Mitä teette tai tekisitte kun aikuinenlapsi pyytää apua?

Minä taas olen "auttanut" pienestä opintotuesta omaa hyväpalkkaista vanhenpaani, joka on peliriippuvuutensa takia pelannut tilinsä tyhjäksi ennen palkkapäivää. Ei tuo apu mitään auttanut, pitkitti vaan ongelmaa ja vanhempani otti siitä huolimatta pikavippejä riippuvuutensa rahoittamiseen ja on nyt veloissa.

Tästä syystä suhtaudun nihkeästi kaikkeen rahalliseen apuun läheisille ja kavereille enkä sitä säännöllisesti varmaan tulevalle lapsellenikaan antaisi. Tuskin takaisin edes lapseni lainaa ellen sattuisi silloin olemaan todella varakas. Muilla tavoin kyllä auttaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistutus palstamammoille: Vanhempien elatusvelvollisuus päättyy kun lapsi täyttää 18, vanhempi ei ole mikään aikuisen lapsensa edunvalvoja ja omaishuoltaja. Auttaa toki voi, mutta mieluummin niin että ohjaa aikuista lasta itse auttamaan itseään ilman vanhempiensa tukea. Muuten aikuinen lapsi ei opi koskaan toimimaan itse ja itsenäisty.

Sanoo hän, jolla ei ole (eikä toivottavasti tule olemaan) omia lapsia. 

Nytpä teit aivan väärän johtopäätöksen. Kyllä minulla on, kaksikin lasta. Toinen valmistui juuri yliopistosta ja vanhempi pyörittää omaa yritystä. Molemmat olen opettanut pärjäämään ja menestymään elämässä.

Näin juuri. Noin 3 vuotta sitten kotihoidosta soitettiin mun miehelle ja kerrottiin, että anoppi oli viety sairaalaan. Oli maannut lonkkamurtumansa kanssa arviolta 4 päivää kylpyhuoneen lattialla. Miehen kommentti oli "aha" ja sitten jatkoi muita puuhiaan. Kun otin asian puheeksi, mies sanoi, ettei hänen äitinsäkään koskaan auttanut häntä, joten miksi hänenkään olisi pitänyt huolehtia äidistään. Anoppi, joka tuolloin oli 81 v, laitettiin sairaalasta takaisin kotiin ja mieheni on edelleen sitä mieltä, että aikuinen ihminen pärjää. Mua huolestuttaa anopin vointi ja pärjääminen, mutta miestäni ei. 

Miksi anoppi ei pärjäisi?

Varmaan se pärjääkin (selvisihän se tuossa iässä ilman vettäkin hengissä), mutta mulla on sen verran kokemusta luunmurtumista, että sääliksi kävi anoppi, joka makasi lonkka murtuneena 4 vuorokautta vessan lattialla. Aika tuskaista hänellä takuulla oli, mutta vahvaksi kasvatetut tietysti kestävät vuorokausien sietämätöntä  kipuakin ihan hyvin. Omien vanhempieni en anna kärsiä sillä tavalla, mutta mut on kasvatettukin ihan eri tavalla kuin anoppi kasvattanut omat lapsensa. Ainakin tuosta tapauksesta opin, että mieheni varaan mun ei pidä laskea yhtään mitään. 

Onko anoppi muistisairas?

Tuolla kokemuksella nimittäin luulisi että hän järjestää vastaisuudessa asiat niin että pärjää kotonaan. Mahdollista on esim asennuttaa kylpyhuoneeseen kaiteita, hankkia suihkutuoli ja/tai turvarannekkeen jolla on mahdollisuus vaikka soittaa hätänumeroon tarvittaessa. Muistisairas toki voisi olla esteenä että niitä ei ymmärrä hankkia itse.

En tiedä, onko anoppi muistisairas. Miestäni ei edes kiinnosta tietää eikä hän välittäisi, vaikka olisikin. 

Omat vanhempani ovat valmiita auttamaan minua, mutta en todellakaan odota mitään suurta rahallista apua, kun tiedän se kuinka vähän heillä on rahaa ja muutenkin elämä ollut meillä aina aika köyhää. Isovanhempani olivat sellaisia, jotka eivät taas mielellään auttaneet vanhempiani, kun välillä he olisivat tarvinneet rahallistakin apua ja usein juuri minun asioihini  kuten välillä harrastusmaksuihin tai johonkin yllättävään menoon joskus. Muistan kuinka nöyryyttävää se oli äidilleni välillä pyytää rahaa ja mummu antoi todella vähän ja vielä moitti siitä kuinka "tuhlailevasti" elämämme, vaikka totuus ei ollut tämä todellakaan. Äitini oli pitkään työtön ja isälläni hyvin pieni palkka, mutta halusivat, että saan silti harrastaa, vaikka joskus ne maksut olivat liikaa. Mummu monesti sanoi, että minun täytyy sitten lopettaa koko harrastus jos ei rahat riitä. Tämäkään ei ollut minusta kohtuutonta jos joskus apua maksuihin pyysimme. Olin vielä ainoa lapsenlapsi. Itse muistan aina sen jännityksen, kun tiesin että äidin on pakko pyytää apua ja mitään takeita siitä ei ollut saammeko mitään. Joku voi käsittää tämän nyt väärin, kun emme todellakaan olleet kokoajan pyytämässä vaan silloin vaan kun oli pakko ja monesti juuri minun jutuistani kyse.

Meillä oli hyvin piukkaa aikaa välillä ja silloin oli pakko pyytää apua. Muuten isovanhemmat eivät koskaan antaneet vapaaehtoisesti minulle mitään lahjoja, rahaa tai mitään muutakaan. Oikeasti välillä pilkkasivat isäänikin, etteikö hän käy töissä lainkaan, kun aina rahat loppu. Se oli ikävää  itsekin yläkouluikäisenä kuunnella, kun tiesi hänen pienen palkkansa, velkamme sekä äidin työttömyyden ja pätkätyöt. Silloin itsekin monesti yritin sanoa heille, että emme pyytäisi apua jos tilanne olisi toinen. Tietenkään ei saisi olla muista riippuvainen, mutta kuitenkin heille oli pienet menot. Tämän osoitti se, kun välillä itse tuhlasivat todella paljon, mutta se pieni summa meille oli taas liikaa. Pahoittelut jos joku silti ajattelee, että toimimme väärin. Itse en halua lapsia, mutta jos joku sukulainen, ystävä yms tarvisi joskus apua niin auttaisin kyllä jos vaan voisin. Ja ymmärrän tietysti sen, ettei apu tarkoita vaan rahallista apua, mutta isovanhemmat eivät koskaan autteneet muutenkaan. Eivät esim vieneet minua mihinkään tai hoitaneet, kun olin pieni tai mitään muutakaan. Tuli vaan tästä nyt mieleen.

Itse olen joutunut rajoittamaan apua. Tuntuu että varsinkin nuorempi tytär pyytää apua ihan kaikkeen, rahallista myös mutta erityisesti palveluksia. Kotona asuessaan hän oli vielä omatoiminen, nyt ei saa oikein mitään aikaan.

Autan kyllä mielelläni, mutta en halua että apua pidetään itsestäänselvänä. Ja koen myös, että nuoren aikuisen tulee harjoitella asioiden tekemistä itse, vaikka joku tuntuisikin vaikealta ensin. Turvaverkkoja kannattaa myös luoda muihinkin suuntiin kuin omiin vanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistutus palstamammoille: Vanhempien elatusvelvollisuus päättyy kun lapsi täyttää 18, vanhempi ei ole mikään aikuisen lapsensa edunvalvoja ja omaishuoltaja. Auttaa toki voi, mutta mieluummin niin että ohjaa aikuista lasta itse auttamaan itseään ilman vanhempiensa tukea. Muuten aikuinen lapsi ei opi koskaan toimimaan itse ja itsenäisty.

Sanoo hän, jolla ei ole (eikä toivottavasti tule olemaan) omia lapsia. 

Nytpä teit aivan väärän johtopäätöksen. Kyllä minulla on, kaksikin lasta. Toinen valmistui juuri yliopistosta ja vanhempi pyörittää omaa yritystä. Molemmat olen opettanut pärjäämään ja menestymään elämässä.

Näin juuri. Noin 3 vuotta sitten kotihoidosta soitettiin mun miehelle ja kerrottiin, että anoppi oli viety sairaalaan. Oli maannut lonkkamurtumansa kanssa arviolta 4 päivää kylpyhuoneen lattialla. Miehen kommentti oli "aha" ja sitten jatkoi muita puuhiaan. Kun otin asian puheeksi, mies sanoi, ettei hänen äitinsäkään koskaan auttanut häntä, joten miksi hänenkään olisi pitänyt huolehtia äidistään. Anoppi, joka tuolloin oli 81 v, laitettiin sairaalasta takaisin kotiin ja mieheni on edelleen sitä mieltä, että aikuinen ihminen pärjää. Mua huolestuttaa anopin vointi ja pärjääminen, mutta miestäni ei. 

Miksi anoppi ei pärjäisi?

Varmaan se pärjääkin (selvisihän se tuossa iässä ilman vettäkin hengissä), mutta mulla on sen verran kokemusta luunmurtumista, että sääliksi kävi anoppi, joka makasi lonkka murtuneena 4 vuorokautta vessan lattialla. Aika tuskaista hänellä takuulla oli, mutta vahvaksi kasvatetut tietysti kestävät vuorokausien sietämätöntä  kipuakin ihan hyvin. Omien vanhempieni en anna kärsiä sillä tavalla, mutta mut on kasvatettukin ihan eri tavalla kuin anoppi kasvattanut omat lapsensa. Ainakin tuosta tapauksesta opin, että mieheni varaan mun ei pidä laskea yhtään mitään. 

Onko anoppi muistisairas?

Tuolla kokemuksella nimittäin luulisi että hän järjestää vastaisuudessa asiat niin että pärjää kotonaan. Mahdollista on esim asennuttaa kylpyhuoneeseen kaiteita, hankkia suihkutuoli ja/tai turvarannekkeen jolla on mahdollisuus vaikka soittaa hätänumeroon tarvittaessa. Muistisairas toki voisi olla esteenä että niitä ei ymmärrä hankkia itse.

En tiedä, onko anoppi muistisairas. Miestäni ei edes kiinnosta tietää eikä hän välittäisi, vaikka olisikin. 

Se varmaan selviäisi juttelemalla anopin kanssa. Ymmärrän kyllä kuitenkin miestäsi tuskin hänestä ihan hirveästi olisi apua vaikka asia kiinnostaisikin. Anoppi päättää itse hakeeko ongelmiin apua vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni liittää auttamisen vain rahan antamiseen. Kovin yksiulotteista.

Harvoin ne yli 18 vuotiaat lapset oikein muuta apua ottaa vastaan. Raha kyllä yllättävän hyvin kelpaisi.

Enemmän kuin rahaa meillä on annettu remonttiapua, autoa lainaksi, hoidettu lapsenlapsia (apua sekin), korjattu jotain rikki mennyttä jne.

Auttaisitteko lastanne jonkun hänen unelmansa toteuttamisessa, joka ei mielestänne olisi mitenkään realistinen tai järkevä (ei esim.liity opiskeluihin), mutta nuori aikuinen ehdottomasti haluaisi sen toteuttaa eikä omat rahat riittäisi?

Vierailija kirjoitti:

Auttaisitteko lastanne jonkun hänen unelmansa toteuttamisessa, joka ei mielestänne olisi mitenkään realistinen tai järkevä (ei esim.liity opiskeluihin), mutta nuori aikuinen ehdottomasti haluaisi sen toteuttaa eikä omat rahat riittäisi?

Vaikea sanoa. Riippuu ihan tarvittavista rahasummista sekä myös siitä olisiko unelman tavoittelusta hyötyä myös siinä tapauksessa että se jäisi saavuttamatta.

En. Ovat omillaan 18 v täytettyään.

Itsestäni tuntuu, että se apu ei aina oikeasti auta sitä nuorta. Jos miettii vaikka jotain sellaisia asioita, mitkä kuitenkin pitää elämässä opetella. Vaikkapa joku uuden huonekalun kokoaminen, joka tulee kuitenkin elämässä jatkuvasti eteen. Tai veroilmoitus. Tai mitä nyt ikinä. Mieluummin sitten neuvoo ja on vaikka taustatukena pari kertaa, mutta kuitenkin niin, että se nuori oppii nämä asiat itse tekemään.

Sitten taas joku lastenhoito tai koiran vahtiminen tai kukkien kastelu kun lapsi on matkoilla on sellaisia, joissa mielelläni autan. Autoa en lainaa kuin tositarpeeseen, tarvitsen sitä kuitenkin itse sen verran paljon, etten jaksa alkaa säätää sen kanssa, että auto varmasti on pihassa, kun sitä tarvitsen. Enkä jaksa alkaa aikatauluttaa, haluan pystyä käyttämään sitä juuri tasan silloin, kun tulee tarve liikkua.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisitteko lastanne jonkun hänen unelmansa toteuttamisessa, joka ei mielestänne olisi mitenkään realistinen tai järkevä (ei esim.liity opiskeluihin), mutta nuori aikuinen ehdottomasti haluaisi sen toteuttaa eikä omat rahat riittäisi?

Riippuu aika monesta tekijästä: mikä unelma on, paljonko rahallista avustusta unelma vaatii ja mikä oma rahallinen tilanteeni on. Jos puhutaan muutamasta sadasta eurosta, voisin auttaa. Omaa talouttani tai säästöjäni en lähtisi kenenkään unelman takia kaatamaan, koska rahaa unelman toteuttamista varten voi säästää myös itse.

Vierailija kirjoitti:

Auttaisitteko lastanne jonkun hänen unelmansa toteuttamisessa, joka ei mielestänne olisi mitenkään realistinen tai järkevä (ei esim.liity opiskeluihin), mutta nuori aikuinen ehdottomasti haluaisi sen toteuttaa eikä omat rahat riittäisi?

En usko. Olen muutenkin nihkeä auttamaan rahallisesti, hädässä joo, muuten en.

Olisipa minullakin vanhemmat joille olen tärkeä ja jotka ovat valmiita auttamaan ja tukemaan, vaikka olenkin jo aikuinen. En ole koskaan saanut minkäänlaista tukea vanhemmilta, sain ainoastaan vähättelyä, raivoilua, ivaa jne. Elettiin siskoni kanssa periaatteessa heitteillä 13-14-vuotiaista saakka. Lastensuojelu ei tiennyt, asuttiin psykoottisen äidin kanssa. Sama kuin ei edes olisi ollut äitiä siellä.

Kasvoin täysin rikkinäiseksi ihmiseksi. Hitto miten surullinen olo tulee kun miettii kuinka erilainen lopputulos olisi ollut jos minulla olisi normaalit, välittävät vanhemmat. Tuntuu niin normaalilta asialta useimmille, mutta minulle täysin outoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen joutunut rajoittamaan apua. Tuntuu että varsinkin nuorempi tytär pyytää apua ihan kaikkeen, rahallista myös mutta erityisesti palveluksia. Kotona asuessaan hän oli vielä omatoiminen, nyt ei saa oikein mitään aikaan.

Autan kyllä mielelläni, mutta en halua että apua pidetään itsestäänselvänä. Ja koen myös, että nuoren aikuisen tulee harjoitella asioiden tekemistä itse, vaikka joku tuntuisikin vaikealta ensin. Turvaverkkoja kannattaa myös luoda muihinkin suuntiin kuin omiin vanhempiin.

Tuo viimeinen on tärkeää. Vanhemmat kuitenkin normaalitapauksessa kuolevat ennen lapsiaan ja voivat olla pitkään sairaita ja huonossa kunnossa. Jaksaminenkin voi olla heikkoa, vaikkei varsinaisesti mitään sairauksia olisikaan. Parempi on nuorena opetella pärjäämään ja löytää monipuolinen tukiverkko lähinnä oman ikäisistä.

Aikuistalasta? Voi ny *ittu ap, sinua pitäisi jonkun auttaa äidinkielessä. Tai jyrkänteeltä alas.

Aina autan, jos vain voin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistutus palstamammoille: Vanhempien elatusvelvollisuus päättyy kun lapsi täyttää 18, vanhempi ei ole mikään aikuisen lapsensa edunvalvoja ja omaishuoltaja. Auttaa toki voi, mutta mieluummin niin että ohjaa aikuista lasta itse auttamaan itseään ilman vanhempiensa tukea. Muuten aikuinen lapsi ei opi koskaan toimimaan itse ja itsenäisty.

Sanoo hän, jolla ei ole (eikä toivottavasti tule olemaan) omia lapsia. 

Nytpä teit aivan väärän johtopäätöksen. Kyllä minulla on, kaksikin lasta. Toinen valmistui juuri yliopistosta ja vanhempi pyörittää omaa yritystä. Molemmat olen opettanut pärjäämään ja menestymään elämässä.

Näin juuri. Noin 3 vuotta sitten kotihoidosta soitettiin mun miehelle ja kerrottiin, että anoppi oli viety sairaalaan. Oli maannut lonkkamurtumansa kanssa arviolta 4 päivää kylpyhuoneen lattialla. Miehen kommentti oli "aha" ja sitten jatkoi muita puuhiaan. Kun otin asian puheeksi, mies sanoi, ettei hänen äitinsäkään koskaan auttanut häntä, joten miksi hänenkään olisi pitänyt huolehtia äidistään. Anoppi, joka tuolloin oli 81 v, laitettiin sairaalasta takaisin kotiin ja mieheni on edelleen sitä mieltä, että aikuinen ihminen pärjää. Mua huolestuttaa anopin vointi ja pärjääminen, mutta miestäni ei. 

Miksi anoppi ei pärjäisi?

Varmaan se pärjääkin (selvisihän se tuossa iässä ilman vettäkin hengissä), mutta mulla on sen verran kokemusta luunmurtumista, että sääliksi kävi anoppi, joka makasi lonkka murtuneena 4 vuorokautta vessan lattialla. Aika tuskaista hänellä takuulla oli, mutta vahvaksi kasvatetut tietysti kestävät vuorokausien sietämätöntä  kipuakin ihan hyvin. Omien vanhempieni en anna kärsiä sillä tavalla, mutta mut on kasvatettukin ihan eri tavalla kuin anoppi kasvattanut omat lapsensa. Ainakin tuosta tapauksesta opin, että mieheni varaan mun ei pidä laskea yhtään mitään. 

Onko anoppi muistisairas?

Tuolla kokemuksella nimittäin luulisi että hän järjestää vastaisuudessa asiat niin että pärjää kotonaan. Mahdollista on esim asennuttaa kylpyhuoneeseen kaiteita, hankkia suihkutuoli ja/tai turvarannekkeen jolla on mahdollisuus vaikka soittaa hätänumeroon tarvittaessa. Muistisairas toki voisi olla esteenä että niitä ei ymmärrä hankkia itse.

En tiedä, onko anoppi muistisairas. Miestäni ei edes kiinnosta tietää eikä hän välittäisi, vaikka olisikin. 

Se varmaan selviäisi juttelemalla anopin kanssa. Ymmärrän kyllä kuitenkin miestäsi tuskin hänestä ihan hirveästi olisi apua vaikka asia kiinnostaisikin. Anoppi päättää itse hakeeko ongelmiin apua vai ei.

Minäkin ymmärrän miestäni. Anoppi ei auttanut koskaan häntä, joten miksi miehenikään auttaisi äitiään? Miehellä olisi kyllä varaa järjestää vaikka millaista apua äidilleen, mutta elää äitinsä opetuksen mukaisesti eli aikuisen pitää pärjätä omillaan. Vaikka sitten muumioituisi kuukausiksi kotiinsa ennenkuin taloyhtiössä joku huomaa ja soittaa poliisit. 

Koen että ainakin minun lähipiirissäni on korkea kynnys pyytä apua keneltäkään. Olen sitä mieltä että läheisiään tulee auttaa lähtökohtaisesti parhaansa mukaan.

Jos et tarvitse itse vanhuksena apua mihinkään niin voit ihan hyvin kääntää selän ja hylätä lapsesi.

Omista aikuisista lapsistani vanhempi on ollut aina hyvin itsenäinen. Välillä olen kysellyt, tarvitseeko jotain, mutta aina tuntuu pärjäävän. Nuorempi taas on todella riippuvainen ja koko ajan apua pyytämässä ja suuttuu myös herkästi, jos kieltäytyy. Joku näiden välimuoto sopisi, tuntuu että vanhempi ei uskalla olla yhtään tarvitseva ja korostetusti yrittää itse (vaikka voihan se olla, että hänellä ei vaan ole tarvetta apuun tai pyytää vaikka kavereilta). Nuoremman kanssa taas välillä meinaa pinna palaa, kun joku yksinkertainen googlettaminenkin on liian vaikeaa. Saas nähdä mitä tästä vielä kotona asuvasta tulee..