1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä, liikaa vapaa-aikaa, liikaa kaikkea. Ei tavoitteita, ei jakseta viitsitä mitään. Kynsi katkeaa -kriisi. Kissa kuolee - kuukauden sairausloma. En saa työtä jota haluaa - mt-ongelma. Joku jättää - valtava kriisi ja vuosi pois töistä.

Tässä tekstissä on totta paljon, vaikka on hieman kärjistetysti kirjoitettu.

Varmaan moni ”koira älähti kun kalikka nilkkaan kalahti” eli alapeukutti, kun tunnisti itsensä tekstistä.

Minusta on vain puhdasta tyhmyyttä olettaa että kaikki ovat vain niin hienohelmoja että valittavat turhasta. Tuollaisella ihmisellä ei voi olla kovin tervettä maailmankuvaa kun ajattelee kanssaihmisistään noin negatiivisesti. Enemmänkin kyseinen kommentti on jonkun omaan elämään kyllästyneen ihmisen pahan olon oksennus toisten päälle. ps. en peukuttanut mihinkään suuntaan.

Suuren ikäluokan kasvatti viina ja heidän jälkeläiset alkoholistit. Suurella ikäluokalla oli todellakin se "koivuniemen herra", ulkopuoliset rajat, mutta ei sisäistä selkärankaa. Kun nämä tulivat aikuisikään, alkoholi ja seksi vapautui, tuli maksakirroosi ja avioero. He kun eivät pystyneetkään itse määräämään omaa alkoholin tai seksuaalista käyttäytymistään. Nämä alkoholistit sitten kasvattivat, tai oikeastaan jättivät kasvattamatta, lapsensa, jotka eivät saaneet mistään hyvää mallia miten olla ja käyttäytyä. Tähän tietysti vielä nopeasti muuttunut maailmantilanne jonka käsittelemiseen eväitä ei annettu. Nyt sitten maksetaan laskua.

Kiitos Tsernobyl.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla nyt koululaisia (toistaiseksi terveitä) ja tämä on ainoastaan oma havaintoni lähipiiristä. Lapsia kasvatetaan usein tunnekylmästi, kommunikaatio saattaa perustua jopa "humoristiseen v ittuiluun", kuten eräs teinin äiti minulle totesi. Mun oli pakko sanoa kesken hänen ja teininsä keskustelun, että eikö tuo ole jo aika julmaa, kun äiti "vitsikkäänsti" haukkui teinin ulkomuotoa. Kyseessä olikin heidän oma puhetyylinsä, jota äidin mukaan teini ymmärtää eikä loukkaannu. Tämä teini oli ensimmäisen kerran psykiatrisessa laitoshoidossa 9-vuotiaana itsetuhoisuuden vuoksi, toki eroperheestä ym. peruspuitteet. Yleisemmin täytyy sanoa, etten tunne perhe-/kaveripiiristä ketään mt-diagnosoitua lasta/nuorta, jonka perheessä olisi kaikki ok. Usein ovat koko porukka masentuneita, paniikkihäiriöisiä ja poissaolevia. Piirteisiin yhdistyy vielä vihamielinen suhtautuminen omaan ja lasten herkkyyteen, empatiaan ja pehmeisiin arvoihin. Kuvailemani äiti on usein ivannut minun tyyliäni kasvattaa lapsia, kasvatan pumpulissa ja muuta, mutta jännästi hänen lapsensa ovat psyykenlääkkeillä, hoidoissa ja terapioissa.

Minä luulen, että tämä on jonkin verran geneettinenkin asia. Kaikki eivät reagoi yhtä hyvin esim. tunneviestintään. Sarkasmi ja ilkeily on kuitenkin ehkä parasta aloittaa jo lapsuudenkodissa, koska aikuisena sitä ei voi välttää ja siitä vasta mt-ongelmat tulee kun täysin pumpulissa kasvanut ihminen sitten joskus täysi-ikäisenä joutuu toteamaan, että ihmiset ovat keskimäärin aika ikäviä.

Minäkin harrastan lasten kanssa melko rehellistä viestintää eikä heillä ole ollut mt-ongelmia. Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka ovat joutuneet lähtemään työelämästä, koska kokevat esim. huutamisen liian stressaavana.

Parempi ratkaisuhan se on toki tuhota lasten mielenterveys heidän ollessaan mahdollisimman nuoria... Ei muodostu silloin työelämä ongelmaksi, kun sinne ei ikinä kunnolla kiinnity. Huonoa trollaamista.

Tämähän se pointti juuri onkin. Itsekin tulen rikkinäisestä alkoholistiperheestä, jossa silti kaikki ovat aina käyneet töissä. Ja kun yksi sai kenkää päihteiden liikakäytön takia, tämäkin kuitenkin on itse elättänyt itsensä yrittäjänä sittemmin. Ehkä osa ongelmaa on juuri siinä, että nykyisin kaikkea pidetään ongelmana, vaikka tosiasiassa älykkäille ihmisille elämä sinänsä on turhauttavaa, mutta sopivalla päihteidenkäytöllä pystyvät toimimaan yhteiskunnassa. Samoin on ihmisiä, jotka vetävät työelämää silkalla vihan voimalla, mutta sitten joku kukkahattutäti itkee keskustelupalstalla, että voi sitä kusipäätä, hirveä tyyppi, vaikka maksaisi veroja miljoonan vuodessa.

Tämä on minusta osa ongelmaa. Mietitään miten hyödyllinen ihminen on ja arvotetaan tämä sen mukaan. Vielä pahemmaksi asia on mennyt kun kaikki pyörii rahan ympärillä. Ei siis ihme että mielenterveysongelmatkin lisääntyy. Minullakin jäi lapsuudesta asti pyörimään se kun äitini sanoi että jos en saa töitä niin minut heitetään ulos kotoa. En muista enää missä yhteydessä moinen aivopieru tuli mieli sanoa ala-asteikäiselle, mutta ei tuollaisella ajatusmaailmalla tervettä itsetuntoa rakenneta. Että ihan sama miten paskasti elää niin kunhan on hyödyllinen ja elättää itsensä niin on kunnon ihminen.

Kyllä. Jokaisella on ihmisarvo, joka on riippumaton siitä mitä tekee tai tienaa. Ihmisiä kohtaan pitäisi olla armollisempi, varsinkin silloin kun he kamppailevat jonkin ison ongelman kuten masennuksen tai ahdistuksen kanssa. Sen muilta ihmisiltä saadun tuen, armon ja hyvyyden kautta onnistuu ponnistaminen takaisin yhteiskuntaan "hyödylliseksi" ihmiseksi. Tuomitseminen, ulkopuolelle sulkeminen ja stigmatisointi vain ruokkivat syrjäytymisen ja mielenterveysongelmien kierrettä ja pitkittävät sekä pahentavat ongelmia.

Viimeisten 10-15 vuoden aikana tapahtunut työelämän murros on varmasti myös iso osa näiden ongelmien syntyä. Ennen oli vakituisia työpaikkoja ja töihin pääsi koulutuksella lähes takuuvarmasti ja ilman koulutustakin sai aina jotain hanttihommia. Nykyään joka paikkaan on pitkä lista vaatimuksia ja satoja hakijoita, vaikka kyse ei olisi postin lajittelua kummemmasta. Työsuhteet on pätkiä, nollasopimuksia, vuokrapaikkoja, eikä minkäänlaista taloudellista varmuutta ole. Ei pääse osaksi työyhteisöä. Elämästä puuttuu varmuus ja jatkuvuus, jotka ovat oleellinen osa henkistä hyvinvointia. Omaa elämää ei koe hallitsevansa kun ei pysty ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu tai miksi pitää seuraavaksi muuntautua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alan olemaan sitä mieltä että, joku sukupuolikiintiö näihin verorahojen käyttöön on saatava. Mitä järkeä maksaa veroja kun toinen sukupuoli vie niistä leijonan osan, ja vastineeksi saan huonompia palveluita ja vi.t.uilua?

Anteeksi, mutta miten tää liittyy aiheeseen?

Ei mitenkään ylläpito kirjoittaa harhaisessa persumaailmassa itselleen, ja peukkuja riitää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykymaailmassa on paljon hyvää, mutta mielestäni tämä kommentti oli paljonpuhuva siinä, että meidän sielullinen puolemme ja tietynlainen "aitososiaalisuus" verkostoitumissosiaalisuuden ja somesosiaalisuuden sijaan on kadonnut.

Ihmisen pitäisi nykyään olla kone, tuottava, toimiva ja aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä systeemille ja toisille.

Mielestäni on irvokasta, kuinka voimme esim menettää läheisen, rakkaan ihmisen ja työnantaja voi estää hautajaisiin menon, jos kyseessä ei ole aivan lähiomainen. Eli ne asiat, jotka meille ihmisinä merkitsevät eniten, mielletään vain kiusallisiksi häiriöiksi, joista olisi hyvä päästä eroon. Meillä ei juuri ole jäljellä mitään tapoja ja rituaaleja, joilla käsitellä suuria sisäisiä muutoksia ja joiden avulla yhteisö voi tunnustaa ja tunnistaa ja tukea yksilöä, kun tämä käy läpi jotain sielullista ja psykologista. Suruajan sijaan meille tyrkytetään masennuslääkereseptiä, jotta emme vain pysähtyisi hetkeksikään. Lapsen saanut jää usein yksin ilman turvaverkkoja ja onnittelujen ja avun sijaan hän saa syyllistystä. Onnen ja onnistumisen hetket arvotetaan sen mukaan, miltä ne näyttävät somessa tai miten ne vertautuvat ei omaan lähiyhteisöön, vaan globaaliin nettiyhteisöön. Yhteiskunnan tarjoama henkinen tuki on diagnosointia ja lääkereseptejä.

Yritän kai tässä siis sanoa, että meiltä on hävitetty tavat ja välineet kohdata ihmiselämän universaaleja henkisiä haasteita. Niitä ei saisi käsitellä eikä niiden vuoksi pysähtyä, vaan puksuttaa mielellään kiihtyvällä tahdilla eteenpäin sivuille katsomatta. Niinpä olemme hukassa omien tunteidemme kanssa, koska suurin osa tunteistamme ja tarpeistamme on "vääriä".

Miten voi estää? Hautajaiset on viikonloppuina. Jos teet vuorotyötä, voit käyttää lomapäiviäsi tai järjestää vuorosi. Yksikään työnantaja ei tässä maassa estänyt osallistumasta hautajaisiin. Vai pitäisikö siitäkin saada palkkaa?

Juurikin näin: hautajaisiin SAA ja VOI kyllä osallistua ja vapaata saa, mutta kaikki vapaa ei ole palkallista.

Kuinka läheinen sinulle sitten on ihminen, jos et mene hänen hautajaisiinsa, jos et saa palkallista vapaata? Ja millä tavalla se nyt sitten aiheuttaisi mielenterveysongelmia, jotka ovat tämän ketjun aihe?

Mielen sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin, joten olisikohan aika saada niiden hoito kuntoon. Liian pitkään joutuu odottamaan huonolaatuistakin hoitoa, ja sairaus pahenee hoitamatta ja hoitoa odottaessa.

Olen 90-luvulla syntynyt. Minulla ei ole mitään diagnoosia kuitenkaan. Itselläni oli muuten ihan tavallinen koti, mutta isäni on todella ailahteleva ja muutenkin helposti suuttuva ihminen. Hän raivosi milloin mistäkin ja pelkäsin häntä todellakin varsinkin pienempänä, kun ei koskaan tiennyt mitä hän keksii. Ei ollut mikään "normaali" ihminen vaan käytös todella arvaamatonta ja sai sellaisia "vihakohtauksia", ettei enää hillinnyt yhtään itseään. Itse olin jo muutenkin todella kiltti ja hyvätahtoinen lapsi ja olisin mieluummin tarvinnut jotain kehuja joskus. Äitini ei koskaan puuttunut kunnolla isäni käytökseen. Tämän takia isäni saikin ihan rauhassa jatkaa toimintaansa. Meillä oli myös taloudellisesti tiukkaa ja isäni oli helppo aina uhkailla meitä, kun äitini ei löytänyt töitä laman jälkeen niin helposti. Sanoi aina, että hän lähtee jos äitini ei töitä saa. No, ei sitten lähtenyt, mutta muuten tämä töistä puhuminen ja niihin liittyvät raivoamiset olivat ihan päivittäisiä ja opin pysymään aina pois silmistä ja olemaan muutenkin mahdollisimman kiltti ja tottelevainen. 

Olin myös koulukiusattu pitkään ja siihen ei juurikaan meillä puututtu mitenkään. Tämä tilanne paheni varsinkin uudessa koulussa nopeasti. Vikaa myös haettiin usein minusta, että en pidä puoliani tai olen liian hiljainen. Ymmärrän sen mitä he ajoivat takaa, mutta kuitenkaan tämä vastaan sanominen ei todellakaan toiminut ja kiusaajia niin iso porukka, etten voinut heille yksin mitään ja joskus sainkin muistutuksen, jos erehdyin liikaa vastustamaan. Vanhemmat eivät koskaan ole edes puhuneet näistä ajoista kanssani ja kaikki on sivuutettu täysin niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä olen tavallaan aina saanut kuulla, että pitäisi olla erilainen. En ole kelvannut sellaisena kuin olen heille koskaan. Vain silloin jos joskus menestyin jossakin sain kehuja. Muuten olin aina vääränlainen ja isäni aloitti tämän ”raivoamisen” jo ollessani hyvin pieni. Kumpikaan vanhemmista ei myöskään siedä yhtään toisen heikkoutta tai sitä, että itkee. Näitäkin tilanteita oli monia ja aina olin se heikko jos itkin. En vaan pystynyt olemaan sellainen joka ei välittänyt mistään. Tosin ironista kyllä vanhempani eivät itse sietäneet arvostelua yhtään. 

Nykyisin on sitten tullut muita vaikeuksia ja esimerkiksi lukio ei mennyt minulla niin hyvin kuin olisi pitänyt. Pari ainetta olivat vaikeita ja ihan todella yritin parantaa niitäkin. Todistus aika "epätasainen" ja jotkut aineet parempia. Olen nyt pari kertaa hakenut opiskelemaan, mutta en ole päässyt ja tiedän, että kun opiskelijoita aletaan yhä enemmän ottaa todistusten perusteella niin en pysty todellakaan kilpailemaan heitä vastaan ja pääsykoe olisi minulle tärkeä ja yhtenä vuonna olinkin todella lähellä päästä. Pelkään nyt, että aika loppuu kesken ja en pääse koskaan opiskelemaan. Tämä asia olisi minulle todella ikävä ja vaikka varmaan monet sanovat nyt, että sitten muuhun ammattiin ja kouluun niin kyllä sillä on merkitystä mitä elämässään tekee. Äitini on pienipalkkainen ja nyt vanhemmiten ei meinaa enää jaksaa työtään joten en itsekään tahtoisin vastaavaan työhön. Työstä voisi vielä sanoa sen verran, että työnsaanti myös minulla ollut vaikeaa ja olen kyllä ollut siivoamassa ja tiedän nämä työt, joten mikään laiska on ole. Kuitenkin nyt on vaikeaa taas löytää niitä töitä ja oikeastaan minulla on vielä sellainen tilanne, etten voi muuttaa täältä missä nyt asun helposti muualle jos ei ole mitään syytä. Pitäisi saada jokin pidempi työpätkä tai opiskelupaikka, että voisin lähteä ja olen vähän nyt jumissa täällä.

Jatkuu

Jatkoa

Minulla oli muutamia vuosi sitten aika jolloin meinasi mielenterveys todellakin pettää ja  oikeastaan olin niin lähellä psykoosia kuin vaan voi olla. Tämänkin vuoksi tiedän, etten kestä mitä vaan ilman sekoamista ja senkin vuoksi olen sitten mieluummin vähän luuseri kuin menetän mielenterveyteni. Tuo hetki kuitenkin herätti minut ja ymmärsin mikä voi olla myöhemmin edessä. Yritän todellakin edetä elämässäni kuitenkin, mutta enää en voi tavallaan edetä muiden tahtiin vaan pitää mennä omassa tahdissa, että säilyttäisin terveyteni. Ymmärrän sen, että olen monista varmasti nyt jo laiska, epäonnistunut, surkea luuseri, mutta en voi mitään ja myönnän olevani heikko jos joku sitä vaatii. Täytyy silti muistaa, että vaikka elämä on kilpailu niin samalla lailla kaikki kuolevat ja mitään ei mukaansa saa. Minustakin elämä on silti nykyisin paljon epävarmenpaa ja opiskelupaikan tai työpaikan saanti voi olla vaikeaa.

Myös yksinäisyyttä on varmasti paljon. Itsekin olen todella yksinäinen ihminen ja varmasti täytän jo sen syrjäytyneenkin määritelmän, vaikka olenkin vielä mukana yhteiskunnassa. Ystäviä minulla ei ole ollut pitkään aikaan ja kiusaaminen vei silloin loputkin. Tietenkin ihminen on vastuussa elämästään ja en kiellä sitä. En silti koskaan pilkkaisi niitä, jotka ovat heikommassa asemassa. Minäkään en todellakaan maalaile mitään pilvilinnoja ja olen aina ajatellut, ettei elämästäni tule mitään helppoa. Minulle riittäisi todella vähäkin. Sekin on kurjaa jos muut vielä korottavat itseään muiden kustannuksella. Isänikin oli se joka jotenkin pärjäsi elämässään, vaikka oli kurjista oloista, mutta purki sitten sen vihansa muihin ja äidilläni hyvin tunnekylmä koti mikä sitten heijastui hänen elämäänsä ja toisti sitä samaa käytöstä. Tuosta lemmikin suremisesta vielä se, että voin sanoa, että todellakin tulen suremaan koirani kuolemaa ja ihan sen takia, kun se on melkein ainoa seura minulle. Se myös saa liikkumaan ja on tuonut minulle välillä harrastuksia. Joillakin voi olla muuta seuraa, mutta osalle lemmikki on hyvin tärkeä jos on yksinäinen ja tietysti kaikki saavat surra lemmikkejään. Kyllä minä silti ymmärrän, että ihminen on tärkeämpi ja osa suree esim menetettyjä läheisiään. Joillekin sekin on raskas asia ja minullakin on läheisiä, jotka eivät meinaa toipua oman lapsensa kuolemasta. Elämässä voi sattua mitä vaan ja tuskin koskaan olemme samassa tilanteessa toistemme kanssa. Jotkut toipuvat vaikeuksista ja jotkut eivät niin hyvin. Minusta tämä kaikki on silti inhimillistä. Ihminen ei ole mikään kone ja joskus voi tulla se hetki, joka pysäyttää ja joku pieni asia voi olla liikaa. Tässä nyt omia pohdintoja ja sori romaani.

Jossain aiemmin mainittiin, että tuntuu ettei nykyään kestetä normaalia elämää ja vaikeuksia.

Myönnän omalla kohdalla, että en kestäkään. Tuli vuosi sitten ero puolisosta enkä näe elämässä enää mitään odotettavaa enkä jaksaisi tätä jatkuvaa sarjaa joko huonoja tai huonompia päiviä. Tuntuu, että on ihan sama mitä tässä elämässä enää tapahtuu, koen niin monella tavalla olevani epäonnistunut yksilö. Elämältä odotan enää vain että se on ohi. Jos olisi munaa, päättäisin päiväni, mutta ei ole, ja se on kai jonkun mielestä itsekästäkin esim omien vanhempien surun takia.

Kärsimys kai kuuluu elämään, sanotaan, mutta en näe elämää elämisen arvoisena kun se on tällaista. Huono diili kertakaikkiaan.

Yksii ongelman ydin on siiinä ettei noihiin aikoihin mistäään masennnuksesta puhutukaaan ainakaan lasten keskuuudesssa. Ykksi rehtori sai potkut, yksii opetttaja kavalsi leiirikoulurahaat kasssasta ja ksiii opetttaja oli niiin laiska etttä laitttoi äääninauhat tunnnilla pyörimäään ja poistui itse kafffelle. Yksii näyttti vain kuvaaa viiiksivalllun puheista. Vanhemmmilllla lama ajaan riiiitoja.

Vierailija kirjoitti:

Yksii ongelman ydin on siiinä ettei noihiin aikoihin mistäään masennnuksesta puhutukaaan ainakaan lasten keskuuudesssa. Ykksi rehtori sai potkut, yksii opetttaja kavalsi leiirikoulurahaat kasssasta ja ksiii opetttaja oli niiin laiska etttä laitttoi äääninauhat tunnnilla pyörimäään ja poistui itse kafffelle. Yksii näyttti vain kuvaaa viiiksivalllun puheista. Vanhemmmilllla lama ajaan riiiitoja.

Lopuulta olii liikunnanohjaaaja. SItttse suoritiiin koko peruskouluuun matematiiikan 8 keskiarvollla jälkikäteeen muuutamassa kuukaudesssa.

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmin mainittiin, että tuntuu ettei nykyään kestetä normaalia elämää ja vaikeuksia.

Myönnän omalla kohdalla, että en kestäkään. Tuli vuosi sitten ero puolisosta enkä näe elämässä enää mitään odotettavaa enkä jaksaisi tätä jatkuvaa sarjaa joko huonoja tai huonompia päiviä. Tuntuu, että on ihan sama mitä tässä elämässä enää tapahtuu, koen niin monella tavalla olevani epäonnistunut yksilö. Elämältä odotan enää vain että se on ohi. Jos olisi munaa, päättäisin päiväni, mutta ei ole, ja se on kai jonkun mielestä itsekästäkin esim omien vanhempien surun takia.

Kärsimys kai kuuluu elämään, sanotaan, mutta en näe elämää elämisen arvoisena kun se on tällaista. Huono diili kertakaikkiaan.

Minäkään en ole hyvä kestämään. Oikeastaan kestin aiemmin sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin niin tuli tyhjä olo. Olin kiusattu hyvin pitkään ja jäin täysin ulos kaveriporukoista. Ihmiset ovat olleet kamalia elämässäni. Tietenkin tämä on monelle varmaan ihan pikkujuttu, mutta tähän kun vielä yhdistää sen ettei kotona tuettu juuri mitenkään ja olen aina ollut omillani niin en meinaa jaksaa ja yleensä selvitä eteenpäin. Minulla usein epätodellinen olo ja elän kuin jossain sumussa. Itsekään en muista hetkeä jolloin olisin tuntenut itseni olevan "onnistunut" ihminen ja menneisyys on mielessäni usein. Tuntuu, että en pääse koskaan eroon siitä ja se määrittää liikaa elämääni. Tuntuu, etten pysty olemaan onnellinen. Tiedän etten saisi antaa muille voittoa ja pitäisi unohtaa kaikki ikävät jutut, mutta ne on niin tarkkaan painettu mieleen ja olen elänyt sitä elämää missä minulle ollaan aina kerrottu kuinka epäonnistunut ihminen olen ja sitä on vaikeaa unohtaa. Itsekin voin todeta, että monia vuosia on vaan mennyt ja en paljon muista niistä. Onnellinen en ole ollut pitkään aikaan ja aina odottaa ja pelkää pahinta.

Minulla vielä ongelmia esim töiden saannissa, opiskelemaan pääsyssä ja muutenkin siinä miten taloudellisesti pärjään ja senkin vuoksi joskus tuntuu, ettei mistään tule mitään. Olen myös herännyt siihen ajatukseen, että jos kuolisin minua ei jäisi kukaan vanhempien ulkopuolelta kaipaamaan. Minustakaan elämä ei ole ollut elämäsi arvoista pitkään aikaan ja olin jo nuorempana lähellä lähteä täältä ja joskus tuntuu silti, että olisin saanut vaan mennä, kun mitään hyvää nämä vuodet eivät ole paljon tuoneet. Uskon, että elämäni ei koskaan olisi ollut mitään helppoa, mutta ihmisillä ollut suuri merkitys siihen. En ole koskaan merkinnyt kenellekään mitään ja toisaalta en ole kelvannut sellaisena kuin olen. Sen lisäksi yksinäisyys on niin tottua minulle pitkältä ajalta. En ymmärrä miten koskaan pääsen enää sinne muiden joukkoon, kun olen tottunut pärjäämään itse kaikesta huolimatta. Tuntuu, että minun ja muiden välissä on muuri. Olen myös kuin varjo itsestäni ja haluaisin olla erilainen ihminen. En kuitenkaan enää uskalla, luota tai halua kokeilla miten käy. En usko, että kestäisin enää kovinkaan paljon. Nykyisin elän sumussa ja vuodet vaan vaihtuu. En minäkään ole pitänyt elämää elämän arvoisena. Silti yritän aina jatkaa eteenpäin edes sen päivän kerrallaan. Toisaalta en vaadi paljon ja yritän iloita pienistä jutuista. Välillä tämä kaikki on vaan niin ala-arvoista. Ja syytän monesta jutusta myös itseäni, vaikka en toisaalta toivoisi muillekaan tätä elämää. Pahoittelut valituksesta. Viestisi toi vaan niin monia juttuja mieleen. Olen vasta nuori ihminen, mutta en tiedä miten tämän kaiken muuttaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain aiemmin mainittiin, että tuntuu ettei nykyään kestetä normaalia elämää ja vaikeuksia.

Myönnän omalla kohdalla, että en kestäkään. Tuli vuosi sitten ero puolisosta enkä näe elämässä enää mitään odotettavaa enkä jaksaisi tätä jatkuvaa sarjaa joko huonoja tai huonompia päiviä. Tuntuu, että on ihan sama mitä tässä elämässä enää tapahtuu, koen niin monella tavalla olevani epäonnistunut yksilö. Elämältä odotan enää vain että se on ohi. Jos olisi munaa, päättäisin päiväni, mutta ei ole, ja se on kai jonkun mielestä itsekästäkin esim omien vanhempien surun takia.

Kärsimys kai kuuluu elämään, sanotaan, mutta en näe elämää elämisen arvoisena kun se on tällaista. Huono diili kertakaikkiaan.

Minäkään en ole hyvä kestämään. Oikeastaan kestin aiemmin sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin niin tuli tyhjä olo. Olin kiusattu hyvin pitkään ja jäin täysin ulos kaveriporukoista. Ihmiset ovat olleet kamalia elämässäni. Tietenkin tämä on monelle varmaan ihan pikkujuttu, mutta tähän kun vielä yhdistää sen ettei kotona tuettu juuri mitenkään ja olen aina ollut omillani niin en meinaa jaksaa ja yleensä selvitä eteenpäin. Minulla usein epätodellinen olo ja elän kuin jossain sumussa. Itsekään en muista hetkeä jolloin olisin tuntenut itseni olevan "onnistunut" ihminen ja menneisyys on mielessäni usein. Tuntuu, että en pääse koskaan eroon siitä ja se määrittää liikaa elämääni. Tuntuu, etten pysty olemaan onnellinen. Tiedän etten saisi antaa muille voittoa ja pitäisi unohtaa kaikki ikävät jutut, mutta ne on niin tarkkaan painettu mieleen ja olen elänyt sitä elämää missä minulle ollaan aina kerrottu kuinka epäonnistunut ihminen olen ja sitä on vaikeaa unohtaa. Itsekin voin todeta, että monia vuosia on vaan mennyt ja en paljon muista niistä. Onnellinen en ole ollut pitkään aikaan ja aina odottaa ja pelkää pahinta.

Minulla vielä ongelmia esim töiden saannissa, opiskelemaan pääsyssä ja muutenkin siinä miten taloudellisesti pärjään ja senkin vuoksi joskus tuntuu, ettei mistään tule mitään. Olen myös herännyt siihen ajatukseen, että jos kuolisin minua ei jäisi kukaan vanhempien ulkopuolelta kaipaamaan. Minustakaan elämä ei ole ollut elämäsi arvoista pitkään aikaan ja olin jo nuorempana lähellä lähteä täältä ja joskus tuntuu silti, että olisin saanut vaan mennä, kun mitään hyvää nämä vuodet eivät ole paljon tuoneet. Uskon, että elämäni ei koskaan olisi ollut mitään helppoa, mutta ihmisillä ollut suuri merkitys siihen. En ole koskaan merkinnyt kenellekään mitään ja toisaalta en ole kelvannut sellaisena kuin olen. Sen lisäksi yksinäisyys on niin tottua minulle pitkältä ajalta. En ymmärrä miten koskaan pääsen enää sinne muiden joukkoon, kun olen tottunut pärjäämään itse kaikesta huolimatta. Tuntuu, että minun ja muiden välissä on muuri. Olen myös kuin varjo itsestäni ja haluaisin olla erilainen ihminen. En kuitenkaan enää uskalla, luota tai halua kokeilla miten käy. En usko, että kestäisin enää kovinkaan paljon. Nykyisin elän sumussa ja vuodet vaan vaihtuu. En minäkään ole pitänyt elämää elämän arvoisena. Silti yritän aina jatkaa eteenpäin edes sen päivän kerrallaan. Toisaalta en vaadi paljon ja yritän iloita pienistä jutuista. Välillä tämä kaikki on vaan niin ala-arvoista. Ja syytän monesta jutusta myös itseäni, vaikka en toisaalta toivoisi muillekaan tätä elämää. Pahoittelut valituksesta. Viestisi toi vaan niin monia juttuja mieleen. Olen vasta nuori ihminen, mutta en tiedä miten tämän kaiken muuttaisin.

Hae apua terveyshuollosta ja tukihenkilö esim. HelsinkiMissiosta. Et olisi enää niin yksin.