1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla

Uskon että tällä mielenterveyshäiriöiden lisääntymisellä on kyllä jotain tekemistä sen kanssa, että esimerkiksi vuonna 1980 julkaistu DSM-III muutti sitä tapaa, jolla Yhdysvalloissa, ja myöhemmin myös muualla maailmassa, alettiin suhtautua psykiarisiin häiriöihin puhtaasti "lääketieteellisinä" sairauksina, jotka diagnosoidaa oireiden pohjalta ja hoidetaan lääkkeillä. Samalla uusia diagnooseja saatiin kerralla 80, eikä yhdelläkään ollut minkäänlaista lääketieteellistä validiteettia, vaikka siihen mielikuvaan kyseisen tautliluokituksen kehittäjät pyrkivät. Syitä olivat se, että psykiatrit joutuivat taistelemaan elintilastaan muiden alan ammattilaisten kanssa, kuten psykologien ja sosiaalityöntekijöiden, joilla oli oikeus tarjota psykoterapiaa. Toinen syy oli siinä, että sairasvakuutuksia ei mielellään haluttu myöntää ei-lääketieteellisiin tiloihin.  

Kyseinen uuskraepelilainen näkemys nousikin psykiatrian uskottavuuskriisistä, jossa psykiatristen häiriöiden reliabiliteettia alettiin kyseenalaistaa. Muun muassa kuuluisa Rosenhanin tutkimus 70-luvulla toi esille, että psykiatrit toimivat täysin omien ennakko-oletustensa mukaan eivätkä kyenneet erottamaan skitsofreenikkoa ns. terveestä ihmisestä. Tälle pohjalle kehittyi psykiatrian ja psyykenlääkkeitä tuottavien lääkeyhtiöiden pyhä ja hedelmällinen liitto, jossa psykiatria antoi tälle lailliselle huumekaupalle lääketieteellisen statuksen ja lääkeyhtiöt taas auttoivat edistämään tietoisuuskampanjoilla ihmisten tietoisuutta siitä, että he ovat tavalla tai toisella sairaita ja tarvitsevat psyykenlääkkeitä hallitakseen tunteitaan ja ajatuksiaan. Missään lääketieteen saralla ei kyetä saamaan sairauksien määrää näin räjähdysmäiseen kasvuun pelkän valistuskampanjan avulla. Yrittäkääpä tehdä ihminen tietoiseksi virtsatietulehduksestaan, sydäninfraktistaan tai peräpukamistaan, et tule saamaan hirvittävää kasvua virtsatietulehdusten, sydäninfraktien ja peräpukamien esiintyvyydessä. Esimerkiksi masennuksen esiintyvyys taas saadaan räjähtämään, kun esitetään eri asteiset ja erilaiset negatiiviset ja lamaannuttavat tunnetilat lääkitystä kaipaavaksi sairaudeksi ja haastatellaan julkisuudessa vielä niitä rohkelikkoja, jotka "uskaltavat" hakea "apua", ja syödä mömmöjä tunteidensa hallitsemiseksi.  

Mitä oikein vaatii että myönnettäisiin se että psyykenlääkkeitä määrätään liikaa? Diagnoosin saa yhä helpommin ja lääkityksen siihen. Se ei kuitenkaan vähennä mielenterveysongelmia pitkällä aikavälillä. Tutkimusta psyykenlääkkeiden pitkäaikaisista vaikutuksista on tehty hyvin vähän, mutta se minkä tiedän, on ollut negatiivista lääkkeiden kannalta. Mehiläisen Aku Kopakkala nosti tämän esiin ja sai potkut siitä hyvästä.

Näinhän se. Jos ei ole diagnoosia, olet jonkunlainen friikki.

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikein vaatii että myönnettäisiin se että psyykenlääkkeitä määrätään liikaa? Diagnoosin saa yhä helpommin ja lääkityksen siihen. Se ei kuitenkaan vähennä mielenterveysongelmia pitkällä aikavälillä. Tutkimusta psyykenlääkkeiden pitkäaikaisista vaikutuksista on tehty hyvin vähän, mutta se minkä tiedän, on ollut negatiivista lääkkeiden kannalta. Mehiläisen Aku Kopakkala nosti tämän esiin ja sai potkut siitä hyvästä.

Julkisen puolen mt-palvelut ovat lähinnä olemattomat, ja jonot psykoterapiaan pitkät. Ongelmaa ratkaistaan lätkäisemällä potilaalle lääkitys, joka on se nopea ja halpa pikaratkaisu, vaikka terapia olisi jo alkujaan tehokkaampi hoitomuoto pitkällä aikavälillä. Diagnoosi, lääkkeet, taas on yksi potilas hoidettu, seuraava.

On luultavaa, että lapsia diagnosoidaan enemmän kuin kolme vuosikymmentä sitten. Haetaan helpommin syytä käytökselle, jos se poikkeaa normaalista jne. Myös se huomioitava, että monet neuron puolen diagnoosit/oireet ovat järkiään geeneistä johtuvia. Eli monistumme kuin ketjukirje konsanaan. Adhd, Add, Asperger ( autismin kirjo) ovat aika tavallisia nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Ihmistä ei varmastikaan ole tarkoitettu tällaiseen suorituskeskeiseen puurtamiseen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.”

Mutta ne raskasta työtä tekevät, marraskuussa vuorotyöhön lähtevät, ne on kyllä tarkoitettu töihin menemään, jotta sinä saat ilmaisen tutkinnon, opintososiaaliset etuudet, valtion takaaman opintolainan ja opintorahan ja sitten kerrotkin, että sinulle ei työ napaa.

Miksi muiden pitää tarjota sinulle valmiiksi kaikki ja sinä vain ilmoitat, että et jaksaisi tehdä töitä vuodesta toiseen mutta muiden pitää jaksaa?

Ne marraskuussa vuoroonkin menevät ovat käyneet jonkin koulutuksen.

Jos eivät ole, ovat saaneet työtä ilman koulutusta, ja ovat sitä ikäluokkaa jolle vakituinen työpaikka on ollut huomattavasti helpompi saavuttaa. eri[/

Maassahan on huutava pula suorittavan työn tekijöistä. Miksi työ ei kelpas, mutta jonkun muun olisi se tehtävä ja ne verot maksettava jotta te voitte opiskella vuosia jonka jäljen ette hakua töihin mennä.

Ei niihin suorittavan työnkään hommiin niin vain mennä, etenkään vakituiseksi ja kokoaikaiseksi. Kukaan ei ole tässä keskustelussa sanonut, ettei halua opiskelun jälkeen tehdä niitä töitä, joihin on saanut koulutuksen. Pointti on ollut siinä, että edes pitkä koulutus ei nykyään enää takaa varmaa OMAN ALAN työpaikkaa ja se v*tuttaa. Sitten ainut vaihtoehto on mennä joihinkin hanttihommiin tai hommata uusi, pitkä koulutus eli elää vuosia lisää köyhänä opiskelijana. Työttömänä ihminen taas heti leimataan laiskaksi loiseksi, vaikka kaikkensa olisi yrittänyt.[/

Ei niihin työpaikkoihin pitkää koulutusta tarvita joissa on työvoimapula. Jos maisterintutkinto on tullut kansantanssiin tutkimisesta kuuden opisluvuoden jälkeen, niin puolen vuoden koulutuksella pääsee tarjoilemaan, siivoamaan ja moneen muuhun paikkaan vaikka oppisopimuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä oikein vaatii että myönnettäisiin se että psyykenlääkkeitä määrätään liikaa? Diagnoosin saa yhä helpommin ja lääkityksen siihen. Se ei kuitenkaan vähennä mielenterveysongelmia pitkällä aikavälillä. Tutkimusta psyykenlääkkeiden pitkäaikaisista vaikutuksista on tehty hyvin vähän, mutta se minkä tiedän, on ollut negatiivista lääkkeiden kannalta. Mehiläisen Aku Kopakkala nosti tämän esiin ja sai potkut siitä hyvästä.

Julkisen puolen mt-palvelut ovat lähinnä olemattomat, ja jonot psykoterapiaan pitkät. Ongelmaa ratkaistaan lätkäisemällä potilaalle lääkitys, joka on se nopea ja halpa pikaratkaisu, vaikka terapia olisi jo alkujaan tehokkaampi hoitomuoto pitkällä aikavälillä. Diagnoosi, lääkkeet, taas on yksi potilas hoidettu, seuraava.

Terapia on turhaa, siellä joku, joka ei ole aidosti kiinnostunut, esittää olevansa kiinnostunut, ja oikeasti vain saat höpöttää juttujasi jollekulle joka ei voi paeta paikalta.

Kokemusta on.

No, sodan jälkeen maa oli täynnä puolihulluja miehiä, jotka saattoivat käyttäytyä täysin arvaamattomasti, johtuen ihan ymmärrettävästi sotatraumoista. Kuinka monella heistä oli diagnoosi tai lääkitys? Ei se, että vaikeuksiin saa apua, tee meistä sen hullumpia kuin ennenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Ihmistä ei varmastikaan ole tarkoitettu tällaiseen suorituskeskeiseen puurtamiseen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.”

Mutta ne raskasta työtä tekevät, marraskuussa vuorotyöhön lähtevät, ne on kyllä tarkoitettu töihin menemään, jotta sinä saat ilmaisen tutkinnon, opintososiaaliset etuudet, valtion takaaman opintolainan ja opintorahan ja sitten kerrotkin, että sinulle ei työ napaa.

Miksi muiden pitää tarjota sinulle valmiiksi kaikki ja sinä vain ilmoitat, että et jaksaisi tehdä töitä vuodesta toiseen mutta muiden pitää jaksaa?

Ne marraskuussa vuoroonkin menevät ovat käyneet jonkin koulutuksen.

Jos eivät ole, ovat saaneet työtä ilman koulutusta, ja ovat sitä ikäluokkaa jolle vakituinen työpaikka on ollut huomattavasti helpompi saavuttaa. eri

Maassahan on huutava pula suorittavan työn tekijöistä. Miksi työ ei kelpas, mutta jonkun muun olisi se tehtävä ja ne verot maksettava jotta te voitte opiskella vuosia jonka jäljen ette hakua töihin mennä.

Maassa on huutava pula sellaisten suorittavan työn tekijöistä, joiden koulutuksen saaneet kertovat ettei heitä työkokemuksesta huolimatta kutsuta edes haastatteluun, työstä makseta palkkaa jolla eläisi, tai vaihtoehtoisesti työntekijöitä hankitaan ulkomailta halvemmalla.

Joo, ei kannata kannattaa m...ha..muut...a koska se vie meiltä työpaikat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskuntaa pitäisi muuttaa jotenkin perusteellisesti, toimimattomasta järjestelmästähän tällainen mielenterveysongelmien paljous kertoo. Itselläni ei ole mitään mielenterveydellistä sairautta enkä syö siis lääkkeitäkään. Kuitenkin jos joku nyt kertoisi, että tulevaisuudessa mulla on mielenterveysongelmia ja joudun syömään niihin lääkkeitä, niin uskoisin häntä.

Opiskelen yliopistossa alaa, josta lukion opo, äiti ynnä muut vanhemmat ihmiset jankkasi, että "joo, se on hyvä ala, hae sinne, varmasti saat töitäkin!" Olen nyt opiskellessa tajunnut, että saatan saada oman alan töitä mutta voi myös olla, etten koskaan saa. Vaikka olen saanut hyviä arvosanoja kursseista ja edennyt mallikkaasti nyt opintojeni maisterivaiheeseen saakka, en ole saanut kesälle vielä kertaakaan oman alan hommia. Epävarmuus syö ihmistä. Työ- ja rahatilanne on todella monilla nykyään epävarma, se varmasti masentaa. Yksinäisyys ja aitojen ihmiskontaktien puute varmasti nykyään myös huipussaan sosiaalisen median sun muun takia.

Sitten jos niitä töitäkin saa, se työ saattaa olla lähes sietämätöntä. Olen nyt sitten kaksi viime vuotta tehnyt ympäri vuoden osa-aikaisesti siivoojan töitä ja samalla opiskellut. Tänään oli taas sellainen päivä töissä, että taidanpa kohta lopettaa nämä hommat ja suosiolla keskittyä viimeiset kaksi yliopistovuotta pelkkään opiskeluun. Ahdistaa aivan mielettömästi ajatella, että kaikki uurastus yliopistossa saattaakin olla turhaa. Jos joudun opintojeni jälkeenkin tekemään tätä samaa siivoushommaa, niin masennus todennäköisesti iskee. Ihmettelen, miten kukaan kestää tätä työtä. Koko ajan aivan järjetön kiire, asiakkaat valittaa mitä ihmeellisimmistä asioista, kiitosta ei saa KOSKAAN mistään, fyysisesti raskasta, paska palkka, jotkut selvästi kohtelevat sillä asenteella, että kun toi on siivooja, niin sen on pakko olla jotenkin vähä-älyinen jne... Ja lähes jokaisen tällaisen raskaan siivouspäivän jälkeen on viimeiset pari vuotta ollut pakko tarttua tenttikirjoihin, tehdä kandia, katsella luentotallenteita ja muuta vastaavaa. Ihmistä ei varmastikaan ole tarkoitettu tällaiseen suorituskeskeiseen puurtamiseen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.

Ymmärrän turhautumisesi. Kuitenkin tahtoisin painottaa, että töissä käyminen ja opiskelu on satavarmasti parempi vaihtoehto kuin toimettomuus. Se nimittäin tarkoittaa yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle jäämistä ja tuo todella monenlaista pysyvää, parantumatonta ongelmaa mukanaan. Yhtenä voi olla juuri mielenterveyden lopullinen menetys pahimmassa tapauksessa.

Vaikka kuinka turhauttaisi, kannattaa aina silti panostaa siihen että opiskelee tai tekee edes jotain työtä. Se taatusti kannattaa! Se on pääomaa, jota et menetä vaikka kukaan muu ei koskaan huomaisi panostasi.

Ei mua turhauta siksi, että haluaisin todellisuudessa maata toimettomana kotona. Tarkoitin suorituskeskeisellä puurtamisella sitä, että tehdään niska limassa vain jotain työtä, minkä sattuu saamaan, vaikka inhoaisi sitä työtään. Määräaikaisilla ja osa-aikaisilla sopimuksilla, epävarmana tulevaisuudesta. 

Tämän nykyisen alani opiskelu oli mulle jo kakkossuunnitelma, sillä ykkössuunnitelma oli, että musta tulee kirjailija. Hahhah, ajattelet varmaan nyt siellä. Jokainenhan tietää, että kirjoittamisella harva saa elantonsa, vaikka yrittäisi parhaansa. Oli siis pakko lähteä opiskelemaan varasuunnitelmana ammattia. Vähäisen vapaa-aikani töiden ja opintojen ohessa käytän käsikirjoituksen kirjoittamiseen, sillä en ole edelleenkään hylännyt kirjailijahaavetta. Tuntuu jokseenkin sietämättömältä ajatukselta, että ehkä se oma kakkossuunnitelmakaan ei toimi enkä saa vakituista työsuhdetta yliopisto-opintojeni jälkeen. Sitten joutuisin keksimään TAAS uuden varavaihtoehdon ja olen koko ajan kauempana siitä, mitä oikeasti haluan tehdä.

Kyllä mielestäni jokaisen pitäisi edes enimmäkseen sietää omaa työtään. Esimerkiksi siivoustyö on varmasti jonkun mieleen enemmän kuin minun. Joku toinen taas kammoksuu ajatustakin siitä, että pitäisi kirjoittaa 300-sivuinen kirja. Sehän juuri nimenomaan aiheuttaa työuupumusta, ahdistusta ja masennusta, jos kamppailee vuosikausia itselleen täysin sopimattomalla alalla. Mua turhauttaa ajatus siitä, että entäpä jos mulle käy juuri niin. Ei mua turhauta ajatus itse työstä ollenkaan.

Hyvin moni ei tee unelmiensa työtö. Se ei ole mahdollista kuin pienelle osalle ihmisiä. Taitaa nämä ”voit toteuttaa unelmasi” puheet olla sekoittaneet nuorison pään.

Katso aamulla ruuhkabussissa : kuinka monen luulet siellä menevän unelmatyöhönsä?

Sellaista se elämä on. Minäkin halusin palavasti näyttelijäksi, tuli jotain paljon tylsempää ja proosallisempaa, mutta en elä toisten rahoilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen -87 ja todella monella ikäiselläni oli jo teininä ongelmia. Koulussa se näkyi ihan järkyttävänä käytöksenä. Monella oli vanhemmissa alkoholisteja, paljon uusperhesekoilua ja koulukiusaamiseen ei puututtu juuri ollenkaan. Viikonloppuna lähes jokainen ryyppäsi itsensä tajuttomaksi ja se oli ihan normaalia. Ongelmat ovat ehkä vähän muuttuneet vuosien mittaan, mutta nyt on alkanut tippua niitä diagnooseja. Ja kyse on ihan ”tavallisista ihmisistä” noin muuten.

Joo, itsekin olen -87 syntynyt. 

Tunnistan juuri tuon ryyppäämisen joka viikonloppu tajuttomaksi... minä mukaan lukien. Ei ole mennyt hyvin mullakaan. 

Ekan ammatin sain vasta kolmekymppisenä. 

Omat ongelmani johtuvat suurimmaksi osaksi ehkä vanhemmistani, jotka eivät kyenneet riittävään huolenpitoon (ehkä sitten laman jälkeisestä työnteosta johtuen).

Monilla lapsuuden ja nuoruuden aikaisilla on jäänyt ikäänkuin "nuoruus päälle."

Ei olla saatu oikeen mitään aikaiseksi. Ollaan vaan ja hengaillaan vieläkin vaikka ollaan kolkyt ja risat. Paljon on myös niitä, joilla päihteet ovat osa arkipäivää.

Ja ihan ulkoisesti normaaleista perheistä oltiin.

S. 1989, diagnooseja esim. yksi vaikea masennus (itsemurhayritys), yksi keskivaikea masennus, anoreksia, ehtinyt kärsimään jo yhden burn-outin masennusjaksojen lisäksi. Ahdistuneisuushäiriökin löytyy.

Olen suht tavallisesta viiden hengen perheestä, nuorin lapsi. Meillä oli kaikki aina ihan hyvin, eikä rahasta ollut suuremmin pulaa (isä hyvissä töissä). Olin kyllä koulukiusattu koko lapsuuden. Enemmän silti koen, että nykymaailman paineet ja päällekäyvyys ovat itselleni liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiskuntaa pitäisi muuttaa jotenkin perusteellisesti, toimimattomasta järjestelmästähän tällainen mielenterveysongelmien paljous kertoo. Itselläni ei ole mitään mielenterveydellistä sairautta enkä syö siis lääkkeitäkään. Kuitenkin jos joku nyt kertoisi, että tulevaisuudessa mulla on mielenterveysongelmia ja joudun syömään niihin lääkkeitä, niin uskoisin häntä.

Opiskelen yliopistossa alaa, josta lukion opo, äiti ynnä muut vanhemmat ihmiset jankkasi, että "joo, se on hyvä ala, hae sinne, varmasti saat töitäkin!" Olen nyt opiskellessa tajunnut, että saatan saada oman alan töitä mutta voi myös olla, etten koskaan saa. Vaikka olen saanut hyviä arvosanoja kursseista ja edennyt mallikkaasti nyt opintojeni maisterivaiheeseen saakka, en ole saanut kesälle vielä kertaakaan oman alan hommia. Epävarmuus syö ihmistä. Työ- ja rahatilanne on todella monilla nykyään epävarma, se varmasti masentaa. Yksinäisyys ja aitojen ihmiskontaktien puute varmasti nykyään myös huipussaan sosiaalisen median sun muun takia.

Sitten jos niitä töitäkin saa, se työ saattaa olla lähes sietämätöntä. Olen nyt sitten kaksi viime vuotta tehnyt ympäri vuoden osa-aikaisesti siivoojan töitä ja samalla opiskellut. Tänään oli taas sellainen päivä töissä, että taidanpa kohta lopettaa nämä hommat ja suosiolla keskittyä viimeiset kaksi yliopistovuotta pelkkään opiskeluun. Ahdistaa aivan mielettömästi ajatella, että kaikki uurastus yliopistossa saattaakin olla turhaa. Jos joudun opintojeni jälkeenkin tekemään tätä samaa siivoushommaa, niin masennus todennäköisesti iskee. Ihmettelen, miten kukaan kestää tätä työtä. Koko ajan aivan järjetön kiire, asiakkaat valittaa mitä ihmeellisimmistä asioista, kiitosta ei saa KOSKAAN mistään, fyysisesti raskasta, paska palkka, jotkut selvästi kohtelevat sillä asenteella, että kun toi on siivooja, niin sen on pakko olla jotenkin vähä-älyinen jne... Ja lähes jokaisen tällaisen raskaan siivouspäivän jälkeen on viimeiset pari vuotta ollut pakko tarttua tenttikirjoihin, tehdä kandia, katsella luentotallenteita ja muuta vastaavaa. Ihmistä ei varmastikaan ole tarkoitettu tällaiseen suorituskeskeiseen puurtamiseen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen.

Ymmärrän turhautumisesi. Kuitenkin tahtoisin painottaa, että töissä käyminen ja opiskelu on satavarmasti parempi vaihtoehto kuin toimettomuus. Se nimittäin tarkoittaa yhteiskunnan rattaiden ulkopuolelle jäämistä ja tuo todella monenlaista pysyvää, parantumatonta ongelmaa mukanaan. Yhtenä voi olla juuri mielenterveyden lopullinen menetys pahimmassa tapauksessa.

Vaikka kuinka turhauttaisi, kannattaa aina silti panostaa siihen että opiskelee tai tekee edes jotain työtä. Se taatusti kannattaa! Se on pääomaa, jota et menetä vaikka kukaan muu ei koskaan huomaisi panostasi.

Ei mua turhauta siksi, että haluaisin todellisuudessa maata toimettomana kotona. Tarkoitin suorituskeskeisellä puurtamisella sitä, että tehdään niska limassa vain jotain työtä, minkä sattuu saamaan, vaikka inhoaisi sitä työtään. Määräaikaisilla ja osa-aikaisilla sopimuksilla, epävarmana tulevaisuudesta. 

Tämän nykyisen alani opiskelu oli mulle jo kakkossuunnitelma, sillä ykkössuunnitelma oli, että musta tulee kirjailija. Hahhah, ajattelet varmaan nyt siellä. Jokainenhan tietää, että kirjoittamisella harva saa elantonsa, vaikka yrittäisi parhaansa. Oli siis pakko lähteä opiskelemaan varasuunnitelmana ammattia. Vähäisen vapaa-aikani töiden ja opintojen ohessa käytän käsikirjoituksen kirjoittamiseen, sillä en ole edelleenkään hylännyt kirjailijahaavetta. Tuntuu jokseenkin sietämättömältä ajatukselta, että ehkä se oma kakkossuunnitelmakaan ei toimi enkä saa vakituista työsuhdetta yliopisto-opintojeni jälkeen. Sitten joutuisin keksimään TAAS uuden varavaihtoehdon ja olen koko ajan kauempana siitä, mitä oikeasti haluan tehdä.

Kyllä mielestäni jokaisen pitäisi edes enimmäkseen sietää omaa työtään. Esimerkiksi siivoustyö on varmasti jonkun mieleen enemmän kuin minun. Joku toinen taas kammoksuu ajatustakin siitä, että pitäisi kirjoittaa 300-sivuinen kirja. Sehän juuri nimenomaan aiheuttaa työuupumusta, ahdistusta ja masennusta, jos kamppailee vuosikausia itselleen täysin sopimattomalla alalla. Mua turhauttaa ajatus siitä, että entäpä jos mulle käy juuri niin. Ei mua turhauta ajatus itse työstä ollenkaan.

Hyvin moni ei tee unelmiensa työtö. Se ei ole mahdollista kuin pienelle osalle ihmisiä. Taitaa nämä ”voit toteuttaa unelmasi” puheet olla sekoittaneet nuorison pään.

Katso aamulla ruuhkabussissa : kuinka monen luulet siellä menevän unelmatyöhönsä?

Sellaista se elämä on. Minäkin halusin palavasti näyttelijäksi, tuli jotain paljon tylsempää ja proosallisempaa, mutta en elä toisten rahoilla.

Tiedän sen ja siksi mainitsinkin varasuunnitelmani. En ole koskaan elänyt siinä harhaluulossa, että saisin tehdä omaa unelmatyötäni. Jos kuvittelisin harhaisesti, että musta tulee täysin varmasti vielä menestynyt kirjailija, olisin varmaan tukien varassa ja kirjoittelisin kirjaani päivät pitkät. Sen sijaan teen nyt töitä ja opiskelen ammattia. Kirjoitan vain vapaa-ajalla harrastuksena.

En tosiaankaan sanonut viestissäni, että jokaisen pitäisi saada tehdä unelmatyötään. Sanoin, että kyllähän jokaisen pitäisi edes enimmäkseen sietää työtään. Muuten palaa loppuun. Pointti viestissäni oli lähinnä siinä, että kyllä se taatusti mielenterveyteen vaikuttaa negatiivisesti, jos ne varasuunnitelmatkin menee puihin. Monilla saattaa varasuunnitelmien varasuunnitelmatkin mennä mönkään ja sitten päädytään työhön, jota ei edes siedetä. Lopputuloksena on burn outia ja mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä, liikaa vapaa-aikaa, liikaa kaikkea. Ei tavoitteita, ei jakseta viitsitä mitään. Kynsi katkeaa -kriisi. Kissa kuolee - kuukauden sairausloma. En saa työtä jota haluaa - mt-ongelma. Joku jättää - valtava kriisi ja vuosi pois töistä.

Kuulostat ihan mun isosiskolta, joka jaksaa aina jankata sitä miten helppoa minun elämäni on, eikä tarvitse pistää tikkuakaan ristiin sen eteen. Jep jep.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on liian korkeat odotukset elämältä. Täysi-iässä huomataan, että luxuselämä ei napsahdakaan eteen tosta noin vaan, ja siitähän se masennus- ja ahdistuskierre sitten lähtee.

Tämä on saanut alapeukkuja, mutta uskallan olla kanssasi samaa mieltä. Stnan älypuhelimet ja valheellinen somemaailma ovat tuhonneet ihmiset.

Tätä samaa matraa on veisattu niin kauan kuin muistan eli vähintäin 70v mutta härpäkkeen nimi on vain vaihtunut ja nyt se on älykännykkä ja some, sitä ennen oli tietokoneet, puhelimet, mikroaaltouuni, vesisänky, tv, radio, Afrikkatähti-peli, kirjat jne.

Ei ollut harvinaista, kun 50-luvulla rajoitettiin kirjojen lukemista ja osa vielä sensuroitiin yhteiskunnan toimesta.

Ja mitä tulee mielenterv.sairauksiin, niin niitä on aina ollut, mutta niihin saada hoitoa ja apua, kynnys oli paljon korkeampi ja monet vanhukset kärsivät niistä edelleen, eikä ole pelkästään nuorten ongelma.

Masennus ja mielenterv.häiriöt ovat hyvin yleisiä myös vanhuksilla, vaikka ikinä eivät ole somettaneet tai käyttäneet älykännykkää.

-87 syntyneet ovat 90-luvun laman lapsia. Monessa perheessä oli tuolloin vaikeaa, konkurssia, alko-ongelmaa, jopa itsemurhia em. syistä.

Onko ihme, että tää näkyy myöhemmin näissä ihmisissä?

Myös nykyään jotkut saa liian helposti psykiatrisen diagnoosin ja lääkityksen. Osa elämän normaaleista vastoinkäymisistä ja niihin reagointi laitetaan psyyken sairaudeksi.

Lapsuuteni ei ollut auvoinen. Olimme rutiköyhiä keskellä lamaa. Vanhemmat saivat maksaa konkurssista pitkän pennin korkeiden korkojen seurauksena kunnes pääsivät velkajärjestelyyn yli 20 v. odottelun jälkeen. Uo-mies vei kaiken, minkä pystyi kaikki nämä vuodet - siis yli 20 vuoden ajan ei ole varaa parempaan kuin tonnikalaan ja hernekeittoon. Ei harrastuksia. Ei huvipuistoretkiä. Ei matkoja ulkomaille. Ei kesäleirejä. Velkaloukku jätti syvän arven. Työttömyys on ymmärrettävistä syistä minulle kuin kuolemantuomio. Siedän hyvin huonosti nykyistä pätkätyöhelvettiä, joka on enemmän sääntö kuin poikkeus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus teki tehtävänsä. Sain mt-diagnoosin tänä vuonna ensimmäistä kertaa (+ työpaikalla oli ilmapiiriongelmia) ja koko sairausloman ajan en pystynyt ajattelemaan muuta kuin sen, että saisin potkut sairastelusta tervehdyttyäni. Ja kyllä, vuokratyöfirma päätti työsuhteeni, kun asiakasyritys ei kuulemma tarvinnut enää työpanostani. Tämä on nykypäivää. Yrittäjäriski on siirretty palkansaajille voittojen maksimoimiseksi. Jos et tuota joka päivä 200 %:sesti, sinut vaihdetaan heti toiseen ja vielä jaksetaan ihmetellä, kun ihmiset saavat burn outteja tuon tuosta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni ei ollut auvoinen. Olimme rutiköyhiä keskellä lamaa. Vanhemmat saivat maksaa konkurssista pitkän pennin korkeiden korkojen seurauksena kunnes pääsivät velkajärjestelyyn yli 20 v. odottelun jälkeen. Uo-mies vei kaiken, minkä pystyi kaikki nämä vuodet - siis yli 20 vuoden ajan ei ole varaa parempaan kuin tonnikalaan ja hernekeittoon. Ei harrastuksia. Ei huvipuistoretkiä. Ei matkoja ulkomaille. Ei kesäleirejä. Velkaloukku jätti syvän arven. Työttömyys on ymmärrettävistä syistä minulle kuin kuolemantuomio. Siedän hyvin huonosti nykyistä pätkätyöhelvettiä, joka on enemmän sääntö kuin poikkeus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus teki tehtävänsä. Sain mt-diagnoosin tänä vuonna ensimmäistä kertaa (+ työpaikalla oli ilmapiiriongelmia) ja koko sairausloman ajan en pystynyt ajattelemaan muuta kuin sen, että saisin potkut sairastelusta tervehdyttyäni. Ja kyllä, vuokratyöfirma päätti työsuhteeni, kun asiakasyritys ei kuulemma tarvinnut enää työpanostani. Tämä on nykypäivää. Yrittäjäriski on siirretty palkansaajille voittojen maksimoimiseksi. Jos et tuota joka päivä 200 %:sesti, sinut vaihdetaan heti toiseen ja vielä jaksetaan ihmetellä, kun ihmiset saavat burn outteja tuon tuosta.

Mulle tehtiin sama temppu ja jouduin sen takia terapiaan. Tilalleni palkattiin uusi vakituinen työntekijä, joka oli firman johtajan serkuntytär ja lisäksi vielä joku v*tun sometähti... Mietin miksi juuri minä ja miksi olen niin p*ska ihminen että minut voidaan heivata ilman selityksiä pois. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi mediaseksikäs kyseisen firman profiiliin... Mieheni koki muutamaa kuukautta myöhemmin saman kohtalon kuin minä, oli kyllä kerennyt olla firmassa 2 vuotta kunnes pomo ilmeisesti kyllästyi hänen naamaansa ja otti vuokrafirman kautta uuden työntekijän. Hän myös masentui, joutui terapiaan ja masennuslääkitykselle. Vuokratyö pitäisi kieltää lailla, tuhoaa monen ihmisen ja perheen elämän!

Jo ennestään minun suvussani on traumoja 90-luvun lamasta. Isäni isän firma kaatui. Näkyy yhä mm. siinä että minulle ei säästetty lapsena osakkeisiin eikä porukat kannusta siihen vieläkään. 

Terkuin nainen vm. 1990 ja mies 1991 pätkätyöhelvetistä

Olisi liian helppo sanoa että kaikilla meillä on nykyisin helppo elämä ja pinnistelyn ja realiteettien hahmottamisen puutteesta syntyisi turhautumista ja lopulta masennusta. Näin tuskin on kaikkien kohdalla. Joidenkin osalta kyllä.

Mikä on perinpohjaisesti muuttunut tässä maailmassa on unelmointi tulevasta. Aikoinaan unelmoitiin kodista samalla paikkakunnalla, puolisosta ja lapsista. Viikonloppuisin istuttiin laiturilla ja turistiin heinänkasvusta. Myöhemmin rivaripätkästä kasvukeskuksessa, valkeasta farmariautosta ja urasta suuressa yhtiössä. Lapsia tietenkin 2-3. Eläkkeelle jäädessä kultadubleekellosta ja boonuksista. Luettiin Hesaria ja maailmasta tiedettiin melko paljon.

Entä nyt? No nyt jankataan miksei nuoret halua lapsia ja ostaa taloa ja elää siis samalla tavoin kuin aiemmat sukupolvet eli. Ongelma on siinä, että uusien sukupolvien unelmia johdetaan suoraan edellisistä ja heihin ja heidän tulevaisuuteen liittyviä ongelmia yritetään ratkaista menneisyydellä, eikä nähdä sitä, miten paljon maailma on muuttunut sillä välin.

Asia kiteytyy siinä, kun ihmetellään miksei nuoret tee lapsia. Syy ei ole siinä, etteikö lapsista pidettäisi, syy on siinä, että maailmassa on monelle paljon tärkeämpää tekemistä. Maailma on täynnä tärkeyttä. Kuvia. Menestymistä. Tietoa. Kaikki on käsillä tässä ja nyt. Keräilijäihminen, jonka luontaista elinpiiriä oli samoilla poimimassa marjoja lähimetsässä ja istua iltaa nuotiolla muutaman heimolaisen kanssa, on nykyajassa ihmeissään. Meille on tässä maailmassa niin paljon kaikkea niin nopeasti ja meidän pitäisi olla kaikkea niin nopeasti. Yhtälönä yksi mahdottomuus.

Kaikki tämä masennus ja kipuilu ihmisenä olemisessa on kipuilua ajatuksesta, mitä on olla ihminen ja minkälaista elämää haluamme todella elää nyt, kun siihen on tässä kaikki kuviteltavat tarpeet täyttävässä maailmassa viimein mahdollisuus. On jopa aika etuoikeutettua tuntea kipuilua ja masennusta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että pään sisäinen maailma prosessoi todellisuutta ja voi, jos yksilö vain niin haluaa, mahdollisesti näyttää reittiä kohti täysin erilaista tulevaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.

Nythän siis puhutaan juuri meidän reippaiden avainlapsien lapsista. Helvetin huono kasvatusneuvo sanoo Saija.