Lue keskustelun säännöt.
Eronnut äiti: mitä toivoisit äitipuolelta? Mitä et voisi sietää?
15.08.2019 |
Tästä näkökulmasta en löytänyt keskustelua, kiinnostaisi kovasti kuulla äitien mietteitä. Ei vähiten siksi, että olen tavannut miehen, jolla on 2 lasta. En ole vielä heitä tavannut mutta sen aika tulee jossain vaiheessa. Hirvittää, että minusta tulisi ns. paha äitipuoli ja lasten elämänlaatu huononee vuokseni, sana on siis vapaa! Olen itse lapseton n 35. Minulla on paha endometrioosi jonka vuoksi kohtu ja munasarjat poistettiin nuorena, omia lapsia en siis ole edes voinut saada.
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä äitien valituksia siitä kun äitipuoli yrittää "leikkiä kotia". Ihanko oikeasti se on huono asia jos äitipuoli luo tunnesidettä lapseen ja ottaa tämän osaksi perhettään? Millähän motivaatiolla hän huolehtisi lapsesta jos lasta tulee kohdella kuin vierasta? Ja sitten seuraava valitus on että äitipuoli laiminlyö lasta ja kohtelee omiansa eri tavalla. Eikö mikään kelpaa? Onko oikeasti niin kauhea uhka jos äitipuoli yrittää rakastaa lasta parhaansa mukaan? Tuntuu että tässä ei ajatella hetkeäkään lapsen parasta vaan omia loukattuja tunteita.
Minä puhuin tuossa yllä kodin leikkimisestä. Se on LAPSEN käyttämä sana. LAPSI kokee sen tunkeilevana jotenkin, en ihan tiedä mitä tapahtuu, koska en ole siellä.
On paljon tarinoita, kuinka äitipuoli on ihana ja kaikkea, mutta luulen, että silloin kyse on myös pitkälti henkilökemiasta.
Kaverillani on tytär, jonka isällä oli uusperhe. Kaverini oli tosi iloinen, kun äitipuoli kustansi tytärtä (silloin 12-16) balettiin ja teatteriin, kun hänellä itsellään ei ollut siihen varaa. Nyt jo aikuinen tytär on paljastanut, ettei tykännyt siitä yhtään, kun äitipuoli yritti tehdä keinotekoista äiti-tytär-suhdetta. Ehkä äitipuoli ei sitä yrittänyt, mutta lapsen kokemus voi olla mitä vain.
No, miten suhtaudut lapsesi puheisiin? Kerrotko aikuisena ihmisenä, että äitipuoli ehkä toivoo jotain hyvää? Tai tuet muuten lasta pääsemään haastavien tunteiden kanssa eteenpäin? Vai saatko kiksit siitä että äitipuolella mahdollisesti on hankalaa?
Suhtaudun välinpitämättömästi. En koskaan ala tulkitsemaan toisen ihmisen motiiveja, joista en tiedä. Kuuntelen siis lasta ja sanon, että keskustele isäsi kanssa, että haluaisit enemmän kahdenkeskistä aikaa hänen kanssaan.
Lapsi on siis vanhempi- kun hoitaa itse tuollaiset asiat? Jos oikeasti välität lapsestasi, välinpitämöttämyys ei kyllä ole paras keino. Sillä nonseleeraat hänen tunteensa sekä myös hänen toisen perheensä. Ja jätät lapsesi yksin, ilman tukea kahden perheen väliin. Lapselle paras on tunne siitä, että vanhemmuus kantaa yli perherajojen. Ja tämä ei tarkoita sitä että puutut toisen perheen elämään. Vaan välität lapsestasi ja myös niiden asioiden tiimoilta, mitä hän tuo toisesta perheestä. Ylläpidät hyvää. Olen tavannut äitejä, joiden lämpö ja vastuu lapsesta loppuu kuin seinään kun on puhe siitä toisesta perheestä. Se tuntuu lapsista kamalalta, heidät ikäänkuin potkaistaan yksin tyhjyyteen, josta sitten siirtyvät sinne toiseen maailmaan. Sen sijaan että äidin välittäminen saattelee heitä. Se on mahdollista siltikin, vaikkei vois sitä exää sietää. Kun kyse on rakkaudesta lapseen.
Miten minä nonseleeraan lapsen tunteet sillä, että kuuntelen häntä? Ei paapominen auta lasta eteenpäin. Lapsella ikää 12 v.
En myöskään ymmärrä, mitä ihmettä käytännössä tarkoittaa ”lämpö lapsesta loppuu kuin seinään” tai ”lapsi potkaistaan tyhjyyteen” tai ”äidin välittäminen saattelee”. En ymmärrä sanahelinää, ymmärrän vain konkreettisia tekoja.
Minä annan isän olla isä. Kun lapsi siirtyy vuoroviikoksi isän luo, niin minä en ulota lonkeroitani siihen viikkoon. Meillä on jo tarpeeksi ongelmia muutenkin: asumme parin kilsan päässä toisistamme, ja isä tulee silmille, jos lapsi käy luonani isäviikolla. Hänen mielestään minun pitäisi kieltää se, mutta ei, sitä en tee.
Kuten sanoin, että suhtaudun välinpitämättömästi isän ja äitipuolen valintoihin - niin kauan kuin ei ole kyse pahoinpitelystä. Isä saa tehdä itse omat valintansa, eikä minulla ole niihin asiaa. Jos hän haluaa pakottaa heidät olemaan happy big family, niin pakottakoon. Se kostautuu vain hänelle itselleen.
Tuo vika lause särähti pahasti katkeruudelta. Eikö oletettavaa ole, että ovat onnellinen perhe, kun yhdessä haluavat elämänsä rakentaa?
Lapsi ei haluaisi asua isänsä luona, vaan haluaa muuttaa minun luokseni. Koska isän luona pakotetaan olemaan koko ison porukan kanssa, yhdessä äitipuolen lasten ja uuden velipuolen.
Sitä tarkoitin, että isän valinnat tulevat kostautumaan sinä päivänä, kun lapsi saa voimaa sanoa isälleen, missä haluaa asua. (Minä tietty toivon, että jatkaisi vuoroviikkoilua, koska minun luksukseni jatkuisi, mutta tietysti otan hänet luokseni, jos haluaa).
Olkoot onnellinen perhe. Ei se minua haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei ole ensimmäinen keskustelu, jossa suhtaudutaan varsin negatiivisesti siihen, että "entinen" perhe viettäisi aikaa keskenään. Miksi? Perusteluna tuntuu olevan, että se ei vaan käy, ex on historiaa ja se on väärin uudelle puolisolle.
Minulla on varsin tuore ero takana, mutta ei minusta tuntuisi mitenkään kummalliselta viettää toisinaan aikaa ex-miehen ja lasten kanssa, varsinkin kun suru erosta on lientynyt. Meillä on todella pitkä parisuhde takana, eikä meistä kumpikaan vihaa toista. Vietimme riittävän monta vuotta yhdessä tietääksemme, että ero on lopullinen. Siis ero parisuhteesta.
Olemme edelleen lastemme vanhempia, meillä on yhteisiä ystäviä, sukujuhlia ja paljon hyviä muistoja varsinkin perheenä vietetystä ajasta. Tulemme edelleen tapaamaan toisiamme säännöllisesti, miksi siis ei tehden jotain, mistä lapset nauttivat?
Ei sille tapaamiselle mitään estettä olekaan. Mutta kun tulevat uudet puolisot kuvaan, myös heidän tunteensa ja mielipiteensä kuuluu ottaa huomioon ja uusi perhe etusijalle. Muuten uusi perhe ei onnistu. Jokainen kuvioon tuleva uusi ihminen muuttaa asioita. Harvassa ovat niin aikuiset ihmiset, että tuollainen kaikkia kunnioittava tapaileminen onnistuu, edes niiden lasten tähden. Minulla on exän ja hänen perheensä kanssa tosi hyvät välit ja voimme hyvin olla samassa juhlassa tai exän kanssa istahtaa kahville. Tai käydä lasten kanssa yhdessä kahvilla. Mutta sen edellytys on kyllä tahdikkuus, jossa kaikki tapahtuu loukkaamatta millään lailla nykyisiä perheitä ja niiden jäseniä. Meidän itsestäänselvä suhteemme on päättynyt- ja alisteinen uusille perheille. Jos esim. miehen nykyinen kokisi tällaisen kahvihetken uhkaksi, se ei onnistuisi.
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Tätä en suoraan sanottuna ymmärrä. Poikapuolellani on yksi äiti ja minä olen isän vaimo. Meillä on kuitenkin myös yhteinen tytär ja me olemme perhe ja ex-puoliso ei ole osa sitä, vaikka poika onkin. Tottakai meillä on ystävälliset välit jne. mutta ei me kyllä todellakaan pyöritetä perhe-elämäämme exän ehdoilla, eikä mies vietä ”perheenä” aikaa exänsä ja poikansa kanssa, vaan se me tehdään yhdessä lasten kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Tätä en suoraan sanottuna ymmärrä. Poikapuolellani on yksi äiti ja minä olen isän vaimo. Meillä on kuitenkin myös yhteinen tytär ja me olemme perhe ja ex-puoliso ei ole osa sitä, vaikka poika onkin. Tottakai meillä on ystävälliset välit jne. mutta ei me kyllä todellakaan pyöritetä perhe-elämäämme exän ehdoilla, eikä mies vietä ”perheenä” aikaa exänsä ja poikansa kanssa, vaan se me tehdään yhdessä lasten kanssa.
Tuossa taitaa olla vaikeutena kohdata realiteetit ja luopua vanhasta. Jolloin myös mitään uutta ei pääse syntymään ja ahdistus senkun lisääntyy. Moni pelkää surua ja yksin jäämisen kohtaamista niin, että kehittelee tuollaisia fantasioita. Tajuamatta että samalla tulee sössittyä oma elämä, lapsenkin elämää ja hankaloitettua myös uusperheen kasvua. Toiset takertuu noin, fantasioimaan "perheestä" joka on päättynyt ajat sitten, toiset valitsevat vihan- useimmiten sitä uutta aikuista kohtaan. Mulla on sukulaisia jotka ovat menneet hautaankin vatvoen vielä 50 sitten tapahtuneita ja syytellen exää tai exännyxää elämänsä pilaamisesta. Kamala kohtalo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Tätä en suoraan sanottuna ymmärrä. Poikapuolellani on yksi äiti ja minä olen isän vaimo. Meillä on kuitenkin myös yhteinen tytär ja me olemme perhe ja ex-puoliso ei ole osa sitä, vaikka poika onkin. Tottakai meillä on ystävälliset välit jne. mutta ei me kyllä todellakaan pyöritetä perhe-elämäämme exän ehdoilla, eikä mies vietä ”perheenä” aikaa exänsä ja poikansa kanssa, vaan se me tehdään yhdessä lasten kanssa.
Tuossa taitaa olla vaikeutena kohdata realiteetit ja luopua vanhasta. Jolloin myös mitään uutta ei pääse syntymään ja ahdistus senkun lisääntyy. Moni pelkää surua ja yksin jäämisen kohtaamista niin, että kehittelee tuollaisia fantasioita. Tajuamatta että samalla tulee sössittyä oma elämä, lapsenkin elämää ja hankaloitettua myös uusperheen kasvua. Toiset takertuu noin, fantasioimaan "perheestä" joka on päättynyt ajat sitten, toiset valitsevat vihan- useimmiten sitä uutta aikuista kohtaan. Mulla on sukulaisia jotka ovat menneet hautaankin vatvoen vielä 50 sitten tapahtuneita ja syytellen exää tai exännyxää elämänsä pilaamisesta. Kamala kohtalo.
Joo, se on kyllä uskomatonta, miten jotkut eivät vaan luovuta ja mene elämässään eteenpäin. Yhden kaverini äiti puhuu vieläkin yli 25 vuotta sitten tapahtuneesta avioerostaan. Samoin yksi sukulaisenikin. Niin pientä aasinsiltaa ei olekaan, etteikö keskustelua saisi jotenkin käännettyä hänen 10v. sitten tapahtuneeseen avioeroon. Rasittavaa kaikille tämmöinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten se menee teillä jotka muodostatte näitä uusioperheitä useampia kertoja, kuinka montaa eri miestä tai naista lapsenne kutsuvat isä tai äitipuoleksi, iskäkakkoseksi, äitikolmoseksi?
Mielestäni sellainen suhtautuminen alkuun riittää,että on tasapuolinen, huomioi lapsien olemassa olon olemalla kiinnostunut heidän asioistaan. Vetää isän kanssa yhtä köyttä säännöissä. Ja on turvallinen aikuinen. Näillä pääsee jo aika pitkälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu siitä, asuvatko lapset talossa koko ajan vain käyvätkö vain kylässä.
Harvakseltaan lapsia näkevä: neutraali ja perusystävällinen suhtautuminen riittää. Samalla tavalla kuin suhtaudutaan vieraisiin.
Jos asuvat koko ajan, saa äitipuolella olla käskyvaltaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivon sitä ettei ota mitään äitipuolen roolia, vaan pysyttelee vain lasten isän vaimona. Neutraali ja mahdollisimman mukava ihminen lasten elämässä. Hoitovastuuta ei minkäänlaista, vaan isä hoitaa ja huolta asiat vuorollaan.
Käytännössä tuo "ei minkäänlaista hoitovastuuta" ei oikein onnistu varsinkaan sitten kun asutaan samassa osoitteessa. Kyllä silloin on pakko jonkin verran osallistua, vaikka päävastuu olisikin isällä.
Esimerkkitilanne: Lapset leikkivät olohuoneessa, uusi vaimo istuu sohvalla ja isä on käymässä vessassa. Yksi lapsista kaatuu ja lyö päänsä niin että otsaan tulee haava.
Pitäisikö uuden vaimon tuossa tilanteessa sinusta jättää lapsi itkemään siiheksi kunnes isä tulee vessasta? Vai olisiko kuitenkin järkevämpää, että se uusi vaimo ottaisi hoitovastuun ja paikkaisi lapsen haavan jne.?
Olen äitipuoli ja samaa mieltä kuin tuo ylläoleva. Isän kuuluu kantaa vastuu omista lapsistaan.
Minun mieheni lapset ovat Nyt alakoululaisia ja meillä 2-4 vrk /kk.
Tuossa esimerkkitilanteessa toimii hätä-laki. Vaikka en pistä tikkua ristiin miehen lasten eteen, niin hädässä toki autan. Näiden neljän vuoden aikana eteen on tullut vain yksi (1) tilanne, jossa olen joutunut auttamaan. Miehen piti lähteä töihin. Silloin ruokin lapset.
Toki tilanne olisi eri, jos lapset olisivat meillä enemmän, mutta minusta on outoa aina vedota siihen, ettei se toimi, jos isä kantaa vastuun. Kuulkaa, se toimii oikein hyvin. Se vain vaatii äitipuolelta tiukan linjan, ettei haksahda hoitamaan niitä lapsia.
Kukaan ei ole väittänyt, ettei isän vastuunkantaminen toimisi. Oli kyse siitä, voiko uusi vaimo olla täysin vailla hoitovastuuta, jos lapset asuvat samassa osoitteessa edes muutaman päivän. Käytännössä ei voi, koska milloin tahansa voi tulla tilanne, että lapselle sattuu jotain eikä isä juuri sillä siunaamalla pääse hätiiin. Yleensäkin vieroksun uusien puolisoiden asennetta, jossa lasten elämään osallistuminen on "pakko" tai "jouduin auttamaan" jne. Jos otat miehen, jolla on lapsia, olet väistämättä osa niiden lasten elämää. Lapsille ei tule kovin hyvää kuvaa, jos uusi vaimo vain lymyilee nurkissa eikä yritäkään olla osa yhteisiä hetkiä ja tekemisiä.
Minähän annoin juuri esimerkin, että minä olen joutunut tasan yhden kerran neljässä vuodessa olemaan osa lasten elämää. Teoriassa keksin tilanteita, että minua tarvittaisiin. Käytännössä niitä tilanteita ei ole tullut vastaan.
Minä olen valinnut parisuhteen, en perhe-elämää. Mies tiesi sen, ja silti kosi minua.
Mitä sitten jos lasten äiti kuolee ja lasten on pakko muuttaa täysiaikaisesti isän eli teidän luokse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei ole ensimmäinen keskustelu, jossa suhtaudutaan varsin negatiivisesti siihen, että "entinen" perhe viettäisi aikaa keskenään. Miksi? Perusteluna tuntuu olevan, että se ei vaan käy, ex on historiaa ja se on väärin uudelle puolisolle.
Minulla on varsin tuore ero takana, mutta ei minusta tuntuisi mitenkään kummalliselta viettää toisinaan aikaa ex-miehen ja lasten kanssa, varsinkin kun suru erosta on lientynyt. Meillä on todella pitkä parisuhde takana, eikä meistä kumpikaan vihaa toista. Vietimme riittävän monta vuotta yhdessä tietääksemme, että ero on lopullinen. Siis ero parisuhteesta.
Olemme edelleen lastemme vanhempia, meillä on yhteisiä ystäviä, sukujuhlia ja paljon hyviä muistoja varsinkin perheenä vietetystä ajasta. Tulemme edelleen tapaamaan toisiamme säännöllisesti, miksi siis ei tehden jotain, mistä lapset nauttivat?
Ei sille tapaamiselle mitään estettä olekaan. Mutta kun tulevat uudet puolisot kuvaan, myös heidän tunteensa ja mielipiteensä kuuluu ottaa huomioon ja uusi perhe etusijalle. Muuten uusi perhe ei onnistu. Jokainen kuvioon tuleva uusi ihminen muuttaa asioita. Harvassa ovat niin aikuiset ihmiset, että tuollainen kaikkia kunnioittava tapaileminen onnistuu, edes niiden lasten tähden. Minulla on exän ja hänen perheensä kanssa tosi hyvät välit ja voimme hyvin olla samassa juhlassa tai exän kanssa istahtaa kahville. Tai käydä lasten kanssa yhdessä kahvilla. Mutta sen edellytys on kyllä tahdikkuus, jossa kaikki tapahtuu loukkaamatta millään lailla nykyisiä perheitä ja niiden jäseniä. Meidän itsestäänselvä suhteemme on päättynyt- ja alisteinen uusille perheille. Jos esim. miehen nykyinen kokisi tällaisen kahvihetken uhkaksi, se ei onnistuisi.
Aikuisten on työnnettävä mustasukkaisuutensa syrjään sitten. Lapsen asiat edellä kuuluu mennä. Lapsista on varmasti kivaa viettää aikaa samaan aikaan isänsä ja äitinsä kanssa, vaikka isä ja äiti ovatkin eronneet. Se että uutta kumppania asia kiukuttaa, on sitten hänen oma ongelmansa. Ei se uusi puoliso voi sanella sitä että kenen kanssa lapset saavat samaan aikaan viettää aikaa. Ero on lapsille aina kriisi, ja perheen hajoamisen tuomaa tuskaa voi lievittää se että lapset saavat edelleen joskus nähdä molempia vanhempiaan samaan aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Sinä, ex-puolisosi ja lapsenne ette ole enää perhe. Nykyiset puolisonne ja lapset ovat perheenne, sinun on ihan turhaa ripustautua ex-puolisoosi ja leikkä että kaikki on kuten ennenkin. Ei ole. Ei ole asioita, mitkä eivät kuuluisi myös uusille puolisoille.
Lapsen silmissä todennäköisesti perhe on aina se alkuperäinen ydinperhe eli isä ja äiti. Ei äiti ja isä lakkaa olemasta sen lapsen perhe vaikka vanhemmat ovat eronneet. Jos lapselta kysytään että ”keitä sinun perheeseesi kuuluu?” niin luuletko että lapsi vastaa ”mun perheeseen kuuluu äiti” jos lapsi asuu äitinsä kanssa? Ei. Hän vastaa että ”mun perheeseen kuuluu äiti ja isä”, vaikka isä asuukin muualla. Asioita pitää ensisijaisesti yrittää tarkastella lapsen näkökulmasta. Se miten aikuiset asiat näkevät on täysin eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Entä isäpuolet? Täytyykö heidänkin pelata lautapelejä, mennä leikkipuistoon, laittaa ruokaa, paikata haavoja..? Vai onko tämäkin taas sellainen asia, jossa miehiltä ei vaadita mitään?
Oman ja useamman tuttavan uusperheiden kokemuksella tuntuu siltä, että isäpuolelta ei niinkään aktiivisesti odoteta/vaadita mitään tuollaista, mutta jos hän tekee jotain edellämainituista, sitä kyllä muistetaan mainostaa kaikille kuinka isäpuoli ottaa lapset huomioon ja oi kuinka ihanaa on kun ollaan yhtä suurta perhettä. Sitten taas ihan vastaava toiminta äitipuolelta on näiden äitien mielestä ihan ehdoton no-no, se tulkitaan asioihin sekaantumiseksi ja äitien varpaille astumiseksi.
Useammassa perheessä tämä lähtee jo siitä, että äidin uudesta kumppanista puhutaan isäpuolena mutta äitipuolesta ei saa puhua, hän on isin uusi kumppani/@kka tai häntä kutsutaan etunimellä. Tämä siis äidin tahdosta. Yhdestä perheestä tiedän että lapsi sai arestia ja huudot äidiltään kun lapsi oli käyttänyt äitipuoli-sanaa eikä etunimeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei ole ensimmäinen keskustelu, jossa suhtaudutaan varsin negatiivisesti siihen, että "entinen" perhe viettäisi aikaa keskenään. Miksi? Perusteluna tuntuu olevan, että se ei vaan käy, ex on historiaa ja se on väärin uudelle puolisolle.
Minulla on varsin tuore ero takana, mutta ei minusta tuntuisi mitenkään kummalliselta viettää toisinaan aikaa ex-miehen ja lasten kanssa, varsinkin kun suru erosta on lientynyt. Meillä on todella pitkä parisuhde takana, eikä meistä kumpikaan vihaa toista. Vietimme riittävän monta vuotta yhdessä tietääksemme, että ero on lopullinen. Siis ero parisuhteesta.
Olemme edelleen lastemme vanhempia, meillä on yhteisiä ystäviä, sukujuhlia ja paljon hyviä muistoja varsinkin perheenä vietetystä ajasta. Tulemme edelleen tapaamaan toisiamme säännöllisesti, miksi siis ei tehden jotain, mistä lapset nauttivat?
Ei sille tapaamiselle mitään estettä olekaan. Mutta kun tulevat uudet puolisot kuvaan, myös heidän tunteensa ja mielipiteensä kuuluu ottaa huomioon ja uusi perhe etusijalle. Muuten uusi perhe ei onnistu. Jokainen kuvioon tuleva uusi ihminen muuttaa asioita. Harvassa ovat niin aikuiset ihmiset, että tuollainen kaikkia kunnioittava tapaileminen onnistuu, edes niiden lasten tähden. Minulla on exän ja hänen perheensä kanssa tosi hyvät välit ja voimme hyvin olla samassa juhlassa tai exän kanssa istahtaa kahville. Tai käydä lasten kanssa yhdessä kahvilla. Mutta sen edellytys on kyllä tahdikkuus, jossa kaikki tapahtuu loukkaamatta millään lailla nykyisiä perheitä ja niiden jäseniä. Meidän itsestäänselvä suhteemme on päättynyt- ja alisteinen uusille perheille. Jos esim. miehen nykyinen kokisi tällaisen kahvihetken uhkaksi, se ei onnistuisi.
Aikuisten on työnnettävä mustasukkaisuutensa syrjään sitten. Lapsen asiat edellä kuuluu mennä. Lapsista on varmasti kivaa viettää aikaa samaan aikaan isänsä ja äitinsä kanssa, vaikka isä ja äiti ovatkin eronneet. Se että uutta kumppania asia kiukuttaa, on sitten hänen oma ongelmansa. Ei se uusi puoliso voi sanella sitä että kenen kanssa lapset saavat samaan aikaan viettää aikaa. Ero on lapsille aina kriisi, ja perheen hajoamisen tuomaa tuskaa voi lievittää se että lapset saavat edelleen joskus nähdä molempia vanhempiaan samaan aikaan.
Tietysti lapsia pitää ajatella. Mutta kun on tullut ero, elämä ei ole sama eikä pelisäännötkään kuin ennen eroa. Ja kun tulee uusia ihmisiä mukaan, heidänkin tarpeensa ovat mukana siinä jaossa. Vaikka lapsia ajattelee ja suojelee eron vauriolta, se ei tarkoita että aikuisilla ei olisi myös omat tarpeensa. Kyllähän ihan ylipäätään vanhemmuudesta sanotaan että ensin se happinaamari omalle naamalle että voi auttaa lasta- että pitää myös olla itsekkyyttä huolehtia omista tarepistaan. Uusperheessä tämä on hyvin tärkeää, sillä ilman toimivaa parisuhdetta koko uusperhe tuhoutuu. Sopiva balanssi on tietysti paras, ja lasten edun huomioiminen. Mutta lasten etu ei ole mikään jyrä joka jyrää kaiken muun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Sinä, ex-puolisosi ja lapsenne ette ole enää perhe. Nykyiset puolisonne ja lapset ovat perheenne, sinun on ihan turhaa ripustautua ex-puolisoosi ja leikkä että kaikki on kuten ennenkin. Ei ole. Ei ole asioita, mitkä eivät kuuluisi myös uusille puolisoille.
Lapsen silmissä todennäköisesti perhe on aina se alkuperäinen ydinperhe eli isä ja äiti. Ei äiti ja isä lakkaa olemasta sen lapsen perhe vaikka vanhemmat ovat eronneet. Jos lapselta kysytään että ”keitä sinun perheeseesi kuuluu?” niin luuletko että lapsi vastaa ”mun perheeseen kuuluu äiti” jos lapsi asuu äitinsä kanssa? Ei. Hän vastaa että ”mun perheeseen kuuluu äiti ja isä”, vaikka isä asuukin muualla. Asioita pitää ensisijaisesti yrittää tarkastella lapsen näkökulmasta. Se miten aikuiset asiat näkevät on täysin eri asia.
Ei ainakaan minun poikapuoleni sano näin. Jo ekalla, kun hän piirsi perheen, siihen kuuluivat äiti, isä, minä (isän vaimo), pikkusisko ja äidin kissa. Koulustakin hän soittaa usein minulle lupaa johonkin ja kertoo opettajalle, että xx antoi luvan ja kun he ovat kysyneet, kuka on xx, niin poika reippaasti kertoo, että isin vaimo. Pojan äidin kanssa on myös sovittu, että koulusta voivat tarvittaessa soittaa myös minulle.
Lasteni äitipuoli on ihan jees monella tavalla. Normaali, vastuullinen aikuinen. Hän huolehtii lapsistani hyvin, kun ovat siellä. Kaikki perustarpeet on hyvin hoidettu ja elämä on tasapainoista ja turvallista. Saavat matkoja ja kaikki tarvittavat systeemit.
Lasten takia toivoisin, ettei hän ottaisi niin herkästi koppia vanhemmuudesta kuin nyt ottaa. Se mahdollistaa exäni työnarkomanian, jonka seurauksena lapset ovat paljon enemmän äitipuolen kuin isän hoidossa. Tämä ongelma ei kuitenkaan varsinaisesti johdu äitipuolesta eikä häntä voi siitä syyttää.
Toivoisin, että hän antaisi lapsille terveellisempää ruokaa kuin nyt. Saavat liikaa herkkuja siellä ja myös liikaa istumista. Harmittaa, että kiloja tulee jo parissa peräkkäin olevassa isäviikossa. Hänen omat lapsensa ovat melkoisen jämeriä.
Ainut asia mikä hänessä oikeasti vituttaa on se, että hän puhuu minusta tosi ikävästi ja yrittää näyttää minut lapsille huonossa valossa. Vaatii myös kertomaan vaikka sitten keksittyjä juttuja minusta kunhan ovat huonoja. Lapset ovat pääosin minulla ja noihin ikäviin juttuihin ei ole perusteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivoisin että annat minun olla edelleen äiti lapsilleni etkä ryhdy pyörittämään uusperhettä ex-mieheni ja lasteni kanssa. Toivoisin myös että annat miehen olla joskus lasten kanssa keskenään ja mielellään myös että antaisit meidän joskus käydä ex-mieheni ja lasten kanssa jossain päiväreisussa jotta voimme "perheenä" keskustella.
Sinä, ex-puolisosi ja lapsenne ette ole enää perhe. Nykyiset puolisonne ja lapset ovat perheenne, sinun on ihan turhaa ripustautua ex-puolisoosi ja leikkä että kaikki on kuten ennenkin. Ei ole. Ei ole asioita, mitkä eivät kuuluisi myös uusille puolisoille.
Lapsen silmissä todennäköisesti perhe on aina se alkuperäinen ydinperhe eli isä ja äiti. Ei äiti ja isä lakkaa olemasta sen lapsen perhe vaikka vanhemmat ovat eronneet. Jos lapselta kysytään että ”keitä sinun perheeseesi kuuluu?” niin luuletko että lapsi vastaa ”mun perheeseen kuuluu äiti” jos lapsi asuu äitinsä kanssa? Ei. Hän vastaa että ”mun perheeseen kuuluu äiti ja isä”, vaikka isä asuukin muualla. Asioita pitää ensisijaisesti yrittää tarkastella lapsen näkökulmasta. Se miten aikuiset asiat näkevät on täysin eri asia.
Mun lapset- isompia jo, kokevat ensisijaiseksi perheekseen minut ja itsensä. Ja tämän lisäksi heidän perheeseen kuuluu kumppanini, isänsä, isän vaimo ja myös tämän aikuiset lapset. Olivat kouluikäisiä kun erosimme, eivät siltikään näe perhettään sinä ydinperheenä joka kerran oli. Kun elämä on mennyt eteenpäin, ja heillä on uusia ihmisiä kodissaan. Tietenkin lapsella on kuva syntymäperheestään, mutta kyllä se perhe-ajatuskin elää, ketkä tuntee läheisikseen.
Toivon ettei iskän uusi hoito puutu millään tavalla lasteni elämään. Ihanteellusta olisi, ettei ole edes paikalla häiritsemässä kun lapset ovat isällään.
Vierailija kirjoitti:
Lasteni äitipuoli on ihan jees monella tavalla. Normaali, vastuullinen aikuinen. Hän huolehtii lapsistani hyvin, kun ovat siellä. Kaikki perustarpeet on hyvin hoidettu ja elämä on tasapainoista ja turvallista. Saavat matkoja ja kaikki tarvittavat systeemit.
Lasten takia toivoisin, ettei hän ottaisi niin herkästi koppia vanhemmuudesta kuin nyt ottaa. Se mahdollistaa exäni työnarkomanian, jonka seurauksena lapset ovat paljon enemmän äitipuolen kuin isän hoidossa. Tämä ongelma ei kuitenkaan varsinaisesti johdu äitipuolesta eikä häntä voi siitä syyttää.
Toivoisin, että hän antaisi lapsille terveellisempää ruokaa kuin nyt. Saavat liikaa herkkuja siellä ja myös liikaa istumista. Harmittaa, että kiloja tulee jo parissa peräkkäin olevassa isäviikossa. Hänen omat lapsensa ovat melkoisen jämeriä.
Ainut asia mikä hänessä oikeasti vituttaa on se, että hän puhuu minusta tosi ikävästi ja yrittää näyttää minut lapsille huonossa valossa. Vaatii myös kertomaan vaikka sitten keksittyjä juttuja minusta kunhan ovat huonoja. Lapset ovat pääosin minulla ja noihin ikäviin juttuihin ei ole perusteita.
Tuo on aina ikävä piirre, että lapselle puhutaan pahaa vanhemmista. Minä olen hoitanut poikapuoltani viimeiset kaksi vuotta enemmän kuin vanhemmat yhteensä ja vaikka mua vituttaa välillä monikin asia vanhemmissa tämän suhteen, niin en koskaan puhu lapselle pahaa vanhemmista, koska nämä asiat eivät mielestäni lapselle kuulu, enkä halua että hänelle tulisi jotenkin ylimääräinen olo. Ikään kuin kukaan ei haluaisi häntä. Haluan, että hän on huoleton lapsi, jonka silmissä kaikki tullaan hyvin toimeen. Ja näin toki yleisesti onkin.
Vierailija kirjoitti:
Hienoa ap että pohdit asiaa :) Minä toivoisin että lapseni isän uusi puoliso antaisi edes hiukan aikaa lapseni ja isänsä olla kahdelleen. Vuosi on mennyt ilman kahdenkeskistä aikaa (isä tulee jopa hakemaan lasta avovaimonsa kanssa!), toisaalta isänsäkin täytyy pitää huolta asiasta ja siinä on epäonnistunut.
Olen ollut myös vuoden mieheni kanssa ja painotan tälle, että hänen kuuluu hoitaa lasten kanssa näkemiset ennen minun tapaamista. Lapset ovat lapsia niin vähän aikaa. Me aikuiset jaksetaan kyllä odottaa näkemistä.
Mieheni kiittikin minua, koska olen ehdotellut hänelle lapsiin liittyviä asioita ja sanoi, että heidän välit ovat paremmat kuin koskaan. Olen todella iloinen siitä.
Ei lapsesi ole mikään sinun jatkeesi. Hän on aivan oma persoonansa, joka saa varmasti päättää ihan itse, millä nimellä kutsuu elämäänsä kuuluvia ihmisiä. Vai määräätkö myös, millä nimellä hän kutsuu esim. ystäviään, tulevaa kumppaniaan jne.