Lue keskustelun säännöt.
Mitkä ovat/olivat suurimmat huolesi parikymppisenä?
14.08.2019 |
Minusta tuntui, ettei tuolloin ollut oikeastaan muita huolia kuin, että mistä saisi naista. Jos miettii vastaavia parikymppisiä naisia niin heillä tuskin on edes sitä ongelmaa. Onko ihminen huolettomin parikymppisenä?
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä tuon ikäisenä voi ahdistaa niin paljon?
Koulu/koulutus: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään ja arvosanojakin kysellään harvassa työpaikassa. Halutessaan koulunkäyntiin voi panostaa vaikka 60 tuntia viikossa, myöhemmin ajankäytön reunaehdot ovat paljon tiukemmat.
Työpaikka: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään, tuon ikäisenä on itseasiassa paljon helpompi saada jalka ovenväliin kuin myöhemmin. Myöhemmin myös perhe jne. saattaa rajoittaa työn perässä muuttamista.
Ihmissuhteet: tuon ikäisenä on ylipäätään aikaa nähdä kavereita niin paljoa, että kaverisuhteita ehtisi murehtia.
Mielenterveys: no, myöhemmällä iällä krakaa terveys. Omaan mielenterveyteen on huomattavasti helpompi vaikuttaa kuin terveyteen, joka menee väistämättä iän myötä vain huonompaan suuntaan.
Näinhän sitä on helppo järkeillä 10v myöhemmin. Kakskytvuotiaana kuitenkin kolmen vuoden lukion jälkeen, jossa opettajat hysteerisinä huusivat että koko tulevaisuutesi riippuu siitä miten kirjoitat ylioppilaskokeissa ja siitä mitä lähdet opiskelemaan ja millä arvosanoilla, sitä kuvitteli että opinnot oli pakko suorittaa täysillä ja hyvin. Jälkikäteen tajuan että ihan hyvin olisi voinut heittää lonkkaa vähän enemmän ja ottaa rennosti, mutta sen ikäisenä, sillä kokemuksella, sitä koki olevansa ensimmäistä kertaa "yksin suuressa maailmassa" ja että oli tärkeää pärjätä hyvin.
Kuka on noin naivi. Eihän lukio-opettajilla ole työelämän suhteen keskimäärin juuri mitään käryä muusta kuin lukio- ja yliopistomaailmasta, enkä tuosta jälkimmäisestäkään ole aivan varma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
28-vuotiaana naisena stressaan edelleen aihetta "mitähän sitä opiskelisi", en ole vieläkään osannut päättää joten teen matalapalkkaista osa-aikatyötä ja mietin edelleen. Lisäksi jonkinlainen kriisi parisuhderintamalla, en tiedä jatkanko 5-vuotista suhdetta vai en. En tiedä haluanko joskus lapsia vai en.
En oikeastaan tiedä mitään enkä ole kouluttautumisrintamalla edennyt mihinkään sitten lukion, jotenkin vain vuodet vierii ja minä en vain keksi mitä tekisin "oikeasti". Se stressaa. Toisaalta tässähän tämäkin kai menee, on ainakin töitä ja terveys hyvä. Tuntuu vain että pitäisi olla tavoitteellisempi ja kouluttautuneempi. Ja miettiä tuota lisääntymisasiaakin, aikaikkuna sulkeutuu nopeammin kuin luulisi. Huoh.
Toivon, että 30-vuotiaana olisin löytänyt suuntani.
Eikö tuollaiset asiat päätetä yleensä lukio-/ammattikouluiässä? Tee vaikka taulukko mikä kiinnostaa hyvine ja huonoine puolineen ja valitse paras.
Ikää nyt 21v ja suurin huoli, että jään lapsettomaksi. Myös opiskelu ja työpaikan vaihto omalle alalle aiheuttavat stressiä
Opiskelut eivät kiinnostaneet. Poikuus oli tallella ja se stressasi sekä hävetti aivan tolkuttomasti. Päätin, että 24-vuotiaana tapan itseni jos en siitä ole eroon päässyt. Onneksi parannuin poikuudesta 22-vuotiaana ja sitten myöhemmin tajusin että aika paljon melua turhasta. Rahanpuute ahdisti myös tolkuttoman paljon opiskellessa.
Minun yksi suurimmista huolista oli, pariudunko koskaan, ja nainen olen. No, pariuduin sitten muutaman vuoden myöhemmin, edelleen yhdessä, naimisissa jnpp.
Nyt miehet sieltä putkiaivo-osastolta vähän ulos, kyllä naisilla on ihan samoja ongelmia kuin teilläkin, koska samanlaisi ihmisiä pohjimmiltaan ollaan mekin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun yksi suurimmista huolista oli, pariudunko koskaan, ja nainen olen. No, pariuduin sitten muutaman vuoden myöhemmin, edelleen yhdessä, naimisissa jnpp.
Nyt miehet sieltä putkiaivo-osastolta vähän ulos, kyllä naisilla on ihan samoja ongelmia kuin teilläkin, koska samanlaisi ihmisiä pohjimmiltaan ollaan mekin!
Jos puhutaan normaalinnäköisestä perusnaisesta (töissä, joku koulu käytynä) niin pariutumisen problematiikka liittyy lähinnä siihen, ettei saa sitä unelmien alfaurosta noin vain. Perusnainen löytää vastaavan perusmiehen parisuhteeseen suhteellisen helposti ja satunnaista seksiseuraa saa perusmiehiltä käytännössä koska vain, etenkin jos tekee itse aloitteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuolloin meni reilusti viinaa enkä ymmärtänyt todellista tilaani. Mielenterveyden horjuminen oli vakavin ongelma, enkä siis itse edes tajunnut. En ollut huolissani töistä a muusta kuin vasta yli 25v. Alle 25v vaan liplatin elämän aallokossa aika vastuuttomasti, vaikka olisi pitänyt hankkia jotain suuntaa.
Valmistuin ammattiin 17-vuotiaana pahimpaan lamaan, töitä ei ollut edes Helsingissä. 20-vuotiaana sain esikoiseni ja edelleen työttömyys ja rahattomuus jatkui.
Kyllä siinä murheet oli pääosin talouteen liittyviä.
Eikä ole näin keski-ikäisenä murheenaiheet juuri muttuneet, taas olen työttömänä ja rahat tiukalla.
Silloin nuoruuden aikainen puoliso oli alkoholisti, myös se aiheutti murhetta ja surua, en todellakaan haluaisi sitä aikaa takaisin. Nykyisen aviomieheni kanssa olen ollut jo 20 vuotta yhdessä, ei mitenkään täydellinen avioliitto tietenkään, molemmissa meissä on vikamme, mutta pääasia on se että rakastamme toisiamme ja lapset on meille tärkeintä elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ahdisti ikävuosina 20-25 ainakin nämä asiat:
-elämän turhuus ja kaavamaisuus sekä suorittaminen jota en itse halunnut tehdä
-kaikkien valintojen merkityksettömyys koska samaa kaavaa kuitenkin pitkälti päivästä toiseen ja lopulta vaan kuollaan
-se etten saanut seksiä ja läheisyyttä ja ylipäätään oli vaikea kohdata itseni kaltaista miesseuraa ja koska panetti ehkä kerran tunnissa, tämä oli usein aika tuskallista ja masentavaa
-mitä haluan tehdä elämälläni vai haluanko mitään
-haluanko elää vai kuolla
-kun kaikki kiinnostaa eikä mikään kuitenkaan tarpeeksi (lähinnä uravaihtoehdot siis)
-missä haluan asua ja mihin haluaisin rakentaa elämäni
-maailman tila ja ihmiskunnan julmuus, sodat ja epäoikeudenmukaisuus (esim. orjatyöläiset, lapsibordellit, hyväksikäytöt, vapaudenriistot, väkivalta, alistaminen, nöyryyttäminen)
-se, miten paljon aikaa elämästä menee nukkumiseen
-se, miten paljon muilla ihmisillä on pahaa oloa ja yksinäisyyttä ja haluaisin vaan pelastaa kaikki
-epäreiluuden tunne ja kuvotus siitä, että on itse niin hyväosainen
N26, ja edelleen painiskelen noiden asioiden kanssa, painiskellut jostain 13-vuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän
Älkää silti luulko, että elämäni olisi pelkkää ahdistusta kun ei se ole, mutta tässä piti listata nimenomaan ahdistuksen ja huolen aiheet niin tässä on sitten se osa elämästäni.
PS. Mielenkiintoista, miten nuoria naisia ahdistaa tällaiset asiat, kun taas miehiä pelkkä p*llun puute ja se ehtiikö ryypätä tarpeeksi....
Että mistä olisin löytänyt ihan oikean poikaystävän joka olisi halunnut seurustella eikä vain pelkkää seksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä tuon ikäisenä voi ahdistaa niin paljon?
Koulu/koulutus: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään ja arvosanojakin kysellään harvassa työpaikassa. Halutessaan koulunkäyntiin voi panostaa vaikka 60 tuntia viikossa, myöhemmin ajankäytön reunaehdot ovat paljon tiukemmat.
Työpaikka: vuosi sinne tälle tuon ikäisenä ei merkkaa mitään, tuon ikäisenä on itseasiassa paljon helpompi saada jalka ovenväliin kuin myöhemmin. Myöhemmin myös perhe jne. saattaa rajoittaa työn perässä muuttamista.
Ihmissuhteet: tuon ikäisenä on ylipäätään aikaa nähdä kavereita niin paljoa, että kaverisuhteita ehtisi murehtia.
Mielenterveys: no, myöhemmällä iällä krakaa terveys. Omaan mielenterveyteen on huomattavasti helpompi vaikuttaa kuin terveyteen, joka menee väistämättä iän myötä vain huonompaan suuntaan.
Yksi sun elämäntehtävistä taitaa olla vähätelty?
Esikoisen sydänvika ja sairaalajaksot ovat olleet suurin huolenaiheeni parikymppisenä. Lasten saamista nuorena en kuitenkaan kadu yhtään. Lisäksi siskoni mielenterveysongelmat ja i.tsemurhayritys. Mutta ei elämän ole tarkoituskaan olla aina helppoa.
- nainen alle 30 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin, biletin, tein töitä, matkustelin, vaihdoin miestä lennossa, hankin uusia kokemuksia, chillailin kavereiden kanssa. Ihanaa ja huoletonta aikaa.
Nyt kun miettii, niin kesäisin otin kaiket päivät aurinkoa rantsussa ja sitten mentiin kotiin suihkuun, syömään ja myöhemmin terassille kavereiden kanssa. Diskosta valoisina kesäyön pikkutunteina kävellen kotiin. Ihan kuin olisin ollut koko kesän etelänlomalla.... ehkä muistini pätkii tjsp.
Tälläistähän se monien mielikuvissa on nuoren naisen/miehen elämä, mutta kun tämän ketjunkin lukee niin kyllä se nuoruus ja nuoren aikuisen elämä on elämän pahinta aikaa, sitten seuraava tulee kun sairaana vanhuksena makaat paskavaipoissasi.
Todella huolestuttavaa, ja tämä ei ole edes mikään uusi ilmiö, vaan ainakin 90-luvun lamasta asti ja siitä tulee jo pian 30 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdisti ikävuosina 20-25 ainakin nämä asiat:
-elämän turhuus ja kaavamaisuus sekä suorittaminen jota en itse halunnut tehdä
-kaikkien valintojen merkityksettömyys koska samaa kaavaa kuitenkin pitkälti päivästä toiseen ja lopulta vaan kuollaan
-se etten saanut seksiä ja läheisyyttä ja ylipäätään oli vaikea kohdata itseni kaltaista miesseuraa ja koska panetti ehkä kerran tunnissa, tämä oli usein aika tuskallista ja masentavaa
-mitä haluan tehdä elämälläni vai haluanko mitään
-haluanko elää vai kuolla
-kun kaikki kiinnostaa eikä mikään kuitenkaan tarpeeksi (lähinnä uravaihtoehdot siis)
-missä haluan asua ja mihin haluaisin rakentaa elämäni
-maailman tila ja ihmiskunnan julmuus, sodat ja epäoikeudenmukaisuus (esim. orjatyöläiset, lapsibordellit, hyväksikäytöt, vapaudenriistot, väkivalta, alistaminen, nöyryyttäminen)
-se, miten paljon aikaa elämästä menee nukkumiseen
-se, miten paljon muilla ihmisillä on pahaa oloa ja yksinäisyyttä ja haluaisin vaan pelastaa kaikki
-epäreiluuden tunne ja kuvotus siitä, että on itse niin hyväosainenN26, ja edelleen painiskelen noiden asioiden kanssa, painiskellut jostain 13-vuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän
Älkää silti luulko, että elämäni olisi pelkkää ahdistusta kun ei se ole, mutta tässä piti listata nimenomaan ahdistuksen ja huolen aiheet niin tässä on sitten se osa elämästäni.PS. Mielenkiintoista, miten nuoria naisia ahdistaa tällaiset asiat, kun taas miehiä pelkkä p*llun puute ja se ehtiikö ryypätä tarpeeksi....
BS. Sulla on aika stereotypinen mieskuva, kaikilla on omat huolenaiheensa. Lisäksi sitä että välttelee ahdistumista joistain kokonaisuuksista, joita ei juuri jos koskaan jouda ratkaisemaan voi olla ihan viisastakin. Ihmiset ovat.
N25
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin, biletin, tein töitä, matkustelin, vaihdoin miestä lennossa, hankin uusia kokemuksia, chillailin kavereiden kanssa. Ihanaa ja huoletonta aikaa.
Nyt kun miettii, niin kesäisin otin kaiket päivät aurinkoa rantsussa ja sitten mentiin kotiin suihkuun, syömään ja myöhemmin terassille kavereiden kanssa. Diskosta valoisina kesäyön pikkutunteina kävellen kotiin. Ihan kuin olisin ollut koko kesän etelänlomalla.... ehkä muistini pätkii tjsp.
Tälläistähän se monien mielikuvissa on nuoren naisen/miehen elämä, mutta kun tämän ketjunkin lukee niin kyllä se nuoruus ja nuoren aikuisen elämä on elämän pahinta aikaa, sitten seuraava tulee kun sairaana vanhuksena makaat paskavaipoissasi.
Todella huolestuttavaa, ja tämä ei ole edes mikään uusi ilmiö, vaan ainakin 90-luvun lamasta asti ja siitä tulee jo pian 30 vuotta.
Joo ei kyllä tarvinnut paljoa chillailla. Jouduin käymään toissä sekä lukio- että yliopisto-opintojen ajan, Välissä lyhyitä pätkiä jolloin ei ollut toitä, mutta vastaavasti hirveä stressi toimeentulosta. Kerran laskin 1.5 vuoden pätkältä kuinka koko aikana mulla oli tyyliin 10 vapaapäivää, ja (yliopiston) kesäloman aikana peräti kaksi kertaa kaksi peräkkäistä vapaata, kun kaikki viikonloput ja loma-ajat oli pakko olla toissä. Ei ollut aikaa bilettää tai chillata, kun pennien perässä piti istua kaupan kassalla. Ei ahneuttaan, vaan ihan että oli varaa maksaa vuokra ja ruoka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
28-vuotiaana naisena stressaan edelleen aihetta "mitähän sitä opiskelisi", en ole vieläkään osannut päättää joten teen matalapalkkaista osa-aikatyötä ja mietin edelleen. Lisäksi jonkinlainen kriisi parisuhderintamalla, en tiedä jatkanko 5-vuotista suhdetta vai en. En tiedä haluanko joskus lapsia vai en.
En oikeastaan tiedä mitään enkä ole kouluttautumisrintamalla edennyt mihinkään sitten lukion, jotenkin vain vuodet vierii ja minä en vain keksi mitä tekisin "oikeasti". Se stressaa. Toisaalta tässähän tämäkin kai menee, on ainakin töitä ja terveys hyvä. Tuntuu vain että pitäisi olla tavoitteellisempi ja kouluttautuneempi. Ja miettiä tuota lisääntymisasiaakin, aikaikkuna sulkeutuu nopeammin kuin luulisi. Huoh.
Toivon, että 30-vuotiaana olisin löytänyt suuntani.
Eikö tuollaiset asiat päätetä yleensä lukio-/ammattikouluiässä? Tee vaikka taulukko mikä kiinnostaa hyvine ja huonoine puolineen ja valitse paras.
Ei. Tuttu keksi vasta nelikymppisenä mitä hän oikeastaan haluaa tehdä työkseen. Siihen asti oli toisen alan hommissa missä ei niissäkään mitään vikaa sinänsä. Nyt lähemmäs viisikymppisenä miettii opiskelisiko vielä korkeammalle tuolla nykyisellä alallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdisti ikävuosina 20-25 ainakin nämä asiat:
-elämän turhuus ja kaavamaisuus sekä suorittaminen jota en itse halunnut tehdä
-kaikkien valintojen merkityksettömyys koska samaa kaavaa kuitenkin pitkälti päivästä toiseen ja lopulta vaan kuollaan
-se etten saanut seksiä ja läheisyyttä ja ylipäätään oli vaikea kohdata itseni kaltaista miesseuraa ja koska panetti ehkä kerran tunnissa, tämä oli usein aika tuskallista ja masentavaa
-mitä haluan tehdä elämälläni vai haluanko mitään
-haluanko elää vai kuolla
-kun kaikki kiinnostaa eikä mikään kuitenkaan tarpeeksi (lähinnä uravaihtoehdot siis)
-missä haluan asua ja mihin haluaisin rakentaa elämäni
-maailman tila ja ihmiskunnan julmuus, sodat ja epäoikeudenmukaisuus (esim. orjatyöläiset, lapsibordellit, hyväksikäytöt, vapaudenriistot, väkivalta, alistaminen, nöyryyttäminen)
-se, miten paljon aikaa elämästä menee nukkumiseen
-se, miten paljon muilla ihmisillä on pahaa oloa ja yksinäisyyttä ja haluaisin vaan pelastaa kaikki
-epäreiluuden tunne ja kuvotus siitä, että on itse niin hyväosainenN26, ja edelleen painiskelen noiden asioiden kanssa, painiskellut jostain 13-vuotiaasta saakka enemmän tai vähemmän
Älkää silti luulko, että elämäni olisi pelkkää ahdistusta kun ei se ole, mutta tässä piti listata nimenomaan ahdistuksen ja huolen aiheet niin tässä on sitten se osa elämästäni.PS. Mielenkiintoista, miten nuoria naisia ahdistaa tällaiset asiat, kun taas miehiä pelkkä p*llun puute ja se ehtiikö ryypätä tarpeeksi....
BS. Sulla on aika stereotypinen mieskuva, kaikilla on omat huolenaiheensa. Lisäksi sitä että välttelee ahdistumista joistain kokonaisuuksista, joita ei juuri jos koskaan jouda ratkaisemaan voi olla ihan viisastakin. Ihmiset ovat.
N25
Ei minulla ole mitään tiettyä mieskuvaa, tuo PS-kohdan huomio perustui vain ja ainoastaan tähän ketjuun.
Toki se olisi viisasta, mutta jos sellaiset asiat tuntuu sydämessä niin ei ole aivan helppoa opetella olemaan tuntematta niin.
Uskon, että vielä opin, mutta nuoruus siihen tulee menemään - ainakin.
Täydellisesti tuskin turrun koskaan.
Se hyvä puoli tässä on, että olen tosi tarkka valinnoistani ja sosiaalisesti tiedostava, mikä näkyy myös valinnoissa ja käytöksessä.
Enkä toisaalta halua koskaan olla sellainen kylmä ja välinpitämätön ihminen, eli pyrin pitämään huolet lähinnä vain sillä tasolla, etteivät ne lamaa eli vaikuta toimintakykyyn.
N26
Elämän merkityksettömyys ja turhuus, maailmankaikkeuden loppuminen, ihmiskunnan julmuus ja rikokset toisiaan ja luontoa vastaan, odotettuun muottiin ahtautuminen, itsetuhoisuus, sekamuotoinen syömishäiriö, agorafobia, sosiaalinen ahdistus.
Ai niin, ja se etten saanut seurustelukumppania.
N40
Parikymppisyyden alkupuolella pääasialliset huoleni olivat tyyliä löydänkö seurustelukumppanin, tuleeko tenteistä hyviä arvosanoja, kuinka kauan pitää vielä jaksaa opiskelun ohella "paskaduunissa", mitä muut minusta ajattelevat. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin tilanteeni tuolloin tuntuu ihanan huolettomalta ja ajatukseni naiiveilta, niin kuin tuohon kehitysvaiheeseen yleensä kuuluukin.
Ajan myötä elämääni valitettavasti tuli isomman luokan huolia, mm. puolison vakava sairastuminen, oma uupumus, vaikeus saada lasta. Näiden kanssa painiskellessa nuo nuoruuden huolet tuntuivat aika pieniltä, vaikka toki siinä elämäntilanteessa ja sen ajan minälleni ne olivat todellisia ja merkittäviä.