Ahdistaako/ahdistiko sinua omien vanhempien vanheneminen?

Ovat yli 80. Me kaikki kuollaan - luonnollinen poistuma. En tee siitä narsistista draamaa itselleni tai muille.

Kyllä. Alzheimer potilas on.

Olen 50 ja isäni juuri kuoli äkillisesti 80-vuotiaana. Samanikäinen äitini voi hyvin, on nuoremman näköinen ja oloinen.

Ajattelen, että isä kuoli juuri niin kuin ihmisen pitää kuolla. Saappaat jalassa. Olen iloinen, kun hän sai lähteä näin, eikä tarvinnut virua hoitokodissa vaipossa kuola valuen ja mistään mitään tajuamatta, vuosikausia.

Toivon, että äiti saa lähteä samalla tavalla, kun hänen aikansa on. Ja minä myös.

Omani vasta 60 mutta nopeastihan ne on vanhentuneet neljänkympin jälkeen. Välillä vähän ahdistaa että tässä saattaa olla vain joku 15v enää jäljellä. Isäni alkoholistina tuskin elää yhtä pitkään kuin raitis isänsä lähes 100v ja mummot kuolivat kummatkin jo noissa 60 ikälukemissa, mikä ei äidin puolesta helpota sekään.

Enpä taida olla oikea hlö tähän vastaamaan, mutta menköön.

Isäni on 63v ja asuu 500km päässä, emme ole tekemisissä, olin 10v kun vanhempani erosivat kiitos isäni alkoholismin ja väkivaltaisuuden.

Äitini kuoli n.10v sitten 47v iässä sairastettuaan syöpää 4v ajan.

Olen siis ollut ahdistunut aivan eri asioista kuin siitä, että olisin saanut nähdä vanhempieni vanhenevan, kuten normaaliin elämänkulkuun kuuluisi.

Kyllä ahdisti. Vanhempani olivat saaneet minut nelikymppisinä, ja molemmat kuolivat kun olin kolmissakymmenissä. Se ja sitä edeltävät vuodet olivat kauheita, he kun eivät lainkaan itse tajunneet tai hyväksyneet vanhenemistaan. Kukaan kaverini ei ollut kolmekymppisenä samassa tilanteessa. Olin jatkuvassa kauhupaniikkitilassa vanhempieni takia. Yritin sulkea tilannetta pois mielestäni, jotta sain elettyä omaa elämääni. Mitä tekisin toisin nyt kymmenen vuotta myöhemmin: hankkisin tietoa esim. ikääntymisen vaikutuksista kognitiivisiin toimintoihin. Silloin en tajunnut. Olisi ehkä ollut helpompi ymmärtää heidän nopeasti edennyttä vanhenemistaan, jos olisin lukenut aiheesta.

Sehän kuuluu asiaan, että vanhemmat vanhenee, vanhenet itsekin. Hieman itsekkään kuuloista, että 8kymppisenkin lähellä oleva kuolema hirveästi ahdistaisi, niinhän sen elämän kuuluukin mennä ja tosi pitkään olet heidät saanut jo pitääkin, keskittyisit siihen.

Ei kovin paljon. Ovat nyt 75 ja 77 vuotiaita. Vielä hyvässä kunnossa, matkustelevat paljon jne. Mutta kyllähän sen silti ymmärtää ettei sitä odotettavissa olevaa elinaikaa niin kauheasti enää ole, ja joku sairaus tai vaikka sydänkohtaus voi viedä yllättäenkin. 

Ehkä otan niin tyynesti, koska vanhemmat ei ole käytännön elämässäni aikoihin ollut kovin läheisiä. Meillä on ihan hyvät välit, mutta koska välimatkaa on 400 km, aika harvoin tulee nähtyä. Joten ihan siihen arkeeni ei kauheasti vaikuta vanhempien kuolemakaan. Eikä sairastelu, koska en joka tapauksessa voi tämän välimatkan päästä mitenkään esim. hoitaa tai arjessa auttaa heitä. Vain huolehtia että heille tulee tarvittavat palvelut sitten kun niitä tarvitsevat.

Kyllä.

Oon ite 30 ja mutsi päälle 60. Joskus kun oon kylässä ja äiti ottaa päikkärit niin hän näyttää niin pieneltä ja hennolta!

Nainen, joka on rakentanut käsivoimin lukemattomia taloja, kantanut valtavia taakkoja ja tuskia niin henkisesti kuin fyysisesti, puskenut 3 lasta maailmaan ja tehnyt elämänsä töitä perheen eteen, selvinnyt lapsen ja aviomiehen ja lapsuuden perheen kuolemista ja lukuisista terveysongelmista.

Täynnä tarmoa, lempeä, ystävällisyyttä ja auttavaisuutta.

Vielä 60v rautaneito, mutta vuosi vuodelta heiveröisempi 😔

Äitini oli viimeiset 20 vuotta fyysisesti sairas ja se ei niin kamalaa ollut, mutta kun hänelle alkoi tulla deliriumin vuoksi todella ikäviä harhoja, niin se oli raskasta. 

Raskasta oli se myös isällekin, joka perusterveestä sitten sairastui ensin 2 syöpään ja sitten vielä mieleltään.

Isä elää vielä, mutta päivien määrää ei tiedä. Se on tehnyt asiasta raskasta, että olen ainut lapsi, joten en ole mitenkään voinut jakaa taakkaa, paitsi mieheni kanssa, joka on ollut kyllä ihanana apuna. Nyt lähtee sitten seuraavaksi mieheni vanhemmat loppukirilleen, joten raskasta tämä on vuositolkulla.

Ei pahemmin. Meni kertarysäyksellä. Olin skidi. Ihmiset luuli että mulla kauhea suru. Hengitykseni vapautui.

Äiti kuoli yllättäin, isä on hoivakodissa. Molemmat aika nopeasti heikkeni ,huh. Surua on .

Vanhemmallani on ollut pitkään muistisairaus, olen hyväksynyt asian ja ylipäätään vanhenemisen ja voinnin laskun.

Toisen vanhemman saattohoidossa olin mukana, niin sain valmistautua tulevaan eikä tullut yllätyksenä.

Ei. Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut diakoniatyöstä ja vieraillut vanhojen ihmisten luona ja edelleen teen niin aikuisena.  Vanheneminen on luonnollista.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Olen lapsesta asti ollut kiinnostunut diakoniatyöstä ja vieraillut vanhojen ihmisten luona ja edelleen teen niin aikuisena.  Vanheneminen on luonnollista.

Ja vanhempani saivat minut jo varttuneina, joten eläköityivät muistaakseni molemmat jo  peruskoulussa ollessani.

En mä ahdistu tuollaisista asioista. Lopulta alkoi itsekin toivoa toisen kuolemaa, jotta hän säilyy liialliselta kuihtumiselta.

Kyllä se vähän ahdistaa. Isä on 65 ja kyllä sen jo huomaa. Ei enää jaksa kaikkea mitä ennen ja on aivan harmaa. Ryppyjäkin on, eli vanha ukko. Vanhentui ihan kymmenessä vuodessa. Äiti on nuorempi ja vanhenemista ei vielä niin selkeästi huomaa.

Mulla on isovanhemmatkin hengissä ja voi ei, miten oikein vanhana se vanheneminen kiihtyy. On surullinen olo. Sen tietää ettei isovanhempia ole enää 10v päästä ja vanhemmatkin menee suhteessa aika pian. Omat lapset on konkretisoineet miten nopeasti aika rientää ja miten järjellä ajateltuna vähän yhteistä aikaa niiden joskus tärkeimpien kanssa on jäljellä.

Ahdistaa vähän. Isä todella huonossa kunnossa, ei pärjäisi yhtään yksin ilman äitiä. Oman vanhenemisensa tajuaa nyt selvemmin. Olemme saaneet nuorimman lapsemme vanhoina, joten sekin pelottaa, että olemme jo vanhoja, kun hän on nuori aikuinen.

Ahdistavinta tuossa on se, että tajuaa tuon olevan myös minulla edessä. Kun on itse nuori ja vanhemmat hyväkuntoisia, niin sitä ei tajua. Tai voi tajuta, mutta ei samalla tavalla.

Itse olen ollut aina aika ulkonäkökeskeinen ja potenut kolmea ylikiloa ja ostanut seerumeita yms. Se kaikki loppui, kun hoidin kasikymppisen äitini hautaan. Näin oman polkuni - kuinka me kaikki kuihdutaan - eikä tällä ulkonäöllä ole loppupeleissä mitään merkitystä. 

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa vähän. Isä todella huonossa kunnossa, ei pärjäisi yhtään yksin ilman äitiä. Oman vanhenemisensa tajuaa nyt selvemmin. Olemme saaneet nuorimman lapsemme vanhoina, joten sekin pelottaa, että olemme jo vanhoja, kun hän on nuori aikuinen.

Se kun tajuaa ettei ole enää itsekään nuori on aika raskas hetki. Ei omaa ikääntymistä ajattele, vaan aika pysähtyy jonnekin parikymppisyyteen. Vaikka lapset kasvaa kauheaa vauhtia, niin itse luulee silti olevansa jotenkin sama aina.

Onneksi saimme itse lapset nuorina, joten saamme elää heidän kanssaan vielä pitkään jos ihmeitä ei satu. Silti surettaa etten ole täällä heille aina. Ja toisaalta hirvittää sekin, että ennemmin tai myöhemmin kaikki ne jotka itseäni auttavat ovat poissa ja minun pitää olla se viisauden lähde josta kaikki ammentaa tietonsa.