1987 syntyneistä kolmannes saanut psyk. diagnoosin tai lääkkeitä ja tilanne on vain pahentunut nuoremmilla

Jos ei välillä ole ikävää ja tylsää, eivät hyvät hetketkään tunnu enää miltään. Se ikävä ja tylsä tulee useimmiten juuri töissä ja opiskelupänttäämisessä tms. Korkean elintason maissakin ihmisten tulisi hyväksyä, että ikävyyden ja tylsyyden sietäminen on osa elämää ja juuri siksi se vapaa-aika ja juhlatkin tuntuvat sitten aikanaan joltain.

Yltäkylläisyys tekee elämästä tasapaksua ja masentavaa, koska silloin mikään ei tunnu enää miltään. Kuten aiempi esimerkki nettipornon vaikutuksesta nuoriin miehiin osuvasti kertoi. Samoin on muillakin elämänalueilla.

Ajattelisin että kyse on ensisijaisesti diagnoosien lisääntymisestä, johon on monia eri syitä. Stigma on vähentynyt, ja ihmiset uskaltavat hakea apua, mikä on hyvä. Toisaalta ennen normaalina pidettyjä asioita luokitellaan nykyään mielenterveysongelmiksi ja diagnooseja läiskitään aiempaa herkemmin, mikä on huono. Viralliset järjestelmät myös pyörivät paljon lääkärintodistuksien ympärillä ja erilaisiin tukitoimiin on oikeutettu vain diagnoosin saanut, joten diagnoosin hakemiseen on tarvetta. Tarvetta tulee myös siitä, että enää ei työelämässä niin paljoa ole sellaisia tehtäviä, joissa lievästi ongelmainen voisi pärjätä, vaan helposti jää kokonaan ulkopuolelle jos ei pysty ihan täyteen tehoon. Ja sitten on sekin, että mielenterveysongelmat ovat syrjäyttäneet selkäkivun feikkisairastajien ykkössuosikkina...

Täällä myös 90-luvun lapsonen, jolla mielenterveysongelmia (masennus, ahdistus), ei lääkitystä. Aina olen joko opiskellut tai ollut töissä, nyt rupean opiskelemaan toista ammattiani.

Meidät on kasvatettu yltäkylläisessä kulutushysteerisessä yhteiskunnassa. Vanhemmilla valtavat omakotitalot, jotka täytetty Kiinassa tehdyllä krääsällä ja lapsilla leluja parin huoneen täydeltä. Ja nyt kun olemme aikuisia, samat tyypit valittavat, kuinka nuoret kuluttavat liikaa ja ovat tottuneet liian hyvään jne., unohtaen, että he itse ovat meille luoneet tällaisen maailman ja kasvattaneet meidät tähän.

Hauskintahan tässä on se, ettemme me 90-lukuiset halua juuri puoltakaan siitä, mitä vanhempamme. Haluaisimme edes jonkun työpaikan, edes hetkeksi, jotta voisimme maksaa vuokran 25 neliöisestä yksiöstämme, tai jopa ostaa sellaisen. Haluamme eroon kaikesta tavarasta, jota meille on kannettu, että meillä olisi vain se mitä tarvitsemme, eikä yhtään enempää. Haluaisimme, että maapallo olisi eli kelpoinen, kun olemme eläkeiässä, jos koskaan edes pääsemme eläkkeelle. Lapsiin meillä ei ole varaa eikä uskallusta, emme kaipaa kesämökkiä, venettä, poreallasta emmekä kolmea autoa.

Huoh, kaikki olivat yhtä mieltä, että liian vähän puhutaan aiheesta. Tätä yksimielisyyttä sitten seurasi ketju, jossa kaikki vähänkin totuutta liippaavat kommentit alapeukutettiin suohon, koska realismi sucks. 

Vasta-argumenttina sitten, että oikeastaan ei tässä mitään ongelmaa olekaan, vaan hyvä kun asia on näin. 

Tosin siitä seuraa taloudellinen kansanitsari, mutta hei äitejähän tässä ollaan ja lastemme etu on lässyttää heidät zombeiksi.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös 90-luvun lapsonen, jolla mielenterveysongelmia (masennus, ahdistus), ei lääkitystä. Aina olen joko opiskellut tai ollut töissä, nyt rupean opiskelemaan toista ammattiani.

Meidät on kasvatettu yltäkylläisessä kulutushysteerisessä yhteiskunnassa. Vanhemmilla valtavat omakotitalot, jotka täytetty Kiinassa tehdyllä krääsällä ja lapsilla leluja parin huoneen täydeltä. Ja nyt kun olemme aikuisia, samat tyypit valittavat, kuinka nuoret kuluttavat liikaa ja ovat tottuneet liian hyvään jne., unohtaen, että he itse ovat meille luoneet tällaisen maailman ja kasvattaneet meidät tähän.

Hauskintahan tässä on se, ettemme me 90-lukuiset halua juuri puoltakaan siitä, mitä vanhempamme. Haluaisimme edes jonkun työpaikan, edes hetkeksi, jotta voisimme maksaa vuokran 25 neliöisestä yksiöstämme, tai jopa ostaa sellaisen. Haluamme eroon kaikesta tavarasta, jota meille on kannettu, että meillä olisi vain se mitä tarvitsemme, eikä yhtään enempää. Haluaisimme, että maapallo olisi eli kelpoinen, kun olemme eläkeiässä, jos koskaan edes pääsemme eläkkeelle. Lapsiin meillä ei ole varaa eikä uskallusta, emme kaipaa kesämökkiä, venettä, poreallasta emmekä kolmea autoa.

Aika vahvaa uhriutumista. Jos tuollaisen asenteen omaa, niin ei mikään ihme masentumisesta. Ehkä kannattaa kuitenkin tutustua faktoihin, niin huomaat että sinun tilanteesi ei ole noin masentava kuin tietyt poliittiset puolueet ovat antaneet ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.

Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).

Edellinen sukupolvi kapinoi nuoruudessaan vanhempiaan vastaan rälläämällä ja juopottelemalla. Tämä sama kulttuuri seuraa myös vanhemmalla iällä, mutta ei niin radikaalisti. Ei tuolla ole mitään tekemistä minkään sotamuistojen kanssa :)

Vierailija kirjoitti:

Hyvä business. Mitä enemmän syötetään lääkkeitä, sitä enemmän on sairaitakin. Erityisesti mt-syistä johtuvat eläköitymiset ovat räjähtäneet käsiin. Niin hyvin ne lääkkeet toimivat.

Ei aina välttämättä näinkään.

Diagnooseja itseläni on ja käyn terapiassa, nykyinen henkilö jonka luona käyn puhumassa pitää lääkkeitä aivan viimeisenä vaihtoehtona ja yrittää aktiivisesti kääntää ajatusmallejani positiiviseen suntaan sekä antaa neuvoja hankaliin hetkiin ja tilanteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.

Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.

Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.

Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos)  ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia -  sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut  varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa  opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!

Vierailija kirjoitti:

Uskon että tällä mielenterveyshäiriöiden lisääntymisellä on kyllä jotain tekemistä sen kanssa, että esimerkiksi vuonna 1980 julkaistu DSM-III muutti sitä tapaa, jolla Yhdysvalloissa, ja myöhemmin myös muualla maailmassa, alettiin suhtautua psykiarisiin häiriöihin puhtaasti "lääketieteellisinä" sairauksina, jotka diagnosoidaa oireiden pohjalta ja hoidetaan lääkkeillä. Samalla uusia diagnooseja saatiin kerralla 80, eikä yhdelläkään ollut minkäänlaista lääketieteellistä validiteettia, vaikka siihen mielikuvaan kyseisen tautliluokituksen kehittäjät pyrkivät. Syitä olivat se, että psykiatrit joutuivat taistelemaan elintilastaan muiden alan ammattilaisten kanssa, kuten psykologien ja sosiaalityöntekijöiden, joilla oli oikeus tarjota psykoterapiaa. Toinen syy oli siinä, että sairasvakuutuksia ei mielellään haluttu myöntää ei-lääketieteellisiin tiloihin.  

Kyseinen uuskraepelilainen näkemys nousikin psykiatrian uskottavuuskriisistä, jossa psykiatristen häiriöiden reliabiliteettia alettiin kyseenalaistaa. Muun muassa kuuluisa Rosenhanin tutkimus 70-luvulla toi esille, että psykiatrit toimivat täysin omien ennakko-oletustensa mukaan eivätkä kyenneet erottamaan skitsofreenikkoa ns. terveestä ihmisestä. Tälle pohjalle kehittyi psykiatrian ja psyykenlääkkeitä tuottavien lääkeyhtiöiden pyhä ja hedelmällinen liitto, jossa psykiatria antoi tälle lailliselle huumekaupalle lääketieteellisen statuksen ja lääkeyhtiöt taas auttoivat edistämään tietoisuuskampanjoilla ihmisten tietoisuutta siitä, että he ovat tavalla tai toisella sairaita ja tarvitsevat psyykenlääkkeitä hallitakseen tunteitaan ja ajatuksiaan. Missään lääketieteen saralla ei kyetä saamaan sairauksien määrää näin räjähdysmäiseen kasvuun pelkän valistuskampanjan avulla. Yrittäkääpä tehdä ihminen tietoiseksi virtsatietulehduksestaan, sydäninfraktistaan tai peräpukamistaan, et tule saamaan hirvittävää kasvua virtsatietulehdusten, sydäninfraktien ja peräpukamien esiintyvyydessä. Esimerkiksi masennuksen esiintyvyys taas saadaan räjähtämään, kun esitetään eri asteiset ja erilaiset negatiiviset ja lamaannuttavat tunnetilat lääkitystä kaipaavaksi sairaudeksi ja haastatellaan julkisuudessa vielä niitä rohkelikkoja, jotka "uskaltavat" hakea "apua", ja syödä mömmöjä tunteidensa hallitsemiseksi.  

Olisit voinut laittaa lähteet reilusti etkä esittää ajatuksia ominasi.

Masennusdiagnoosi tuntuu olevan vastaus kaikkiin ongelmiin! Itselläni diagnosoitiin "masennus" kun sairastuin vakavasti parantumattomaan suolistosairauteen, menetin työpaikkani, isäni kuoli syöpään ja sääri murtui, nämä kaikki siis vajaassa vuodessa! Sain lääkärin kautta lähetteen psykiatrille ja tunnin sisällä hän totesi, että olen vakavasti masentunut kun olen niin itkuinen. Tietenkin se tunti meni itkiessä ja nyyhkyttäessä kaikkein tunteiden tullessa pintaan kun niitä sai kerrankin ääneen kertoa!

Puolen vuoden masennuslääkereseptin kanssa poistuin vastaanotolta, hyvin hämmentyneenä! 

Kotona aloin pohtimaan, että onko tosiaan näin, ettei meidän yhteiskunnassa saa tuntea pettymystä, surua, alakuloa ja ahdistusta kun koko elämä menee uusiksi ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa ikuisiksi ajoiksi?! 

Surusta ja kuolemasta ei voi kellekään puhua, kun kuulijalla tulee paha mieli tai eivät halua ajatella "kammottavia" eli normaaliin ihmiselämään kuuluvia asioita.

Ei muuta kuin nappia naamaan ja tunteet turraksi, se on hyvinvointiyhteiskunnan malli!

Juu ja jäi lääkkeet hakematta, joksus vain aika parantaa haavat.  

Tietenkin on olemassa oikeasti masennukseen sairastuneita (aivokemian häiriöitä ja serotoniinin puutetta) joille lääkitys varmasti on helpotus, mutta suru ja hetkellinen epätoivo eivät ole sairauksia!

Ihminen tarvitsee haasteita aivoille ja myös ruumiillista ponnistelua. Yhteiskunnassa, jossa perustoimeentulo on turvattu, ei ole mikään aito pakko haastaa itseään, jos tuntuu, ettei jaksa. Siihen voi sitten möllähtää, ja kohta ei kykenekään mihinkään. Toinen asia on tosiaan ruumiillisen työn puute. Osa kompensoi urheilun kautta, osa vaan tyytyy istuskelemaan ja makailemaan.

Toinen asia on liika virikkeellisyys ja valinnanvara. Ei ole selkeitä polkuja, tee näin ja pääset eteenpäin. Osalle sopii, osalle ei.

citymani kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeps. Syntynyt vuonna 1987. Minä ja kaikki sisarukset oltu jossain kohtaa terapian tarpeessa. Kavereista puolet. Taustalla vanhempien alkoholinkäyttöä, avioeroja, uravanhempien yksin liian aikaisin jättämiä, väkivaltaisuutta ja jopa hyväksikäyttöä (ei itsellä). Hyvinvointivaltion romuttaminen vuosikymmenten saatossa pala palalta pitää huolen, että enenevässä määrin hyväosaisuus ja huono-osaisuus eriytyvät toisistaan: yksillä menee aina vain paremmin ja toisilla aina vain huonommin, eikä yhteiskunta enää yhtä tehokkaasti auta näiden erojen tasoittamista.

Paljon on kuitenkin itsestä kiinni. Omalla kohdalla mielisairas isä ja alkoholisti äiti. Koko lapsuus ja nuoruus aivan perseestä. Yläasteikäisenä jo ajattelin että elämä alkaa sitten kun kotoa pois muutan. Ja niin kävi. Armeijan jälkeen omilleni asumaan ja siitä asti tuottavana yhteiskunnan jäsenenä ollut.

Jos elämän ensimmäisen 20% antaa määrittää loppua 80% on ajattelussa paljon korjattavaa.

Entisaikoihin on kuitenkin ollut ihmisillä moninverroin vaikeampaa kun on omalla työllä ollut pakko ansaita elantonsa.

Tää  voisi olla myös mun kirjoittamani: lapsuus ja nuoruus kotona ihan perseestä, alkoholisti vanhemmat ja itse sai hoitaa itsensä. Kun tulin isommaksi, päätin, että tää jää nyt tähän ja kannan vastuun itsestäni ja hyvin olen kantanutkin. Mä olen aina tiennyt, että mä menen vaikka kiven läpi, jos on pakko. Nyt reilusti yli 50 vuotias ja täysipäinen, viiden lapsi äiti, terve ja työelämässä yli 35 v.

Vierailija kirjoitti:

Nuoret ovat fiksuja ja hakeutuvat terapiaan, syövät lääkkeitä, paranevat ja saavat elämänsä hallintaan.

Toisin kuin ennen, jolloin hävettiin mielenterv.ongelmia, juotiin pää täyteen ja käytettiin päihteitä ja tämä näkyy myös itsemurhaluvuissa, kun ei haettu apua, kun omat voimat eivät riittäneet.

Rikosten määrä ja itsemurhat ovat Suomessa laskeneet roimasti viimeisinä vuosikymmeninä ja mielenterv. ongelmille on siihen suora yhteys.

Mutta saavatko he elämänsä hallintaan ? Meinaan vaan, kun n 30 vuotiaiden eläköityminen mielenterveys syiden vuoksi on aika karua luettavaa..

Vierailija kirjoitti:

citymani kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeps. Syntynyt vuonna 1987. Minä ja kaikki sisarukset oltu jossain kohtaa terapian tarpeessa. Kavereista puolet. Taustalla vanhempien alkoholinkäyttöä, avioeroja, uravanhempien yksin liian aikaisin jättämiä, väkivaltaisuutta ja jopa hyväksikäyttöä (ei itsellä). Hyvinvointivaltion romuttaminen vuosikymmenten saatossa pala palalta pitää huolen, että enenevässä määrin hyväosaisuus ja huono-osaisuus eriytyvät toisistaan: yksillä menee aina vain paremmin ja toisilla aina vain huonommin, eikä yhteiskunta enää yhtä tehokkaasti auta näiden erojen tasoittamista.

Paljon on kuitenkin itsestä kiinni. Omalla kohdalla mielisairas isä ja alkoholisti äiti. Koko lapsuus ja nuoruus aivan perseestä. Yläasteikäisenä jo ajattelin että elämä alkaa sitten kun kotoa pois muutan. Ja niin kävi. Armeijan jälkeen omilleni asumaan ja siitä asti tuottavana yhteiskunnan jäsenenä ollut.

Jos elämän ensimmäisen 20% antaa määrittää loppua 80% on ajattelussa paljon korjattavaa.

Entisaikoihin on kuitenkin ollut ihmisillä moninverroin vaikeampaa kun on omalla työllä ollut pakko ansaita elantonsa.

Onneksi olkoon.

En kylläkään jaa ajatusmaailmaasi.

Minullakin oli huono lapsuus ja niin myös sisaruksellani. Sisarukseni sairastui masennukseen, mutta on pärjännyt muuten ihan hyvin, pystyy käymään töissä jne. Minä taas olin jo lapsena hyvin herkkä, joten kaltoinkohtelu aiheutti minulle hyvin laajat mielenterveysongelmat, joiden takia en pysty käymään enää töissäkään. Niin se ei ole valinta, jonka tein. Ei kukaan halua olla sairas.

Vaikka sinä selviydyit niin ei se tee sinusta parempaa ja sinnikkäämpää ihmistä. Ehkä sinun vauriosi eivät olleet niin pahoja tai sitten romahdat myöhemmin. Minäkin olin yli 30v kun kaikki kaatui.

Mutta ei niihin herkkyyksiin ja pahoihin oloihin KANNATA jäädä vellomaan vaan mennä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä, liikaa vapaa-aikaa, liikaa kaikkea. Ei tavoitteita, ei jakseta viitsitä mitään. Kynsi katkeaa -kriisi. Kissa kuolee - kuukauden sairausloma. En saa työtä jota haluaa - mt-ongelma. Joku jättää - valtava kriisi ja vuosi pois töistä.

Kuulostat ihan mun isosiskolta, joka jaksaa aina jankata sitä miten helppoa minun elämäni on, eikä tarvitse pistää tikkuakaan ristiin sen eteen. Jep jep.

Totuus ei ole aina mukavaa kuultavaa..

hmmmmmmmm kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaan aikaan kasvatustieteilijät väittävät, että nykyajan kasvatusmenetelmät ehkäisevät psyykkisiä ongelmia ja traumoja. Kun oikeasti tilanne on täysin päinvastoin.

Lastenkasvatuksessa pitäisi palata esim. 50-luvun käytäntöihin ja menetelmiin jotta ehkäistäisiin psyykkisten ongelmien ja sitä kautta syrjäytymisen entistäkin pahempi käsiin räjähtäminen.

Eipä todellakaan näin. Nykyään kasvatusmenetelmät ovat huomattavasti paremmat. Olen reilu kolmekymppinen ja minut on kasvatettu kovalla autoritaarisella otteella, hoitamattomilla vanhempien mielenterveysongelmilla, ja oma elämisen jälki ja arvet sen näköisiä.

Lapsuudessa luotu stressiherkkyyteni (kasvatuksen tulos)  ja yliopisto-opintojeni alan heikoit työnäkymät oli kombo, joka raastoi ja raastoi minua vuosia -  sekosin epävarmuuteen yliopisto-opintojen aikana. Eilen luin tylkkärin kirjoitusken "lääkäritarina", jossa tuleva lääkäri, opiskelija, kertoi miten huojentavaa on opiskella lääkiksessa, kun siellä kasvatetaan "me-henkeä" eli lääkärien kollegialisuutta opintojen alusta asti - miten turvallista opiskelu on kun ei päivääkään ole stressannut saako opintojen jälkeen edes mitään työtä kuten jossakin toisissa tiedekunnissa opiskelevat opiskelijakaverit. Edellä kuvattua olisin kaivannut itsekin yli kaiken puheen "valmistumme kortistoon sijaan" - mutta eihän työllistymisestä kenelläkään (eikä vieläkään) ollut  varmuutta näinä epävarmojen työmarkkinoiden aikana. Monet jo valmistuneet opiskelijakaverini, ns. hyvät tyypit, joilla roimasti työkokemustakin, olivat työttöminä hakeneet töitä jo puoli vuotta, ehkä vuodenkin. Kun kuuli näitä tarinoita, usko itseen, koulutukseen jne. on todella uhattuna, jos ei ole riittävää itsetuntoa, jota ei kyllä kohottanut perheeni vaativa ja rankaiseva kasvatustyyli. Tarvitaan haleja, läsnäoloa, vähemmän kännykkää tai muuta vanhemman aktiviteettia, kannustusta elämään ja opintoihin ja työnäkymiin jne. On vaikeaa  opiskella, jos oma perhe odottaa vain sulta hyvää työpaikkaa mutta ei kannusta ikinä. Ja yhteiskunnan epävarmuus - huoh. Kamalaa. Resepti vakaviin mt-ongelmiin on valmis -voila!

Jos ymmärsin oikein, opiskelit alaa johon jo opiskellessa tiesit että et tule työllistymään ja tuo stressasi. Tuossa tapauksessahan opiskelut olisi pitänyt keskeyttää ja siirtyä opiskelemaan alaa mistä niitä töitä löytyy. Eli tuossa tapauksessa stressi oli hyvä asia, mutta yksilön reagointi stressiin väärä.

Vierailija kirjoitti:

citymani kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jeps. Syntynyt vuonna 1987. Minä ja kaikki sisarukset oltu jossain kohtaa terapian tarpeessa. Kavereista puolet. Taustalla vanhempien alkoholinkäyttöä, avioeroja, uravanhempien yksin liian aikaisin jättämiä, väkivaltaisuutta ja jopa hyväksikäyttöä (ei itsellä). Hyvinvointivaltion romuttaminen vuosikymmenten saatossa pala palalta pitää huolen, että enenevässä määrin hyväosaisuus ja huono-osaisuus eriytyvät toisistaan: yksillä menee aina vain paremmin ja toisilla aina vain huonommin, eikä yhteiskunta enää yhtä tehokkaasti auta näiden erojen tasoittamista.

Paljon on kuitenkin itsestä kiinni. Omalla kohdalla mielisairas isä ja alkoholisti äiti. Koko lapsuus ja nuoruus aivan perseestä. Yläasteikäisenä jo ajattelin että elämä alkaa sitten kun kotoa pois muutan. Ja niin kävi. Armeijan jälkeen omilleni asumaan ja siitä asti tuottavana yhteiskunnan jäsenenä ollut.

Jos elämän ensimmäisen 20% antaa määrittää loppua 80% on ajattelussa paljon korjattavaa.

Entisaikoihin on kuitenkin ollut ihmisillä moninverroin vaikeampaa kun on omalla työllä ollut pakko ansaita elantonsa.

Tää  voisi olla myös mun kirjoittamani: lapsuus ja nuoruus kotona ihan perseestä, alkoholisti vanhemmat ja itse sai hoitaa itsensä. Kun tulin isommaksi, päätin, että tää jää nyt tähän ja kannan vastuun itsestäni ja hyvin olen kantanutkin. Mä olen aina tiennyt, että mä menen vaikka kiven läpi, jos on pakko. Nyt reilusti yli 50 vuotias ja täysipäinen, viiden lapsi äiti, terve ja työelämässä yli 35 v.

Ja haluan lisätä, että olen saanut kokea lapsuuteni lisäksi vastoinkäymisiä aikuisella iälläkin, syistä jota en tässä kerro niin esim yli 20 vuoden ulosottohelvetin, josta on selvitty ja maksettu kaikki, töitä on tehty koko  ajan -  kolme vuotta useampaakin työtä ( illat ja viikonloput). Yritän vain sanoa, että jokainen on oman onnensa seppä ja voi kuitenkin halutessaan muuttaa elämänsä suuntaa, että onko voittaja vai häviäjä.

Vierailija kirjoitti:

Aina on suomalaiset vanhemmat eronneet ja juoneet. Myös aiempina aikoina. On saatu koivunimene herraa, ja tultu avainlapsina suoraan ýksin kotiin 7-vuotiaana. Ei masennusta ja tehty aina töitä.

Aina on erottu, mutta selvä kasvu eroissa alkoi näkymään 80- luvulla. Ja kaiken päälle tilastoissa ei näy lainkaan avoerot. Avoliitot yleistyivät suunnilleen 80-90 luvuilla.

Monikaan ei tajua, mitä perheen rikkoutuminen aiheuttaa kasvaville lapsille ja liian moni lapsi salaa pitkään tunteensa. Siitä seuraa mt-ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Masennusdiagnoosi tuntuu olevan vastaus kaikkiin ongelmiin! Itselläni diagnosoitiin "masennus" kun sairastuin vakavasti parantumattomaan suolistosairauteen, menetin työpaikkani, isäni kuoli syöpään ja sääri murtui, nämä kaikki siis vajaassa vuodessa! Sain lääkärin kautta lähetteen psykiatrille ja tunnin sisällä hän totesi, että olen vakavasti masentunut kun olen niin itkuinen. Tietenkin se tunti meni itkiessä ja nyyhkyttäessä kaikkein tunteiden tullessa pintaan kun niitä sai kerrankin ääneen kertoa!

Puolen vuoden masennuslääkereseptin kanssa poistuin vastaanotolta, hyvin hämmentyneenä! 

Kotona aloin pohtimaan, että onko tosiaan näin, ettei meidän yhteiskunnassa saa tuntea pettymystä, surua, alakuloa ja ahdistusta kun koko elämä menee uusiksi ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa ikuisiksi ajoiksi?! 

Surusta ja kuolemasta ei voi kellekään puhua, kun kuulijalla tulee paha mieli tai eivät halua ajatella "kammottavia" eli normaaliin ihmiselämään kuuluvia asioita.

Ei muuta kuin nappia naamaan ja tunteet turraksi, se on hyvinvointiyhteiskunnan malli!

Juu ja jäi lääkkeet hakematta, joksus vain aika parantaa haavat.  

Tietenkin on olemassa oikeasti masennukseen sairastuneita (aivokemian häiriöitä ja serotoniinin puutetta) joille lääkitys varmasti on helpotus, mutta suru ja hetkellinen epätoivo eivät ole sairauksia!

Nykymaailmassa on paljon hyvää, mutta mielestäni tämä kommentti oli paljonpuhuva siinä, että meidän sielullinen puolemme ja tietynlainen "aitososiaalisuus" verkostoitumissosiaalisuuden ja somesosiaalisuuden sijaan on kadonnut.

Ihmisen pitäisi nykyään olla kone, tuottava, toimiva ja aiheuttaa mahdollisimman vähän häiriötä systeemille ja toisille.

Mielestäni on irvokasta, kuinka voimme esim menettää läheisen, rakkaan ihmisen ja työnantaja voi estää hautajaisiin menon, jos kyseessä ei ole aivan lähiomainen. Eli ne asiat, jotka meille ihmisinä merkitsevät eniten, mielletään vain kiusallisiksi häiriöiksi, joista olisi hyvä päästä eroon. Meillä ei juuri ole jäljellä mitään tapoja ja rituaaleja, joilla käsitellä suuria sisäisiä muutoksia ja joiden avulla yhteisö voi tunnustaa ja tunnistaa ja tukea yksilöä, kun tämä käy läpi jotain sielullista ja psykologista. Suruajan sijaan meille tyrkytetään masennuslääkereseptiä, jotta emme vain pysähtyisi hetkeksikään. Lapsen saanut jää usein yksin ilman turvaverkkoja ja onnittelujen ja avun sijaan hän saa syyllistystä. Onnen ja onnistumisen hetket arvotetaan sen mukaan, miltä ne näyttävät somessa tai miten ne vertautuvat ei omaan lähiyhteisöön, vaan globaaliin nettiyhteisöön. Yhteiskunnan tarjoama henkinen tuki on diagnosointia ja lääkereseptejä.

Yritän kai tässä siis sanoa, että meiltä on hävitetty tavat ja välineet kohdata ihmiselämän universaaleja henkisiä haasteita. Niitä ei saisi käsitellä eikä niiden vuoksi pysähtyä, vaan puksuttaa mielellään kiihtyvällä tahdilla eteenpäin sivuille katsomatta. Niinpä olemme hukassa omien tunteidemme kanssa, koska suurin osa tunteistamme ja tarpeistamme on "vääriä".

Vierailija kirjoitti:

Olen itse miettinyt sitäkin, että millähän tavalla sota-aika on vaikuttanut kollektiiviseen mielenterveyteen - ja vaikuttaako vieläkin? Sitä on ihan tutkittu, että sodat ovat vaikuttaneet suomalaiseen kasvatukseen ja olemiseen. Esimerkiksi omat isoisäni olivat nuoruutensa rintamalla, ja onhan se pakostakin vaikuttanut. Luulenkin, että vaikkapa suurten ikäluokkien juomatavat voidaan osittain selittää tällaisella ylisukupolvisuudella.

Toisaalta olen miettinyt sitäkin, että ehkäpä tämän asian suhteen näkyy valoa tunnelin päässä: joku täällä jo mainitsikin miten kasvatus on nykyään ”hellempää”, nuoret käyttäytyvät keskimäärin paremmin ja juovat vähemmän jne. Yksi 60-70 vuotta meni sitten tähänkin prosessiin, mutta nyt onkin sitten muita yhteiskunnallisia haasteita ja kollektiivisia traumoja (kuten 90-luvun lama).

Tutkimusten mukaan sodat julmuudet ja kaudeudet siirtyvät jopa neljänteen ja viidenteen sukupolveen, vanhempien asenteissa ja kasvatuksessa, ellei ole ymmärrystä katkaista niitä ja hakea terapiaa.

Ja se terapia on tullut vasta 2000-luvulla useampien saataville, tosin saatavuudessa on vieläkin suuria eroja.