..ei ihan kuulosta minun korvissani oikeudenmukaiselta varsinkaan kun en mikään hirveä ihminen tai äitipuoli koe olevani.

Vierailija kirjoitti:

Omat toiveeni: Jos lasten isä alkaa perseillä, esimerkiksi väistelemällä vastuuta omien lastensa suhteen (koskien elatusmaksuja, tapaamisia, osallistumista lasten elämään), niin älä tue sitä ukkoa millään lailla, älä mahdollista pelleilyä vaan tuomitse sen touhut. On niin nähty, että jossakin vaiheessa monen miehen vahvimmiksi intresseiksi nousee oman hyvän maksimointi lasten kustannuksella. Jos näiden velikultien lähipiiri tuomitsisi touhut, tapauksia olisi ehkä vähemmän. Toisin sanoen, jos ukko väittää että lähivanhempi estää tai hankaloittaa lasten tapaamista, tai koettaa nylkeä miesparan rahoistaan, älä aivan purematta niele.

Tuo on aika vaikea pyyntö kahdesta eri syystä:

Jos ukko alkaa väistelemään vastuuta yllämainitusti, niin se on äitipuolen eduksi. Enemmän aikaa ilman lapsia ja enemmän rahaa. Miksi kukaan tinkisi omista eduistaan?

Toiseksi koskaan ei saa tuomita läheisiä. Tuomitseminen ei ole rakkautta. Ja miksi olisit sellaisen kanssa, jota et rakasta.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa olla äitipuoli kun puolison aikuiset lapset eivät kunnioita reviiriä ollenkaan, esim kun tulevat päivälliselle (jonka tekemiseen minäkin olen osallistunut) kiittävät vain isää, jos ovat pidemmän aikaa meillä niin kotimme on kuin hotelli. Ovat muuten kyllä näennäisesti ystävällisiä mutta eivät aidosti pidä minusta. ja tytär haukkuu minua selkäni takana. Mies kertoo että ensin tulevat lapset ja koira ja sen jlk minä että näillä spekseillä mennään..ei ihan kuulosta minun korvissani oikeudenmukaiselta varsinkaan kun en mikään hirveä ihminen tai äitipuoli koe olevani.

Olet koiraakin alemmalla hierarkiassa.... mitä sellaista sinä saat siltä suhteelta, että pysyt siinä?

Vierailija kirjoitti:

Vaikeaa olla äitipuoli kun puolison aikuiset lapset eivät kunnioita reviiriä ollenkaan, esim kun tulevat päivälliselle (jonka tekemiseen minäkin olen osallistunut) kiittävät vain isää, jos ovat pidemmän aikaa meillä niin kotimme on kuin hotelli. Ovat muuten kyllä näennäisesti ystävällisiä mutta eivät aidosti pidä minusta. ja tytär haukkuu minua selkäni takana. Mies kertoo että ensin tulevat lapset ja koira ja sen jlk minä että näillä spekseillä mennään..ei ihan kuulosta minun korvissani oikeudenmukaiselta varsinkaan kun en mikään hirveä ihminen tai äitipuoli koe olevani.

Eipä se miehesikään näytä sinua kunnioittavan. Mikä pitää sinut tuossa suhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat toiveeni: Jos lasten isä alkaa perseillä, esimerkiksi väistelemällä vastuuta omien lastensa suhteen (koskien elatusmaksuja, tapaamisia, osallistumista lasten elämään), niin älä tue sitä ukkoa millään lailla, älä mahdollista pelleilyä vaan tuomitse sen touhut. On niin nähty, että jossakin vaiheessa monen miehen vahvimmiksi intresseiksi nousee oman hyvän maksimointi lasten kustannuksella. Jos näiden velikultien lähipiiri tuomitsisi touhut, tapauksia olisi ehkä vähemmän. Toisin sanoen, jos ukko väittää että lähivanhempi estää tai hankaloittaa lasten tapaamista, tai koettaa nylkeä miesparan rahoistaan, älä aivan purematta niele.

Tuo on aika vaikea pyyntö kahdesta eri syystä:

Jos ukko alkaa väistelemään vastuuta yllämainitusti, niin se on äitipuolen eduksi. Enemmän aikaa ilman lapsia ja enemmän rahaa. Miksi kukaan tinkisi omista eduistaan?

Toiseksi koskaan ei saa tuomita läheisiä. Tuomitseminen ei ole rakkautta. Ja miksi olisit sellaisen kanssa, jota et rakasta.

Höpö höpö. En tosiaankaan katselisi lasten hylkäämistä tai huonosti kohtelua. Eri asia sitten, haluaisiko olla tuollaisen miehen kanssa edes niin kauan, että kertoisin pitäväni häntä selkärangattomana ja halveksittavana.

T. Äitipuoli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat toiveeni: Jos lasten isä alkaa perseillä, esimerkiksi väistelemällä vastuuta omien lastensa suhteen (koskien elatusmaksuja, tapaamisia, osallistumista lasten elämään), niin älä tue sitä ukkoa millään lailla, älä mahdollista pelleilyä vaan tuomitse sen touhut. On niin nähty, että jossakin vaiheessa monen miehen vahvimmiksi intresseiksi nousee oman hyvän maksimointi lasten kustannuksella. Jos näiden velikultien lähipiiri tuomitsisi touhut, tapauksia olisi ehkä vähemmän. Toisin sanoen, jos ukko väittää että lähivanhempi estää tai hankaloittaa lasten tapaamista, tai koettaa nylkeä miesparan rahoistaan, älä aivan purematta niele.

Tuo on aika vaikea pyyntö kahdesta eri syystä:

Jos ukko alkaa väistelemään vastuuta yllämainitusti, niin se on äitipuolen eduksi. Enemmän aikaa ilman lapsia ja enemmän rahaa. Miksi kukaan tinkisi omista eduistaan?

Toiseksi koskaan ei saa tuomita läheisiä. Tuomitseminen ei ole rakkautta. Ja miksi olisit sellaisen kanssa, jota et rakasta.

Höpö höpö. En tosiaankaan katselisi lasten hylkäämistä tai huonosti kohtelua. Eri asia sitten, haluaisiko olla tuollaisen miehen kanssa edes niin kauan, että kertoisin pitäväni häntä selkärangattomana ja halveksittavana.

T. Äitipuoli

Minäkin olen äitipuoli. En hyväksyisi mieheltä lasten huonosti kohtelua, mutta minua ei haittaa yhtään, jos mies peruu tapaamisia. Isäähän lapset tulevat katsomaan, ei minua, eli minulle on ihan sama, jos he eivät tule.

Jos minun mieheni peruu tapaamisia, niin en näe miestä halveksittavana. Mieheni on oikea timantti, mutta aikaa on rajatusti. Miehen eksä tiesi aikoinaan mihin ryhtyi, kun teki lapsia miehen kanssa, jolle työ on prioriteetti yksi.

Melkein kaikki nämä pahimmat lasten kiduttajat ja tappajat on olleet äitipuolia. Heillä saattaa olla omia lapsia tai sitten ei, mutta miehen lapsista tulee joku paha jota vastaan pitää hyökätä. 

Tämä on jotain mitä en ymmärrä. 

Itse toivoisin että jos lasteni elämässä olis joskus joku uusi "äiti", voisimme olla asiallisissa väleissä. Ja hän kohtelisi lapsiani kuten normaaleja ihmisiä kohdellaan. Ja ilmoittaisi ajoissa, jos ei jaksa rooliaan, jotta siihen voidaan saadaan muutos/helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat toiveeni: Jos lasten isä alkaa perseillä, esimerkiksi väistelemällä vastuuta omien lastensa suhteen (koskien elatusmaksuja, tapaamisia, osallistumista lasten elämään), niin älä tue sitä ukkoa millään lailla, älä mahdollista pelleilyä vaan tuomitse sen touhut. On niin nähty, että jossakin vaiheessa monen miehen vahvimmiksi intresseiksi nousee oman hyvän maksimointi lasten kustannuksella. Jos näiden velikultien lähipiiri tuomitsisi touhut, tapauksia olisi ehkä vähemmän. Toisin sanoen, jos ukko väittää että lähivanhempi estää tai hankaloittaa lasten tapaamista, tai koettaa nylkeä miesparan rahoistaan, älä aivan purematta niele.

Tuo on aika vaikea pyyntö kahdesta eri syystä:

Jos ukko alkaa väistelemään vastuuta yllämainitusti, niin se on äitipuolen eduksi. Enemmän aikaa ilman lapsia ja enemmän rahaa. Miksi kukaan tinkisi omista eduistaan?

Toiseksi koskaan ei saa tuomita läheisiä. Tuomitseminen ei ole rakkautta. Ja miksi olisit sellaisen kanssa, jota et rakasta.

Höpö höpö. En tosiaankaan katselisi lasten hylkäämistä tai huonosti kohtelua. Eri asia sitten, haluaisiko olla tuollaisen miehen kanssa edes niin kauan, että kertoisin pitäväni häntä selkärangattomana ja halveksittavana.

T. Äitipuoli

Minäkin olen äitipuoli. En hyväksyisi mieheltä lasten huonosti kohtelua, mutta minua ei haittaa yhtään, jos mies peruu tapaamisia. Isäähän lapset tulevat katsomaan, ei minua, eli minulle on ihan sama, jos he eivät tule.

Jos minun mieheni peruu tapaamisia, niin en näe miestä halveksittavana. Mieheni on oikea timantti, mutta aikaa on rajatusti. Miehen eksä tiesi aikoinaan mihin ryhtyi, kun teki lapsia miehen kanssa, jolle työ on prioriteetti yksi.

Tässä olemme hyvin erilaisia. Minä ajattelen sitä, miten pahalta lapsista tuntuu, en sitä että äiti tiesi mihin ryhtyy.

T. Se aiempi äitipuoli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella. 

Sinä, ex-puolisosi ja lapsenne ette ole enää perhe. Nykyiset puolisonne ja lapset ovat perheenne, sinun on ihan turhaa ripustautua ex-puolisoosi ja leikkä että kaikki on kuten ennenkin. Ei ole. Ei ole asioita, mitkä eivät kuuluisi myös uusille puolisoille. 

Lapsen silmissä todennäköisesti perhe on aina se alkuperäinen ydinperhe eli isä ja äiti. Ei äiti ja isä lakkaa olemasta sen lapsen perhe vaikka vanhemmat ovat eronneet. Jos lapselta kysytään että ”keitä sinun perheeseesi kuuluu?” niin luuletko että lapsi vastaa ”mun perheeseen kuuluu äiti” jos lapsi asuu äitinsä kanssa? Ei. Hän vastaa että ”mun perheeseen kuuluu äiti ja isä”, vaikka isä asuukin muualla. Asioita pitää ensisijaisesti yrittää tarkastella lapsen näkökulmasta. Se miten aikuiset asiat näkevät on täysin eri asia.

Ei ainakaan minun poikapuoleni sano näin. Jo ekalla, kun hän piirsi perheen, siihen kuuluivat äiti, isä, minä (isän vaimo), pikkusisko ja äidin kissa. Koulustakin hän soittaa usein minulle lupaa johonkin ja kertoo opettajalle, että xx antoi luvan ja kun he ovat kysyneet, kuka on xx, niin poika reippaasti kertoo, että isin vaimo. Pojan äidin kanssa on myös sovittu, että koulusta voivat tarvittaessa soittaa myös minulle.

Tämä on harvinaista. Netistä löytyy kokonaisuudessaan Jyväskylän yliopistolle tehty tutkimus ”lapsen perhe eron jälkeen”. Erittäin mielenkiintoinen tutkimus jossa lapsia on haastateltu. Sen lopputulos on että biologinen perhe on lapselle ykkönen. Muut ihmiset on kaukana ulkokehällä.