Yhteisöllisyys työpaikalla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miksi niin monet firmat kertovat työpaikkailmoituksessaan tiiviistä ja kivasta työyhteisöstä jne kaikesta muusta työhön kuulumattomasta? Olen ollut liki vuoden töissä eikä ole pidetty esim kertaakaan kehityskeskustelua, yhden kerran 20 minuutin tiimipalsu. Siinä käytiin läpi kesälomat. Muuten moikkaan näitä ihmisiä ohimennen aamulla ja lopun päivää laitan heille jatkuvasti mailia. Töitä olen täällä tekemässä mutta ei tämäkään ihan normaalia toimintaa ole. ap

No tuosta olen samaa mieltä. Tiimipalaverien yms. puuttuminen on vähän outoa. Miten teette sitten yhteistyötä töiden puitteissa? 

laitamme sähköpostia (johon ei keritä vastaamaan) tai soitamme.

Hieman ohiksena, mutta kerronpa oman kauhutarinani "yhteisöllisyydestä".

Yhdessä entisessä työpaikassani käytännön työarki oli sitä, että tiimin esimies haukkui meitä suoraan, haukkui meitä toisillemme, tiimiläiset haukkuivat toisiaan pomolle, suurin osa piti kunnia-asianaan huijata ja lusmuilla töissä mahdollisimman paljon valehtelemalla sekä varastamalla toisten töitä ja esittämällä niitä ominaan. Mitään yhteistyötä tai keskinäistä auttamista ei tietenkään ollut, vaan kaikki yrittivät kampittaa ja hyväksikäyttää toisiaan mahdollisimman paljon. Tiimissä oli aina yksi kiusattava, joka oli pomon silmätikku ja jota muut myös kiusasivat. Kaikki tekivät parhaansa sabotoidakseen toisiaan, että eivät itse joutuisi tuohon asemaan vaan että aina joku toinen vaikuttaisi huonommalta. Pomo juorusi pahaa alaisistaan muulle firmalle ja alaiset toisistaan sekä pomosta. Kaikki käytännössä vihasivat toisiaan ja tekivät kaikkensa pilatakseen toisten uran. Pomo naureskellen piti kunnia-asianaan tuhota kaikkien sellaisten uran ja savustaa heidät ulos firmasta, joista ei jostain syystä pitänyt. Eikä pitänyt kovin monesta. Kaikki mitä joku sanoi tai teki, oli todistusaineistoa jonka perusteella tätä pystyi haukkumaan ja ura tuhoamaan.

Yrityksen arvoihin ja kulttuuriin oli kuitenkin kirjattu "yhteisöllisyys" ja "välittäminen työntekijöistä". Joten siksi piti pakolla pitää illuusiota yllä näistä, varsinkin pomon taholta. Se sitten tarkoitti, että kaikki olivat pakotettuja kertoilemaan yksityiselämästään, työpaikalla ja palavereissa oli pakko katsella tuntikausia toisten lomakuvia, oli käytännössä pakko käydä yhdessä lounaalla "tiimihengen" osoittamiseksi, viettää yhdessä kahvitaukoja, tiimipäiviä, yms. Sen lisäksi, että oli jatkuvasti jopa koko päivän kestäviä tiimipalavereita vähintään pari kertaa kuukaudessa. Pahinta oli, kun pomo kutsui kaikki kotiinsa illalliselle, minne oli käytännössä pakko mennä. Sitten haukkui kaikki seuraavana päivänä.

Arvatkaa, miten kivoja ne pakotetun yhteisöllisyyden pakolliset lounaat, kahvit, illalliset, tiimipäivät, harrastukset – kaikki piti tehdä yhdessä tuon porukan kanssa, sen lisäksi että työpaikalla piti muutenkin käytännössä viettää elämänsä.

Joo, hakeuduin pois niin nopeasti kuin pääsin. Vieläkin puistattaa.

Minulle eräs työkaveri sanoi itse olevansa vartti-autisti. Ei sitä oikeastaan muutoin huomaa kuin että on sellainen kivikasvo vähän kömpelö sosiaalisissa tilanteissa ja usein poissaolevan tuntuinen. Toimii siitä huolimatta tiimiesimiehenä ihan menestyksekkäästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteisöllisyys työpaikalla ilmentää tietynlaista johtamiskulttuuria, ja sopii hyvin joillekin aloille esimerkiksi asiantuntijaorganisaatioihin, joissa haetaan ryhmän tulosta, eikä välttämättä ole silloin suoraa esimies-alainen vuorovaikutusta. 

Meillä on juuri tuollainen organisaatio eli porukan työpanos tärkeä. Mutta ei ole mitään foorumia missä edes puhuttaisiin avoimesti yleisestä tilanteesta, jaettaisiin parhaita toimintatapoja yms. ap

Meillä 8 hengen avokonttorissa voi tilanteessa ihan avata suunsa ja kysyä ääneen että hei miten te yleensä teette jutun x jotta se sujuu nappärästi. Sitten siinä muutama ihminen keskustelee asiasta muutaman minuutin ja joku heittää vielä sivusta jonkun lisäkommentin. Sitten jatketaan töitä.

Työpaikallani menee ihan hirveesti työaikaa hukkaan tähän pakotettuun yhteisöllisyyteen, ainakin puolet työajasta kuluu istuskeluun ja raportointiin. Tauot saattavat kestää jopa kaksi tuntia, kun ilta ja aamuvuoro tulee töihin. Just tätä ihan tyhjänpäiväistä rupattelua. Mulle on ihan sama mitä teen työaikana, hyvinhän se aika menee näinkin. Hoitoala.

Yhdessä vanhassa työpaikassani oli lounas- ja kahvitauot tiettyyn aikaan. Kahdessa vuorossa mentiin aina. Oli aika ahdistavaa. Siinä joutui kuuntelemaan päivästä toiseen samojen ihmisten tylsiä kotiasioita.

Välillä oli työryhmän tai koko osaston isompia kännäysjuhlia. Jopa kaikilla retkillä ryypättiin kovasti ja tarjottiin alkoholia joka välissä. Pikkujouluissa parit sekottuivat siihen malliin, että perheitä hajosi.

Työpaikan yhteisöllisyys on aina sitä, että osa on hyvää pataa ja osa pitää savustaa ulos, jos ovat uhka.

Omalla työpaikallani on aina kerran viikossa työporukan yhteinen kahvihetki. Se ei tietenkään ole pakollinen. Eivätkä kaikki osallistu siihen joka viikko. Itse olen osallistunut vain hyvin harvoin, koska

A) Olen kokenut tärkeämmäksi käyttää tuonkin puolituntisen töiden tekemiseen, joita on ollut ihan riittävästi.

B) En perusta omasta näkökulmastani hieman väkinäisesti luodusta tavasta, jolla pyritään "pakolla" ajamaan kaikkia kohti yhteisöllisyyttä.

C) En ole yltiösosiaalinen. Tykkään puhua ja puhunkin ihmisten kanssa, mutta en taaskaan perusta ajatuksesta, että pitäisi väkisin olla sosiaalinen jonakin tiettynä hetkenä ja mennä puhumaan niitä näitä pieneen kahvihuoneeseen ihmisten kanssa, joista suurimman osan kanssa en ole juurikaan tekemisissä töiden puolesta.

D) Olen vain määräaikainen projektityöntekijä. En siis tunne syvää yhteenkuuluvuutta muuhun työyhteisöön, joista useat ovat työskennelleet vuosia yhdessä.

E) Ei kaikki ole automaattisesti yhteisöllisyyden perään. Toisille yhteisöllisyys ja pakonomaiset interaktiotilanteet pvat myrkkyä. Spontaanit kahvihetket ja samaan tilaan samaan aikaan spontaanisti tupsahtavien kanssa vietetyt juttutuokiot ovat eri asia. Näin oli esimerkiksi edellisessä työpaikassa ja olikin ihan eri tavalla luonnollista olla kanssakäymisissä työkavereiden kanssa. Nykyään yhteinen kahvihetki vain stressaa, koska kyllähän minä olen huomannut, että muu jengi alkaa katsomaan pikkuhiljaa meikäläistä kuin halpaa makkaraa, koska en ole ollut kahvittelun kanssa niin aktiivinen. Tiedän katseen, "Raimo-Pellervo on outo". Outo tai ei, en perusta teeskentelystä tai roolin vetämisestä. Ihan samalla tavalla voisin ajatella kollegoista, jotka suu vaahdossa fantasioivat yhteisöllistävistä toimista työyhteisössä.

Nykyään puhutaan kovasti siitä kuinka työyhteisössä pitäisi arvostaa erilaisia ihmistyyppejä, kuinka ne ovat rikkaus. Tuntuu kuitenkin, ettei sinänsä kaunis ajatus toteudu tosielämässä. Tuntuu, että kaikkien pitäisi joka tapauksessa olla jumalattoman sosiaalisia ja yhteisöllisiä sekä kiljua riemusta, kun puheeksi tulee yhteinen kiva. Eihän se voi olla mahdollista, että Pekka-Samuli ja Ilmi-Riitta eivät koekaan niin tärkeäksi työporukan afterwork-juttuja jne., vaikka tekevät työt tunnollisesti ja ovat kuitenkin aivan asiallisia työkavereita muuten.

Avokonttorit tai nykyaikaisella termillä monitoimityötilat ovat sitten asia ihan erikseen.